Tampereen Mannerheim-patsaan töhrijöillä on ilmeisiä puutteita yleissivistyksessä

Tampereelle on vuonna 1956 pystytetty Evert Porilan jo ennen talvisotaa tekemä Mannerheim-patsas paikalle, josta marski seurasi vuonna 1918 punakapinan ratkaisutaisteluiden etenemistä. Patsas ympäristöineen on hieno ja sen sijoituspaikkaan liittyvä historiallinen oivallus mainio. Suosittelen kaikille suomalaisille siellä käymistä. 

Iltalehti kertoi, että tämä patsas oli – ilmeisesti toissayönä – töhritty punaisella maalilla. Patsaan alustaan ja sen sivuun oli kirjoitettu tekstejä, jotka viittaavat vahvasti tekijöiden alykkyyosamäärään, jonka kirjoittamiseen tuskin tarvitaan kahta numeroa enempää. 

* * *

Näille töhrijöille olisi opettavaista katsoa Ylen Areenasta löytyvä, Antti Tuurin romaaniin, perustuva Antti Jussi Annalan ohjaama elokuva Ikitie. Sen jälkeen he ehkä ymmärtäisivät, minkälaiselta kohtalolta Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voitto kapinallisista säästi heidän isovanhempansa sekä näiden äidit ja isät, sillä punainen Suomi olisi mitä todennäköisimmin liitetty Neuvostoliittoon Holodomorin kauhut kokeneen Ukrainan tavoin. 

* * *

Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvää. Punakapina johti nimittäin siihen, että demokraatiaamme  sisältyi erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Toisin oli täällä Pohjantähden alla, missä kommunistit kiellettiin ja äärioikeistolainen Lapuan liike jäi historialliseksi kuriositeetiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hakaristiryijy
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Verinen sisällissota

Lipponen ja Kiviniemi tärkeiden asioiden parissa

Ensimmäinen tärkeä asia.

Suomen perustuslakiin on tulossa mainita, joka tekee Suomen suhteesta Euroopan unioniin merkittävästi tähänastista tiiviimmän: maan jäsenyys Unionissa aiotaan nimittäin kirjata perustuslakiin. Se tarkoittaa kirjaimellisesti tulkittuna sitä, että jatkossa Suomen eroaminen Unionista onnistuu vain perustuslain säätämisjärjestystä noudattamalla, kun tähän asti siihen on riittänyt eduskunnan yksinkertainen enemmistö.

Asiaa aikanaan esitellyt edellinen oikeusministeri väitti kuitenkin toisin, Unionista eroamiseen ei hänen mukaansa ole tulossa muutosta. Siten asiaa esitelleen ministerin käsityksen ja lain kirjaimellisen tulkinnan välillä on ero. Käytännössä se, kumpi tulkinta on oikein, ratkeaa tarvittaessa vasta Suomen Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Oma veikkaukseni on se, että johtuen laillisuusperiaatteeseen läheisesti liittyvän täsmällisyysvaatimuksen kunnioittamisesta, valiokunta tulisi tehtävään jouduttuaan suurella todennäköisyydellä lukemaan lakia niin kuin se on kirjoitettu.

Oleellista nyt käynnissä olevassa lainmuutoksessa on se, ettei kukaan ole vaatinut Suomea tekemään tällaista muutosta. Mutta toki muutos voidaan tehdä, jos kerran niin halutaan ja toimitaan perustuslain säätämisjärjestyksessä. Siis aivan kuten nyt ollaan tekemässä.

Kyseessä on kuitenkin poikkeuksellisen merkittävä lakimuutos, etenkin nyt kun EU:n tulevaisuus näyttää aiempaa sumeammalta. Siksi olisi hienoa jos kansakuntaa vielä ennen asian lopullista päätöstä informoitaisiin muutoksen eduista ja mahdollisista haitoista. Sekä käytäisiin niin eduskunnassa kuin tiedotusvälineissäkin vapaata ja argumentteihin perustuva keskustelua. Näin kansakin saisi käsityksen tekeillä olevan muutoksen siunauksellisuudesta.

Toinen tärkeä asia.

EU:n ulkoministerit pitivät juuri kokouksen Puolassa - odotetuin, mutta huonoin tuloksin. Kreikan kriisi ei yhtään helpottanut, vaan maan ajautuminen kohti velkakriisiä jatkuu entiseen malliin. Tilanteen ovat todenneet niin markkinavoimat, kuin sekä akateemiset että käytännön taloustietäjät. Suomen Pankin Erkki Liikanenkin vaati jo luottoja antaneiden pankkien pääomittamista, todeten vastuun olevan omistajilla, ei veronmaksajilla. Käytännössä vain veronmaksajat voivat kuitenkaan tämän vastuun kantaa - ja nyt käydään taistelua siitä, osallistuvatko pääomittamiseen omistajien sijasta/lisäksi vain pankkien kotimaiden vai koko EU:n veronmaksajat.

Tilanteeseen käytännössä osaton Suomi, jonka rahalaitokset eivät ole lainoittaneet Kreikan velkaantumista, on ymmärrettävästi vaatinut rahojensa turvaksi vakuuksia. Ne ovat kuitenkin vastatuulessa, sillä niistä vaaditaan hintaa.  Siis haloo!?!? Onpa törkeää!

Jos EU-maat haluavat Suomen avusta mitään hintaa, pyydän Urpilaista tai Kataista ystävällisesti toteamaan, että "selvittäköön riskejä ottaneiden pankkien kotimaat kriisin sitten ilman Suomen rahoja, ellei apu kerran kelpaa". Näin yksinkertaista se on - niin kauan kuin rahat ovat suomalaisilla itsellään. Tämän sanomiseksi maan hallitus tarvitsee koko kansan ymmärryksen ja tuen!

Kolmas tärkeä asia.

Suomessa on epäilty tapahtuneen pitkästä aikaa ensimmäinen terrorismirikos. Maamme on siten astunut uuteen aikaan suhteessa kansalaisten turvallisuuteen. Tai oikeastaan tavallaan palaamassa rauhattomalle 1920-luvulle, jolloin Lapuan liike terrorisoi eri tavalla ajattelevia.

Tuolloinen terroritoiminta pääsi eskaloitumaan kun siihen suhtauduttiin aluksi ymmärtäväisesti, eikä laittomuuksiin puututtu ajoissa. Lapualaisten terrori loppui vasta 1930-luvun alussa kun osin tämän terroriliikkeen tuella valtaan päässyt presidentti Svinhufvud petti tukijansa, ja sai järjen palaamaan yhteiskuntaan. Tästä oppineena luulisi nykyisen eduskunnan tarttuvan alkamassa olevaan terrorismiongelmaan mitä pikimmin ja pohtivan tarkasti, miten terrorismikehitys saadaan tällä kertaa pysähtymään nopeasti.

***

Huolimatta edelle hahmotelluista poikkeuksellisen suurista ja kauaskantoisista asioista on suomalaisen poliittisen keskustelun keskiöön viime ja tällä viikolla asemoitunut perussuomalaisen kansanedustajan Jussi Halla-ahon huonosti muotoiltu facebook-teksti, jonka kirjaimellisella tulkinnalla mies saatiin demonisoitua räiskyvin sanakääntein fasismin ihailijaksi ja hänen kanssaan samanmieliset suorastaan peruspelkureiksi. Näin siitä huolimatta, että hän selitti tarkoituksensa heti väärinkäsityksen tultua ilmeiseksi.

Asia näytti jo hiukkasen laantuvankin, kunnes poliittisia irtopisteitä lähti etsiskelemään entinen pääministeri ja nykyinen presidenttiehdokas Paavo Lipponen. Hän ymmärsi joko tahallaan tai tahattomasti väärin Halla-ahon tekstin ja lähti hyökkäämään luomaansa olkiukkoa vastaan heinähanko tanassa niin jyhkeästi kuin jo varhain senilisoitunut ja ylimielinen entinen valtakunnansalaisuuksien vuotaja vain voi tehdä. Täytyy myöntää, että olin vaikuttunut vanhan miehen performanssista.

Vaan eipä aikaa, kun myös toinen entinen pääministeri, Mari Kiviniemi, päätti lähteä samoille apajille. Valitettavasti hänen pasmansa olivat, vaikka se mahdottomalta tuntuukin, vielä Lippostakin pahemmin sekaisin. Tämän osoitti se, että hän suorastaan vaati perussuomalaisia soutamaan "pois kansanvallan sameilta vesiltä". Siis mitä, vaatiiko Kiviniemi soinilaisia luopumaan demokratiasta?

Vai olisiko demokratian vastainen kutsu perussuomalaisille sittenkin harmiton lipsahdus? Ehkä Kiviniemi tarkoitti Halla-ahon ja hänen lähipiirinsä kannattavan sotilasjunttaa. Tämä tulkinta kuitenkin johtaa ojasta allikkoon, sillä näin ymmärtämällä Kiviniemi siis edelleen väittää Halla-ahon ehdottaneen sotilasjunttaa Kreikalle, vaikka tähän mennessä kaikille olisi pitänyt jo tulla selväksi, että Halla-aho vain totesi demokraattiselle yhteiskunnalle olevan vaikeaa toteuttaa ikäviä päätöksiä. Tämänhän Kreikan tapahtumat ja Jyrki Katainen ovat juuri todistaneet.

Kiviniemen lausahdus voidaan siis tulkita kolmella tavalla. Joko hän pitää kansanvaltaa edelleen pahana, valehtelee tietoisesti tai on tietämätön asiasta johon kuitenkin näkee tarpeelliseksi ottaa kantaa. Olen aika hämmästynyt, ehkä lainkaan varma, mikä näistä vaihtoehdoista on nykyisen oppositiopoliitikon kannalta pahin.

Näyttää siis siltä, ettei tärkeiden asioiden kiertäminen ole johtanut poliittisten toimijoiden kannalta mihinkään hyvään. Siksi kaiken tämän jälkeen toivon ja pyydän suomalaisilta poliitikoilta ja medialta: tulkaa pois sieltä lillukanvarsista ja keskittykää Suomelle tärkeiin asioihin. Siis niihin, jotka uhaavat juuri nyt yhteiskuntaamme sekä meidän ja meidän lastemme tulevaisuutta!

Tosin Lipposen ja Kiviniemen ulostulojen jälkeen epäilen, että ehkä juuri heidän olisi kuitenkin paras pysyä kaukana tärkeistä asioista - ihan suomalaisten tulevaisuuden takia!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Metatason sanahelinää
Mitä on vihapuhe?
Pelin politiikkaa

Äärioikeiston kapina

Tämä on kolmastoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kahdennessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi itsenäistymisensä ja sisällissodan jälkeen sai demokratian, jota luonnehti poikkeuksellisen vahva toimeenpanovalta.

Monien muiden Euroopan maiden tavoin myös Suomessa esiintyi 1920- ja 1930-luvuilla äärioikeiston pyrkimyksiä ottaa valta käsiinsä. Tämä liikehdintä syntyi vastareaktiona maan alle painettujen Neuvostoliiton tukemien kommunistien aktiivisuuden kanavoiduttua ammattiyhdistyksiin ja siitä seuranneisiin jatkuviin lakkoihin. 

Niitä yritettiin ensin tukahduttaa rikkurityövoimalla, jota kerättiin varsinkin Etelä-Pohjanmaalta. Kun se ei tehonnut ajautui oikeisto yhä radikaalimmaksi Lapuan liikkeeksi ja ryhtyi väkivaltaiseksi kommunisteja ja heihin myötämielisesti suhtautuviksi arveltuja kohtaan. 

Suomalainen oikeistoradikalismi oli vahvinta Etelä-Pohjanmaalla, koska maakunta oli vanhastaan tervanpolton ja muun esikapitalismin kautta omaksunut muuta maata paremmin aktiivisen asenteen taloudelliseen toimintaan, mutta epävakautta yleensä luova maaton väestö oli lähtenyt - saman aktiivisuuden innoittamana - vuolemaan kultaa Amerikkaan. Siten Etelä-Pohjanmaan väestö oli vaurasta ja taloudellisesti poikkeuksellisen tasa-arvoista. 

Tämän seurauksena maakuntaan jääneet ihmiset omaksuivat muuta maata oleellisesti konservatiivisemman asenteen maailman tapahtumia kohtaan. Ja se sai 1920-luvulla jopa äärioikeistolaisia piirteitä: erityisesti Italian Benito Mussolinia ihailtiin. 

Avoimesti fasismia ihailleita ihmisiä oli kuitenkin Etelä-Pohjanmaalla vain vähän. Lisäksi väestön enemmistö säilyi laillisuuden kannalla, millä oli ratkaiseva merkitys myöhemmissä, vuoden 1932, tapahtumissa.  

Äärioikeiston kannatus nousi ensin kaikkialla Suomessa, mutta kääntyi nopeaan laskuun sen jälkeen, kun Lapuan liikkeen edustajat erehtyivät muiluttamaan entisen presidentin, Kaarlo Juho Ståhlbergin, ja tämän vaimon 15.10.1930. Samalla äärioikeistolaisten ydin radikalisoitui entisestään ja lähti helmi-maaliskuussa 1932 kapinaan laillista esivaltaa vastaan Mäntsälässä.  

Kapinan torppasi presidentti Svinhufvudin koko kansalle suunnattu laillista menoa korostava puhe, eivätkä maaseudulta väen värväämistä yrittäneet lapualaiset saaneet rekrytoitua apuvoimia Mäntsälään. Lopputuloksena koko liike kiellettiin ja sen raunioille syntyi Isänmaallinen kansaliike, joka ei koskaan kasvanut merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. 

Näin Suomi palasi lakia kunnioittavaksi ja rauhalliseksi demokratiaksi, jonka takuumiehinä olivat erityisesti äärivasemmistoon pesäeron tehneet sosialidemokraatit ja Maalaisliitto, jonka talonpoikainen kannattajakunta oli jo aiemmin kieltäytynyt lähtemästä äärioikeiston kelkkaan. Näin Suomen itsenäisyyden alussa perätysten paineita luoneiden äärivasemmiston ja äärioikeiston otteet hellittivät ja maata päästiin kehittämään rauhanomaisen politiikan keinoin kohti parempaa tulevaisuutta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maailmantilanne vaatii pystyviä johtajia
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus
Lenin-puistoon on koottava Leninin ajatuksia kaiken kansan nähtäväksi

Terrorismirikos-epäily Suomessa

Poliisi epäilee kahta henkilöä terrorismirikoksen rahoituksesta ja sellaiseen värväyksestä. Tätä kirjoitettaessa epäiltyjen tiedetään olevan ulkomaalaisia, mutta heidän henkilöllisyyttään ei ole julkaistu. Ei myöskään sitä onko suunniteltu terroriteko tarkoitettu totetettavaksi Suomessa tai muualla.

Uutinen on hätkähdyttävä maassa, jossa terrorismiin ei ole totuttu. Tästä esimerkkinä maan suurin sanomalehti julisti vain muutamia päiviä sitten, ettei Suomea uhkaa terrorismi vaan eristäytyminen.

Tosiasiassa terrorismiepäily Suomessa ei kuitenkaan ole kovin yllättävää huomioiden viime vuosien kansainvälisen kehityksen. Naapurimaistamme Venäjällä terrorismi on viime vuosina ollut lähes arkipäivää, ruotsalaisten tajuntaan se räjähti  viime vuonna ja kaikkihan muistamme Norjan karmaisevan tragedian. Jotkut ovat myös osanneet odottaa terrori-uutisia naapurimaiden tapahtumien perusteella.

Toisin kuin yleensä tullaan ajatelleeksi, on Suomellakin terrorismihistoria. Ehkä parhaiten tunnettu tapaus oli vuonna 1904 tehty kenraalikuvernööri Bobrikovin murha, joka vaikutti osaltaan ensimmäisen sortokauden päättymiseen. Sata vuotta sitten suomalainen terrorismi siis tuotti tekijänsä toivomia tuloksia. Sen sijaan äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen terrorismi 1920-30-luvulla ei johtanut tekijöidensä toivomaan tulokseen, vaan liike nujerrettiin päättäväisin toimin ja Suomi säilyi demokratiana.

Suomalaisesta terrorismista on siis jo kauan. Ja eihän nytkään tutkita terrori-iskua, vaan "ainoastaan" sellaisen valmistelua. Vaikka suojelupoliisi osoitti pystyvänsä toimimaan tehokkaasti ja onnistui ehkäisemään mahdolliset teot jo niiden valmisteluvaiheessa, ei ole syytä tuudittautua sellaiseen toiveajatteluun että terrorismi  voitaisiin estää pelkällä poliisitoiminnalla.

Nyt tapahtunut onkin otettava varoituksena; ja pohdittava miten vakavammat terroriuutiset voidaan välttää.

Avainasemassa ovat poliittiset päätöksentekijät, jotka vastaavat yhteiskunnan kehittämisestä. Heidän on siis huolehdittava siitä, ettei Suomeen synny terrori-ajattelua suosivia jännitteitä. Sellaisia, jotka johtavat taloudellisiin ja sosiaalisiin epäkohtiin, uskonnollisiin jännitteisiin tai erilaisten ihmisryhmien välisiin ristiriitoihin. Tämä edellyttää, että terrorismin ehkäiseminen huomioidaan esimerkiksi sosiaali-, verotus-, työvoima- ja maahanmuuttopolitiikassa. Vain siten voimme pitää Suomen mahdollisimman vapaana terrorismista.

Jälkikirjoitus Ilta-Sanomien uutisen pohjalta. Jotenkin en ollut kauhean yllättynyt, kun ilmeni että epäillyt ovat somalialaistaustaisia. Tämä herätti mieleeni kysymyksen siitä, että olisiko syytä ottaa pää pois poliittisen korrektiuden puskasta, ja huomioida etninen tausta silloin kun pohditaan oleskeluluvan myöntämistä?

Hyvä uutinen oli se, etteivät suunnitellut terroriteot ilmeisesti olisi kohdistuneet Suomeen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rasismia ja mellakoita
Osaman ansaittu loppu
Likaista peliä terrori-iskun liepeillä
Miksi työnnämme pään pensaaseen?