Suomen irakilaistamista ajetaan kuin käärmettä pyssyyn

Suomessa näyttäisi toimivan vahva liike sen puolesta, ettei Irakista Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita palautettaisi lainkaan kotimaahansa. Hyvä esimerkki siitä saatiin aamun Helsingin Sanomista, jossa jo aiemminkin heikosti perusteltuja väitteitä esittänyt kolumnisti Anu Kantola piti irakilaisten turvapaikanhakijoiden kokonaismäärää vaatimattomana.

Kantolalta näyttäisi jääneen kuitenkin huomaamatta se, ettei tulijoiden lukumäärä ole laissa mainittu syy turvapaikan myöntämiselle, koska se annetaan ainoastaan arvioidun tarpeen mukaan. Nyt on vain käynyt niin, että samaan aikaan kun vuonna 2015 maahamme saaneiden turvapaikanhakijoiden anomuksia on tarkasteltu, on myös Irakin turvallisuustilanne parantunut. Tämän vahvisti maahanmuuttovirasto viimeksi tänään Ylelle, eikä yksi Irakissa tuntemattomasta syystä kuollut entinen turvapaikanhakija muuta asiaa miksikään.

Kantola kertoi jutussaan myös siitä, kuinka Suomeen tulleiden irakilaisten määrä on vuoden 2015 jälkeen vähentynyt. En tietenkään tiedä varmuudella mistä se johtuu, mutta veikkaan Suomesta tulijoille annettujen palautuspäätösten ja muiden EU-maiden kiristyneen turvapaikkapoliittisten linjausten vaikuttaneen asiaan. Suomen kannalta hyvä oli myös uutinen, jonka mukaan Ranskasta ei haluttu palauttaa Suomeen täältä sinne matkannut irakilaista Dublin-tapausta.

Myös kirkonmiehet ja -naiset ovat olleet jo pitkään mukana Suomen irakilaistamisyrityksessä. Niinpä monet turvapaikanhakijat ovat viimeisenä keinonaan päästä lihapatojen ääreen ilmoittaneet vaihtaneensa uskontoaan. Eikä pelkästään luterilaisuuteen vaan myös esimerkiksi helluntailaisuuteen.

Esimerkkinä pappiemme sinisilmäisyydestä valitti kirkkoherra Kari Kanala Ylen jutussa siitä, ettei eräs irakilaismies saanut uutta valituskierrosta negatiiviselle turvapaikkapäätökselleen aiemmin ilmoittamatta jääneen (ja siten mitä todennäköisimmin keksityn) kunniaväkivaltapelon takia. 

Tässä tilanteessa on vain toivottava, että maahanmuuttovirasto pysyy laillisuuden tiellä. Ja että poliitikkomme ymmärtävät, etteivät julkista näkyvyyttä saavat kantolat ja kanaset aja äänestävän kansan näkemystä vaan omaa maailmanparannusideologiaansa. Sekä vaalien pelossa huolehtivat siitä, ettei turvapaikkapolitiikkaamme jatkossa kehitetä ainakaan elintasopakolaisia suosivaan suuntaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Miksi media pallottelee irakilaisen murhalla?

Kehitysmaasta tulleen lapsen etu

Helluntaiseurakunnat muutoksen edessä

Lisäisikö turvapaikanhakijoiden sijoittaminen leireihin maahanmuuton kustannuksia?

Kolumnisti Anu Kantola otsikoi uusimman kirjoituksensa, että "tiedoksi niille, jotka surevat pakolaisten aiheuttamia kustannuksia: Leirittämällä ja eristämällä he vasta kalliiksi tulevatkin." Väite vaatii kommentin.

Anu Kantola perustelee otsikkoaan sillä, että mikäli pakolaiset saataisiin integroitumaan yhteiskuntaan ja mukaan työelämään, heistä aiheutuvat kustannukset laskisivat. Ja että vastaanottokeskuksissa makuuttaminen vaikeuttaisi integroitumista ja siten nostaisi tulijoiden aiheuttamia kustannuksia.

Hän ehdottaa myös Kanadassa (hänen mukaansa) käytettyä keinoa. Siellä viisi ihmistä voi ottaa pakolaisperheen vastaan ja sponsoroida heitä vuoden ajan niin, että he pääsevät elämän alkuun. Näin kotoutuminen on ollut parempaa kuin valtiovetoisessa järjestelmässä. Kuinka paljon - sitä hän ei kerro.

Tässä kohtaa minun on sanottava, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että Kantola ja hänen hengenheimolaisensa ottavat viisittäin vastatakseen pakolaisten kotoutumisesta. Etenkin jos ja kun se lisäisi heidän pääsemistään työelämään ja ehkä muutenkin assimiloitumaan suomalaiseen kulttuuriin.

Sellaisen varauman kuitenkin teen, että jos (kuten ymmärsin) kyse olisi vasta turvapaikkaa hakevista (eikä siis pakolaisstatuksen jo saaneista) heidät tulisi välittömästi palautettaa kotimaahansa, mikäli edellytykset oleskeluun hädän ja vainon perusteella eivät täyty. Työperäiseen maahanmuuttoonhan on omat järjestelmänsä.

Kantolan otsikosta ja siihen sisältyvän väitteen perustelusta olen sikäli samaa mieltä, että hyvä kotoutuminen tosiaan vähentää maassa jo olevien kustannuksia suhteessa siihen että he eläisivät yhteiskunnan varoilla. Toisaalta on niin, että leirielämä tuskin houkuttaa muita kuin todellisessa vaarassa kotimaassaan olevia, joten sellaisten olemassaolo vähentäisi oleellisesti Suomen vetovoimaa elintasopakolaisten piirissä. Ja vähentäisi sitä kautta heistä aiheutuvia kustannuksia.

Lopputuleman ratkaisee siis turvapaikkaa perusteettomasti hakevien suhteellinen osuus kaikista hakijoista. Onneksi siitä on käytössä selvää numerotietoa, sillä elintasopakolaisuuden yleisyyden puolesta puhuvat maahamuuttoviranomaisten päätökset.

Vuonna 2016 varsinaisia turvapaikkoja myönnettiin 4 111. Hakemuksia jätettiin yhteensä 25 997. Siten turvapaikkaa tarvitsevia oli vain pieni vähemmistö sellaista pyytäneistä.

Elintasopakolaisuuden yleisyydestä kertoo epäsuorasti myös ruuasta valittaminen. Sekä tulijavirtojen suuntautuminen Suomen sijasta Ruotsiin silloin kun meillä tulijoiden käteen saamaa "diskorahaa" pienennettiin noin sadalla eurolla kuukaudessa viitisen vuotta sitten.

Edelle kirjoittamani perusteella Suomen vetovoimalla on kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen kustannuksiin oleellisesti suurempi vaikutus kuin tänne hakeutuneiden integroitumisella tai integroitumatta jättämisellä. Siksi olen myös sitä mieltä, että Anu Kantolan otsikkoonsa kirjaama väite on kokonaisuuden kannalta tarkasteltuna raskaasti virheellinen.

Se ei silti tarkoita, ettei maahamme turvapaikan saaneiden ihmisten kotoutumiseen pitäisi panostaa. Hehän ovat jatkossa joka tapauksessa joukossamme, joten mitä useampi heistä elättää itsensä työnteolla, sitä pienempi lasku heidän elatuksestaan lankeaa kantaväestölle.

Niinpä esitän, että Anu Kantola ja hänen hengenheimolaisensa keräisivät viisikkoja elättääkseen ja kotouttaakseen turvapaikkaa vasta hakevien sijasta sellaisen - siis pakolaisstatuksen - jo saaneita. Se olisi hyödyllistä niin hätää ja vainoa paenneiden, kuin myös suomalaisen yhteiskunnan kannalta.

Lisäksi Kantolalle ja kumppaneille tulisi varmasti hyvä mieli. Kyseessä olisi siis suorastaan win-win-win -tilanne.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kielteisen päätöksen saaneille on rakennettava turvapaikka
Uusi luku turvapaikkasirkukseen
Anu Kantolalta luovaa talousajattelua

Anu Kantolalta luovaa talousajattelua

Helsingin Sanomain kolumnisti ja viestinnän professori Anu Kantola nokki kuin vihainen lintu possuja kirjoittaessaan ihmisistä, jotka vatvovat päivästä ja vuodesta toiseen ihmisten liiallista kuluttamista. Hänen mukaansa "murehtimisen vatvominen ei tunnu auttavan: talous mataa, ja kykenemättä oikein tekemään mitään odottelemme, että vienti alkaisi vetää."

Kantolan mukaan psykologeilla on selitys ongelmalle: "ikävän asian vatkaaminen auttaa ratkaisun löytämisessä, mutta itse asiassa se vaikeuttaa ongelmien ratkaisemista. Märehtijät syyllistävät itseään ja toisiaan, levittävät huonoa oloa, vahvistavat kielteisyyttä, murentavat yhteishenkeä ja lamautuvat kun pitäisi tehdä jotakin uutta."

Ratkaisu löytyy hänen mukaansa - enkä ole eri mieltä - siitä, että pitäisi lopettaa saman levyn soittaminen ja sen sijaan ryhtyä ajattelemaan luovasti. Olisi keksittävä, mitä "kivaa voisimme ryhtyä tekemään ja kauppaamaan maailmalle".

Kirjoituksensa lopuksi Kantola näyttääkin todellisen luovuutensa. Hän nimittäin tekee mielenkiintoisen huomion: "talouskasvuun lähteneissä maissa kansaa ei syyllistetä kuluttamisesta. Siellä talousoppineet miettivät kiivaasti, miten tukea kysyntää ja saada kasvua vaikkapa julkisilla investoinneilla."

Toisin sanoen kolumnisti laulaa samaa vanhaa ja moneen kertaan märehdittyä virttä, jota vasemmisto on pyörittänyt ainakin lähes puoli vuosisataa. Tai ehkä kauemminkin, mutta minun muistini ei ulotu tuota pidemmälle.

Että ihanko tosissaan vihaisesti asioiden märehtijöitä nokkiva kolumnisti on keksinyt, että suomalainen vienti saadaan vetämään kunhan vain kerätään vielä nykyistäkin enemmän veroja tai otetaan velkaa jaettavaksi julkisen sektorin investointien kautta. Vai oliko hänellä ajatuksena, että luovutaan vaikkapa osasta maanpuolustusta, terveydenhuoltoa, sosiaalitukea tai koulutusta, jotta saadaan kerätyksi varoja julkisiin investointeihin ilman veronkorotuksia tai velanottoa?

* * *

Lopuksi saanen ilmaista ihastukseni Rovion uhkapelille. Kun sen kivijalka eli elektroniikkapelien tekeminen ei enää lyönyt leiville, päätti yritys panna kaiken yhden kortin varaan.

Se otti, ainakin Helsingin Sanomien mukaan, kassastaan 65 miljoonaa euroa ja käytti sen animaatioelokuvan tekemiseen. Se oli rohkeasti tehty ja epäilemättä omiin kykyihin ja tulevaisuuteen uskoen. Nyt elokuva on valmis, joten enää voi vain toivoa, että se onnistui ja uhkapeli kannatti.

Vaihtoehtona Rovion omistajilla olisi ollut ajaa firmansa nurin ja kääriä nuo 65 miljoonaa liivehinsä. Tuskin sitä olisi edes Helsingin Sanomien kolumnisti suuremmin nokkinut. Onhan kerran niin mahtavan lintupeliyhtiön menestys jäänyt viime vuosina varsin vaatimattomaksi.

Yhtiön johto päätti kuitenkin toisin. Ja minun sympatiani ovat tässä tilanteessa heidän puolellaan. Vaikkakaan en toivoisi samanlaista upporikasta ja rutiköyhää pelattavan kaikkien suomalaisten yritysten tulevaisuudesta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Menestyksen rakennuspalikoita
Koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun?
TEM:in Tiainen hoitaisi pitkäaikaistyöttömyyden syiden sijasta niiden oireita