Tampereen Mannerheim-patsaan töhrijöillä on ilmeisiä puutteita yleissivistyksessä

Tampereelle on vuonna 1956 pystytetty Evert Porilan jo ennen talvisotaa tekemä Mannerheim-patsas paikalle, josta marski seurasi vuonna 1918 punakapinan ratkaisutaisteluiden etenemistä. Patsas ympäristöineen on hieno ja sen sijoituspaikkaan liittyvä historiallinen oivallus mainio. Suosittelen kaikille suomalaisille siellä käymistä. 

Iltalehti kertoi, että tämä patsas oli – ilmeisesti toissayönä – töhritty punaisella maalilla. Patsaan alustaan ja sen sivuun oli kirjoitettu tekstejä, jotka viittaavat vahvasti tekijöiden alykkyyosamäärään, jonka kirjoittamiseen tuskin tarvitaan kahta numeroa enempää. 

* * *

Näille töhrijöille olisi opettavaista katsoa Ylen Areenasta löytyvä, Antti Tuurin romaaniin, perustuva Antti Jussi Annalan ohjaama elokuva Ikitie. Sen jälkeen he ehkä ymmärtäisivät, minkälaiselta kohtalolta Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voitto kapinallisista säästi heidän isovanhempansa sekä näiden äidit ja isät, sillä punainen Suomi olisi mitä todennäköisimmin liitetty Neuvostoliittoon Holodomorin kauhut kokeneen Ukrainan tavoin. 

* * *

Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvää. Punakapina johti nimittäin siihen, että demokraatiaamme  sisältyi erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Toisin oli täällä Pohjantähden alla, missä kommunistit kiellettiin ja äärioikeistolainen Lapuan liike jäi historialliseksi kuriositeetiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hakaristiryijy
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Verinen sisällissota

Tuleeko Helsingin sisääntuloväylien varrelle 150 000 euron hintaisia yksityisautoilua kritisoivia taideteoksia?

Mika Merano (ps) on listannut blogiinsa joukon veronmaksajien kustantamia ilmeisen turhia kuluja autonrenkaista tehdyistä strutseista Itä-Afrikan sääennusteisiin. Niitä lukiessa - mitä luonnollisesti suosittelen teille, arvoisat lukijani - ei voi kuin ihmetellä sitä vaikeutta, mikä hallituspuolueilla ja kuntapäättäjillä tuntuu olevan valtion ja kuntien budjetin tasapainoon saattamisessa. 

Julkinen raha on kuitenkin poliitikoille vapaata riistaa. Ja jokaisesta sen käyttämiseen liittyvästä päätöksestä hyötyy tai ainakin tuntee tyytyväisyyttä joku, jolla on äänioikeus. Näin jopa siinä tapauksessa, joka saattoi minut tänä aamuna Meranon blogin äärelle.

Äänioikeus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että meille suomalaisille avautuu kahden viikon kuluttua mahdollisuus vaikuttaa verovarojen käyttöön kunta- ja aluetasolla. Ja kuntien osalta vieläpä verotuksen tasoon valitsemalla oikein sen henkilön ja puolueen, jolle antaa äänensä.

* * *

Tässä mielessä oli erinomaisen mielenkiintoista havaita tuoreesta Kokoomuksen teettämästä gallupista, että helsinkiläiset aikovat äänestää pääkaupunkimme päättäjien enemmistöksi vihervasemmiston (SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto), joka olisi saamassa 54 prosentin kannatuksen. 

Jos näin käy kahden viikon kuluttua, tulee pääkaupunkimme seuraavien neljän vuoden aikana erottumaan ja erottautumaan entistäkin selvemmin muusta Suomesta. Eihän ole syytä epäillä, ettei punavihreä hallinto jatkaisi ja suorastaan kiihdyttäisi esimerkiksi kaupungin yksityisautoilua vaikeuttavaa liikennepolitiikkaa tai käyttäisi entistäkin suurempia määriä veronmaksajien rahoja erilaisiin identiteettipoliittisiin tarkoituksiin. 

Ties vaikka Helsingin tuleva kaupunginvaltuusto näkisi tarpeelliseksi kustantaa kaikkien kaupungin sisääntuloväylien varrelle myös à 150 000 euron hintaisia autonrenkaista tehtyjä yksityisautoilua kritisoivia taideteoksia. Vaikka sellaisia maasta nousevia käsiä, joiden keskisormi on nostettu pystyyn kansainvälisesti tunnetun käsimerkin tavoin.

Jokaisen kuntalaisen kannattaakin muistaa juuri nyt, että demokratiassa on sellainen sääntö, että kun vaalit on pidetty siirtyy valta voittajille - edesmenneen Johannes Virolaisen sanoin "kansa on puhunut, pulinat pois". Vielä ei kuitenkaan olla siinä tilanteessa, joten kaikilla helsinkiläisillä ja muillakin suomalaisilla on edelleen mahdollisuus vaikuttaa maksamiensa verojen käyttökohteisiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onnellisuus, tyytyväisyys ja sananvapaus
Ylellistä valitusta ja helsinkiläistä ymmärtämättömyyttä
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta

Hakaristiryijy

Suomessa on aika ajoin noussut kovaa keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Sen sijaan vihataiteesta en ole juurikaan huomannut kannanottoja. 

Siksi oli mielenkiintoista huomata, että helsinkiläinen - mutta liperiläislähtöinen - Niina Mantsinen halusi tehdä ryijyn taannoin julkisuutta saaneesta seinämaalauksesta, joka kuvasi valtiovarainministeri Riikka Purraa (ps). Valtiovarainiministeillä on siinä hakaristit silmissä, sakset kädessä sekä terävät kulmahampaat ja ympärillä on hautakiviä taiteelle, empatialle, järjelle ja Suomelle. 

Mantsinen ei ollut ehtinyt nähdä ryijynsä mallina ollutta katutaideteosta ennen kuin se pestiin pois, eikä pitänyt sen poistamisesta. Näin siksi, että "maalaus tehtiin lailliselle seinälle, joten pohdin, kenellä on valta sensuroida taidetta ja millaista kuratointia seinän omistaja tekee". 

Kyse oli siis yksityisen omistajan omaisuuteen tehdystä töhrystä, joka tuomittiin yksiselitteisesti esimerkiksi SDP:n Tytti Tuppuraisen suulla. Hänen mukaansa "eri medioiden uutisoimat graffitit Riikka Purrasta ovat epäasiallisia ja vastenmielisiä. Hallituksen politiikkaa saa ja pitääkin arvostella, mutta kaikenlainen väkivalta ja siihen yllyttäminen on yksiselitteisen väärin". 

Lisäksi satunnaiset ohikulkijat tuomitsivat nämä maalaukset vastenmielisiksi. Sen sijaan niiden tekijä tai Helsingin sanomien toimitus ei nähnyt töherryksissä mitään ongelmaa - ikään kuin ne haluaisivat toistaa vuoden 1918 tapahtumat. 

Tähän joukkoon on nyt siis tunkenut itsensä myös varhaiskeski-ikäinen naisryijyntekijä. Ja vieläpä mitä ilmeisimmin ymmärtämättä lainkaan tekonsa viitekehystä.

* * *

Tässä mielessä oli ilahduttavaa, että Yleisradion uusi eduskuntavaaleja koskeva gallup osoitti Riikka Purran johtaman Perussuomalaisten kannatuksen laskun kääntyneen hienoiseen nousuun. Nousussa ovat kaikki muutkin hallituspuolueet, kun taas kunta- ja aluevaaligallupeissa suosiotaan nostaneet demarit ja Vasemmistoliitto ovat menettämässä selvästi valtakunnallista kannatustaan.

Jos ja kun Suomen talous on parhaillaan kääntymässä kasvuun - vaikka verkkaiseenkin - on odotettavissa että tämä kehitys kiihtyy myös jatkossa. Eivätkä hallituspuolueiden nousua ainakaan vähennä poliittisesti motivoituja teoksiaan kaduilla ja lehdistössä esittelevät vihervasemmistolaiset liperiläislähtöiset "taiteilijat". 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
HS:n ja Ylen toimituskunnat hyväksyvät poliittisen väkivallan
Vastuullista vai vastuutonta maahanmuuttojournalismia?
Yleisradio ja feministinen dramaturgi

Yleisradio ja feministinen dramaturgi

Sattuipa silmiini Ivan Puopolon viesti sosiaalisessa mediassa. Sen mukaan "WIFT-järjestön (Women in Film & Television Finland) mukaan Yle Draama tilasi vuonna 2020 'käsikirjoitustyökalun, jonka tarkoituksena on kehittää tulevaisuuden elokuva-, TV- ja radiotuotantoja tasa-arvoisemmaksi ja tiedostavammaksi´. Työkalun nimi on Feministinen taskudramaturgi."

En puutu tässä itse työkalun sisältöön, vaikka Puopolo esittikin siitä valittuja paloja. Sen sijaan totean, että Yle näyttäytyy veronmaksajalle yhä oudompana ilmiönä, joka näyttäisi vapaan tiedonvälityksen ja taiteen sijaan suosivan jonkinlaista sensuuria ellei suorastaan ennakkosensuuria. 

Kun huomioidaan viime aikoina esille tulleet muut omituisuudet Ylen toiminnassa, lienee syytä - siis erittäin paljon syytä - Ylen hallituksen herätä syvästä unestaan ja ottaa tarkasteluun toimitusjohtaja Merja Yli-Anttilan pätevyys ja kyvykkyys tehtävänsä hoitamiseen. Sekä tehdä sen jälkeen päätös hänen erottamisestaan, mikäli esille ei nouse erittäin painavia syitä tämän tekemättä jättämiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle, yhdenvertaisuuslaki ja perussuomalaisia kannattavat työntekijät

Mistä 274 000 euron keinu ja Ylen monimuotoisuuspuuhat kertovat?
Ylen ylibudjetointi on johtanut henkilöstön aivopesuun

Vandaalien vaatimukset

Huomasin tänään pienen uutisen, jonka mukaan palestiinalaisia tukevat aktivistit vandalisoivat historiallisen maalauksen Englannissa, Cambridgen yliopistossa. Vuonna 1914 maalattuun tauluun oli kuvattu Ison-Britannian entinen pääministeri lordi Arthur Balfour, joka muistettaneen parhaiten vuoden 1917 Balfourin julistuksesta, jossa Britannia ilmoitti tukevansa ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinaan.

Balfour ei tietenkään enää elä, eikä hänellä ole siksi minkäänlaista merkitystä päivän politiikassa. Siten aktivistien vandalismi ei vaikuta piiruakaan käynnissä olevaan sotaan Israelin ja palestiinalaisten välillä. 

Taulun tuhoaminen kuitenkin hävitti yhden korvaamattoman taideteoksen ja oli siten kulttuurivihamielinen teko. Lisäksi se osoitti tekijöidensä olevan fanaattisia henkilöitä, joiden käyttäytymistä ohjaavat primitiiviset vaistot samaan tapaan kuin pikkulasta tämän heittäytyessä huutaen maahan, mikäli ei saa tahtoaan läpi.

Vertaus on siinäkin mielessä osuva, ettei järkevä ihminen noudata maahan huutamaan heittäytyvän lapsensa vaatimusta. Eikä sellainen myöskään taivu tässä puheena olevien fanaattisten aktivistien mahdollisiin poliittisiin toiveisiin, vaan jättää ne omaan lapselliseen arvoonsa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Feministinen paljastus
Yhteiskunnan kuplautumisen advokaatit Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri
Onko taiteesta provosoituminen kulttuurinen tai suorastaan geneettinen eikä uskonnollinen ominaisuus?

Feministinen paljastus

Kulttuuripersoonat ovat Suomessa tunnetusti lähes poikkeuksetta vasemmistolaisia tai äärivasemmistolaisia wokeltajia. Sen mukaisesti heidän "viralliseen" olemukseensa kuuluu aatteellinen vapaamielisyys eli arvoliberalismi, ihmisten tasa-arvon korostaminen, feminismi ja konservatiivisten arvojen kyseenalaistaminen. 

Tässä mielessä oli mielenkiintoista ja valaisevaa lukea Ilta-Sanomaista artikkeli, joka kertoi Tuuli Mukan julkaisseen sosiaalisessa mediassa kuvakokoelman, jossa tuodaan esille Katariina Sourin menneisyys Playboy-mallina. Sen kohde huomauttikin osuvasti, että "Tuuli Mukka näyttää miten seksismi luonnistuu naisiltakin". 

Tämä ilmeisesti havahdutti Mukan huomaamaan, että hänen viestinsä oli tosiaankin kaikkea muuta kuin wokeltava ja pyytämään siitä anteeksi - mikä toki hyväksyttiin. Tämä oli mielenkiintoista. 

Katsoin jutun luettuani hiukan Tuuli Mukan X-tiliä. Siinä pisti silmään erityisesti hänen taipumuksensa uudelleenjulkaista tunnetusti vasemmistolaisten henkilöiden ja nimimerkkien viestejä, joten kyseessä on ilmiselvästi syvälle vasemmistolaiseen kuplaan kallellaan oleva henkilö. Ei mitenkään erityisen tärkeä, mutta kuitenkin tyypillinen lajinsa edustaja. 

Taiteen osalta Mukka näyttää - ainakin helsinkiläisen gallerian kuvaston mukaan - suosivan hiuksilla peitettyjä naishenkilöiden kasvoja. Tarkemmin en osaa sanoa, koska en muista tätä aiemmin kuulleeni hänestä - mahdollisesti vain siksi, etten ole mikään nykytaiteen suurkuluttaja. 

Niin tai näin. Tässä käsittelemäni tapaus pääsi blogikirjoituksen aiheeksi siksi, että se osoitti vihervasemmistolaisessa kuplassaan wokeltavan taiteilijankin saattavan ylittää karsinansa rajat kiihkossaan. Ja sortuvan jopa naista vähättelevään seksismiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Ikuinen stigma ja Tshekin tiedeakatemia
Positiivinen syrjintä tiedeakatemioissa

Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla

Kaikenlaisilla taiteilijoille annetaan usein tilaa kommentoida ajankohtaisia asioita. Ja kyllähän he näitä tilaisuuksia käyttävätkin, useimmiten korostamalla muodikkaasti enemmän tai vähemmän vihervasemmistolaisia näkökulmia.

Siksi oli mielenkiintoista huomata, että paljasta pintaa amerikkalaisessa miestenlehdessä esittelemällä julkiseen tietoisuuteen noussut taiteilija Katariina Souri (os. Kärkkäinen) joutui joidenkin saamelaisten hyökkäyksen kohteeksi maalauksestaan, johon oli kuvattu nainen saamelaispuvussa. Häntä syytettiin suorin sanoin kulttuurisesta omimisesta - joka on yksi viime vuosina muodikkaan, mutta henkisesti lapsenomaisen wokelluksen ilmenemismuodoista. 

Syyttäjän äänenä toimi tulipunainen saamelaisaktivisti Petra Laiti, jonka muistamme esimerkiksi puolen vuosikymmenen takaisesta suomalaisen metsätalouden alasajovaatimuksesta. Tällä kertaa hän ilmoitti Sourin teoksen olevan paitsi kulttuurista omimista, niin myös auttamattoman vanhanaikainen ja stereotyyppinen - vaikkei hän ollut edes nähnyt koko teosta.

Wokelluksen mahdista kertoo se, että taikasanojen "kulttuurinen omiminen" mainitseminen sai teoksen tilanneen Lux Helsinki -tapahtuman järjestäjät välittömästi harkitsemaan teoksen hylkäämistä. Tai ainakin pohtimaan nyt puheena olleen osan poistamista. 

Tapaus on kahdella tavalla merkittävä. Ensinnäkin siinä mitataan epä-älyllisenä vihervasemmistolaisena ideologiana pidettävän wokelluksen vaikutusvaltaa tasa-arvostaan tunnetussa Suomessa ja Helsingissä. Ja toiseksi on käynyt selväksi, että Petra Laiti ei ole saanut tukea saamelaisilta, vaan  Metsä-, kalastaja- ja tunturisaamelaiset ry:n puheenjohtaja Tuomas Keskitalo ja Suomen alkuperäisten saamelaisten yhteistyöjärjestö ry:n päättävän elimen Lapinkylien parlamentin puheenjohtaja Merja Mattila ovat asettuneet häntä vastaan.

Nähtäväksi siis jää, kuinka Katariina Sourin teoksen käy. Sen lisäksi tapaus vahvistaa jo nyt sitä käsitystä, että wokeltaminen on kulttuurin-, tieteen- ja taiteenvastaisuudessaan vahingollinen aate, jonka oikea paikka olisi historian tunkkaisten aatteiden roskakorissa. 

* * *

Luulen, että Suomessa katsotaan eniten USA:ssa tehtyjä elokuvia. Siis jopa enemmän kuin kotimaisia. 

Siksi oli hauska huomata, että Time-lehti valitsi Aki Kaurismäen tuoreimman teoksen "Kuolleet lehdet" vuoden parhaaksi elokuvaksi. Ehkäpä se lisää kiinnostusta muidenkin suomalaisten ohjaajien tekemiin eläviin kuviin ja sitä kautta edesauttaa alalla toimivien ihmisten leivänhankintaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteellis-tekninen kehitys ja taide
Myös John Waynesta BLM-uhri
Petra Laiti halusi lopettaa porotalouden tuet

Tieteellis-tekninen kehitys ja taide

Huomasin tänään otsikon, jonka mukaan "taide menee tänä kesänä komeasti metsään, joka onkin nerokas paikka esittää ympäristökriittistä nykytaidetta". Näin varmasti onkin, mutta sen luettuani jäin pohtimaan taiteen syvintä olemusta. 

Nähdäkseni sen tarkoituksena on synnyttää oivalluksia ja ehkäpä myös esteettistä nautintoa kohteensa mielissä. Ja näin se varmasti tekeekin - viime aikoina yhä useammin poliittisen punavihreyden viitekehyksessä. 

Näin ollen taide luo ihmisille vääristynyttä kuvaa, josta puuttuu paljolti viime vuosisatojen tieteellis-teknologisen kehityksen luoma hyvä. Me länsimaiset ihmisethän emme enää elä äärimmäisessä köyhyydessä eivätkä katovuodet aiheuta väestöjen huomattavien osien kuolemista 1600-luvun suurten kuolonvuosien tapaan. Näin ei käy edes heikoimmin asiansa hoitaneissa kehitysmaissa, joiden väestö pelastetaan katastrofiavun kautta. 

Tieteellis-teknisen kehityksen seurauksena me länsimaalaiset emme myöskään elä kummallisten henkiolentojen pelossa, eikä ihmisen elämä määräydy siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan hän sattuu syntymään. Saati että vanhemmat määräisivät lapsilleen puolison näiltä kysymättä tai taudit tappaisivat neljätoista prosenttia syntyvistä pikkulapsista.

Eikö siis olisi vähintäänkin kohtuullista ja oivaltavaa, että tätä tieteellis-teknistä muutosta juhlistettaisiin myös taiteen kautta? Ja sitä kautta muistutettaisiin ihmisille, että juuri nykyisin elävät ihmiset saavat nauttia koko maailmanhistorian parhaasta ajasta elää elämäänsä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä
Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin
Suomen historian kurjin aika

Yhteiskunnan kuplautumisen advokaatit Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri

Modernin taiteen museo Kiasma on joutunut pienimuotoiseen kriisiin, kun vasemmalle kallellaan olevat nykytaiteilijat ovat päättäneet ryhtyä boikotoimaan sitä. Syynä tähän on museon tukisäätiöön kuuluva suomalainen miljardööri, juutalalaissyntyinen liikemies ja taidemesenaatti Chaim "Poju" Zabludowicz.

Taiteilijoiden motiivina on avoin kirje, jonka mukaan "Zabludowiczin rahoittamien organisaatioiden pitkään jatkunut tuki Israelin valtion Palestiinaa ja palestiinalaisia kohtaan harjoittamalle apartheid-politiikalle". Sen ovat kirjoittaneet taiteilijat Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri.

Heistä Terike Haapoja on New Yorkissa vaikuttava taiteilija, joka on tullut tunnetuksi mm. vasemmistopiireissä muodikkaan genren mukaisesti eläinten oikeuksien puolustajana ja lihatalouden kriitikkona. Hän on esimerkiksi tehnyt teoksen, jossa toistettiin sikojen ääntelyä viimeisenä elossaoloyönään ennen teurastusta, kuvattiin maailman eläinteollisuutta ja näytettiin eläinten turvatalossa elävää Paavo-sikaa, jonka selkään oli kiinnitetty valjaiden avulla kamera.

Eero Yli-Vakkuri puolestaan on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka tunnetaan paikan, esimerkiksi kaupunginosan, tietyn tilan tai ryhmän ehdoilla toteutetuista performansseista, käsitetaiteellisista projekteista sekä teknologia- ja mediakriittisistä videoteoksista. Hän on saanut mm. Koneen säätiöltä 30 000 euron apurahan, jotta voisi ratsastaa hevosella Helsingistä Turkuun. 

Zabludovicz toimitti eilen julkisuuteen oman vastauksensa taiteilijoiden kritiikkiin. Sen mukaan "Kiasman tukisäätiön perustajajäsenenä uskon museon merkitykseen itsenäisenä ja osallistavana tilana. Olen ylpeä Suomen kansalainen, holokaustin pakolaisten lapsi; pakolaisten, joille annettiin koti demokraattisessa Suomessa. Tämä on väärään tietoon perustuva henkilökohtainen hyökkäys, joka yrittää kyseenalaistaa museon etiikan. Tuen intohimoisesti kahden valtion ratkaisua, joka takaa palestiinalaisten ja israelilaisten oikeudet elää ja työskennellä rauhassa rinnakkain, enkä näe mitään syytä, miksi tällä olisi merkitystä sopivuudelleni Kiasman tukisäätiön hallituksen jäseneksi. Itse uskon, että boikotit vahingoittavat rauhanpyrkimyksiä, koska ne asettavat esteitä avoimen vuoropuhelun ja ihmisten välille. Uskon, että museon tulee aina olla vuoropuhelun tila."

En tietenkään tiedä, ovatko Haapoja ja Yli-Vakkuri kirjoittaneet kirjeensä rehellisesti hyvässä uskossa vai pelkästään julkisuuden toivossa. En myöskään tiedä, onko Zabludowicz vastauksessaan rehellinen vai ei. Enkä edes sitä, oliko taiteilijoiden ulostulon yhtenä syynä antisemitismi, kuten kansanedustaja Ben Zyscowicz (kok) epäili.

Sen sijaan on selvää, että Haapoja ja Yli-Vakkuri käyttävät niitä toimintatapoja, joita USA:sta peräisin oleva wokellus- ja känselöintikulttuuri ovat tuoneen myös suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siis rehellisen mielipiteiden vaihdon sijaan eri mieltä olevien poissulkemisen ja vaientamisen.  

Tätä kulttuuria ei Suomeen kaivata, koska ihmisten klikkiytyminen omiin kupliinsa ei ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Sen sijaan maamme poliittista - myös taidepoliittista - keskustelukulttuuria pitäisi kehittää avoimemmaksi. Eikä sellaiseen kuulu eri mieltä olevien poissulkeminen.

Kirjoitin tapauksesta, koska siinä mentiin aivan tämän blogin syvimmän tarkoituksen ytimeen. Siis siihen blogin tunnustekstiin, jossa todetaan, että "niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus."

Onhan kiistatonta, että marxilaisuudesta ponnistava poliittinen vasemmisto - johon Haapoja ja Yli-Vakkuri eittämättä kuuluvat - ei ole koskaan eikä missään onnistunut luomaan toimivaa yhteiskuntaa, joka olisi taannut asukkailleen inhimilliset elinolosuhteet ja täydet ihmisoikeudet. Nyt käynnissä oleva mainittujen taiteilijoiden käynnistämä performanssi tuli alleviivanneeksi yhden niistä syistä, miksi näin on. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Anarkismilla on kannatusta eduskunnassa
Maija Alander sanaili fanatismista täydellisen ymmärtämättömyyden antamalla varmuudella
Teatterikoululaisten vahva usko totalitarismiin

Sanna Marinin aatteellinen kuva

Sanna Marinin (sd) kaupunginvaltuuston puheenjohtajakauden muotokuva julkaistiin Tampereen raatihuoneella. Siinä on esitetty Marinin kasvot suupielet suorina tai aavistuksen ylöspäin kääntyneinä ja katse suunnattuna aavistuksen ylävasempaan. Silmissä näkyy valoisa pilke.

Kaiken tämän komeuden päällä on ilmeisesti kuvatun poliittisia näkemyksiä viestittävä sumunomainen punainen lähmä, joka on keskittynyt katsojan vasemman näkökentän puolelle. Siis samalle puolelle, jossa poliittinen vasemmisto istuu eduskunnassa puhemiehen suunnasta katsottuna. 

Minusta kuva on varsin hyvä viestittäessään selkeästi Marinin poliittisen agendan sisältöä ja olemalla korostamatta liikaa hänen kiistatta edullista ulkomuotoaan. Samalla vasemmalle suuntautuva katse viestii pääministerin kaipuusta menneeseen aikaan, jossa sosialistinen maailma näytti pystyvän haastamaan markkinatalouden, mutta vihjaa samaan suuntaan sommitellun punaisen lähmän sumeudella myös siihen, että tuo näkymä oli punaisen rautaesiripun sumentama ja siten pelkkä harhakuva. 

Mielenkiintoista on myös se, että punainen lähmä sumentaa Marinin oikean silmän. Aivan kuin taiteilija olisi halunnut viestittää, että aate estää pääministeriämme näkemästä niitä ongelmia, jotka ovat aina assosioituneet poliittiseen vasemmistoon.

En sinänsä usko, että muotokuvan sommitellut valokuvaaja olisi pyrkinyt kuvaamaan kaikkia edelle kirjaamiani nyansseja, sillä onhan osa niistä kuvan kohteelle varsin epäedullisia. Mutta ehkäpä nämä elementit ovat ilmaantuneet asetelmaan alitajuisesti - tai näen ne ainoastaan oman maailmankuvani suodattamana. 

Tämä tuskin on kuitenkaan taiteilijalle kovin suuri ongelma, koska taiteen tehtävä nykymaailmassa on herättää ajatuksia. Ja sellaisia Marinin kuva herätti ainakin itsessäni. Toivottavasti myös teissä, arvoisat lukijani.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kurt Westergaardin kuolema ja Liettuan rajatapahtumat
Poliittisesti epäkorrekti taidepläjäys
Keisarin vaatteet taiteessa

Kuorma-auto jyräsi taiteilija Lars Vilksin yli

Ruotsalainen taiteilija Lars Vilks on kuollut onnettomuudessa, jossa väärällä kaistalla ajanut kuorma-auto ajoi hänen autoansa päin. Kolarin seurauksena molemmat ajoneuvot syttyivät tuleen tappaen sekä Vilksin että kaksi häntä suojellutta poliisia. Suojelun tarve johtui siitä, että muslimit ovat toistuvasti yrittäneet saada taiteilijan hengiltä.  

Virallisten tietojen mukaan syytä kuorma-auton ajamiselle vastaantulijoiden kaistalla ei ole tiedossa. Se saattaa selvitä, kunhan sairaalaan viety kuorma-autonkuljettaja saadaan kuulusteluihin. Siten toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, ettei tapahtuma olisi pelkkä viaton vahinko. 

Joka tapausessa lienee selvää, että islamilaisessa maailmassa tunnetaan - tai on siis jo tunnettu - suurta mielihyvä tapahtuneen johdosta, koska Vilks on toiminut todellisen vapaan taiteen puolesta, jossa saa kritisoida myös kaikenlaisia uskontoja. Yhtä selvää on, että kynnys tällaisen vapaan taiteen harjoittamiseen nousee aivan oleellisesti myös länsimaissa, mikäli kuorma-auton todetaan ajautumisen sijaan siirtyneen vastaantulijoiden kaistalle tarkoituksella - tai sellaisesta jää edes varteenotettava epäilys. Suomessa on toki jo aiemmin ajauduttu Vilksin suhteen ennakkosensuurin tielle.

Tämä kaikki tarkoittaisi sitä, että länsimaisen taiteen- ja sananvapauden tila heikkenisi entisestään muuallakin kuin Suomessa. Mutta ei mennä tässä nyt kuitenkaan sen enempiin johtopäätöksiin, vaan jäädään odottelemaan mihin lopputuloksiin poliisitutkinta johtaa. Ja palataan aiheeseen sen jälkeen.

JK kello 21.43. Kirjoituksessani on virhe sitä osin, että väärälle kaistalle ajautunut ajoneuvo oli Vilksiä kuljettanut henkilöauto eikä siihen törmännyt kuorma-auto. Tätä kirjoitettaessa poliisi ei ole havainnut tapauksessa rikokseen liittyvää. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kurt Westergaardin kuolema ja Liettuan rajatapahtumat
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo, olkaamme siis dhimmejä
Mihin he uskovat, mitä he haluavat, mihin he pyrkivät ja milloin he lopettavat?

Kurt Westergaardin kuolema ja Liettuan rajatapahtumat

Yksi eurooppalaisen sananvapauden puolustamisen ikoneista eli tanskalainen taiteilija Kurt Westeraard on kuollut. Hänen tunnetuin teoksensa esitti profeetta Muhammedia pommi palava päässään. 

Sen hän piirsi tanskalaislehden pyynnöstä osana joukkoa pilapiirroksia testatakseen onko sananvapaus kaventunut islamin takia Tanskassa. Tähän kysymykseen vastasivat myöntävästi - eivät pelkästään Tanskan muslimit, vaan suurin osa islamilaista maailmaa.  

Kuin alleviivatakseen sananvapauden vastaisuuttaan ja kulttuurinsa sopimattomuutta sivistyneeseen maailmaan, järjestivät muslimiterroristit samojen kuvien uudelleenjulkaisemisen takia myöhemmin Ranskassa Charlie Hebdon toimitukseen terrori-iskun, jossa kuoli useita lehden toimitukseen kuuluneita henkilöitä.

* * *

Suomen kannalta toistaiseksi suurin muslimeihin liittyvä ongelma oli vuoden 2015 kansainvaellus, jolloin maahamme saapui joukoittain elintasopakolaisia Irakista ja muista muslimimaista. Kuten useat tässäkin blogissa julkaisemani kirjoitukset ovat osoittaneet, ovat nämä ihmiset sittemmin aiheuttaneet lukuisia seksuaali- ja muita väkivaltarikoksia. Ja muodostuneet valtavaksi taakaksi maamme taloudelle. 

Tuon kansainvaelluksen me suomalaiset muistamme hyvin myös tulijoiden röyhkeydestä. Milloin olivat verhot apeita, milloin ruoka oli pahaa. Syynä eivät toki ollut pelkästään elintasopakoilaiset itse, vaan heitä oli opastamassa joukoittain suomalaisia, jotka myös ohjasivat maahan saapuneet turvapaikkaturistit tekemään yhä uusia kansainvälisen suojelun hakemuksia keksityin perustein. 

Mikään ei näyttäisi muuttuneen nyt, kun Liettuan rajalla on uusia turvapaikanhakijoita pyrkimässä Eurooppaan. Nämä ihmiset ovat suomalaisten Liettuaan komennettujen rajavartioiden mukaan saaneet turvan kotimaassaan väitetysti esiintyvältä vainolta: "totta kai heille järjestetään asianmukainen majoitus, ruokailu ja kaikki muu mahdollinen. Ilmastoituja telttojakin on. Heistä kyllä pidetään huolta."

Tämä ei kuitenkaan kelpaa näille ilmiselville elintasopakolaisille. Tämä pitäisi jokaisen ymmärtää heidän itse antamistaan kommenteista. 

"Olen laiton maahanmuuttaja, en kiellä sitä, mutta olen ihminen ja minulla on oikeuteni."

"Valtaosa Afganistanista on Talebanin hallussa. Miksi nämä ihmiset ja tämä maa eivät keskity meidän ongelmiimme – irakilaisten, afganistanilaisten, kurdien ja afrikkalaisten, jotka ovat paenneet maistaan. He eivät kysy, miksi olemme paenneet."

"Tämä maa ei vaikuta todelliselta Euroopan maalta. Kysyn vain, missä ovat eurooppalaiset ihmisoikeudet?"

"Tavoitteenani on valmistaa hyvä elämä vaimolleni ja lapsilleni. En usko, että se on mahdollista tässä maassa. Liettuan omiakin nuoria on muuttanut muualle töihin. Kun maa ei voi tarjota hyviä mahdollisuuksia omilleen, miten sen voi tarjota hyvät mahdollisuudet ulkomaalaisille?"

”Voitko auttaa meitä tulemaan Suomeen?"

Tämä ei ehkä vaatisi kommentteja blogistilta, mutta totean kuitenkin, että minulle edelle kopioimani kommentit näyttäytyvät joukkona vaatimuksia, eikä niistä välity akuutti turvapaikan tarve vaan eurooppalaisten lihapatojen ääreen pääseminen. Eikä se tapahdu kauniisti pyytäen vaan kansainvälisiin sopimuksiin kuulumattomia "oikeuksia" röyhkeästi vaatien.

Nähtäväksi jää, minä päivänä ensimmäiset näistä elinpakolaisista saapuvat Suomeen punavihreän hallituksemme avustamina. Tämä tapahtuu nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittisen linjan huomioiden erittäin todennäköisesti, eivätkä tulijat ole sen paremmin sivistyneeseen yhteiskuntaan sopeutuvia kuin kuuden vuoden takaiset edeltäjänsäkään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valko-Venäjä käyttää irakilaisia EU:ta vastaan
Ei irakilaisilta konstit lopu, eikä professori Janne Kotiaholta ymmärrys. Eihän?
Onko irakilaisilla mielessä hätä vai elintaso?

Kuinka erottaa aprillipila tosielämästä?

Hyvää aprillipäivää arvoisat lukijat!

Tänään en keksinyt miten voisin ylittää aprillijutulla sen, mitä suomalaismediat ovat viime päivinä uutisoineet. Niinpä sallittakoon palaamineen muutamaan viime päivien uutisiin, jotka eivät tiettävästi ole ennenaikaisia aprillipiloja, vaan vuoden 2021 ankaraa todellisuutta.

Aloitetaan siitä, että valtiovarainministeriö ja oikeusministeriö palkkasivat Åbo Akademin Institutet för samhällsforskningin kokoamaan 29 henkilön kansalaispaneelin, joka teki ehdotuksia siitä kuinka Suomi muutettaisiin DDR:ksi. Sen aikaansaamat suositukset tiivistettiin Iltalehden uutisessa seuraavasti: "Ministeriö haluaa kitkeä vihapuhetta – raportti suosittaa: some-agentteja, antitrollien armeija ja ilmianto-organisaatio".

Jo itse raportti kävisi hyvin aprillipilasta, mutta varsinainen aprillifarssi siitä syntyi kun kuntaministeri Sirpa Paateron (sd) nimitti työryhmän selvittelemään voisiko ehdotettuja toimenpiteitä ottaa käyttöön. Siis sen sijaan, että hän olisi todennut ne sananvapauden takaavan perustuslain vastaisiksi sekä kohti itäsaksalaistyyppistä urkkimisyhteiskuntaa johtaviksi ja todennut Åbo Akademille maksettujen veronmaksajien rahojen menneen hukkaan.

Toisena aprillipilamaisena uutisena Iltalehti kertoi, että ilmastofoobinen ruotsalaisteini sai englantilaisen yliopiston uuden kampusrakennuksen pihalle. Jonkinlainen aprillitunnelma syntyi jo siitä, että teinin ikuistaneelle patsaalle kertyi hintaa 23 760 puntaa.

Mutta toki se vielä absurdimpaa on se, ettei teini ole tehnyt yhtään tutkimusta tai opettanut ensimmäistäkään korkeakouluopiskelijaa, eikä muutenkaan edistänyt tiedettä tai tieteellisin menetelmin koeteltuihin faktoihin perustuvaa kriittistä ajattelua. Onpahan vain panikoinut vanhempiensa ja mahdollisen muun taustaryhmän ohjauksessa viime vuosien ilmastouutisoinnista ja saanut sitä kautta valtavan määrän julkisuutta.

Kolmas samaan sarjaan kuuluva on MTV:n julkaisema kommentti, jossa toimittaja otti esille USA:ssa käynnissä olevaan mediaspektaakkeliin. Hänen mukaansa "George Floydin murhaoikeudenkäynti vastaa historiallisen surulliseen kysymykseen – saako valkoinen poliisi tehdä mustalle mitä tahansa ilman seuraamuksia"?

Kyse on siis siitä, että oikeus tutkii onko poliisimies syyllistynyt mustan pikkurikollisen ja narkkarin George Floydin tappoon. Jos todisteet osoittavat näin käyneen, se kyllä osoittaa, ettei valkoinen poliisi saa tehdä mustalle mitä tahansa ilman seurauksia.

Aprillipilamaiseksi kommentin tekee se, että mikäli oikeus toteaa todistusaineiston osoittavan poliisimiehen olleen syytön, ei se kerro mitään siitä, mitä valkoinen poliisi saa tehdä mustalle. Vai onko toimittajalla jo tässä vaiheessa varmuus siitä, että George Floydin kuolema johtui poliisin epäasiallisesta käytöksestä? Eli oikeutta parempi käsitys tapahtuneesta?

Tämän aamun uutisiin - kuten SDP:n putoaminen Suomen kolmanneksi suosituimmaksi puolueeksi - en uskalla koskea, koska edelle kokoamani tosiasiakolmikko osoittaa, ettei aprillipilojen erottaminen nykymaailman absurdeista uutisista ole mahdollista. Siitä huolimatta hyvää aprillipäivää teille, arvoisat lukijani.

Menneiden aprillipäivien ajatuksia:
Geenieditoitu kotka
Pieni Moswana on Afrikan helmi
Osallistu maahanmuuton rahoittamiseen

Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen

Olen viime vuosina pannut merkille, kuinka Suomessa nykyisin hyvin helposti leimataan ihmisiä erilaisista asioista. Ja sen jälkeen nostetaan lynkkausmieliala, jolla pyritään tuhoamaan vainon kohteeksi nostetun ihmisen elämä.

Näitä leimaamisia on tietenkin aina nähty esimerkiksi perheiden hajoamistilanteissa, mutta yhä useammin niihin on liittynyt myös yleispoliittista ulottuvuutta. Tämän asian nosti aikanaan näkyvästi esille vasemmistolaisen Pirkko Saision tapaus, kun hän tuli ilmaisseeksi näkemyksen, jonka mukaan myös vihrevasemmistossa pitäisi pyrkiä ymmärtämään eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Sen seurauksena hän joutui oman viiteryhmänsä hampaisiin ja joutui leimatuksi mm. äärinationalistiksi ja puolinatsiksi.

Samaan kategoriaan on luokiteltava tapaukset, joissa ihmiset ovat menettäneet työnsä tai harrastuksensa mielipiteidensä ilmaisemisen takia. Siis sellaiset kuin muusikko Kari Peitsamon tai historioitsija Teemu Keskisarjan tapaukset.

Yksi näistä esimerkeistä oli Aku Louhimiehen tapaus, jossa häntä syytettiin ns. #metoo-käytöksestä. Hän joutui sen seurauksena jopa ministerin syrjimäksi julkisessa tilaisuudessa ja menetti ilmeisesti myös työmahdollisuuksia. Myöhemmin tehdyissä selvityksissä syytökset todettiin perusteettomiksi ja #metoo-leimaukseen lähteneet toimittajat ovat nyt epäiltynä Louhimiehen kunnian loukkaamisesta.

Asia nousi jälleen esille, kun Louhimies palkattiin sairastuneen ohjaajan tilalle tuottamaan kotimaista suurelokuvaa ja näyttelijä Ville Virtanen kieltäytyi työskentelemästä hänen kanssaan. Eikä asia jäänyt vain tähän, vaan Virtanen katsoi asiakseen kiitellä jo perusteettomiksi osoitettuja syytöksiä esittäneitä naisnäyttelijöitä.  Siis juuri niitä, joiden puheiden perusteella Louhimiehen vainon käynnistäneet toimittajat ovat poliisitutkinnassa.

On tietenkin Virtasen oma oikeus työskennellä kenen kanssa tahtoo. Kohtuullista kuitenkin olisi, mikäli hän korvaisi sopimuksen rikkomisesta eli vetäytymisestää aiheutuneet taloudelliset vahingot elokuvan rahoittajille siltä osin, kuin kohtauksia joudutaan tekemään uudelleen - sekä tietenkin maksaisi elokuvan teosta tähän mennessä saamansa palkan takaisin. 

Muuten pidän Virtasen kannanottoa ja etenkin feministisiin valheisiin syyllistyneiden näyttelijöiden kiittelemistä äärimmäisen huonona käytöksenä. En kuitenkaan tässä ehdota, että Virtasta pitäisi sen takia ruveta boikotoimaan tulevissa elokuvatuotannoissa - eikä sellaisella pääsääntöisesti vasemmalle kallellaan olevassa elokuvamaailmassamme olisi vaikutustakaan - mutta haluan tässä kuitenkin todeta, että pidän häntä tapahtuneen jälkeen vähän yksinkertaisena sananvapauden vihollisena. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapauden kuoppa syveni jälleen
Pieni flirtti on kadonnut harmauden edeltä
Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Myös John Waynesta BLM-uhri

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, kuinka poliittisesti epäkorrektit mielipiteet ovat osoittautuneet monien tieteen suurmiesten kohdalla merkittävämmiksi kuin heidän varsinaiset ansionsa tutkimuksen parissa. Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi, ettei näin ole käynyt Yhdysvalloissa pelkästään tieteen edustajille.

Lännenelokuvien kulta-ajan suurin näyttelijäsankari eli John Wayne on nimittäin kokenut saman kohtalon. Hänen entinen opinahjonsa eli Etelä-Kalifornian yliopisto on nimittäin päättänyt poistaa hänestä kertovan näyttelyn.

Syynä on se, että näyttelijä oli kymmeniä vuosia sitten tullut sanoneeksi kannattavansa valkoista ylivaltaa "siihen asti, että mustat on opetettu vastuullisiksi". Lisäksi hän oli pitänyt Amerikan mantereen valtausta alkuperäisasukkailta oikeudenmukaisena.

Suomi on pysynyt kohtuullisen hyvin järjissään tässä suhteessa ja esimerkiksi patsaat ovat saaneet pysyä paikallaan ajoittaisista vaatimuksista huolimatta. Nyt ovat ajat kuitenkin muuttuneet myös täällä, kuten taannoinen ihmisten ryömiminen eduskuntatalon edessä osoitti.

Nyt onkin jännittävä nähdä, katoavatko meilläkin Waynen klassikkoelokuvat Ylen ja muiden mediayhtiöiden TV-kanavilta samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten päätettiin jättää näyttämättä komedia "Pekka ja Pätkä neekereinä", koska kyseiset antisankarit olivat filmissä mustanneet naamansa.

Odotan suurella mielenkiinnolla myös sitä, kuinka käy Suomen rikkaan populaarikulttuuriperinnön, jossa esitellään monenlaisia näkemyksiä tummaihoisista ihmisistä. Joutuvatko esimerkiksi olympiavoittaja, menestyslaulaja ja elokuvatähti Tapio Rautavaara, viihdeteollisuuden takavuosien suurmies Reino Helismaa tai kaikkien aikojen tanssiorkesteri Dallapé poliittisen korrektiuden uhreiksi - syyt jätän kiusallanikin punavihreiden itse etsittäväksi.

Jos näin käy, en voi muuta kuin todeta että elämme mielettömiä aikoja, jossa ihmisten huumorintaju on sammunut ja historiallinen ymmärrys halutaan tuhota sensuroimalla siihen liittyvät faktat yksi toisensa jälkeen. Nähtäväksi jää, syntyykö jonain päivänä vastaliike, jossa tosiasiat, kohtuullisuus ja selväjärkisyys nousevat jälleen oikeaan arvoonsa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko poliittisen korrektiuden arvo suurempi kuin tieteen
Pieni flirtti on kadonnut harmauden edeltä
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden

Poliittisesti epäkorrekti taidepläjäys

Iltalehti julkaisi eilen taideuutisen. Sen mukaan saksalaistaiteilija lastasi 99 älypuhelinta pieneen vaunuun, veti sitä perässään pitkin Berliinin katuja ja aiheutti Googlen karttapalveluun valeruuhkan. Näin hän sai autoilijat muuttamaan ajoreittejään optimaalisesta huonommiksi.

Juttu kuulosti teekkaripilalta. Siis sellaiselta, jollaisista muistamme hyvin esimerkiksi Kehä I:ltä löytyneen vuoden poliisin. Ja jotka hersyvän huumorin lisäksi saavat itseni aina katsomaan maailmaa uudella tavalla.

Myös Iltalehden uutisessa kerrotun ns. vakavasti otettavan taiteen tarkoituksena on sekä luoda "taiteellisia elämyksiä" että ohjata ihmisten ajatuksia kohti parempaa maailmaa. Tässä taideteos näyttäisi ainakin omalta osaltani onnistuneen, sillä siitä lukeminen aiheutti aivoissani suoranaisen poliittisesti korrektien ajatusten ryöpyn.

Aivan ensimmäisenä mieleeni juolahti, että autoilijoiden ohjaaminen suboptimaalisille reiteille lisäsi berliiniläisautojen päästöjä. Näin siksi, että ne ovat parhaita reittejä huonommin liikennettä vetäviä ja todennäköisesti myöskin pidempiä, jolloin polttomoottorit käyvät sekä pidempään että epäpuhtaammin. En siten voinut välttyä siltä kauhistuttavalta painajaiselta, että taiteilijan "teos" pitäisi nähdä suorastaan ympäristörikoksena?

Toiseksi tuli mieleeni se, että kertoessaan teoksestaan taiteilija tuli mainostaneeksi Googlen karttapalveluja. Liikenteen ruuhkautuminenhan osoitti niiden toimivaan juuri siten kuin on suunniteltu. 

Mieleni valtasikin epämiellyttävä ajatus siitä, että saksalaistaiteilija taisi harrastaa piilomainontaa? Niinpä valvoin puolet viime yöstä ajatellessani sitä, kuinka paljon tätäkin blogialustaa (Blogspot) ylläpitävä mediajätti mahtoi maksaa hänelle tempauksestaan? Ja kuinka taiteilija tuli tällä tavalla tahranneeksi puhtaan epäkaupallisen taiteen.

Kolmas mieleen tullut ajatus liittyi tietenkin taiteilijan sukupuoleen ja se valvottikin sitten koko loppuyön. Onko nimittäin niin, että Iltalehden esille nostama teknologiaa hyödyntävän taiteilija oli etnisesti eurooppalainen ja sukupuoleltaan mies? Näin voisi nimittäin päätellä ainakin nimen ja ulkonäön perusteella. 

Eikö olisi ollut paremmin nykyisin edistettävien arvojen mukaista, että suomalaismedia olisi sukupuolisen tasa-arvon nimissä nostanut hänen rinnalleen myös jonkun naispuolisen ja ehkä jopa kolmassukupuolisen teknologiataiteilijan? Sekä tietenkin jonkun afrikkalais- tai lähi-itäläistaustaisen teknistä taidetta edustava henkilön. Sellaisten puuttuessahan saattaa syntyä käsitys, että eurooppalaistaustaisissa miestaitelijoissa on jotain erikoista - eikä sellainen ole poliittisesti korrektia.

Lopuksi totean ylen väsyneenä, että pidän itse kovasti teekkarihuumorista, vaikka se ajoittain häiritseekin - tässä käsitellyn saksalaistaiteen tavoin - jonkin verran kanssaihmisiä. Siksi ehdotankin, että saksalaiset mesenaattiorganisaatiot ryhtyisivät tukemaan sikäläisiä kaiken värisiä ja sukupuolisia teekkareita samanlaisilla apurahoilla kuin Berliinin liikennettä ja ilmanlaatua taiteen nimissä sotkevaa taiteilijaakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Hauska ero
Paljaalla paneminen herätti huumorintajuttomat väärinymmärtäjät
Oulun tapauksen poikimaa huumoria

Edistyksellisiä kulttuuriuutisia

Tänä aamuna luin kaksi äärimmäisen mielenkiintoista länsimaisen kulttuurin traditioihin liittyvää uutista. Niistä ensimmäinen liittyi suomalaisen sotasankarin Carl Gustaf Mannerheimin hahmoa hyödyntävään taidenäyttelyyn ja toinen kristinuskon perusoppeihin.

Mannerheim-uutinen oli jatkumoa jo pitkään Suomessa vaikuttaneeseen taidesuuntaukseen, jossa maamme merkittävintä sankarimyyttiä halutaan vetää lokaan yhteiskunnallisen edistyksellisyyden nimissä. Tällä kertaa kyse on taideteoksesta, jossa Mannerheim-hahmo kävelee ruumiskasan päällä.

Valitettavasti en näe teoksen tehneen taiteilijan tuotoksessa mitään omaperäistä. Onhan Suomen kolmeen kertaan pelastanut sankarimme ehditty jo aiemmin esitellä sekä homona että tummahipiäisenä afrona, joten kyse on lähinnä jo puhtaaksi kaluttuun luuhun palaamisesta.

Itselleni oleellinen kysymys tässä asiassa on se, että mitä tämä itsensä toistaminen kertoo suomalaisen taiteen tasosta?

Aamun toinen kulttuuriuutinen puolestaan kertoi paavin päättäneen muuttaa Isä meidän -rukouksen sanamuotoja, koska kreikankielinen alkuteksti ei vastaa hänen omaa käsitystään Jumalan luonteesta. Kyse on siitä, ettei paavi katso jumalansa saattavan ihmisiä kiusaukseen, vaan pyrkii pikemminkin estämään sitä.

Itselläni ei ole uskoa jumaliin sen enempää katolisen kuin minkään muunkaan uskomusjärjestelmän mukaisesti. Näin ulkopuolisena tuntuu kuitenkin oudolta, että maailman tunnetuin kirkonmies asettaa oman näkemyksensä uskontonsa pyhän tekstin luoman kuvan yläpuolelle.

Näin toimiessaan paavi taitaa olla aikamme lapsi, sillä onhan jo pitkään tiedetty ihan tavallisten sekularisoituneiden suomalaisten poimivan uskonnoista omaan maailmankuvaansa sopivia palasia ja tekevän niistä itselleen opinkappaleita. Näin paavi ohjaa myös katolista kirkkoa kohden nykyaikaista viipaleuskontoa, jolla ei enää ole juurikaan vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen, mutta joka ohjaa koko yhteiskuntaa kohti entistä tukevampaa arvorelativismia.

Siis sitä arvorelativismia, jonka yhtenä ilmentymänä on edistyksellisenä itseään pitävien taiteilijoiden tarve häpäistä kerta toisensa jälkeen muiden ihmisten kunnioittamia ihmisiä ja arvoja. Kuten tässä kirjoituksessa siteeratun ensimmäisen kulttuuriuutisen taiteilija luodessaan Mannerheimista ruumiskasan päällä kävelevän murhaajan.

Tässä genressä ei tosiasioilla - kuten Mannerheimin ansioilla kriisitilanteissa tai Raamatun alkuperäisillä teksteillä ja niiden pohjana olleilla alkuperäisillä uskonnollisilla käsityksillä - ole merkitystä, vaan oleellisempaa ovat ihmisten subjektiiviset arvot, näkemykset ja tavoitteet. Siis sellaiset kuin taiteilijoiden parissa yleisesti vallitseva poliittinen edistyksellisyys ja huomionkipeys tai kirkon helpompi lähestyttävyys eli suurempi houkuttelevuus potentiaalisten kymmenysten maksajien parissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko taiteesta provosoituminen kulttuurinen tai suorastaan geneettinen eikä uskonnollinen ominaisuus?
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden
Taideuutisia

Onko taiteesta provosoituminen kulttuurinen tai suorastaan geneettinen eikä uskonnollinen ominaisuus?

Uskontoon liittyvä taide on vaikea ja vaarallinen laji. Olemmehan kaikki tietoisia siitä raivosta, jolla islamilainen maailma on ottanut vastaan omaan uskontoonsa liittyvät taiteelliset kannanotot - esimerkkinä vaikkapa Lars Vilksin taideteokset.

Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi, että Israelin Haifassa on suomalaisen kuvataiteilijan - Jani Leinosen - taideteos Ronald McDonaldista ristillä herättänyt raivoa jopa siinä mittakaavassa, että poliisin ja mielenosoittajien välille oli syntynyt kivisota. Lisäksi taidemuseoon oli heitetty palopommi.

Jutun mukaan jopa Israelin kulttuuriministeri on vaatinut taideteoksen poistamista, koska "taiteellisen protestoinnin nimissä tehty uskontojen symbolien ja uskovaisten ihmisten halveksunta on laitonta, eikä sitä voida sallia valtion varoin tuetussa kulttuurilaitoksessa". Myös Haifan katolisen kirkon johtaja Agapious Abu Sa’ada on tuominnut näyttelyn ”kristinuskon pyhimmän symbolin loukkauksena”

Juttu ei kuitenkaan kerro, ketkä ovat tällä kertaa olleet tarpeeksi lapsellisia pillastuakseen taiteesta. Arvaukseni kuitenkin on, että kyseessä ovat kristityt palestiinalaiset. Wikipedian mukaan näitä on noin 3-6 prosenttia kaikista palestiinalaisista.

Jos olen oikeassa, havaitsemme mielenkiintoisen asian: taiteesta provosoituminen ei ehkä sittenkään ole suoraan liityksissä muhamettilaisuuteen, vaan on osa palestiinalaisten ja muiden Lähi-idän kansojen kulttuuria - tai mahdollisestii jopa genetiikkaa. Hyvä kuitenkin, ettei kristittyjen raivo ole suuntautunut suoraan taiteilija Leinoseen, eikä häntä tarvitse sen takia alkaa suojella verovaroillamme samaan tapaan kuin Lars Vilksin tapauksessa on Ruotsissa jouduttu tekemään.

Tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että lehdessä oli kuva kyseisestä taideteoksesta. Ensimmäinen oma ajatukseni siihen katsahdettuani oli pettymys siitä, että jälleen kerran on yksi mielikuvitukseton tusinataiteilija varioinut vanhaa teemaa - tiedättehän kaikki sikamessiaan - ja ehkä myös halunnut sitä kautta pilkata pikemminkin pikaruokaa syöviä ihmisiä ja/tai amerikkalaista hampurilaisketjua kuin kristittyjä tai kristinuskoa.

Mutta mistäpä minä tiedän, sillä en edes väitä olevani kovinkaan suuri taiteiden tuntija. Ehkä kyseessä oli sittenkin vain väsähtänyt yritys pilkata kristittyjä, kuten tulkinta vaikuttaisi olevan Pyhällä maalla. Onhan kristinuskon pilkkaaminen ainakin Suomessa paljon turvallisempaa kuin islamin ja lisäksi siitä saanee edelleen positiivista nostetta vihervasemmistolaisen taidegenren piirissä - tosin jälkimmäistä saanee yhtä hyvin myös pikaruokailijoiden tai amerikkalaisyritysten pilkasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?
Keisarin vaatteet taiteessa
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?

Vanha elokuva HS:n propagandatyökaluna

Helsingin Sanomat kirjoitti vanhasta Roland af Hällströmin elokuvasta otsikolla "Suomalaiset elintasopakolaiset onnea onkimassa". Juttu päättyi kysymykseen, siitä, että "onko meillä varaa valittaa elintasopakolaisista, kun aika äskettäin suomalaisia lähti sankoin joukoin naapuriin hakemaan leveämpää leipää?"

Kysymys on sikäli huvittava, että jutussa annetaan myös vastaus. Siis vastaus siihen, että onko tämän ajan elintasopakolaisuus verrattavissa 1940-luvun suomalaiseen ihmisvirtaan Ruotsiin.

Tuo vastaus kuuluu seuraavasti: "uutta elämää etsimään lähtee kolme nuorta naista, Rauha (Toini Vartiainen), Kirsti (Eija Inkeri) ja Liisa (Maija Karhi). Varsinkin Rauha haaveilee oikotiestä onneen, varakkaasta miehestä. Muilla on mielessä lähinnä työ."

Nykyisin elintasopakolaisuudeksi ei kutsuta työn hakemista ulkomailta. Sitä kutsutaan työperäiseksi maahanmuutoksi.

Ja suomalaisten Ruotsiin muuttaminen on todellisuudessa lähes aina tapahtunut realistisen työnsaantimahdollisuuden motivoimana. Elokuvan valmistumisen jälkeen 1960-luvulla suomalaisia jopa houkuteltiin naapurimaan teollisuuteen, koska maassa vallitsi kova työvoimapula. Sen sijaan, kuten hyvin tiedämme, tämän päivän elintasopakolaiset työllistyvät Suomessa heikosti.

Elintasopakolaisuudeksi ei kutsuta myöskään elokuvan Rauhan haaveilua varakkaan miehen löytämisestä. Hänen tarkoituksenaan elokuvassa kun ei ole pelkän oleskeluluvan saaminen, sen jälkeen eron ottaminen ja sosiaaliturvan varassa vanhuuteen asti kestävä hengailu, vaan loppuelämän kestävä onnellinen avioliitto varakkaan miehen kanssa. Joidenkin mielestä moraalisesti kyseenalaista ehkä, mutta ei elintasopakolaisuutta.

HS:n juttua voikin pitää tyypillisenä agendajournalismina, jossa näennäisen yhteensattuvuuden perusteella nykyaikaista kansainvaellusta yritetään normalisoida. Se siis kuuluu samaan kastiin kuin maahan pyrkivien aikamiesten vertaaminen suomalaisiin pikkulapsiin, jotka viime sotien aikana lähetettiin turvaan Ruotsiin. Ja joka on myöhemmin osoittautunut virheeksi noiden sotalasten omalta ja jopa heidän jälkeläistensä kannalta.

HS:n kirjoitus onkin otettava ennen kaikkea muistutuksena siitä, että medialukutaito on yksi tämän ajan tärkeimmistä kansalaistaidoista. Sitä tarvitaan tietenkin internetissä, mutta aivan yhtä lailla ns. "vastuullisen median" juttuja lukiessa. Ja niiden osalta oikeastaan vielä enemmän, koska niihin kirjoittavat toimittajat ovat viestinnän ammattilaisia, jotka osaavat pukea poliittisen propagandansa niin kauniisiin kääreisiin, ettei niihin piilotettua agendaa edes huomaa sitä erikseen ajattelematta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
EVA:n tutkimus osoitti median poliittisen retoriikan ontuvuuden
HS salapoliisiromaanin roolissa
Media värittää maailmankuvaamme

Ovatko ihailluimmat suomalaiset mediapimennossa?

YouGov-tutkimuslaitoksen suorittaman kyselyn mukaan ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen on suomalaisten eniten ihailema nainen. Miehistä ykkönen oli Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama; suomalaisista korkeimmalle eli koko kyselyn toiseksi nousi presidentti Sauli Niinistö.

Suomalaisista naisista kymmenen joukkoon nousivat Mäkäräisen lisäksi Aira Samulin (3), Tarja Halonen (sijalla 4), Jenni Haukio (5), Elisabeth Rehn (9) ja Laura Huhtasaari (10). Suomalaismiehistä kymmenen joukkoon nousivat puolestaan Teemu Selänne (5), Vesa-Matti Loiri (6), Martti Ahtisaari (7) ja Kimi Räikkönen (8).

Tuloksiin tutustuttuani jäin itsekseni miettimään mistä näiden suomalaisten ihailu suomalaisten mielissä nousee. Tässä itselleni ensimmäiseksi nousevat mielikuvat. Ensin naiset ja sitten miehet.

Kaisa Mäkäräinen on loistava urheilija, mutta varhain saavutetusta maailmanmestaruudesta ja maailmancupien kokonaisvoitoista huolimatta myös jonkinlainen surullisen hahmon ritari jäätyään urallaan ilman olympiamitalia. Sellainen vetoaa rankan historian läpi käyneiden suomalaisten tunteisiin, kuten vaikkapa Juha Miedon sadasosasekunnin tappion muisteleminen vielä kymmenien vuosien jälkeen osoittaa. Sitä paitsi Kaisa on erittäin kaunis nainen, vaikka sen sanominen taitaakin olla nykyisin poliittisesti epäkorrektia.

Aira Samulin on iloisesta elämänasenteestaan tunnettu ikinuori tanssinopettaja, joka on TV:stä tuttu kaikille suomalaisille. 64 vuotta sitten hän oli myös mannekiinikuningatar, mutta sitä ei kukaan taida enää muistaa.

Tarja Halonen on suomalainen vasemmistojuristi, joka nousi vauraiden porvarisnaisten tuella Suomen presidentiksi. Siltä ajalta hänet muistetaan erityisesti Ottawan Suomelle kalliiksi tulleesta sopimuksesta ja ulkonäöllisestä samankaltaisuudesta amerikkalaisen Conan O´Brienin kanssa. Jotkut muistavat hänet myös aktiivisena toimijana kehitysmaista Suomeen suuntautuvan kansainvaelluksen takana.

Jenni Haukio on presidentti Niinistön herttaisen oloinen runoilijapuoliso. Listalle hän on epäilemättä päätynyt avioliiton kautta.

Elisabeth Rehn on suomenruotsalainen, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri ja melkein myös maan ensimmäinen naispresidentti. Vaalean naisen kuningatartie kompastui ehkä siihen, että demareiden ehdokas Martti Ahtisaari tuli politiikan ulkopuolelta.

Laura Huhtasaari on räväkkä, sanavalmis ja ulkomuodoltaan edustava perussuomalainen, jonka suosio omassa vaalipiirissään Satakunnassa on ollut suorastaan käsittämättömän korkea. Kansallisen tunnettuutensa hän lunasti perussuomalaisten ehdokkaana viime presidentinvaalissa, jossa tarjolla ollut suurmenestys taisi kariutua julkisesti tunnustettuun evoluutioskeptisyyteen. Tai ainakin media jaksoi muistuttaa siitä koko kampanjan ajan, eikä se kyllä ollut mikää suositus myöskään itselleni. 

Sauli Niinistö on onnistunut hyvin presidenttinä. Hän on myös onnistunut nousemaan päivän politiikan yläpuolelle, mikä ei ole ollut yllätys, sillä olihan jän jo presidentiksi ryhtyessään monella tavalla oman puolueensa (kok) valtavirrasta sivussa.

Teemu Selänne on toinen Suomen kaikkien aikojen parhaista jääkiekkoilijoista. "The Finnish flash" teki ensimmäisellä NHL-kaudellaan runkosarjassa 76 maalia ja 56 maalisyöttöä eli yhteensä 132 tehopistettä mikä oli tulokkaiden ylivoimainen ennätys. Viime aikoina hän on toiminut suomalaisen huippu-urheilun puolestapuhujana - myös yksilölajien osalta.

Vesa-Matti Loiri on ollut käsittämätön viihteen monitoimimies: näyttelijä, koomikko, laulaja ja urheilija. Koko kansan suosikiksi kaikkien tuntema tämä Turhapuro taisi nousta tehtyään ikimuistoista yhteistyötä Speden Pasasen kanssa. Myöskään Loirin esittämien Eino Leinon runojen laulutulkinnat eivät ole päässeet unohtumaan suomalaislta. Urheilijana hän saavutti virallisen suomenmestaruuden vesi- ja käsipallossa sekä epävirallisen kaatuilussa. Myös jalkapallo ja nyrkkeily ovat kuuluneet hänen harrastuksiinsa. Sekä moniaiset naissuhteet.

Martti Ahtisaaresta tuli puolueensa (sd) johtoklikin harmiksi presidentti politiikan ulkopuolelta. Niinpä lakerikenkien sävyttämä valtionpäämiehen ura jäi yhteen kauteen, mikä oli koko Suomen kannalta harmillista koska seuraajaksi nousi Halonen. Ahtisaarelle se taisi kuitenkin olla onni, sillä näin hän saattoi keskittyä maailman kriisipesäkkeiden rauhoittamiseen, minkä seurauksena "Mara" sai yhden viime aikojen ainoista ansaituista Nobelin rauhanpalkinnoista (joihin ei kuulu YouGOVin kyselyn ykköselle eli Barack Obamalle myönnetty palkinto).

Kimi Räikkönen on tullut tunnetuksi jäämiehen olemuksestaan ja kyvystään kuljettaa kilpa-autoa poikkeuksellisen kovaa. Niiden seurauksena hän on maailmanmestari ja edelleen yksi Formulasirkuksen valovoimaisimmista tähdistä. Miehellä on kuvankaunis vaimo Minttu.

Lopuksi kunnon blogistin pitäisi osata tehdä jonkinlainen oivaltava yhteenveto. Sellaista en kuitenkaan tee - paitsi todeten monien edellä mainittujen naisten poikkeuksellisen edullisen ulkomuodon (ja sellaisen puuttumisen lähes kaikilta listan miehiltä) - vaan totean YouGov-kyselyn tulosten syntyneen kahden kysymyksen vastausten perusteella: ihaileeko vastaaja henkilöä lainkaan, ja onko hän vastaajan eniten ihailema henkilö.

Sitä en osaa sanoa, miten niistä päädytty prosenttilukuihin, mutta suomalaisten voittajaksi pääsi luvuilla  8,5% ja 10,4%. Ehkäpä niiden alhaisuus selittää sen, miksi listalla on paljon ristiriitaisia hahmoja, joista etenkin muutamat poliitikot luultavasti pärjäisivät myös kyselyssä inhotuimmista ihmisistä.

Niin tai näin. YouGov on julkaissut mielenkiintoisen listan, jolle pääseminen kertoo onnistumisesta omalla alalla. Samalla suuri konkareiden määrä osoittaa, ettei suomalaisten sydämiin pääse hetken julkisuudella, vaan siihen vaaditaan lähes aina pitkäaikaista menestystä.

On siis syytä toivottaa onnea kaikille listalle päässelle. Vaikka itse en ihailekaan teistä kaikkia, ovat saavutuksenne silti blogikirjoituksen arvoinen - vastuullinen valtamediammehan ei ole juurikaan uutisoinut asiasta vaikka muuten se onkin lisäännyt vuosi vuodelta viihdehömppäjournalismin osuutta tarjonnastaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jos meilläkin järjestettäisiin kansanäänestys Yle-verosta...
Vähemmälle huomiolle jääneitä seikkoja presidenttiehdokkaista
Viiden prosentin nainen