Kansainvälinen laki kaipaa uudistamista

USA:n presidentti Donald Trumpia voi vilpittömästi onnitella siitä, että hän poisti sosialistidiktaattori Maduron Venezuelan johdosta. Se oli hyvin tehty siitäkin huolimatta, että teko oli mitä ilmeisimmin kansainvälisen lain vastainen. 

Siksi on syytä ihmetellä sitä, ettei Suomessa – eikä käsittääkseni muuallakaan – ole syntynyt keskustelua kansainvälisen lain oikeutuksesta. Eli miksei kukaan kritisoi sitä, että tämä laki suojelee kaiken maailman diktaattoreita laittomasti anastetun vallan menetykseltä? 

Omalta osaltani toivoisin, että Venezuelan tapahtumat käynnistäisivät tältä osin kansainvälisen lainsäädännön uudistamisen. Tai ainakin valmistavan poliittisen keskustelun sen tiimoilta. 

* * *

Tässä suhteessa saattaa olla jopa kiire. Iranissa on nimittäin parhaillaan menossa kansannousu, jonka tavoitteena on poistaa vallasta maan islamistinen hallinto. Levottomuuksien syynä on se, että maan pappisvalta on siirtänyt maan keskiaikaan ja taannuttanut ihmisten – erityisesti naisten – elinolot sietämättömiksi. 

Juuri nyt saattaa olla niin, että presidentti Trump on parhaillaan valmistelemassa iranilaisten auttamiseen tähtäävää operaatiota. Mikäli asia on niin, ja USA:n asevoimat auttavat persialaisia kaatamaan oman kansansa kurittamisen lisäksi myös kansainvälisen terrorismin tukemisesta tunnetun hallituksensa, tulevat oikeusoppineet ja vasemmiston kellokkaat epäilemättä moittimaan jälleen kerran maan operaatiota kansainvälisen lain vastaiseksi. 

On tosin totta, että Iranin mullahit nousivat valtaan kansan tukeman kapinan avulla. Samoin se, että maassa on järjestetty vaaleja, joissa on valittu poliittisia päättäjiä. 

Näillä ei kuitenkaan ole ollut viimeistä sanaa maan asioista, vaan niistä ovat päättäneet islamistiset uskonoppineet. Eikä maan johdolla mitä ilmeisimmin ole maan asukkaiden enemmistön kannatusta.

Siten myös Iranin uskonnollinen johto on diktatuuri – joskaan ei sosialistinen – jonka jokainen vähänkään järjissään oleva ihminen haluaisi kaatuvan. Ja – ainakin omalta osaltani – toivoisin, että se voisi tapahtua siten, että kansainvälinen laki sallisi sen. 

* * *

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös se, että presidentti Donald Trump nosti jälleen viime yönä esille Grönlannin aseman. Sen on vihjailtu tarkoittavan, että USA:n asevoimat saattaisivat valloittaa maailman suurimman saaren tanskalaisilta.

Jos näin kävisi, se olisi kansainvälisen lain vastaista. Eli arvoisa lukijani saattaa hyvinkin pohtia mielessään, että olenko tällä tekstillä – eli kansainvälisen lain ilmeisten epäkohtien korjaamisvaatimuksilla – oikeuttamassa mahdollista Grönlannin kaappaamista tanskalaisilta?

Vastausta on haettava tässä käsitellyn kolmen tapauksen taustoista. Ensinnäkin Tanskassa on vapaa demokratia, joten sen poliittinen johto on kansan valitsemaa. Sama koskee Grönlannin paikallishallintoa, joka on kyllä ilmaissut halunsa itsenäistyä.

Tämän on estänyt Grönlannin taloudellinen napanuora Tanskaan, joka on toistaiseksi estänyt ryhtymästä tuumasta toiseen. Tanskalaisille Grönlannin itsenäistyminen kuitenkin sopisi sikäli, etteivät he asettuisi vastahankaan. 

* * *

Itse tämän kirjoituksen pääasiaan liittyen on oleellista huomata tietyt rajaukset, jotka liittyvät ulkopuolisella interventiolla kaadettavan hallinnon laillisuuteen, oikeutukseen ja suosioon kansan parissa. Sekä tietenkin myös ihmisoikeuksien kunnioitus. 

Maduron hallinolla sen enempää kuin Iranin mullaheillakaan ei ole ollut – ainakaan viime aikoina – niistä mitään. Näissä diktatuureissa ihmisiltä ovat puuttuneet myös perimmäiset ihmisoikeudet, kuten vapaus ilmaista mielipiteensä, mutta grönlantilaisille mikään näistä ei ole ongelma osana Tanskan valtiota. 

Siksi olen sitä mieltä, että nykyistä kansainvälistä lainsäädäntöä pitäisi muokata siten, että nykyisin täysin kielletty aseellinen interventio vieraaseen valtioon sallittaisiin tarkoin rajatuissa tapauksissa. Nuo rajat tulisi toki määritellä tarkasti, eikä niihin saisi jättää porsaanreikiä. 

Samalla tulisi huolehtia, ettei kansainvälinen lainsäädäntö estäisi pahimpien diktaattoreiden eliminoimista silloin, kun heidän kelvottomuudestaan ei ole varteenotettavia epäilyksiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maduron kausi loppu, eikä sen perään jäänyt haikailemaan kuin YK:n Antonio Guterrez
Kapina fanatismia vastaan
YK:n pääsihteeri toivoi USA:n iskun jälkeen rauhaa, mutta minkälaista?

Salaperäisen ammunnan ja puukotuksen uutisointi rampauttaa demokratiaa

Kirjoittelin muutama päivä sitten arvoituksellisista väkivallan tekijöistä. Sen jälkeen esille on tullut myös arvoituksellisia ampujia. 

Helsingin Pikku Huopalahdessa sijaitsevassa asunnossa käytiin nimittäin tulitaistelu, jonka voittivat vuonna 1966- ja 1999 syntyneet mies ja nainen. Tappion eli hengenmenetyksen kärsi vuonna 1974 syntynyt mies. 

Mitään muuta taistelusta ei sitten tiedetäkään. Paitsi että taistelun osapuolet tunsivat toisensa, mutta eivät olleet sukulaisuussuhteessa. Nähtäväksi siis jää, kerrotaanko meille suomalaisille koskaan, mistä tässä tapauksessa oli kyse.

* * *

Toinen uutinen koski junassa tapahtunutta puukotusta. Se tapahtui Kuopiosta Helsinkiin matkalla olevan junan – joka tunnettiin aikanaan lentävänä kalakukkona – ravintolavaunussa ennen Keravaa. 

Tästäkään tapauksesta ei ole annettu julkisuuteen sen kummempia tietoja. Ilmeisesti uhri ei kuitenkaan ole kuollut, sillä sellainen yksityiskohta olisi varmaankin uutisoitu.

* * *

Oli uutisoinnin laita niin tai näin, on selvää, että jotain on Suomessa muuttunut. Joko vakavien väkivaltarikosten määrä on kasvussa tai vaihtoehtoisesti niistä uutisoidaan aiempaa herkemmin. 

Siksi on suorastaan surullista, että uutiset julkaistaan kertomatta epäillyistä oleellisia metatietoja – etenkin heidän suhdettaan yhteiskunnassamme 1990-luvulta alkaneeseen väestönmuutokseen. Tämä olisi tärkeää jo siitäkin syystä, että Suomi on demokratia, jossa kansa valitsee viime kädessä itse päättäjänsä. 

Oleellista ei ole väkivallantekijöiden nimi, vaan heidän etninen taustansa. Ja siksi on kysyttävä maamme journalisteilta ja viranomaisilta, että miksi ihmeessä tätä tietoa pantataan, sillä juuri sen varassahan meistä itse kukin voi tehdä äänestyskopissa päätöksen siitä, miten suhtautua Suomessa harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan. 

On nimittäin kylmä fakta, että demokratia voi toimia ainoastaan silloin, kun ihmisillä on mahdollisuus saada oikea käsitys siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Eikä äänestäjillä ole uutispimentoon jätettynä aitoa mahdollisuutta reagoida siihen, miten esimerkiksi maahanmuutto vaikuttaa maamme sisäiseen turvallisuuteen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arvoituksellisia väkivallan tekijöitä
Hiiriä ja maahanmuuttajia
Puukotus Salpausselän koulussa

USA:n päätöksen seuraukset

Tämän aamun uutisen mukaan USA keskeyttää osan Ukrainalle luvatuista asetoimituksista. Syyksi tähän on ilmoitettu se, että maan omat asevarastot käyvät muuten liian pieniksi. 

Päätös koskee ainakin ilmapuolustusjärjestelmiä, ohjuksia ja pommeja sekä tykistöammuksia Eli Patriot-ilmapuolustusjärjestelmän ohjuksia, tarkkuustykistöammuksia sekä F16-hävittäjään tarkoitettuja ohjuksia. 

Oli USA:n - eli Trumpin hallinnon - päätöksen ilmoitettu syy tosiasioiden mukainen tai jostain muusta syystä keksitty, se tuskin muuttuu tästä. Ja siksi jää nähtäväksi, millä tavalla USA:n päätös vaikuttaa Ukrainan kykyyn vastata venäläisten hyökkäykseen. Sekä myös se, että pystyvätkö muut Ukrainaa tukevat maat tekemään jotain kompensoidakseen puuttuvat asetoimitukset. 

Joka tapauksessa on selvää, että Ukrainan uuden aseet - kuten ballistinen ohjus ja alati kehittyvät droonit - ovat tässä tilanteessa enemmän kuin tarpeellisia. Samalla eurooppalaisten antama tuki - kuten Saksan lupaama lisäapu - tulee entistäkin tärkeämmäksi. 

* * *

Samaan aikaan saattaa olla, että myös Putinille alkaa tulla kiire sodan saattamiseksi päätökseen. Tähän voisi viitata se, että hänen sotilaskuluihin väärinkäyttämänsä kansallisen hyvinvoinnin rahasto on vähitellen tyhjenemässä - asiasta kertoneen uutisen mukaan ehkä jo kuluvana vuonna. 

Jos näin käy, tulee sota näkymään entistä selvemmin tavallisten venäläisten elintason laskuna. Eikä sellainen olisi hyväksi sen enempää Putinin hallinnon tulevaisuudelle kuin Ukrainassa rämpivälle Venäjän armeijan tuelle kansan parissa. 

Valitettavasti venäläiset ovat tottuneet vähään ja ovat suurelta osin vieläpä hyvin isänmaallisia. Siksi haaveet Ukrainan sodan loppumisesta nopeasti on syytä unohtaa ainakin Euroopassa. Ja keskittyä sen sijaan pohtimaan, miten Ukrainaa voitaisiin auttaa voittamaan oma taistelunsa.  

Samaan aikaan niin sanottujen rajavaltioiden on huolehdittava oman puolustuksensa nopeasta kehittämisestä, jotta Putinille ei tulisi edes mieleen kokeilla NATO:n yhtenäisyyttä minkäänlaisella erikoisoperaatiolla Ukrainan sodan päättymisen jälkeen. Tässä suhteessa on aivan erityisen tärkeää huomioida ne opit, joita Ukrainasta on saatavilla venäläisten sotilaallisista toimintatavoista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Monta kärpästä yhdellä iskulla
On toimittava nyt, kun Putin on juuttunut Ukrainaan!
Venäläisneuvottelijat voivat nyt pyyhkiä peräpäänsä

Ylen vastuuttomuus ja kansan ymmärrys

Suomessa ei ole juurikaan puhuttu Argentiinan taloudesta. Näin siitä huolimatta, että maa oli Javier Milein noustessa valtaan lievästi sanottuna konkurssin partaalla. Siitä esimerkkinä julkisen talouden velan suuruus, joka oli vuonna 2023 peräti 155 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. 

Samana vuonna myös maan talouskasvu painui miinukselle ja inflaatio nousi tammikuun 98 prosentista joulukuuhun mennessä peräti 211 prosenttiin. 

Milei nousi valtaan joulukuun 10. päivänä vuonna 2023 ja aloitti reippaalla kädellä talouden remonttitoimet. Ne herättivät runsaasti vastustusta, jota esiteltiin varsin näyttävästi myös Suomen Yleisradiossa.

* * *

Lueskelin eilisiltana sosiaalista mediaa ja huomasin suomalaisten talousasiantuntijoiden keskustelevan siellä Suomen talouden mahdollisuuksista.  Ja siksi päätin vilkaista mitä Argentiinalle kuuluu tänä päivänä. 

Ensin katsoin maan talouskasvun tuoreita lukuja. Milein hallinto on näköjään kääntänyt Argentiinan negatiivisen kehityksen hulppeaksi 5,8 prosentin talouskasvuksi tämän vuoden ensimmäiseen vuosineljännekseen mennessä. Siis jopa nopeammaksi kuin Kiinan kasvu.

Entäpä sitten inflaatio? Se on edelleen korkea, mutta kuitenkin laskenut noin 43 prosentin tasolle. Eli pudotusta on Milein valtaannoususta tullut käsittämättömät 168 prosenttiyksikköä puolessatoista vuodessa. 

Ja vielä maan velka, jonka kääntäminen on asia, joka pitäisi pystyä tekemään myös Suomessa. Sekin on Milein lyhyen hallintokauden aikana laskenut 155 prosentista 83 prosenttiin BKT:stä. Tämä tarkoittaa, että Argentiinan valtionvelka on - kyllä - edelleen erittäin korkealla tasolla, mutta kehityssuunta on kuitenkin oikea ja muutoksen nopeus suuri. 

* * *

Tarkastelua voisi - ja pitäisikin - jatkaa toki pidemmälle, mutta minusta jo nämä luvut osoittavat, että suomalaisten medioiden, erityisesti Yleisradion, tulisi nykyisen täysin vastuuttoman salailun ja suoranaisen mustamaalaamisen sijaan tuoda  erittäin vahvasti esille Argentiinan viimeisen parin vuoden aikaisia saavutuksia. Ja kyseenalaistaa niiden valossa opposition epä-älyllinen kritiikki Petteri Orpon (kok) hallituksen - Suomen talouden tilaan nähden - turhan varovaisista uudistuksista julkishallinnossa ja talouspolitiikan alueella. 

Ehkäpä sitä kautta voitaisiin saada myös Suomen kansa ymmärtämään, että taloutta voidaan kohentaa nopeastikin, kunhan vain valtiojohto uskaltaa ja osaa tehdä riittävän voimakkaita ja oikeita ratkaisuja. Sekä lopettamaan nillittämisensä niistä peräti vähäisistä muutoksista, joita Riikka Purran (ps) johtama valtiovarainministeriö on tähän mennessä onnistunut viemään läpi valtioneuvoston sisällä ja eduskunnassa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylen kateusjournalismia
Ylen kannattaisi kutsua Matti Viren, Eemil Nuuttila, Matias Mäkynen ja Mika Maliranta A-studioon
Talous kuntoon kolmessa kuukaudessa ay-liikkeen vastustuksesta huolimatta

Nuoriso vaatii Yleisradiolta vastuullisuutta

Kokoomuksen, perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestöt ovat laatineet kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan että "Yleisradio osallistuu tiukempiin taloudellisiin sopeutustoimiin ja sen lakisääteiset tehtävät rajataan tarkemmin vastaamaan kansalaisten tahtoa ja yhteiskunnan tarpeita. Ylen on osoitettava vastuullisuutta verovarojen käytössä ja sopeuduttava julkisen talouden realiteetteihin kuten muidenkin julkisten toimijoiden. On myös varmistettava, ettei Yle-veroa koroteta sopeutustoimien seurauksena, vaan Yle ohjataan tarkkarajaisemmilla tehtävillä ja tiukemmalla rahoituksella keskittymään vain tärkeimpiin ydintehtäviinsä: tiedonvälitykseen, ajankohtaisohjelmiin, kansalliskulttuurin tukemiseen ja kriisiajan viestintään."

Kansalaisaloite sai heti ensimmäisenä päivänä yli 10 000 allekirjoittajaa, joten on hyvinkin mahdollista, että se saavuttaa eduskuntakäsittelyyn pääsyn vaatiman 50 000 allekirjoituksen rajan hyvinkin nopeasti. Ja johtaa sitä kautta Ylen toiminnan tarkasteluun lainsäätäjien parissa. 

Yleisradio katsoi asiaa pohdittuaan lopulta eilen iltapäivällä kello 15 aikaan tarpeelliseksi julkaista lyhyen jutun kansalaisaloitteesta. Artikkeli oli lyhyt ja lakoninen, eikä maininnut sanallakaan siitä, että aloite oli päivän mittaan kerännyt poikkeuksellisen paljon allekirjoituksia. 

Sen sijaan Ilta-Sanomat kirjoitti aiheesta pitkähkön artikkelin, jossa haastateltiin muun muassa Yleä kritisoinutta kansanedustaja Jani Mäkelää (ps), joka suositteli kansalaisaloitteen allekirjoittamista. Siinäkään ei silti mainittu nimien nopeaa kertymistä. Tätä kirjoitettaessa allekirjoittajia on 13 464.

Itse kukin voi tietenkin miettiä, mistä syystä allekirjoittajia kertyy niin nopeasti. Itse uskon syyksi sen, että Yleisradio on jo pitkään harjoittanut ohjelmapolitiikkaa, jonka sisällön tarkoituksena on ilmiselvästi laitavasemmistolaisen ajatusmaailman istuttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan (esimerkki) - vaikka sitten pakolla, ellei muuten. Eikä se vastaa yhtiötä erillisellä verolla rahoittavan kansan suuren enemmistön näkemyksiä tai tahtoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Merja Ylä-Anttila käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi ja on siksi erotettava
Yleisradio ja feministinen dramaturgi
Onko Suomi punavihreä demokratia?

Kansalliskielet ja Suomen itsenäisyyden ensimmäinen itu

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Aloitan tämän kirjoitukseni tuoreella tutkimuksella, jonka mukaan 86 prosenttia meistä pitää suomen tai ruotsin kielen osaamista oleellinen osana suomalaisuutta. Lisäksi 85 prosentin mielestä on tärkeää, että kaikki suomalaiset ja Suomessa pysyvästi asuvat osaavat kansalliskieliämme. Kun näitä tuloksia vertaa vuonna 2017 tehtyyn kyselyyn, havaitaan, että kotimaisten kielten arvostus on lisääntynyt peräti 18 prosenttiyksiköllä suomalaisten keskuudessa.  

Lisäksi 78 % vastaajista piti suomen tai ruotsin kielen osaamista hyvin tai melko tärkeänä suomalaisuuden kriteerinä. Tämä osuus ihmisistä katsoi myös, ettei ketään voi pitää suomalaisena, ellei tämä osaa kotimaisia kieliä. Näin ajattelevien osuus oli lisääntynyt vuodesta 2017 noin kymmenellä prosenttiyksiköllä.

Suomalaisista 70 prosenttia katsoi, ettei Suomesta saa luoda sellaista kuvaa, että täällä pärjäisi pelkällä englannin kielellä. Ja 76 prosenttia katsoi, että yliopistoissa ja korkeakouluissa kansalliskielten tulee olla ensisijaisia opetuskieliä. Reunahuomautuksena todettakoon, että olen itse viime vuosina antanut yliopistossa opetusta lähinnä englannin kielellä.

Peräti 85 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että kaikenlaiset palveluiden on oltava maassamme saatavilla kansalliskielillä. Siitä huolimatta vain 43 prosenttia kaipasi kansalliskielten tueksi tiukempaa lainsäädäntöä - toki suuren asiaan kantaa ottamattoman vastaajaryhmän takia lakien tiukennukseen negatiivisesti suhtautuvien osuus oli vieläkin pienempi. 

Kyselyssä selvitettiin myös, että kotoutuvatko maahanmuuttajat nopeammin, jos he oppivat mahdollisimman nopeasti suomen tai ruotsin kielen. Tämän luulisi tietenkin olevan itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta näin ajatteli vain 91 prosenttia suomalaisista.

Lisäksi 71 prosenttia katsoi, että maahanmuuttajapalveluiden tarjoaminen englanniksi hidastaa merkittävästi kotoutumista. Kansalliskielten vaatimista maahanmuuttajilta piti syrjintänä vain yhdeksän prosenttia vastaajista, kun taas 87 prosenttia piti vaatimusta hyväksyttävänä. 

Kyselyn vastaajista peräti 82 prosenttia katsoi myös, että palvelujen tarjoaminen pelkästään englannin kielellä on syrjivää. Lisäksi 67 prosenttia heistä katsoi, että suomalaisten tulee puhua maahan muuttaneille ensisijaisesti suomea tai ruotsia.

Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että me koemme omat kansalliskielemme erittäin tärkeiksi. Ja siten suorastaan oleelliseksi osaksi omaa identiteettiämme ja suomalaista yhteiskuntaa. Siksi oli mielenkiintoista tarkastella vielä tarkemmin sitä, kuinka ihmisten puoluekanta vaikuttaa heidän näkemykseensä kansalliskielten merkityksestä. 

Siinä suhteessa yllätyin todella positiivisesti, sillä eri puolueita kannattavien ihmisten näkemykset olivat hyvin samansuuntaisia lähes kaikkiin edellä käsiteltyihin aiheisiin. Oleellisia eroja - puolueen kannattajien enemmistö oli toista mieltä kuin koko kansan enemmistö - nähtiin vain vihreiden kannattajilla. Ja hekin haluaisivat vain luoda Suomesta sellaisen kuvan, että täällä voi elää englanniksi eivätkä kannattaneet pelkästään kansalliskielien puhumista maahanmuuttajille. 

* * *

Koska itsenäisyyspäivänä on tapana muistella myös sotia - yleensä talvi- ja jatkosotaa - päätin minäkin tehdä samoin tässä itsenäisyyspäivän blogissani. En kuitenkaan ajatellut pitäytyä itsenäisyytemme aikaisissa sodissa, vaan tuoda niiden kontrastiksi esille sen, minkälaista olivat sotiminen ja sen seuraukset silloin, kun yhteiskuntamme turvallisuudesta vastasi emämaa.

Palataan siis 281 vuoden taakse tutustumaan ehkä  heikoimmin tunnettuun Suomessa uudella ajalla käydyn sotaan eli pikkuvihaan johtaneeseen ruotsalaisten sotaretken, josta historiantutkija Teemu Keskisarja (ps) on julkaissut tuoreen teoksen nimellä "Hattujen sota". Siinä kuvataan tragikoomisella tavalla sitä, kuinka Ruotsin armeija luovutti asemansa lähes taistelutta kerta toisensa jälkeen viholliselle. 

Karoliinien hyökkäysarmeijaa johti ylipäällikkö, kreivi Charles Emil Lewenhaupt, joka sotatoimiensa epäonnistumisen seurauksena sekä teloitettiin että hankki paikan historian lehdille Ruotsin kaikkien aikojen huonoimpana sotapäällikkönä. Molemmat seuraukset olivat kieltämättä ansaittuja jo siksikin, että hinnan hänen kyvyttömyydestään maksoivat tavalliset kaakkoissuomalaiset sotaan liittyneessä pikkuvihassa.

Hinta oli äärimmäisen kova, sillä Kuninkaantien varrella sijainneista Kaakkois-Suomen taloista hävitettiin peräti kolme neljännestä. Näillä alueilla itse sotatoimien, joukkojen mukana kulkeutuneiden tautien ja armeijoiden ylläpidosta johtuneen ruuanpuutteen aiheuttama tuho oli jopa pahempi kuin isovihan aikana. 

Kymenlaakso menetti muutaman kuukauden aikana noin viidenneksen väestöstään, kun taas Säkkijärvi, Vehkalahti, Virolahti ja Kymi menettivät joka neljännen asukkaansa. Kuolleisuutta voi halutessaan verrata vaikkapa Gazan kaistalla tähän mennessä kuolleiksi väitettyjen noin 16 000 ihmisen 0,97 prosentin osuuteen koko alueen väestöstä. 

Ehkäpä oli suomalaisten onni, ettei Ruotsin armeija vetäytynyt Helsinkiä lännemmäksi, vaan antautui viholliselle jo nykyisessä pääkaupungissamme. Näin maan tiheimmin asutut ja taloudellisesti vauraimmat Lounais-Suomi ja Pohjanmaa säästyivät tuhoilta. Maan kaakkoisraja kuitenkin siirtyi Kymijoelle yli puolen vuosisadan ajaksi, kunnes tsaari Aleksanteri I liitti sen valloittamaansa muuhun Suomeen vuonna 1812. 

Arvoisa lukijani saattaa nyt kysyä sitä, miksi ihmeessä otin kirjoittaakseni tästä surkeasta sodasta juuri itsenäisyyspäivänä. Eihän siihen liittynyt juuri minkäänlaisia urotekoja saati sankarillisia ihmeitä. 

Oli minulla kuitenkin oikein hyvä syy. Hattujen sodan aikana kävi nimittäin niin, että mahdollisesti suomalaisten myssyjen pyynnöstä Venäjän keisarinna Elisabet antoi maaliskuussa 1742 manifestin, jossa luvattiin Venäjän tuki Suomelle, mikäli se hankkiutuisi itsenäiseksi. 

Manifestissa oli ajateltu jo tulevaa kuningastakin, sillä valtionpäämieheksi eli Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia. Tämä ei kuitenkaan päätynyt syrjäisen Suomen hallitsijaksi, vaan nousi myöhemmin paljon suuremmaksi viskaaliksi, nimittäin Venäjän keisari Pietari III:ksi, joka tuli ensin hulluksi ja sittemmin tapetuksi. 

Kuten hyvin tiedämme, keisarinna Elisabetin itsenäisyyshanke jäi toteutumatta. Se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen kerta, kun ajatus Suomen itsenäistymisestä nousi laajemmin esiin - siis jonkinlainen itsenäisyytemme itu. 

Siksi sitä kannattaa muistella - ellei muuten niin juuri nyt - koska kypsyttyään maailmanhistorian mittakaavassa silmänräpäystäkin lyhyemmän 175 vuoden ajan, tuli itsenäisestä Suomesta todellisuutta, jota voimme juhlia tänä päivänä niin suomen kuin ruotsinkin kielellä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talouden tila ja itsenäisyys
Pitäisikö itsenäistä Suomea kehittää Taisto Sinisalon ja Oula Silvennoisen vai J.K. Paasikiven viitaoittamalla tiellä?
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus

Suomalaiset maailman kahdeksanneksi älykkäin kansa

Sattui silmiini tällainen maailman kansojen älykkyystilasto. Sen mukaan suomalaiset ovat maailman kansoista kahdeksaksi älykkäimpiä. 

Edellä ovat vain Japani, Taiwan, Singapore, Hong Kong, Kiina, Etelä-Korea ja Valko-Venäjä. Lisäksi kymmenen joukkoon pääsevät Liechtenstein ja Saksa. Näiden kaikkien maiden kansalaisten lisäksi vielä hollantilaiset ja virolaiset pääsevät yli sadan pisteen muiden valtioiden asukkaiden jäädessä kaksinumeroisiin lukuihin.

Vastaavasti pahnanpohjimmaisina maailman valtioista ovat Nepal, Liberia, Sierra Leone ja Guatemala, joiden asukkaiden älykkyysosamäärät jäävät alle viidenkymmenen. Lisäksi alle kuudenkymmenen jäävät Kap Verden, Gambian, Nicaraguan, Guinean, Norsunluurannikon, Ghanan, Etelä-Sudanin, Mauritanian, Malin ja Togon kansalaiset. 

Jos noita kahta älykkyyden ääripäätä lähtee tarkastelemaan ennakkoluulottomasti, huomaa että maailman älykkäimmät kansat asuvat Itä-Aasiassa ja vasta niiden jälkeen tulevat eurooppalaiset. Vastaavasti listan häntäpää on voimakkaasti painottunut afrikkalaisiin pienellä väliamerikkalaisella vivahteella. 

Tämä järjestys on vahvassa korrelaatiossa sellaisten tilastojen kanssa, jotka kertovat siitä, kuinka hyviä paikkoja eri valtiot ovat asukkailleen asua. Tosin näiden tilastojen välillä on myös eroja, sillä esimerkiksi inhimillisen kehityksen indeksin perusteella eurooppalaiset yhteiskunnat ovat aasialaisia edellä. Toisaalta loppupäässä korostuu afrikkalaisuus vieläkin selvemmin kuin älykkyystilastossa.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa myös se, ettei korrelaatio välttämättä merkitse syy-seuraussuhdetta, vaikka älykkyys onkin varsin mahdollinen selitys edellä mainitsemilleni kansojen välisille eroille. Samoin on syytä huomata, etteivät edes kansojen väliset älykkyyserot tarkoita välttämättä perinnöllisiä eroja, sillä esimerkiksi lapsena koettu aliravitsemus tai hyvä koulutusjärjestelmä vaikuttavat ihmisten älykkyyden kehitykseen. Toisaalta tämä ei myöskään tarkoita, etteikö myös älykkyyteen vaikuttavilla geeneillä olisi merkitystä.

Joka tapauksessa on hyvä, että maailmalla tehdään edelleen vertailevaa tutkimusta eri kansojen älykkyydestä, vaikka se tuntuukin olevan Suomessa kiellettyä tai ainakin voimakkaasti paheksuttua ellei suorastaan rasismia. Tosiasioiden tunnustaminenhan on viisauden alku, eikä maailmasta tule yhtään nykyistä parempi paikka ilman suurta viisautta, hyvä jos edes sen kanssa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuinka naiiveja voivat olla maailman älykkäimmät ihmiset?
Maailmanjärjestyksen uusiminen on aloitettu
Pituustutkimus osoitti, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia

Wokeltamallako Suomen asiat kuntoon?

Suomen talous on edellisen vihervasemmistovetoisen hallituksen jäljiltä niin pahasti kuralla, että jopa kansalaisten selvä enemmistö on asiasta huolissaan. Siksi pitäisi olla selvää, että kaikki poliittiset tahot keskittyisivät tämän asian korjaamiseen. 

Näin ei kuitenkaan näytä olevan, vaan maamme asiat omalla hallituskaudellaan sotkenut oppositio on päättänyt tarttua Vilhelm Junnilan (ps) kehnoon vitsailuun ja vaatinut tämän erottamista ministerin tehtävästään. Toki tälläkin tavalla saa kulutetuksi ministereiden aikaa ja työtehoa tärkeämmiltä asioilta. 

Toivottavasti asia saadaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja oppositiokin ymmärtää sen jälkeen antaa hallitukselle työrauhan ohjelmansa toteuttamiseen, sillä maamme julkinen talous voidaan saada tasapainoon vain realistisilla ja tosiasiat tunnustavilla päätöksillä. Eli täyttämällä ministereiden ja kansanedustajien työpäivät asiallisilla esityksillä nyt käynnissä olevan wokeltavan poseerauksen sijasta. 

Koska oppositio on kuitenkin keskittynyt jälkimmäiseen, on syytä kysyä, että löytyykö sieltä minkäänlaista kykyä tai halua hoitaa Suomen asioita? Ja ihmetellä, että onko nyt nähty teatteri varmasti sitä politiikkaa, jolle vihervasemmiston äänestäjät antoivat vaaleissa tukensa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Tosiasioiden muistelu satuttaa
Purra, Junnila, Ranta ja Ohisalo afgaanien tilanteesta sekä Jari Sarasvuon kommentti

  

Vasemmiston suosikki vaati länsimaita lopettamaan Ukrainan kannustaminen sotaan

Eurooppalainen vasemmisto iloitsi kovasti silloin kun korruptiomyönteinen Luiz Inacio Lula da Silva syrjäytti Brasilian presidentinvaaleissa konservatiivisen vastaehdokkaansa Jair Bolsonaron. Jälkimmäisen synneiksi luettiin länsimaissa erityisesti seksuaalisten vähemmistöjen ja värillisten vastaiset kannanotot, mutta myös talouteen uutta tuulta puhaltamaan tarkoitetut markkinatalousmyönteiset uudistukset. 

Siksi oli mielenkiintoista huomata, että presidentti Lula on ottanut kantaa Venäjän Ukrainaan kohdistamaan laajamittaiseen sotaan. Hänen mukaansa "Yhdysvaltojen on lopetettava sodan kannustaminen ja aloitettava puhuminen rauhasta; Euroopan unionin on aloitettava puhuminen rauhasta, jotta voimme vakuuttaa Putinin ja Zelenskyn siitä, että rauha on kaikkien etujen mukaista ja että sota on toistaiseksi mielenkiintoista vain heidän kahden kannalta".

Lula vetosi kannanotossaan myös jonkinlaiseen teoriaan, josta hän väitti keskustelleensa Ranskan Emanuel Macronin, Kiinan Xi Jinpingin ja Saksan Olaf Scholzin kanssa. Sen mukaan "on tarpeen perustaa sellainen valtioryhmä, joka haluaa löytää tavan saada aikaiseksi rauha".

Nähtäväksi jää, kuinka Lulan kannanotto otetaan vastaan Euroopassa. Ilahtuvatko saksalaiset ja ranskalaiset johtomiestensä mainitsemisesta tämän asian yhteydessä? Entä kuinka asia otetaan vastaan Suomen kaltaisissa Venäjän rajavaltiossa, jotka ovat vetäneen kovaa linjaa suhteessa Putinin aggressiiviseen Venäjään? 

Odotan myös uteliaana sitä, riemuitsevatko suomalaiset vasemmistopoliitikot ja maan toimittajakunta brasilialaissuosikkinsa suusta kuullusta rauhanehdotuksesta. Vai toimittavatko julkisuuteen kriittisiä kannanottoja hänen ulkopoliittisista puheistaan?

Selvää kai kuitenkin on, että niin Suomessa kuin koko EU:ssakin kansa näkee Ukrainan taistelevan oman itsenäisyytensä lisäksi myös maailmanrauhan puolesta, eikä rauhaa voi siksi tulla ilman, että venäläiset sotilasosastot sijoitetaan Ukrainan laillisten rajojen ulkopuolelle. Näin siksi, että jos Putinin aggressio johtaisi menestykseen - edes vähäiseen - voisi se yllyttää häntä tai hänen seuraajiaan ryhtymään samankaltaiseen aggressiiviseen seikkailuun myös tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Vasemmiston blokkiutumispyrkimykseen ei pidä suostua
Sademetsätuhon syyt
Akanoita

Vaalitulos ja sen seuraukset

Suomen eduskuntavaalit 2023 on käyty ja niiden tulokset ovat vain vahvistamista vailla. Lopputuloksen mukaan puolueet saivat seuraavat kannatukset ja sen mukaiset paikkamäärät eduskuntaan.

Ensimmäinen huomio on se, että Sanna Marinin (sd) hallitukseen osallistuneiden puolueiden kannatus putosi 3,4 prosenttiyksiköllä, mutta sillä lailla varsin erikoisesti, että päähallituspuolue SDP onnistui jopa kasvattamaan kannatustaan ja paikkamääräänsä. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että puheenjohtaja Sanna Marin (sd) teki vaaleista pääministerikilpailun ja onnistui sitä kautta imemään kumppaneiltansa suuren osan niiden kannatuksesta ja erityisesti eduskuntapaikoista. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa vihervasemmiston sisäisiin suhteisiin jatkossa.

  

Kannatusmenetyksensä ja Marinin taktikoinnin seurauksena poliittinen vihervasemmisto hävisi kokonaisuutena peräti yhdeksän kansanedustajan paikkaa. Sen seurauksena vihervasemmistolla on hallussaan vain - juuri ja juuri - kolmannes eduskunnasta. Sen sijaan johtavat oppositiopuolueet Kokoomus ja Perussuomalaiset saivat yhteensä peräti 94 paikkaa. 

Toisin sanoen taloudellisesti vastuulliset oikeistopuolueet olivat vaalien suurimpia voittajia. Ja siitä syystä on nähtävä, että kansalta tuli poliittisille päättäjille selvä viesti maan talouden panemiseksi kuntoon.

Tulosten mukaan onkin sekä matemaattisesti että moraalisesti selvää, että maahan tulisi pystyttää kansan ilmaiseman tahdon mukaisesti niin sanottu porvarihallitus, jossa pääministerin paikka on Kokoomuksella ja valtiovarainministerinä istuu perussuomalainen. 

 

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä tulokset mahdollistavat myös sinipunan eli Kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentuvan hallituksen. Vaikka se ei vastaakaan kansan tahtoa, saatetaan siihen päätyä siksi, että Keskustassa on ilmaissut vahvan halunsa siirtyä oppositioon keräämään uutta kannatusta ja RKP on puolestaan kertonut, ettei se ryhdy hallitusyhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa. 

Sinipunavaihtoehto voisi rakentua Kokoomuksen ja SDP:n akselin varaan - jos vain ohjelmasta päästäisiin sopimukseen - mutta se vaatisi tuekseen muita puolueita, koska tämän vaihtoehdon pääpuolueet saivat eduskuntaan yhteensä 91 paikkaa. 

Tukipuolueilta tarvittaisiin siten enemmistön saamiseksi ainakin kymmenen eduskuntapaikkaa, joten RKP riittäisi vain juuri ja juuri siihen. Vahvempi pohja saataisiin ottamalla mukaan Vihreät, joilla saattaisi olla siihen halua, jotta se pystyisi ajamaan omia ympäristö- ja maahanmuuttopoliittisia tavoitteitaan.  

Tulevan pääministeri Petteri Orpon kannalta tällaisessa koalitiossa olisi kuitenkin sellainen ongelma, että mainittujen puolueiden kanssa olisi vaikea tehdä kovin vahvaa talousremonttia sisältävää hallitusohjelmaa. Enkä oikein jaksa uskoa siihenkään, että vaikka hallitukselle saataisiin Orpoa tyydyttävä ohjelma, toimisivat hallituskumppanit kovin innokkaasti sen toteuttamiseksi. 

Lisäksi on selvää, ettei sinipunainen vaihtoehto vastaisi kansan vaaleissa selkeästi ilmaisemaa tahtoa vihervasemmistolaisen politiikan hylkäämisestä. Ja siksi se olisi vaaleissa poikkeuksellisen selkeästi mielipiteensä ilmaisseen vaalikarjan pettämistä.  

Niinpä joudumme palaamaan oikeistohallitusvaihtoehtoon. Se vastaisi kansan tahtoa vahvasti rakentuessaan kahden vaalien suurimman voittajan varaan, mutta myös siihen tarvittaisiin tukipuolueilta seitsemän lisäpaikkaa eduskunnassa, jotta hallituksen tukena olisi edes 101 paikka. 

Koska Kristillisdemokraateilla ja Liike Nytillä on vain kuusi kansanedustajaa, ei niistä olisi apua. Siten mukaan tarvittaisiin joko RKP tai Keskusta. Niistä ensimmäinen on yleensä ollut aina valmis hallitukseen, mutta puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson vierasti Perussuomalaisia vielä eilen illallakin. Ja jälkimmäinen on ilmaissut haluttomuuttaan hallitukseen. 

Luulen kuitenkin, ettei porvariyhteistyö olisi Keskustan - äänestäjien vasemmiston pönkäpuolueena toimimisesta rangaistuksen saaneelle - puoluejohdolle mahdoton neuvoteltava. Hallituspaikkahan tarjoaisi puoluejohdolle mahdollisuuden korjata Marinin hallituksen aikaiset virheensä ja poistaa niistä aiheutuneen poliittisen painolastin - sekä estäisi hallituskumppaniksi tulevan Perussuomalaisten kasvamisen oppositiossa. 

Hallituksessa mukanaolo voisi kuitenkin olla myös Keskustalle painolasti, mutta valitsemalla muutaman ministerinsä oikein, se voisi profiloitua hallituksessa maakuntien puolustajana - ellei suorastaan pelastajana - ja sitä kautta voittaa ne takaisin perussuomalaisilta. Tässä painaa vielä sekin, että joutuessaan oppositioon yhdessä purralaisten kanssa ei saarikkolaisilla olisi minkäänlaista profiloitumisen mahdollisuutta. Ja näin ollen vaarana olisi myös Keskustan lopullinen kuihtuminen sitä kautta. 

Kaiken kaikkiaan hallituspelistä tulee myös tällä kertaa mielenkiintoinen palapeli. Eikä lopputulosta voi tässä vaiheessa ennustaa oikein millään tavalla. 

Toivon kuitenkin, että Petteri Orpo ja muut puolueet päättäisivät lopulta kaikesta huolimatta toteuttaa kansan ilmaiseman tahdon hallitusta koottaessa. Sanoihan jo Johannes Virolainenkin aikanaan, että "kansanvalta on puhunut, pulinat pois" 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen tulevaisuus ratkaistaan historiallisella hetkellä
Vaalit osoittivat miksi Viron talous kohenee, mutta Suomen ei
Kokoomuksen ja Perussuomalaisten on ratkaistava työperäisen maahanmuuton ongelma

Suomen tulevaisuus ratkaistaan historiallisella hetkellä

Suomen liittyminen NATO:n jäseneksi varmistui myöhään eilisiltana, kun Turkin parlamentti hyväksyi maamme hakemuksen. Näin ollen Suomen pitkä taival niin sanottuna puolueettomana eli liittoutumattomana maana päättyi.

Turkin päätös sinetöi sen, että pohjoinen kotimaamme palasi jälleen virallisestikin sille tielle, jonne se ohjattiin läntisen naapurimme toimesta jo sydänkeskiajalla. Ja joka on johtanut meidät siihen viiteryhmään, joka on kaikista ihmisyhteisöistä onnistunut luomaan parhaat olosuhteet pienen ihmisen elää. 

Tuolta tieltähän Suomi ei toki ole koskaan poikennutkaan, vaikka karvas tappio talvisodassa ja sitä seuranneessa jatkosodassa pakottikin meidät teeskentelemään jotain aivan muuta. Siis hännystelemään idän brutaaleita diktaattoreita, joista viimeisin sai rauhallisiin naapurimaihinsa kohdistuneilla brutaaleilla hyökkäyksillään myös Suomen poliittisen johdon lopulta ymmärtämään, ettei se tie ole turvallinen eikä järkevä. 

Turkin päätöksen ajankohta oli sikäli erinomainen, sillä Suomessa käydään ensi sunnuntaina eduskuntavaalit, joissa valitaan kansanedustajat ohjaamaan maata kohti täysimittaista länsimaista demokratiaa. Siksi olisi hienoa, että koko kansa - Suomen miehet ja naiset - juhlistaisi tätä historiallista hetkeä myös sillä, että se käyttäisi innokkaasti vapauttaan ilmaista tahtonsa siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa viedään käsillä olevassa uudessa tilanteessa, jossa maahamme kohdistunut sotilaallisen väkivallan uhka on poistunut koko nähtävissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Turvallisuuskysymykset eivät kuitenkaan ole syrjässä näissäkään vaaleissa, sillä niiden suuret kysymykset ovat taloudellinen ja sisäinen turvallisuus. Ja niiden suhteen poliittinen kenttämme on syvästi jakautunut - siinä missä vasemmalla laidalla pyritään rakentamaan tulevaisuutta ennen kaikkea keskusjohtoisuuden ja väestönvaihdon kautta luotetaan oikeistossa markkinatalouteen - mutta suhtautuminen niin sanottuun haittamaahanmuuttoon vaihtelee. 

Siksi jokaisen äänioikeutetun tulisi ymmärtää, että sunnuntaina vaaliuurnilla tehtävät valinnat ohjaavat nykyisten nuorten ja lasten sekä vielä syntymättömien sukupolvien tulevan elämän edellytyksiä samaan tapaan kuin talvisodan tappio rajasi minun sukupolveni elämän edellytyksiä. Ja siksi nyt käytävissä vaaleissa olisi poikkeuksellisen tärkeää, että kansa käyttäisi viisaasti sitä valtaa, joka sille kuuluu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erdogan on Ruotsin suhteen valitettavan oikeassa - mutta terroristeja ymmärretään myös Suomessa
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä

Helsingin sanomissa oli tänä aamuna kaksi mielenkiintoista ja toisiinsa liittyvää artikkelia. Lehti nimittäin kertoi, että valtiovarainministeriön näkemyksen mukaan maamme julkisen talouden velanotto kasvaa pian yli 15 miljardiin euroon vuodessa. Tällöin velkasuhde kasvaisi muutamassa vuodessa peräti 80 prosenttiin bruttokansantuotteesta. 

Lukemaa on syytä verrata 1990-luvun lama-ajan velkasuhteeseen - noin 65 prosenttiin - jolloin silloisen pääministerin mukaan oltiin lähellä tilannetta, jossa ulkomaiset rahahanat olisivat sulkeutuneet. Siten Suomen julkisen talouden tila näyttäisi juuri nyt olevan melkoisen kehnossa kunnossa.

Sittemmin on tietenkin tapahtunut paljon muutoksia - eikä vähiten EKP:n päätettyä pelastaa eteläisen EU:n valtiota ostamalla itselleen niiden arvottomia velkakirjoja eli suomeksi sanottuna painamalla talouteen lisää euroja. Tämän tien lopputulos on kuitenkin edelleen epäselvä ja sillä lienee oma osuutensa nyt liikkeelle ryöpsähtäneeseen globaaliin inflaatioon.

Se toinen mielenkiintoinen uutinen liittyi kysymykseen siitä, pitäisikö kulttuurialan rahoitusta lisätä. Siinä HS:n lukija sai vastata kolmeen kysymykseen. Yhdessä tiedusteltiin pitäisikö taiteen ja kulttuurin osuus budjetista nostaa prosenttiin, toisessa pitäisikö ihmisten maksaa enemmän omasta kulttuurinkulutuksestaan ja kolmannessa tiedusteltiin pitäisikö Ylen rahoitusta leikata. 

Hämmästykseni oli melko suuri, kun huomasin kaikkien muiden puolueiden paitsi Perussuomalaisten ja Liike Nytin joko sulkevan kulttuurialan ja Ylen pois julkisten menojen leikkauksista tai jopa vaativan niihin käytettävien varojen kasvattamista. Tämä siis tilanteessa, jossa joudumme valtiovarainministeriön mukaan elämään rankasti velaksi seuraavalla hallituskaudella. 

Itselleni jäi kuitenkin tänä aamuna epäselväksi, että onko puolueidemme enemmistön - Vasemmistoliitosta Kokoomukseen - poliittinen näkemys se, että supistetaan enemmän julkisen sektorin muita menoja - siis esimerkiksi puolustusta, sosiaali- ja terveyssektoria tai koulutusta - vai tahdotaanko olla kuin hullu mies Huittisista, joka tuhlasi enemmän kuin tienasi. Vai onko niin, että ne päästelevät luikuria ja leikkaavat kulttuurista sittenkin valtaan mahdollisesti päästyään.

Täältä näppäimistön takaa on joka tapauksessa mahdotonta pitää mitään näistä vaihtoehdoista vastuullisena politiikkana. Ja toivon siksi, että mahdollisimman moni äänestäjä ymmärtäisi edelle kirjoittamani yhteyden talouden ja puolueiden kulttuuripuheiden välillä sekä niiden vakavuuden suhteessa Suomen tulevaisuuteen. 

Positiivista asiassa on se, että peräti 56 prosenttia suomalaisista näkee julkisten kulttuurimenojen supistamisen hyvänä säästökohteena nykyisessä rahapulassa. Sen edelle menevät 21 asiakokonaisuuden listalla ainoastaan maksut EU:lle ja kansainvälinen yhteistyö. 

On siis syytä toivoa, että kansa toimisi äänestyskopissa siten kuin se ajattelee. Ja valitsisi vallanpitäjikseen vastuulliset poliitikot.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisista on tulossa selvästi suurin puolue
Marinin hallituksen hinta
Suomalaiset eivät kannata verohelvettiä

Suomen historian kurjin aika

Tämä on neljäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka talonpojat nousivat kapinaan pelätessään joutumista maaorjiksi, mutta hävisivät taistelunsa ja menettivät samalla lopullisesti aiemmin vahvan asemansa suhteessa aatelistoon. 

Nuijasodan jälkeen Ruotsissa nousi valtaan Kaarle-herttua lyötyään Stångebron taistelussa kuningas Sigismundin. Kuninkaana nimeä Kaarle IX kantanut valtias pystyi valtakaudellaan vielä pitämään aatelin vallanhimon kurissa, mutta hänen yllättävän kuolemansa jälkeen vuonna 1611 tilanne muuttui. 

Silloin ylhäisaatelille tuli tilaisuus nostaa valtaan alaikäinen Kustaa II Aadolf, jonka päätökset alistettiin sen itsensä hallitseman valtaneuvoston ja niin ikään käytännössä ylhäisaatelin ohjaamien valtiopäivien hyväksyttäväksi. Samalla kuningas sidottiin käytännössä aateliston etuoikeuksien ajajaksi, minkä seurauksena hänen asemansa muuttui tavallaan ensimmäiseksi vertaistensa joukossa. Sen seurauksena myös kuninkaan kannatti ajaa ylhäisaateliston etuja.

Tämä kehitys johti siihen, että valtakunnan maaomaisuudesta peräti 63 prosenttia joutui aatelin valtaan ja vastaavasti tavallisen talonpojan ja jopa alemman aatelin asema heikkeni entisestään. Näitä kuitenkin tarvittiin jonkinlaiseksi ylhäisaateliston etuoikeuksien siunaajaksi luotujen valtiopäivien edustajiksi.   

Aatelille varattiin pian myös yksinoikeus korkeimpiin virkoihin, joita sen jälkeen perustettiin ripeään tahtiin. Näin valta, laki ja vauraus maassa siirtyivät ylimmän aatelin haltuun samalla kun kansaa lähempänä olevat pitäjänkokoukset menettivät merkitystään. 

Maaorjuudelta pohjoisen talonpojat kuitenkin välttyivät, koska harvaan asutussa pohjoisessa sellaisia ei tarvittu. Näin siksi, etteivät sen pienet asutuskeskukset pystyneet houkuttelemaan eteläisempien kaupunkien tapaan ympäröivän maaseudun väestöä, eikä näiden turpeeseen sitomiselle siten ollut tarvetta. 

Niinpä suomalainen - ja ruotsalainen - talonpoika sai pitää muodollisesti vapaan asemansa, mutta heidän tosiasiallisesta ahdingostaan kertoo selvää kieltänsä maan taloluvun ja kylvömäärien pienentyminen - kasvamisen sijaan - vuosien 1570 ja 1660 välillä. Lisäksi rahvasta rasitettiin suurvallan väenotoilla, joita aateliset kohdistivat sekä omien läänitystensä hankaliin aineksiin että omien tilustensa naapuritiloihin voidakseen lunastaa ne miesten loppuessa omaan hallintaansa.   

Samalla tavalliseen kansaan kohdistettiin ennennäkemättömän voimakas kuri. Sen seurauksena ilmaantui monenlaisia lieveilmiöitä kuten vauraimpien talonpoikaisalueiden noitavainot, herännäisliikkeet ja vähintään neljänneksen tai jopa kolmanneksen Suomen väestöstä tappaneet nälkävuodet. Jälkimmäisten tuhoisuuden syynä oli hyvin tunnetun pienen jääkauden lisäksi maaseudun köyhyys, joka heikensi kansan mahdollisuuksia selvitä huonoista satovuosista. 

Sitä paitsi aatelisten hallitsemasta Suomesta vietiin jopa pahimpina nälkävuosina viljaa ulos sen sijaan, että sitä olisi tuotettu pelastamaan nälkää näkeviä. Samalla Itämeren itärannan kaupungit näivettyivät merkantilististen aatteiden luoman Tukholmakeskeisen kauppajärjestelmän takia. 

Talonpoikien asemaa heikensivät suureksi sotaleiriksi kehittyneen Ruotsin väenottojen lisäksi jatkuvia sotia käyvän armeijan rahantarve. Sitä todella tarvittiin, sillä sodankäyntiin kului noin puolet valtion tuloista. Sodasta puolestaan hyötyi aatelisto, koska se tarjosi sotilassäädylle monenlaisia etuja oman uran edistämisestä maaomaisuuden kartuttamiseen. 

Kaiken kaikkiaan ylhäisaatelin kausi oli tavallisen suomalaisen kannalta ylivoimaisesti historian kurjinta aikaa, mutta juuri siihen oli piilotettuna myös tuon kauden tuho, koska aatelin loputon vallan- ja rikkauksien himo jatkuvine sodankäynteineen johti vähitellen - mutta väistämättä - koko valtakunnan heikkenemiseen ja lopulta jopa puolustuskyvyttömyyteen vihollisten edessä. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Juhlaraha tasa-arvolle ja suvaitsevaisuudelle
Miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan?

Bunkkerimiehen huolet johtivat suomalaiseen kansalaisaloitteeseen

Yle julkaisi uutisen, jonka mukaan enemmistö (53 prosenttia) suomalaisista haluaa maamme liittyvän NATO:on. Vain 28 prosenttia vastustaa. Tämä siis maassa, jossa kansan enemmistö on kymmeniä vuosia luottanut siihen, että itänaapurin kanssa ollaan turvassa, kunhan ei vain haasteta riitaa - mutta ilmeisesti kovin monen mielestä tosiasiat ovat viime päivinä osoittaneet jotain aivan muuta.

Jos olisin ilkeä, kysyisinkin bunkkerimies Putinilta, että "Как я думаю, все прошло, Владимир", vaikka en Venäjää osaakaan. Tässähän on nyt käynyt niin, että venäläinen sotaväki on veljeskansansa kanssa samanlaisissa vaikeuksissa kuin konsanaan talvella 1939-40 maansa luoteisrajalla. Ja sen seurauksena siirtynyt siviiliväestön terrorisointiin. 

Eikä siinä kaikki. Kuten jo aamulla totesin, on Venäjän ruplan arvo romahtanut. Lisäksi kävi niin, ettei Moskovan pörssi uskaltanut tänään avata osakekauppaa lainkaan. Ja TV:ssäkin kerrottiin Ukrainan asioista venäläisen sotapropagandan sijaan niin kuin ne ovat. 

Ja samaan aikaan länsimaat ovat toimittamassa veljeskansalle aiempaa parempaa aseistusta. Ja jopa omat oligarkit ovat kyllästyneet johtajaansa.

Nähtäväksi siis jää, kuinka tässä lopulta käy. Kaatuuko bunkkerimiehen valta, vai onnistuuko suurvallan armeija sittenkin siinä, mitä se tavoittelee. Suomen osalta yli 2 000 kansalaista on joka tapauksessa tätä tekstiä kirjoittaessani käynyt allekirjoittamassa kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan maamme johtoa viemään Suomi Venäjältä turvaan Naton siipien suojelukseen. 

Tätä ennen sai 50 000 allekirjoitusta kokoon myös kansalaisaloite, jossa vaadittiin kansanäänestystä NATO:on liittymisestä, mutta sen toteuttamiseen liittyy riski venäläisestä hybridioperaatiosta. Siksi suosittelen, että mikäli arvoisa lukijani haluaa maamme liittyvän länsimaiseen puolustusjärjestelmään, hän allekirjoittaa mieluummin tämän uudemman kansalaisaloitteen kuin vanhemman.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän siirtymän toteutus on suunniteltava uudelleen
Aamu-uutinen Venäjältä antoi toivoa paremmasta
Putin sulki Ukrainan NATO-oven

Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän

Nykyaikainen länsimainen ihminen saa lapsuudessaan paljon koulutusta. Sen lopputuloksena hän kerää valtavan tietopääoman, jota usein kutsutaan yleissivistykseksi.

Sen perusteella esimerkiksi aikuiset suomalaiset tietävät muun muassa, että länsimainen sivistys perustuu antiikin perinnölle, jonka keskeisiä lähteitä ovat juutalaisuuden ja kristinuskon traditiot sekä kreikkalaisen filosofian perintö tai että Neuvostoliitto aloitti talvisodan lavastamalla suomalaisen aggression ampumalla omia kansalaisiaan ns. Mainilan laukauksissa. Tai että isorokko on saatu hävitetyksi koko maailmasta lehmärokkovirukseen perustuvien rokostusten avulla. 

Valitettavasti yleissivistys ei ole levinnyt kaikkialle, vaan monissa maailman kolkissa se on heikoissa kantimissa. Yksi näistä maista on Venäjä, jossa MTV3:n uutisen mukaan valtiovalta levittää parhaillaan propagandaa, jonka mukaan "Venäjä ei ole koskaan hyökännyt mihinkään". 

Tämä on sikäli vaarallinen narratiivi, että sen antamalla "oikeutuksella" Venäjän johto voi puolustella omaa aggressiivista käyttäytymistään naapurimaitaan - tällä hetkellä erityisesti Ukrainaa - kohtaan. Eikä sanoman uskottavuutta haittaa ihmisten yleissivistyksen tuoma tietoisuus tosiasioista likimainkaan yhtä vahvasti kuin vastaavassa tilanteessa tapahtuisi vaikkapa Suomessa. 

Tilanteen tekee meidän suomalaisten kannalta vaaralliseksi se, että Venäjä on sotilaallinen suurvalta, jonka maamme kansalaiset - kiitos yleissivistyksen - tietävät 1930-luvun lopulla toimineen pitkälti samaan tapaan suhteeessa Suomeen. Mutta kaikeksi onneksi - kiitos edelleenkin yleissivistyksen - suurin osa suomalaisista tietää varsin hyvin, ettei naapurimaa ole sotilaallisesta mahdistaan huolimatta taloudellinen suurvalta, eikä tiukan paikan tullen pärjäisi edes sotilaallisesti läntiselle puolustusliitolle - eikä luultavasti edes Kiinalle.

Nähtäväksi siis jää, mitä Ukrainassa tapahtuu kuluvan vuoden aikana. Positiivista kuitenkin on, että Yhdysvallat ja Nato vaativat venäläisjoukkojen vetämistä pois Ukrainasta, Georgiasta ja Moldovasta taloudellisten sanktioiden uhalla. Toivottavasti tämä vaatimus saa myös tavallisen venäläisen pohtimaan tämän kirjoituksen alussa kuvattua valheellista propagandaa, ja toteamaan sen seurauksena Putinin hallinnon mädännäisyyden. 

Sillä tosiasia on, että luonnonvaroiltaan rikkaan Venäjän tulevaisuus voisi olla loistava, mikäli sen kansa ei vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sallisi toinen toistaan surkeampaa hallintoa, joka korvaa todellisen kehityksen propagandalla ja korostaa länsisuhteissaan vastakkainasettelua yhteistyön sijaan. Ja sen seurauksena tavallisen Venäjän kansalaisen elintaso mataa kaukana siitä, mistä länsimaalaiset ihmiset saavat nauttia, eikä sen enemmistö sivistyneisyyden puutteessaan tunnu osaavan edes vaatia parempaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Älyllistä epärehellisyyttä
Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?

Afgaaneillakin on oikeus haluamaansa hallintoon

Suomalaiset mediat ovat ottaneet tavakseen uutisoida siitä kurjuudesta, johon Afganistan on vajonnut sen jälkeen, kun Taleban-liike otti vallan. Esimerkkinä eilinen uutinen, jossa kauhisteltiin sitä, kuinka afganistanilaiset äidit kantavat pommitetulle klinikalle 20–30 aliravittua vauvaa päivässä. 

Jutun mukaan siinä käsitellyn klinikan ulkomainen rahoitus loppui Talebanin noustua valtaan, mutta potilaita tulisi ovista ja ikkunoista. Lisäksi mainittiin, että Afganistanin talouden romahtaessa maata uhkaisi valtava nälänhätä ja sen seurauksena miljoonia lapsia aliravitsemus. 

Kyse on tietenkin siitä, että Afganistanin kansan hylättyä länsimaiden asettaman hallituksen nämä takavarikoivat valtion rahat. Näin Taleban-hallinto joutui pahaan paikkaan ja kansa edellä kuvattuun kurjuuteen. Niinpä maan nykyinen hallitus on vedonnut muslimimaihin, että edes ne tunnustaisivat tosiasiat ja siten myös talebanien hallinnon. 

Asiasta kertoneessa uutisessa kirjataan auki, että "ulkovallat ovat hankalassa välikädessä, koska miljoonia hätää kärsiviä afganistanilaisia olisi kyettävä auttamaan – kuitenkin niin, ettei samalla tueta Taleban-hallintoa". Toisin sanoen ulkovallat ovat pahassa välikädessä, koska ne eivät halua tunnustaa afganistanilaisten oikeutta mieleiseensä hallitukseen.

Tosiasia on, etten minäkään pidä Afganistanin nykyhallituksesta, koska se edustaa sellaista arvomaailmaa, jota en kannata missään muodossa. On kuitenkin niin, että jos lähtökohdaksi otetaan kaikkien valtioiden oikeus valita oma hallintomuotonsa - ja Afganistanin vallansiirrosta  luettavissa oleva viesti - tulisi meidän tunnustaa tosiasiat ja talebanien valta. 

Ja sitä kautta myös vapauttaa Afganistanin valtion varat maan hallitukselle. Ja toivoa, että se niiden avulla torjuisi viime päivinä uutisissa esitetyn kurjuuden - mikä sinänsä olisi talebanienkin intresseissä, koska nälänhätä tuskin lisää sen suosiota.

Suomen kannalta oleellisinta tässä kaikessa on luonnollisesti se, että Afganistanin olosuhteet olisivat siedettävät ja sen seurauksena maan nykyhallitus onnistuisi pitämään maan asukkaan omien rajojensa sisällä. Näin tosiasioiden tunnustaminen torjuisi afgaanien laajamittaista maastamuuttoa, joka meillä näkyisi ennemmin tai myöhemmin turvapaikanhakijoiden virtana ja sitä seuraavana seksuaali- ja muun väkivaltarikollisuuden kasvuna. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten into jakaa kehitysapua on hiipumassa
Erilaisia, mutta samanarvoisia
Jos kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, niin mitä sitten?

Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa