sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Li Anderssonin usko Homo sovieticukseen

Puheenjohtaja Li Andersson (vas) kirjoitti mielipidekirjoituksessaan näkevänsä "hyvinvointivaltion suurimpana uhkana työssä käyvien keskiluokkaisten ymmärryksen puutteen sitä todellisuutta kohtaan, jossa suomalaiset pienituloiset elävät". Hän ilmoitti pelkäävänsä, että "kun sosiaaliturvaa monimutkaistetaan yhä uusilla velvoitteilla, lopputuloksena on tilanne, jossa hyvinvointivaltio palvelee heikoimmin niitä, joita varten se on rakennettu".

Andersson arveli, että monet keskiluokkaiset ajattelisivat siten, että pienituloisten kohdalla kontrolli olisi parempi kuin luottamus. Ongelman ratkaisemiseksi hän ehdotti palveluiden parantamista, henkilökohtaisen tuen lisäämistä, opiskelun helpottamista, palkkatuettua työllistämistä sekä rangaistusten vähentämistä.

Äärivasemmiston mahtinainen puhui mielestäni kauniita sanoja. Siis sellaisia, joilla on sosialismia ennenkin perusteltu.

Kaikkihan muistamme vaikkapa Homo sovieticuksen, joka ensin tarkoitti yhteisen hyvän puolesta pyyteettömästi uurastavaa henkilöä, jollaiset osoittautuivat suuressa sosialistisessa kokeilussa valtavasta propagandasta huolimatta tilastoharvinaisuuksiksi tai jopa puhtaiksi haavekuviksi. Niinpä koko nimitys kääntyi nopeasti itsensä irvikuvaksi.

Minun käsitykseni mukaan vähäosaiset ihmiset eivät kuitenkaan ole Homo sovieticuksia nimen kummassakaan merkityksessä. Sen sijaan he ovat enimmäkseen tavallisia ihmisiä, joilla on - kaikkien muiden tavoin - halu elää tavallista elämää ja hankkia itse oman ahkeruutensa avulla toimeentulo ja itsensä sekä muiden ihmisten kunnioitus.

Näiden kunnon ihmisten joukossa on kuitenkin myös niitä, joilla on syystä tai toisesta halu elää yhteiskunnan taakkana. Muutamat heistä ovat jopa tulleet julkisuuteen julistamaan tätä haluaan.

Yhteiskuntamme kestää kyllä muutamien työtä kaihtavien elättämisen, mutta jopa Sipilän hallitus ymmärtää, ettei tuo joukko voi kasvaa kovin suureksi. Samalla työtä tekevä keskiluokka lienee halukas tukemaan ilman omaa syytään työtä vailla olevia kanssaihmisiään, mutta kieltäytyy elättämästä niitä, jotka eivät ole vastavuoroisesti halukkaita kustantamaan yhteiskunnan palveluita työnteollaan.

Oikeudenmukaisuuden kunnioitus ja väärintekijöiden rankaiseminen ovat käyttäytymistutkimusten mukaan ihmiselle lajityypillistä käytöstä. Kyse ei siis ole enemmästä eikä vähemmästä kuin geeneihimme kirjatusta käyttäytymiskoodistosta. Siksi se ei hyväksy loisintaa, mutta kuitenkin kunnioittaa itsestään vastuun ottamista niin omalla kuin muidenkin kohdalla.

Näistä syistä on tärkeää, että järjestelmä on rakennettu siten, että työntekohaluisten työllistymistahdollisuudet maksimoidaan, työtä tekevien yhteiskunnan ylläpitoon käyttämä verorasitus pidetään hyväksyttävällä tasolla ja järjestelmän väärinkäyttäminen minimoidaan. Nähdäkseni aktiivimalli on yksi tapa pyrkiä toteuttamaan nämä kaikki kolme ehtoa.

Tosin vielä paremmin ne toteutuisivat mielestäni nälkärajalle asetetun kansalaispalkan kautta. Silloin jokainen työtunti nostaisi elintasoa, väärinkäyttäjiä tuskin olisi ja verorasituskin asettuisi kohdalleen, mikäli samalla vapautettaisiin harkinnanvaraisen tuen jakamiseen rakennettu valtava koneisto tuottavaan työhön.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mistä työllisyys syntyy?
Aktiivimallia puoltaa moni asia
Starttirahojen loppuminen alleviivaa kansalaispalkan tarvetta

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!