Pragmatisimia vai oikeusvaltioperiaatteen nuodattamista

Turkki on vaatinut ruotsalaisia luovuttamaan henkilön, jonka se väittää osallistuneen vuonna 2016 vallankaappausyritykseen. Länsinaapurimme ei kuitenkaan suostu tekemään näin, koska maan korkeimman oikeuden mukaan luovutettavaksi vaadittu henkilö olisi Turkkiin joutuessaan vaarassa joutua poliittisen vainon kohteeksi, eivätkä vaatimukset hänen luovuttamiselleen ole kaikilta osin kansainvälisten sopimusten mukaisia.

Niinpä Turkin ulkoministeri kertoi, että kyse on erittäin kielteisestä käänteestä, koska hän odottaa Ruotsilta ja Suomelta konkreettisia toimia, jotta maiden NATO-jäsenyys voitaisiin hyväksyä. Nämä toimet ovat lähinnä Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoganin kilpailijoiden tai hänen politiikkansa vastustajien henkilöiden luovutusoperaatioita. 

Tässä tilanteessa onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka nyt esille noussut tapahtumaketju jatkuu. Oikeusvaltion kannalta on tietenkin selvä, etteivät poliitikot voi kävellä maan korkeimman oikeuden yli.

Siten Ruotsilla on nyt syntyneessä tilanteessa kolme mahdollisuutta. Joko kävellä oikeusvaltioperiaatteen yli ja luovuttaa pyydetty henkilö Erdoganille, pitää kiinni luovuttamista vastustavasta kannastaan tai aloittaa lainsäädäntöprosessi, jonka lopputuloksena se voisi ryhtyä luovutukseen. 

Ensimmäinen ja kolmas vaihtoehto veisivät Ruotsin askelta lähemmäs NATO:n jäsenyyttä, kun taas nykyisestä luovuttamiselle kielteisestä kannasta kiinni pitäminen saattaisi estää sen. Todennäköisesti Ruotsi kuitenkin toimii juuri sen mukaan.

Näin ollen näyttää jälleen kerran siltä, että Suomelle on syntymässä kiusallinen tilanne. Eli Turkki tekee meille suosiollisen NATO-päätöksen, mutta ei hyväksy Ruotsia mukaan oikeusvaltion periaatteista kiinni pitämisen takia.

Mikäli näin kävisi, voisi Suomi tehdä pragmaattisen ratkaisun kiiruhtamalla NATO:n jäseneksi ja jättämällä Ruotsin rannalle. Se toki lisäsi maamme ulkoista turvallisuutta, mutta samalla ilmaisisimme, ettei oikeusvaltioperiaatteella ole meille kovin suurta merkitystä. Eli tiukan paikan tullen jättäisimme tukematta siitä kiinni pitävää naapuriamme, kunhan vain itse saisimme siitä etua.

Jos taas jäisimme tukemaan ruotsalaisten suoraselkäisyyttä oikeusvaltioperiaatteen noudattamisessa, toimisimme omaa etuamme vastaan. Ja samalla tulisimme tukeneeksi oikeusvaltiosta piittaamatonta sulttaanintekelettä. Eipä ole kovin hyvä vaihtoehto tämäkään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sulttaanin tyydyttämisestä
Hyväksyisikö Suomi NATO:n jäsenyyden, jos Ruotsi jätettäisiin ulkopuolelle?
Sairas sulttaani

Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa