Pohjoinen merijää sulaa sittenkin

On tullut aika palata ilmakehän hiilidioksidin ja pohjoisen napajään viime vuoden syyskuun keskimäärisen pinta-alan väliseen riippuvuussuhteeseen. Tein siksi jälleen kerran regressioanalyysin näiden kahden välisestä suhteesta – vuosien 1979 ja 2025 välillä – käyttäen hiilidioksipitoisuutena Mauna Loan mittauksia ja jään pinta-alan NSIDC:n datoja. 

Vuodesta 2018 (vuoden 2017 data) alkaen vuosittain tekemäni analyysin perusajatus on johdettu seuraavista premisseistä: 1. ilmastomuutos on ilmastonmuutoshypoteesin mukaan kiihtyvä prosessi, 2. mallit ennustavat lämpötilan nousun olevan arktisella alueella muuta maapalloa nopeampaa ja 3. napajään pinta-alan muutokset toimivat hyvänä proxynä maapallon pohjoisimpien osien lämpötilamuutoksille. 

Alla olevassa kuvassa on sinisellä värillä merkitty ne vuodet, joista alkavat vuosittaiset mittaukset ovat osoittaneet tällaisen riippuvuussuhteen olemassaolon käyttämälläni kriteerillä (kahtena peräkkäisenä vuonna P<0,01). Pylväiden korkeus puolestaan osoittaa kuinka monen kyseistä ajankohtaa seuraavan vuoden jälkeen tämä tilastollinen merkitys on saavutettu. 

Punaisella on merkitty ne vuodet, joissa tällaista tilastollista merkitystä ei ole. Tällöin pylväiden korkeus osoittaa mittaukseen käytettävissä olleiden vuosien määrä. 

Kuten arvoisa lukijani huomaa, napajään minimikoko supistui aikasarjan alkuvuosina siten, että sillä oli – regressio-analyysiin mukaan – selkeä tilastollinen syy-seuraussuhde ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen. Lisäksi tämä suhde tiivistyi lähes vuosi vuodelta aina vuodesta 2001 alkaneeseen aikasarjaan asti. 

Sen jälkeen tapahtui kuitenkin muutos, sillä vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi edelleen tasaisesti, ei jään pinta-alan muutos saavuttanut tilastollista merkitystä ennen kuin viime vuonna. Silloin myös vuodesta 2002 alkanut havaintosarja oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vasta kaksi kertaa pidemmän havaintosarjan perusteella kuin edellisestä vuodesta alkanut sarja. 

Tänä vuonna uutta oli se, että nyt myös vuodesta 2003 alkanut aikasarja saavutti tilastollisen merkitsevyyden. Näin ollen voidaan todeta, että pohjoinen merijää on kyllä sulanut tilastollisesti merkitsevästi myös viime vuosina, mutta prosessi ei ainakaan sen vuotuisen minimikoon perusteella ole ollut kiihtyvä, kuten ilmastomallit ovat ennustaneet.

* * *

Tässä suhteessa on mielenkiintoista myös se, että vaikka arktinen napajää jäikin tänä vuonna pienimmillään suuremmaksi kuin kuutena muuna vuonna (2007, 2012, 2016, 2020, 2003 ja 2024), suli se loka-, marras- ja joulukuussa nopeasti ja sen pinta-ala saavutti viime kuussa mittaussarjan pienimmän joulukuisen keskikokonsa. Tämä näkyy alla olevassa kuvassa (jonka alkupää on kieltämättä kysymyksiä herättävä, mutta en osaa antaa sille selitystä). 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoisen merijään pinta-ala kasvoi lokakuussa suhteessa viime vuoteen
Ennuste: 2040-2050-luvulla syntyy ilmasto- ja ympäristökriisien sarja
Ylen juttu Kalifornian metsäpaloista sisälsi virheellisen väitteen

Elämme juuri nyt kylmintä aikaa lähes 500 miljoonaan vuoteen

Viime aikoina on puhuttu paljon Grönlannin jäätiköiden sulamisesta. Siksi oli mielenkiintoista lukea Saksassa työskentelevän Rebecca Adam McPhersonin ja kumppaneiden tutkimusta, jonka mukaan valtamereen laskevan grönlantilaisen 79 North -jäätikön sulaminen on hidastunut jonkin verran viime vuosina. 

Tätä ilmiötä tutkiessaan tutkijat huomasivat, että jäätikön kielekkeen alapuolisen veden lämpötilat viilenivät vuosina 2018–2021. Tutkijoiden mukaan tämä johtui Pohjois-Atlantin kierron hidastumisesta ja Atlantin välivesien viilenemisestä. 

Se puolestaan oli seurausta Euroopan ilmakehässä havaitusta ilmiöstä, jonka seurauksena kylmää arktista ilmaa valui etelään Framinsalmen kautta. Tämä ilmiö ei suinkaan ole tieteelle uusi, vaan se on aiheuttanut viimeisen puolen vuosisadan aikana myös muita merten viilenemistapahtumia ja tulee jatkossakin olemaan keskeinen tekijä Koillis-Grönlannin jäätiköiden kehityksessä.

Tutkimusta tavatessani mieleeni tuli tietenkin, että voisiko tämä sama ilmiö selittää myös sen, ettei pohjoisen napa-alueen merijää ole sulanut vuoden 2013 jälkeen. Jos näin on, pitäisi merijään sulamisen jatkua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.  

* * *

Kun nyt innostuin kirjoittamaan ilmastotieteen tuloksista, niin jatkan samalla linjalla, mutta kovin erilaisella aiheella. Amerikkalainen Emily Judd kumppaneineen oli nimittäin tutkinut maapallon maapallon keskimääräistä pintalämpötilaa peräti viimeisten puolen miljardin vuoden aikana. 

Tämä tapahtui yhdistämällä tilastollisesti geologisia tietoja ja ilmastomallien simulaatioita. Näin voitiin osoittaa, että Maan lämpötila on vaihdellut 11°C ja 36°C välillä viimeisten 485 miljoonan vuoden aikana. 

Tämä vaihteluväli on suurempi kuin aiempien tutkimusten perusteella oli arvioitu, mutta linjassa viimeisten noin 60 miljoonan vuoden arvioiden kanssa. Tutkijoiden mukaan tämä lisää luottamusta siihen, että heidän saamansa tulokset ovat aiempia arvioita oikeampia myös varhaisempia ajanjaksoja koskien. 

Tässä käsittelemäni tutkimuksen mukaan trooppiset lämpötilat ovat vaihdelleet 22° ja 42°C välillä, joten aiemmin esitetty väite siitä, että troopiikin lämpötilalla olisi jonkinlainen kiinteä yläraja. Ja viittaa siihen, että muinainen elämä olisi kehittynyt sietämään äärimmäistä kuumuutta ja joutunut sittemmin sopeutumaan kylmempään ilmastoon. 

Kaiken kaikkiaan maapallo on viimeisten 485 miljoonan vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa lämpimissä kuin kylmissä ilmastoissa. Juddin ja kumppaneiden mallin mukaan ilmastoa on tänä aikana ohjannut pääasiassa hiilidioksidin konsentraatio. 

Mielenkiintoisinta tässä tutkimuksessa oli kuitenkin se, että maan lämpötila on vaihdellut paljon enemmän kuin aiemmin on luultu. Tähän liittyen minua itseäni hämmästytti erityisesti kuva, jonka he julkaisivat maapallon pinnan globaalin keskilämpötilan kehityksestä. 

Kuten arvoisa lukijani havaitsee, elämme juuri nyt kylmintä aikaa lähes 500 miljoonaan vuoteen. Ja sikäli maapallon historian suhteen aivan äärimmäisissä poikkeusoloissa. Nähtäväksi siis jää, onko planeettamme tulevaisuus entistäkin kylmempi vai nousevatko sen lämpötilat jossain vaiheessa kohti maapallolle tyypillisempiä lukemia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rypälemehu ilmastomittarina
WMO: Jäätiköiden sulamista ei voi enää estää
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?