Suomalaisena sitä on tottunut ajattelemaan, että mikäli istumapaikka ei miellytä jotakuta, voi tämä siirtyä pois paikaltaan. Näin ei kuitenkaan ole kaikesta päätelleen ollut Israelissa, vaan fanatismin edessä on maattu rähmällään.
Sinänsä on mielenkiintoista, ettei vastaavaa uutista voisi edes kuvitella Saudi-Arabiasta. Siellä on selvää, ettei naisilla ole täysiä ihmisoikeuksia, eikä muu maailma lotkauta korvaansakaan heidän puolestaan.
Suomessa tulevalla viikolla ovat esillä jälleen seksuaaliset vähemmistöt, jotka puuhaavat pride-kulkuettaan. Se sopii minulle mainiosti, vaikka en näekään syytä siihen osallistumiselle sen enempää kuin vappumarsseille, lestadiolaisten suviseuroihin tai kannattamani puolueen vaalikampanjaankaan.
Siksi nostin aamulla kulmakarvojani myös uutisesta, jonka mukaan Juha Sipilä (kepu), Petteri Orpo (kok) tai Sampo Terho (st) eivät osallistu pride-marssille. Kulmakarvojani ei liikuttanut heidän minulle tuntematon asenteensa seksuaalivähemmistöihin, vaan se, että Helsingin Sanomat näki tarpeelliseksi uutisoida asiasta.
Seksuaalivähemmistöjen kannalta poliitikkojen marssihalukkuutta tärkeämpää lienee mainittujen ministereiden ajama politiikka, johon pride-kulkueenkin järjestäjät tai vaikka Helsingin Sanomat voi tarvittaessa vaikuttaa erilaisin argumentein. Tässä suhteessa minusta on ollut mielenkiintoista (ja harmillista), että viime aikoina ainakin lehdistö on pyrkinyt lisäämään maassamme seksuaalivähemmistöihin ja naisten tasa-arvoon kielteisesti suhtautuvan väestön määrää.
Siksi HS:n kiihkoilu pride-marssin osalta on nähtävä älyllisesti epärehelliseksi. Lehden jutussa haastatellun hesetan toiminnanjohtaja Aaro Horsmaa lainatakseni: jos "todella seisoo sateenkaariyhteisön takana, ei riitä, että on kulkueessa, vaan sen pitäisi näkyä kaikessa, mitä viranomaiset, kunnat ja poliitikot tekevät". Sama koskee lehdistöä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
