lauantai 28. maaliskuuta 2020

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä

Kun koronavirus nyt hallitsee uutisointia, on täällä blogosfäärissä hyvä kääntää katse muihin asioihin, jotta tapahtuneelle saa jonkinlaisen vertailukohdan. Otetaan puheeksi siis Suomea aiemmin kohdanneita ainakin kahta kertaluokkaa nykyistä suurempia vaikeuksia, joista niistäkin olemme - tai siis esivanhempamme ovat - selvinneet kunnialla.

Siis sellaiset kuin isoviha. Eli ruotsalaisen suurvallan sortumiseen johtaneen Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Maamme väkiluku oli vuonna 1695 noin puoli miljoonaa ihmistä. Ja kaiken mentyä ohi vuonna 1721 vain 391 000. Näin siitä huolimatta, että maahamme syntyi jatkuvasti uusia lapsia.

Samaan aikaan venäläiset - tai ryssät, kuten he itse itseään kutsuvat - ryöstelivät maatamme ja veivät kymmeniä tuhansia ihmisiä orjiksi Venäjälle. Jotain miehitysvallan asenteesta kertoo sekin, että tsaari käski tuhota Pohjois-Pohjanmaata kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten.

Kyrönmaan eli Etelä-Pohjanmaan miehistä peräti 70% kuoli varsinaisissa taisteluissa tai armeijassa liikkuneisiin tauteihin ja loput tapettiin myöhemmin heidän niskuroidessaan ankaran miehitysvallan alla. Ei siis ihme, että suomalainen isänmaallisuus elää edelleen kaikista vahvimmin juuri Pohjanmaan lakeuksilla - siellä ei haluta kokea uudelleen samanlaista kansanmurhaa vieraan vallan kädestä.

Orjiksi viedyistä harvat palasivat kotimaahan, mutta jotkut sen kuitenkin tekivät. Heistä meitä muistuttaa Zachris Topeliuksen kertomus Koivusta ja tähdestä. Tarinan taustalla olivat Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Topeliuksen kokemukset. Hän nimittäin pakeni isonvihan aikaan äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin, mistä kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle.

Venäläiset eivät olleet tuon ajanjakson ainoita suomalaisten tappajia. Venäläisten miehitysaikaa nimittäin edelsivät suuret kuolonvuodet, joiden aikana suomalaisista kuoli noin kolmannes nälkään ja tauteihin. Myös isonvihan aikana maassa riehui rutto.

Nälän saavuttua ensimmäisten joukoissa menivät Heikki Ylikankaan mukaan ne perheet ja suvut, joiden nokkamiehet katsoivat 1600-luvun nousevan suurvallan ankaran verotuksen paineessa parhaaksi luopua talojensa isännyydestä - koska siihen liittyi koko maatilan väestön puolesta verojen maksaminen - ja siirtyä muiden palkollisiksi eli käytännössä renkimiehiksi. Kuolonvuosien aikana sellaisille ei luonnollisesti riittänyt ravintoa, kun ei sitä tahtonut riittää isäntäväellekään.

Tästä pääsemmekin suurvalta-ajan rasituksiin. 1600-luvun Ruotsihan kävi jatkuvaa sotaa naapureitaan vastaan. Vaikka se olikin Pohjan sotaa lukuun ottamatta enimmäkseen voitokasta, vaati vähäväkisen valtakunnan äärimmilleen viritetty sotakoneisto miehiä syötettäväksi taudeille sekä vihollisen luodeille ja miekoille. Eikä niitä vähäväkisessä pohjolassa löytynyt muualta kuin - ilman väenottoakin ankarien olojen eli pienen jääkauden - rasittamista taloista.

Kaiken kaikkiaan 1600-luvulla täysi-ikäiseksi päässeistä suomalaisista miehistä kuoli armeijan palveluksessa noin 30 prosenttia. Kyse oli siis valtavasta tragediasta, joka tuskin on luonut tuolloin pohjolan perukoilla asuville ihmisille kovin auvoisia näköaloja tulevaisuudesta.

Pahimman välttämiseksi toki keksittiin keinoja. Esimerkiksi vauraimpiin taloihin oli tapana ottaa piikojen lehtolapsia, orpoja tai muuten vain kaupan olleita pikkupoikia, jotta nämä voisivat aikanaan astua armeijan rulliin isännän tai hänen poikiensa sijasta.

Toki isännät palkkasivat myös aikuisia miehiä sijaisikseen silloin kun sellaisia oli saatavissa. Koska armeijaan lähtö oli käytännössä kuolemantuomio, olivat luvatut palkkiotkin sen mukaisia.

1600-luvulla tällaisen rekryytin palkka vastasi siten korvaussummaa, joka määrättiin oikeudessa maksettavaksi tapetun miehen omaisille. Joissain tapauksissa myös ihmisen tappaminen kompensoitiin sillä, että syyllinen tai hänen sukulaisensa lähti uhrin talon puolesta sotaan.

Jos talossa ei ollut kasvattipoikia eikä palkkamiehiäkään ollut saatavilla, ei kruunu antanut armoa vaan vei talosta oman pojan tai sellaisen puuttuessa itse isännän. Tämän seurauksena kylmeni maastamme lukematon määrä savuja vain siirtyäkseen toisen perheen asutettavaksi kruunulle maksettavaa veroa - ja sotaväkivelvoitteita - vastaan.

Listaa voisi toki vielä jatkaakin, mutta koska pahimmat tragediat tuli jo mainituksi, niin riittäköön tämä tällä kertaa. Näin siksi, että jo edelle kirjoitettu tehnee selväksi sen, ettei suomalaisten elämässä ole ollut Ruotsin suurvalta-ajan valossa mainittavia vaikeuksia minun elämäni aikana. Eikä edes koronavirus ole sellainen.

Tässä suhteessa on hyvä huomata myös se, ettei nykyisten nuorten elämä ole kaikesta oppineiden valituksesta huolimatta oikeasti näköalatonta. Sen sijaan se on sikäli ongelmallista, ettemme me vanhemmat ole osanneet antaa heille realistisia elämän eväitä - syistä, joita itse kukin voi mielessään pohtia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa



Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!