Halpahintainen demokratia

Eilinen Ilta-Sanomien uutinen paljasti maailman ylivoimaisesti suosituimman presidentin. Hän on Ruandan kansanmurhan jälkeen valtaan noussut Paul Kagame, joka sai taannoisissa vaaleissa 99,18 prosenttia annetuista äänistä. Toisin sanoen hänen kaksi kilpailijaansa sai yhteensä vain vajaan prosentin äänistä.

Saavutettu vaalitulos oli myös Kagamen oma ennätys, sillä saman uutisen perusteella hän on aiemmin hän on yltänyt vain 98,8 prosentin suoritukseen. Vai olivatko kilpailevat ehdokkaat silloin suositumpia kuin nyt käydyissä vaaleissa? 

Oli myös mielenkiintoista huomata, että USA:n presidentti Joe Bidenin siirryttyä muutama päivä sitten syrjään keräsi varapresidentti Kamala Harris vaalikassaansa kahdessa päivässä 230 miljoonan dollaria. Se tarkoittaa lähes 115 miljoonaa dollaria päivässä. 

Tällä rahalla hän pääsee varmasti hyvään alkuun etenkin, kun Bidenin jo keräämät 96 miljoonaa päätynevät hänen käyttöönsä. Ja ehkäpä myös Bidenille jo 700 miljoonan dollarin tukipakettia tarjoamaan ehtineet tahot siirtävät lupauksensa varapresidentille. 

Tästä kaikesta näemme, ettei demokratia ole suuressa lännessä halpahintaista, sillä myös toinen ehdokas - Donald Trump - kerää epäilemättä muhkean summan käyttöönsä. Vertailun vuoksi muistettakoon, että presidenttiehdokas Alexander Stubb keräsi viime vaaleissa käyttöönsä vaatimattoman 2,7 miljoonan euron potin. 

Valitettavasti mediat eivät kuitenkaan ole kertoneet Kagamen vaalikassan suuruutta. Mutta jos saan arvata, se ei välttämättä sisällä kovinkaan suurta setelitukkua, sillä hänellä lienee ollut käytössään tehokkaampia keinoja. Jopa niin, että Ruandan demokratiaa voisi pitää halpahintaisena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Maskuliinisuutta ja pyöräteitä kehitysavulla?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Irlantilaiset ovat kyllästyneet turvapaikkasirkukseen

MTV3 kertoi, että Irlannin hallitus aikoo ruveta palauttamaan turvapaikanhakijoita Britanniaan. Lyhyessä ja varsin hämärässä uutisessa kerrottiin, että Iso-Britannian pääministerin mukaan tämä osoittaa maan niin sanotun Ruanda-lain toimivan. 

Lyhyt juttu jätti paljon kysymysmerkkejä ja siksi turvauduin google-hakuun löytäen artikkelin, jossa kerrottiin lain säätämisen johtaneen siihen, että parempaa elintasoa hakevien turvapaikanhakijoiden virta kääntyi kuin taikaiskusta Britanniasta Irlantiin. Niinpä lain läpimenon jälkeen Irlantiin saapuneista turvapaikanhakijoista peräti neljä viidestä on tullut Pohjois-Irlannista.

Suomessa on jäänyt uutispimentoon myös se, että irlantilaiset ovat muutenkin perin kyllästyneitä turvapaikkasirkukseen. Sikäläinen maahanmuuttokeskustelu on muuttunut ajoittain väkivallaksi ja ihmiset ovat pystyttäneet mielenosoituksellisia leirejä, joiden tarkoituksena on osoittaa irlantilaisten saaneen tarpeekseen. 

Viimeksi linkittämässäni jutussa yksi leiriläisistä kertoi, että "kyse ei ole rasismista. Kyse on siitä, millaisen rasituksen se aiheuttaa yhteisölle ja paikallisille palveluille tässä paikassa. Sitä se kaikki on, vanhempien huolestumista."

Jutussa mainitaan myös, että ihmiset pelkäävät poliisin käyttävän väkivaltaa heitä kohtaan. Huoli ei ole aiheeton, sillä näin on käynyt joissain muissa paikoissa, joissa ihmiset ovat protestoineet maassa tähän asti harjoitettua turvapaikkapolitiikkaa vastaan. 

Irlantilaisten mielenosoitukset ovat siitä huolimatta keränneet runsaasti osallistujia, kuten tämä video osoittaa. Se herättää kysymyksen siitä, että voisiko Eurooppa sittenkin herätä ja alkaa lopulta puolustamaan omaa sekä lastensa tulevaisuutta ja länsimaista kulttuuriaan? Niin Suomessa kuin muuallakin. 

Sivistynein tapa puolustautua on vaaleisssa äänestäminen. Siltä osin seuraava mahdollisuus on eurovaaleissa, joissa äänensä voi antaa joko elintasopakolais- tai eurooppalaismyönteiselle ehdokkaalle.

Irlannin osalta on huomattava, että maan johtava konservatiivipuolue Fine Gael on vaatinut eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan muuttamista samaan suuntaan kuin Iso-Britannia on juuri tekemässä. Tosin sillä erolla, ettei Irlanti aio brittien tapaan päättää yksinään, mikä maa on turvallinen käytettäväksi turvapaikanhakijoiden säilyttämiseksi. 

Fine Gael kuuluu EU-parlamentissa samaan EPP-ryhmään kuin Suomen Kokoomus ja Kritillisdemokraatit. Mutta turvapaikkapolitiikassa se on lähempänä meidän Perussuomalaisiamme kuin muita suomalaispuolueita. Ja tullee siten vaikuttamaan tulevan EU:n maahanmuuttopoliittisiin linjauksiin merkittävästi, koska EPP lienee parlamentin suurin ryhmä myös vaalien jälkeen.

Toisin sanoen eurovaalien tulos on tänä vuonna tärkeämpi kuin ehkä koskaan ennen. Ja siksi olisi tärkeää, että kaikki suomalaiset käyttäisivät äänioikeuttaan - siis myös ne, jotka eivät ole sitä syystä tai toisesta sitä tehneet.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turvapaikanhakijoiden lennätyksiä Euroopasta Afrikkaan
Euroopan siirtyminen oikealle jatkui
Varhainen sukurutsa paljasti muinaisen mahtisuvun

Perusteettomia kehotuksia ja koulukiusaamista

Kirjoitin eilen Britanniassa läpi menneestä laista, jonka perusteella maahan saapuneita turvapaikanhakijoita voidaan sijoittaa jatkossa Ruandaan anomustensa käsittelyn ajaksi sekä myös sen jälkeen. Tänään sain sitten luettavakseni artikkelin, jossa kerrottiin YK:n ja EU:n kehottavan saarivaltiota hylkäämään lakiesityksen. 

Jutun mukaan Euroopan unionin perusoikeusviraston (FRA) johtaja Michael O'Flaherty on sanonut olevansa huolissaan "siitä, että Ruanda-laki mahdollistaa politiikan, jossa ihmisiä siirretään Ruandaan niin, että valtaosassa tapauksista Britannian viranomaiset eivät ole arvioineet mitenkään heidän turvapaikkahakemuksiaan". 

Kannanotto herättää kysymyksen siitä, että onko YK:ssa ja EU:ssa vaikuttavilla ihmisillä jotain vikaa ymmärryksessä. Tarkoituksenahan on nimenomaisesti se, että spontaanien turvapaikanhakijoiden suojelutarpeen arviointi tullaan tekemään Ruandassa, eikä sen tekemiselle ensin Iso-Britanniassa ole siten mitään järjellistä perustetta. 

Saman jutun mukaan Ruanda on kertonut olevansa tyytyväinen Britannian päätökseen ja toivottavansa mahdolliset maahantulijat tervetulleiksi. Näin he saavat tarvittaessa turvallisen paikan elämänsä rakentamiselle - ja nimenomaan siitähän kansainvälisessä turvapaikkajärjestelmässä on viime kädessä kysymys. Eikä suinkaan kaikkien maailman ihmisten subjektiivisesta oikeudesta asettua Eurooppaan rasittamaan sen asukkaiden taloutta tai muuttamaan sen kulttuuria. 

* * *

Taloudesta puheenollen. Olen ilokseni huomannut, että sekä Suomen Pankki, Osuuspankki että Nordea arvelevat Suomen talouden kääntyvän kasvuun. Syynä käänteeseen ovat sekä inflaation taittuminen että Petteri Orpon hallituksen linjaamat julkisen talouden sopeutustoimet.

Osuuspankin pääekonomistin mukaan "Suomen osalta olennaista on pidemmän aikavälin kasvun vahvistaminen. Siihen liittyy julkisen talouden vahvistaminen, joka luo luottamusta tulevaan."

Tämä on tietenkin mukavaa kuultavaa. Mutta asettaa myös varsin mielenkiintoiseen, ellei suorastaan kyseenalaiseen, valoon opposition viime päivinä - ja oikeastaan jo viime kesästä alkaen - harjoittaman rääkymisen, jota valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) vertasi eilen jopa koulukiusaamiseen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turvapaikanhakijoiden lennätyksiä Euroopasta Afrikkaan
Vaihtoehtoja tuhansien virkamiesten irtisanomiselle ja byrokratian hidastumiselle
Valtamedia harhautti "unohtamalla" tärkeimmän

  

Turvapaikanhakijoiden lennätyksiä Euroopasta Afrikkaan

Iso-Britanniassa on mennyt läpi lakiesitys, jonka seurauksena turvapaikanhakijat voidaan jatkossa viedä Ruandaan odottamaan turvapaikkapäätöstään. Aivan vielä näin ei kuitenkaan tehdä, sillä kuningas Charlesin pitää ensin vahvistaa laki ja sen jälkeen niin sanotut ihmisoikeusaktivistit järjestänevät oikeudenkäyntifarssin, jonka jälkeen asialle on myös oikeuden päätös. 

Jatkossa tulemme siis näkemään turvapaikanhakijoiden joukkolennätyksiä Euroopasta Afrikkaan. Lisäksi brittien uuden lain mukaan mahdollinen turvapaikkakin oikeuttaisi hakijansa jäämään vain Ruandaan - eikä siis värisyttämään britannialaista yhteiskuntaa. 

Tapauksessa erityisen mielenkiintoista on se, että pääministeri Rishi Sunak on suoraan sanonut lain säätämisen tarkoituksena olleen pelotevaikutuksen luominen Britanniaan suuntaaville turvapaikanhakijoille. Toisaalta oppositiossa on epäilty, ettei sillä ole vaikutusta kanaalin yli pyrkivien ihmisten määriin. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka laki tulee vaikuttamaan Englanin kannaalin yli pyrkivien turvapaikanhakijoiden määriin. Eli saavuttaako se tavoitteensa ihmisvirtojen uudelleensuuntaamiseksi vai jatkuuko entinen meno sillä erotuksella, että brittien verovaroja käytetään tulijoiden lähes 6 500 kilometrin lentomatkoihin? 

Kysymys on aiheellinen, sillä Brittien oman parlamentaarisen toimielimen mukaan Ruanda-ohjelma maksaa lähes kaksi miljoonaa puntaa Afrikkaan lähetettävää turvapaikanhakijaa kohden. Mikäli tämä arvio pitää paikkansa, tulee lasku nykyajan kansainvaelluksen torjumisesta olemaan melkoinen. 

Toisaalta on niin, että mikäli elintasopakolaisten virrat todella ohjautuisivat tehdyn päätöksen seurauksena tehokkaasti muualle, säästyisi Lontoon hallinnolta monin verroin enemmän rahaa. Ja ennen kaikkea Britannian asujaimiston muutosprosessi, jota joskus näkee kutsuttavan myös väestönvaihdoksi, hidastuisi aivan oleellisesti nykyisestä. Ja sen seurauksena Britannian väestö säilyisi - pitkälle tulevaisuuteen - pääosin eurooppalaisena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Britannian Ruandalaki viitoittaa koko Länsi-Euroopan tulevaisuuden
Orpon hallitus nosteessa, Scholzin kabinetti laskussa ja Sunakin ministeristö esimerkillisenä
Onko EU tekemässä ensimmäistä järkevää turvapaikkapoliittista päätöstään?

Maskuliinisuutta ja pyöräteitä kehitysavulla?

Suomen nykyinen hallitus vähentää kehitysmaille annettavaa kehitysapua yhteensä 1,2 miljardilla eurolla vuoteen 2028 mennessä, mikä on luonnollisesti aiheuttanut marinaa. Siksi oli mielenkiintoista lukea myös saksalaisten tulleen sellaiseen johtopäätökseen, että veronmaksajien rahojen kylvämistä kolmannen maailman valtioille olisi rajoitettava. 

Näin ajattelee lähes joka toinen saksalainen. Eikä se ole mikään ihme, sillä rahaa on syydetty muun muassa Saksan kilpakumppaneille Kiinalle ja Intialle, Ruandassa positiivisen maskuliinisuuden kehittämisprojektille ja Perussa pyöräteiden rakentamiseen. Lisäksi kehitysapua on maksettu sellaisiin maihin, jotka ovat kieltäytyneet ottamasta vastaan karkotettuja kansalaisiaan.

Toivon tietenkin, ettei suomalaisten kehitysmaihin toimittamaan apuun sisältyisi yhtä järjettömiä kohteita, mutta totean samalla ainakin viimeisen edellä mainitsemani seikan koskevan myös meitä. Ja muistutan samalla, että ainakin aiemmin on suomalaisen veronmaksajien selkänahasta revittyä rahaa valunut huomattavia määriä autettavien maiden korruptoituneille johtajille.

Kuvittelisin myös jokaisen ihmisen ymmärtävän, että rahojen käyttäminen vastikkeettomaan kehitysapuun ei ole terveellä pohjalla silloin, kun tulot eivät riitä edes omien kulujen kattamiseen. Ja juuri tämähän on ollut Suomen tilanne vuodesta 2009 alkaen eli jo viidentoista vuoden ajan. 

Siksi hallituksen päätös kehitysavun supistamiseksi on erittäin tervetullut. Samalla kuitenkin toivoisin, että ministerit tai valtion asiaa hoitavat virkamiehet esittelisivät julkisesti laskelmia siitä, mitä muuta - kuin hyvää mieltä - Suomi saa edelleen jäljelle jäävän valtavan kehitysapunsa vastineeksi. Ja selityksen annettavan avun perusteluista silloin, jos ja kun tuollaista vastinetta ei ole. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mari Rantasen ja Leena Meren ministeriöt oikealla asialla

Asioiden tärkeysjärjestyksestä
Voiko kehitysmaalaiset lahjoa, Maria Ohisalo?

 

Britannian Ruandalaki viitoittaa koko Länsi-Euroopan tulevaisuuden

Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta - kuten saarivaltion virallinen nimi kuuluu - käy läpi prosessia, jonka tarkoituksena on vähentää kehitysmaalaisten elintasopakolaisten aiheuttamia haittoja. Sen uusimmassa käänteessä parlamentin alahuone hyväksyi lakiesityksen, joka määrittelisi Ruandan turvalliseksi maaksi ja sallisi siten turvapaikanhakijoiden lähettämisen sinne odottamaan asiansa käsittelyä - sekä myös mahdollisen positiivisen päätöksen jälkeen heidän asuttamisensa samaan maahan.

Lakiesitys menee seuraavassa vaiheessa parlamentin ylähuoneen eli Britannian merkillisen ihmisten synnynnäisen eriarvoisuuden jäänteen, monarkin suosikkien sekä pappien ja korkeimpien juristien konklaavin hyväksyttäväksi. Jos sekin hyväksyy lakiesityksen, eivät vasemmalle kallellaan olevat oikeusoppineet voisi enää vedota väitteisiin Ruandan turvattomuudesta.

Koko prosessi on tietenkin syntynyt siksi, että niin sanotut humanitaariset maahanmuuttajat ovat aiheuttaneet monenlaista harmia uudessa kotimaassaan. Erityisesti muslimit ovat hyvin edustettuina väkivaltarikoksissa, joista heidän kontollaan on noin 20 prosenttia, vaikka Allahin palvojat muodostavat alle seitsemän prosenttia maan väestöstä. 

Trendi on tuttu myös Suomesta ja muista länsimaista. Ja siitä syystä Britannian ylähuoneen päätös on tärkeä koko Länsi-Euroopalle, koska se mitä todennäköisimmin pysäyttäisi valheellisiin perusteisiin nojaavan turvapaikanhaun saarivaltioon. 

Lyhyellä aikavälillä tämä saattaisi tarkoittaa paineen lisääntymistä EU-maissa. Sen seurauksena niissä jo tapahtumassa oleva nopea poliittinen kehitys (esimerkkeinä Saksa, Hollanti, Ranska ja Ruotsi) luultavasti nopeutuisi ja paine turvapaikanhakuun liittyvän kansainvälisen lainsäädännön ajantasaistamiseksi vahvistuisi. 

Tämä ei olisi ainoastaan toivottavaa, vaan myös elinehto sille, että Länsi-Eurooppa säilyisi maanosan alkuperäisten kansojen hyvinvoivana kotina ja turvapaikkana. Sekä yhtenä koko maailmaa palvelevista tieteellis-teknisen kehityksen moottoreista.

Siksi Britannian Ruanda-lain lopputulos ei suinkaan ole yhdentekevä edes suomalaisille. Päinvastoin, sen lopputulos tulee viitoittamaan myös meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuutta todennäköisesti enemmän kuin vaikkapa parhaillaan käynnissä oleva presidentinvaali.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Orpon hallitus nosteessa, Scholzin kabinetti laskussa ja Sunakin ministeristö esimerkillisenä
Suhtautuminen maahanmuuttajiin ei ole muuttumassa positiivisemmaksi länsimaissa
Valkoihoinen perhe ei edusta todellisia lontoolaisia

Orpon hallitus nosteessa, Scholzin kabinetti laskussa ja Sunakin ministeristö esimerkillisenä

Helsingin sanomien tuore puoluekannatuskysely oli mielenkiintoista luettavaa, sillä se osoitti hallituspuolueiden harjoittaman politiikan saavan yhä vahvemman kannatuksen suomalaisilta. Tämän voi päätellä siitä, että Kokoomuksen kannatus oli noussut 0,8, Perussuomalaisten 0,7 ja Kristillisdemokraattien 0,1 prosenttiyksikköä verrattuna kuukauden takaiseen mittaukseen. Kun vielä Ruotsalaisen kansanpuolueenkin kannatus oli pysynyt entisellään, voivat kaikki hallituspuolueiden puheenjohtajat olla tyytyväisiä. 

Saman asian kääntöpuolena voidaan todeta vihervasemmisto-opposition epäonnistuneen uskottavan vaihtoehdon tarjoamisessa. Sosialidemokraatit olivat menettäneet kuukauden takaisesta kannatuksestaan 0,7 sekä Keskusta ja Vihreät - molemmat - 0,3 prosenttiyksikköä. Vasemmistoliiton kannatus oli entisellään ja vain vihervasemmisto-oppositioon kuulumattoman - mutta silti oppositiossa istuvan - Liike Nytin kannatus oli noussut 0,1 prosenttiyksiköllä. 

* * *

Edelle kirjoittamani perusteella on helppo todeta, että ay-liikkeen huomiseksi suunniteltu oppositiota tukeva poliittinen lakko ei vastaa kansan näkemystä maassa harjoitettavasta politiikasta. Samaan asiaan viittasi tuore mielipidekysely, jonka mukaan peräti 46 prosenttia suomalaisista haluaisi lopettaa kokonaan maahan suuntautuvan humanitaarisen maahanmuuton - mukaan lukien ns. kiintiöpakolaiset. 

Ajatusta vastusti vain 41 prosenttia, joten 13 prosentilla ei ollut mielipidettä. Asian voi ilmaista sitenkin, että mielipiteen omaavista suomalaisista 53 prosenttia ei haluaisi sekoittaa yhteiskuntaamme hädänalaisilla vaan auttaisi heitä esimerkiksi pakolaisleireillä. Ehkäpä demareiden olisi syytä huomata sekin, että heidän kannattajistaan 36 prosenttia oli tällä kannalla huolimatta puolueen politrukkien päinvastaisesta näkemyksestä. 

* * *

Kun nyt kerran pääsin mielipidetiedusteluita ruotimaan, niin otanpa vielä yhden näkemyksen myös EU:n suurimmasta valtiosta eli Saksasta. Siellä mielipidetiedustelut ovat osoittaneet jo pitkään, että maan vihervasemmistohallituksen suosio on katoamassa. Tällä hetkellä Sosiaalidemokraattien kannatus on vajonnut noin 15,1, Vihreiden 13,5 ja Liberaalidemokraattien 5,6 prosenttiin. 

Samaan aikaan Saksan Kristillisdemokraatit on noussut 30 ja Vaihtoehto Saksalle 21,5 prosenttiyksikön kannatukseen. Toisin sanoen ne voisivat muodostaa kahdestaan uuden hallituksen, mikäli nyt käytäisiin liittopäivävaalit, joiden tulos vastaisi kannatusmittauksia. 

Tämä tarkoittaa, että noin kaksi vuotta maatansa johtaneen Olof Scholzin Saksan vihervasemmistolaisen hallituksen aikaansaannoksiin on tyytyväisiä vain noin kolmannes maan kansalaisista. Ja vastaavasti selvästi suurin osa on niihin tyytymättömiä.

Suomessa Orpon hallitus on vasta aloittanut, joten sen vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan eivät vielä näy. Toisaalta hallitusohjelman linjaukset esimerkiksi talous-, työllisyys-, koulutus- ja maahanmuuttopolitiikassa ovat olleet kaiken kansan nähtävillä jo pitkään. Ja siksi voisi ainakin kuvitella, etteivät sen toimet tule aiheuttamaan suurta hämmennystä. 

* * *

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon oikeuden ja hallitusvallan välisistä suhteista. Tässä suhteessa Iso-Britannia näytti eilisiltana mielenkiintoista esimerkkiä. 

Sen tarkoituksenahan on jo pidempään ollut lähettää turvapaikanhakijoita Ruandaan saamaan suojelua hätää ja vainoa vastaan, mutta esteeksi on noussut oikeusviranomaisten laintulkinta, jonka mukaan afrikkalaisvaltio ei olisi turvallinen maa. 

Nyt ovat Rishi Sunakin (Konservatiivit) hallitus ja parlamentti kuitenkin ratkaisseet ongelman hyväksymällä lain, jonka mukaan Ruanda on turvallinen maa eikä sen suhteen ole tarvetta noudattaa kansainvälisiä sopimuksia. Mikäli myös parlamentin ylähuone hyväksyy lain, muuttuu oikeusoppineiden tulkinta - de jure - virheelliseksi. 

Jos ja kun Sunak ryhtyy lakimuutoksen seurauksena siirtämään turvapaikanhakijoita Afrikkaan, tulee olemaan mielenkiintoista seurata sen vaikutusta Britannian vetovoimaan turvapaikanhakijoiden parissa. Eli ehtyykö kehitysmaalaisten virta päätöksen seurauksena, mikä osoittaisi, että kyseessä on ollut pikemminkin elintasopakolaisuus kuin hädältä ja vainolta pakeneminen?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttoidealismi karilla Suomessa ja Ruotsissa
Riikka Purra loi toivoa paremmasta tulevaisuudesta
Kuinka sukupuolet eroavat toisistaan?

Kehitysmaalaisten määrä Välimerellä on jälleen kasvussa

Helsingin sanomat kertoi, että Välimeren yli on jälleen kovasti pyrkyä, vaikka se ei olekaan vielä näkynyt Suomessa kehitysmaalaisten elintasopakolaisten lisääntyneenä määränä. Eniten tulijoita on ollut Syyriasta ja Afganistanista - jälkimmäisen osalta ei tosin kerrottu, tulevatko he Talebanien hallinto-alueelta vai turvallisesta Iranista. 

HS:n mukaan kasvava ihmisvyöry on saanut EU:n tekemän taakanjakosopimuksen natisemaan pahasti, eivätkä siihen ole edes liittyneet Itävalta, Unkari, Puola, Slovakia, Viro, Tanska ja Ruotsi. Tässä oli mielenkiintoista huomata, että kaksi viimeksi mainittua ovat tehneet täyskäännöksen turvapaikkapolitiikassaan - epäilemättä siksi, että ne ovat ajautuneet aiemman äärilöperön asenteensa vuoksi pahoihin vaikeuksiin.

Suomikaan ei ole vielä saanut kantaakseen osuuttaan taakanjaosta, mutta pelkään pahoin, että Marinin punavihreä hallitus ehtii kiirehtimään asiassa ennen valtansa katoamista. Ja vaikka ei kiirehtisikään, niin vuonna 2023 taakanjaolle tulee kovia paineita Espanjan ottaessa EU:n puheenjohtajuuden.

Tosiasiassa kehitysmaalaisten kansainvaelluksen hallitsemisessa ei kuitenkaan ole keskeistä sen enempää rajavalvonta kuin taakanjakokaan. Sen sijaan EU-maiden pitäisi löytää yhteisymmärrys siitä, miten valtioliittomme vetovoima kehitysmaalaisten parissa saataisiin vähenemään. 

Valitettavasti tämä on juuri se asia, joka ei ole saanut yleistä hyväksyntää. Tästä hyvänä esimerkkinä oli espanjalaisministerin näkemys, jonka mukaan Tanskaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden lähettäminen Afrikassa sijaitsevaan Ruandaan odottamaan hakemuksensa käsittelyä ei voisi olla eurooppalainen ratkaisu. 

Eikä se tietenkään kaikkea ratkaisisikaan, mutta epäilemättä pitkä odotus Afrikassa ennen eurooppalaisten lihapatojen ääreen pääsemistä vähentäisi edes hiukan EU:hun pyrkimisen vetovoimaa. Etenkin, jos siihen liitettäisiin nykyistä tiukemmat kriteerit turvapaikan myöntämiselle - kuten esimerkiksi näyttövelvollisuuden siirtäminen Unioniin pyrkijöille.

Kestävämpien tulosten saaminen edellyttäisi lisäksi tulijoille annettavien ilmaisten etujen poistamista tai ainakin radikaalia vähentämistä. Siis esimerkiksi työntekoa ruokaa ja asumista vastaan sekä paikallisen kielen ja kulttuurin oppimista ja omaksumista turvapaikan edellytyksenä. 

Sekä turvapaikan saamisen jälkeen itsensä elättamisvelvoitetta ilman veronmaksajan piikkiä. Ja tietenkin automaattista Unionista poistamista vakaviin rikoksiin syyllistyneille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sinisilmäisyyttä ja verbaaliakrobatiaa
Onko Annika Saarikko kuuro, ymmärtämätön vai epärehellinen?
EU:n pitäisi muuttaa tulkintaansa Geneven sopimuksesta

Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Rautio varoittelee monokulttuurisesta yhteiskunnasta. Kirjoitus on sikäli mielenkiintoinen, että se mainitsee esimerkkejä joihin voi tarttua. Tarkastellaan siis niitä.

Ensin Rautio rakentaa olkiukon ja ilmoittaa monokulttuuria Suomeen haluavien vaativan jonkinlaista heimoluonteista yhteiskuntaa, jossa vallitsevat tietyt stereotyyppiset ihanteet. Minä en tunnista tässä omaa ajatteluani: minä kaipaan avointa yhteiskuntaa, jossa vallitsee siltä osin yhteiset tavat, käytännöt, arvot ja tavoitteet, ettei eri väestöryhmien välille synny liiallista vastakkainasettelua olivat nämä osapuolet sitten varallisuuteen, etniseen taustaan tai mihin tahansa muuhun perustuvia. Näin tekee myös maahanmuuttokriittisten ihmisten ylivoimainen enemmistö.

Sitten Rautio ottaa esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien ajalta kroaatin, joka oli äärimmäisen kansallismielinen. Vastapuolekseen tämä sai yhtä kansallismielisen serbin, joka pani kovan kovaa vastaan.

Lopputuloksen tiedämme ja, toisin kuin toimittaja Rautio ilmeisesti kuvittelee, se alleviivaa monikulttuurisen yhteiskunnan nurjimpia puolia. Ja toimiii varoittavana esimerkkinä suomalaisille nykyisen kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen pyörteissä. Me emme voi vastaanottaa Suomeen enempää tulijoita kuin pystymme integroimaan yhteiseen arvomaailmaamme.

Seuraavaksi Rautio mainitsee minulle tuntemattoman ruandalaislehden, joka nostatti maan hutujen etnistä ylemmyyttä hallitsevia tutseja kohtaan. Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen mittavimmista kansanmurhista. Myös se osoittaa monikulttuurisen yhteiskunnan riskit.

Kolmanneksi Rautio väittää Suomen jo olevan monikulttuurinen. Sitä se on ruotsalaisvähemmistöineen ollut aina. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut monikulttuurille tyypillistä kaaosta, sillä sekä suomen- että ruotsinkieliset ihmiset ovat jakaneet samanlaiset arvot ja tavoitteet.

Maamme suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien suhteesta kannattaisikin ottaa oppia, sillä viime vuosina Suomeen tulleista kehitysmaalaisista syntyneet väestöryhmät eivät ole aina omaksuneet suomalaisen yhteiskunnan kanssa yhteensopivia arvoja ja käytänteitä, kuten pizzerioiden reviirikiistat, uskonnollis-poliittiset ääri-ilmiöt tai naisiin kohdistuva seksuaalirikollisuus osoittavat.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena jatkossakin, kasvaa yhteiskunnastamme kulttuuris-etniseen jakoon perustuva monikulttuurinen helvetti, jollainen on jo syntymässä länsinaapuriimme. Siksi Suomessa on syytä ottaa aikalisä ja keskittyä uusien humanitaaristen tulijoiden ottamisen sijasta aiemmin tulleiden integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä esitän niin Rautiolle kuin muillekin suomalaisille tulijoiden määrän rajaamista sellaiseksi, että onnistumme integroimaan heidät yhteiskuntaamme. Mitä tuloksellisempi kotouttamispolitiikka, sitä useammalle kehitysmaalaiselle voimme suoda uuden elämän Suomessa.

Lopuksi Rautio ottaa malliksi Pohjois-Korean. Siltä osin olen hänen kanssaan samaa mieltä, että se taitaa tosiaankin olla monokulttuurinen. Mutta se Rautiolta jää huomaamatta, että monokulttuurisuuden ohella maa on suljettu ja suunnitelmataloutta noudattava diktatuuri. Juuri ne ovat monokulttuurisuuden sijasta syynä maan alennustilaan.

Eikö Rautio ole huomannut, ettei Suomessa kukaan monikulttuurista kehitystä vastustava halua sen enempää maan sulkemista, suunnitelmataloutta kuin diktatuuriakaan? Ilmeisesti ei, vaan hän on tullut kirjoittaneeksi aiheesta, josta ei ymmärrä mitään. Ja mikä vielä pahempaa, tästä ymmärtämättömyydestä johtuen hänen johtopäätöksensä ovat täysin vääriä sekä todellisuudessa että suhteessa hänen esittämäänsä todistusaineistoon.

Minulle Raution ajatuksenjuoksusta seurasi epätodellinen olo. Voiko toimittaja enää osoittaa syvällisempää ymmärtämättömyyttä vai onko Paavo Rautio tehnyt kaikkien aikojen pohjat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Vesa Puuronen puhuu viisaita

Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Afrikka on ihmiskunnan kehto. Sieltä lähten ihmiset ovat asuttaneet muut maanosat ainakin kahteen  ja todennäköisesti useampaankin kertaan: ensin lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten ja viimeiseksi nykyihmisen kehityttyä.

Afrikassa elää vielä tänäkin päivänä geneettisesti monimuotoisempi ihmiskunta kuin missään muualla maailmassa: esimerkiksi khoisan-kansa on eronnut omaksi evolutiiviseksi haarakseen jo kauan ennen kuin nykyihminen lähti Afrikasta. Geneettinen monimuotoisuus ei kuitenkaan ole johtanut Afrikan kukoistukseen, vaan maanosa on jäänyt auttamatta jälkeen tieteellis-teknologisessa kehityksessään.

Afrikan surkeuden taustalla saattaa olla muita ihmisiä alhaisempi älykkyys. Mutta ei se sellaisenaan selitä koko tragediaa. Esimerkiksi Suomea on viime vuosina yleisesti pidetty yhtenä maailman parhaista paikoista elää ja koululaisiamme useimpia muita osaavampina, mutta ei meidän keskimääräinen älykkyysosamäärämme ole erityisen korkea, pikemminkin alhainen.

Yleisimmin Afrikan surkeudesta syytetään länsimaiden imperialismia. Maanosahan oli lähes sadan vuoden ajan länsimaisen riiston kohteena, eikä talous ole lähtenyt nousuun sen jälkeen.

Tarkastellaanpa imperialistisen riiston seurauksia Suomen historiaa vasten. Suomi oli vähintään samanlaisen riiston kohteena kuin Afrikkakin koko Ruotsin suurvaltakauden ajan. Itse asiassa riisto oli todennäköisesti merkittävästi rajumpaa nuorten miesten joutuessa armeijan rulliin kuollakseen lähinnä tauteihin mutta joskus myös taisteluissa.

Samanaikaisesti itse Suomi miehitettiin kerta toisensa jälkeen. Pahimman miehityksen eli isovihan aikana venäläiset ryöstivät ja raiskasivat minkä pystyivät. Naisia ja lapsia myös vietiin maasta myytäväksi kauas Venäjälle. Lisäksi Suomeen levisi rutto, jonka seurauksena noin kolmannes maan silloisesta väestöstä kuoli.

Vasta 1800-luvulla maan tilanne vakiintui, kun meidät liitettiin Suomen sodan seurauksena Venäjän osaksi. Tämäkin kausi päättyi lähes 20 vuotta kestäneeseen sortovuosiin, joiden aikana suomalainen sivistys yritettiin tuhota.

Nuoren maan itsenäistyttyä kehitys jatkui samalla tavoin kuin myöhemmin monien Afrikan maiden itsenäistyttyä. Nuori valtio ajautui pikaisesti osin ulkovalloista ohjattuna veriseen sisällissotaan ja vielä sen jälkeen voittajien hävinneisiin kohdistamaan laajamittaiseen terroriin. Tämä kehityskulku on ollut nähtävissä muutamia vuosia sitten itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Ero meidän ja afrikkalaisten välillä näkyy siinä, että itsenäisyyden alun kauhuista selvittyään suomalaiset ymmärsivät yhdistää rivinsä ja ryhtyä yhdessä kehittämään maata. Toki jännitteitä oli vielä pitkään, mutta kehitys oli niin ripeää, että vain 22 vuotta itsenäisyyden jälkeen pystyttiin talvisodassa torjumaan suurvallan hyökkäys.

Myös jotkut Afrikkalaiset maat ovat onnistuneet säilyttämään jonkinasteisen sisäisen rauhan. Mutta niissäkin on ollut silmiinpistävää hallitsemaan nousseiden ihmisten pyrkimys oman omaisuutensa kasvattamiseen ja oman viiteryhmän etujen ajamiseen. Pahimmillaan on ajauduttu joukkoteurastuksiin ja taloudellisesti menestyneimpien väestöryhmien vainoamiseen, joiden seurauksena vähäinenkin edistys on tuhottu. Etelä-Sudan lienee jälkimmäisen tien alussa.

Edelle kuvaamani jatkuva tai toistuva yhteiskunnallinen rauhattomuus Afrikassa näyttäisi usein syntyvän sikäläisiin kulttuureihin oleellisena osana kuuluvasta vahvasta yhteisöllisyydestä. Sen kääntöpuolenahan on suvaitsemattomuus omaan viiteryhmiin kuulumattomia ihmisiä kohtaan.

Vastakohtana yhteisöllisyydelle meidät suomalaiset tunnetaan siitä, ettei toisten asioihin juuri puututa. Koko kansakuntaa koskevat suuret uhat osataan kuitenkin ratkaista yhteistuumin - esimerkkinä käy tietenkin talvisota, mutta myös 1990-luvun lama, jonka aiheuttamat taloudelliset tragediat eivät johtaneet valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaaviin levottomuuksiin eivätkä mellakoihin.

Esimerkkejä Afrikkalaisesta suvaitsemattomuudesta ei ole vaikea hakea. Ruandassa tutsit ja hutut ajautuivat joukkoteurastukseen. Etelä-Afrikassa valkoiset vihaavat bantuja ja päin vastoin, mutta samalla molemmat halveksuvat maan alkuperäiskansaa eli khoisaneja. Vain Nelson Mandelan kyvykkyys uuden hallinnon johdossa esti maata vaipumasta Zimbabwen kaltaiseen koston ilmapiiriin ja taloudelliseen syöksyyn.

Vielä on huomattava, ettei afrikkalaiseen vihanpitoon tarvita edes suuria geneettisiä eroja vaan usein katkerimpia vihollisia ovat saman kansan eri klaanit ja suvut; ikävimpänä esimerkkinä tästä käy somalian sisällissota. Myös uskonnolliset erimielisyydet käyvät syyksi erimielisten murhaamiseen.

Edelle kirjoittamani tarkastelun perusteella en pidä länsimaista imperialismia afrikkalaisen köyhyyden ensisijaisena syynä. Sen sijaan ongelmien perusta löytyy syvältä afrikkalaisesta yhteisöllisyyteen perustuvasta kulttuurista.

Siten myös ratkaisu Afrikan kurjuuteen löytyy tuon kulttuurin muuttamisesta. Suomen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän kannattaisi sijoittaa vuosittain käyttämämme 1100 miljoonaa kehitysapueuroa tuon kulttuurin muutosta edistäviin toimiin - kuten naisten koulutukseen.

Aiempia ajatuksiasamasta aihepiiristä:
Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys
Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?