Voisiko ensi vuonna syntyä ei-sosialistinen hallitus?

Minun nuoruudessani yksi eniten lehdistöä, muita politiikan seuraajia ja tavallisia kansalaisia kiinnostavista asioista oli sosialistien ja ei-sosialistien välinen äänten jakauma eduskunnassa. Näin siitä huolimatta, ettei vaalituloksilla ollut juurikaan merkitystä, sillä Suomea johtava ministeristö rakentui aina vuonna 1987 valtaan nousseeseen Harri Holkerin (kok) hallitukseen asti sosialistien ja kepulaisten yhteistyön eli punamullan varaan. 

Mielipidetiedusteluiden mukaan eduskunnan voimasuhteet ovat edelleen karkeasti ottaen samanlaiset kuin puoli vuosisataa sitten. Ja siksi – ellei kansalaisten poliittisissa mielipiteissä tapahdu jotain odottamatonta – vihervasemmisto jää myös ensi vuoden vaaleissa vähemmistöksi kansanedustajien määrässä, eikä pysty yksinään muodostamaan enemmistöhallitusta.

Tästä syystä olisi luontevaa – ja kansan tahtoa noudattavaa – että Suomen johtoon nousisi vaalien jälkeen hallitus, jonka ytimen muodostaisivat Kokoomus, Perussuomalaiset ja Keskusta. Samalla taattaisiin julkisen sektorin supeuttaminen yhteiskuntamme kantokykyä vastaavaksi jatkamalla nykyistä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. 

* * *

Tällaisen suomalaisten vaaleissa osoittamaa tahtoa noudattavan ratkaisun edessä on kuitenkin kaksi kantoa. Niistä ensimmäinen on se, että nykyisin hallitustunnustelijan tehtävä lankeaa automaattisesti vaaleissa suurimman puolueen aseman saaneen puolueen puheenjohtajalle, joka – ainakin nykyisten gallupien valossa – on Antti Lindtman (sdp).

Hänen voi odottaa pyrkivän ensisijaisesti minun lapsuudestani ja nuoruudestani tunnettuun punamultapohjaan, johon sisältyisi vähintään yksi puolue poliittisen kentän vasemmalta äärireunalta. Lindtmanilta tämä edellyttäisi samaa kuin puoli vuosisataa sitten, eli Antti Kaikkosen johtaman Keskustan maanittelemista hallitukseen sen johtohenkilöitä ja ehkä äänestäjäkuntaakin tyydyttävillä – mittavilla – lupauksilla. 

Sama luonnollisesti koskee mukaan otettavia laitavasemmistopuolueita ja jokaiseen hallitukseen janoavaa RKP:tä, jolle tosin riittänee pelkkä ruotsin kielen aseman turvaaminen.

Jos Antti Kaikkonen toimii tässä tilanteessa samoin kuin hänen edeltäjänsä puoli vuosisataa sitten kerta toisensa jälkeen teki, saamme lopputuloksena Keskustalla täydennetyn punavihreän hallituksen, jonka voi olettaa noudattavan holtintonta talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Ja siten Suomen taloudellinen ahdinko sekä sisäisen turvallisuuden heikkeneminen tulee jälleen kiihtymään seuraavien neljän vuoden aikana. 

* * *

Jos kuitenkin kävisi niin, että Antti Kaikkoselta löytyisi selkärankaa ja aitoa kiinnostusta Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden parantamiseen, hän voisi kieltäytyä Lindtmanin tarjoamista houkutuksista. Ja tavoitella punamullan sijaan nykyisen hallituksen linjauksia – keskustalaisella vivahteella – jatkavaa kabinettia, jonka johdossa olisi mitä todennäköisimmin Petteri Orpo. 

Toisin sanoen Orpon pitäisi tarjota Keskustalle jotain sellaista, mikä tyydyttäisi Lindtmanin lupauksia enemmän Kaikkosta ja puolueen muita johtohenkilöitä. Siis jotain, joka ei olisi ristiriidassa – ei ainakaan liian räikeässä – Kokoomuksen omien tai Perussuomalaisten poliittisten tavoitteiden ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden edellytysten rakentamisen kanssa. 

* * *

Valitettavasti tällainen asetelma on kuitenkin vinoutunut, sillä Keskusta on perinteisesti kuulunut niin sanottuihin jakopoliittisiin puolueisiin. Ja siten on todennäköistä, että – niin ikään holtittomasta rahankäytöstään tunnetun – SDP:n lienee lähtökohtaisesti Kokoomusta helpompi täyttää Kaikkosen toiveet.  

Lindtmanin kannalta ongelmana on vain se, että samalla Kaikkonen varmistaisi Suomen syöksyn sellaiseen taloudelliseen kurimukseen, jollaiseen se ei ole joutunut toisen maailmansodan jälkeen, eikä tämä ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi sitä. Siksi voidaan olettaa – tai ainakin toivoa – että Kaikkonen kaikesta huolimatta pyrkisi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteistyöhön nojaavaan hallitukseen. 

Näin myös Suomen seuraava hallitus voisi jatkaa maamme massiivisten ongelmien ratkaisemista jatkamalla Orpon nykyisen hallituksen vastuullista talous- ja väestöpolitiikkaa. Ja sitä kautta pelastaa suomalaisille hyvä tulevaisuus tuleviksi vuosikymmeniksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi Espanjan pääministerin suositus Suomelle on huono
Ilmeisen harhaanjohtava johtopäätös
Poliittista viihdettä - mutta mielenkiintoista sellaista

"Tamperelaismiehistä" julkaistiin valokuva

Aamulla spekuloin olympialaisilla. Näin illaksi ei sitten jäänytkään enää spekuloitavaa, sillä torstaina tapahtuneen nelikymppisen miehen pahoinpitelyn tekijöiksi epäillyistä "tamperelaismiehistä" on julkaistu valokuva. 

Koska asia on vakava enkä kannata pahoinpitelyjä – päätin auttaa poliisia julkaisemalla kuvan myös tässä. 

Toivottavasti kuvan henkilöt saadaan kiinni. Ja vielä toivottavammin: toivottavasti oikeus ja maamme poliitikot osaavat tehdä asiasta oikeat johtopäätökset. 

Päivän aiempi merkintä:
Torinon olympialaiset - kisaennakko

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuka ottaa vastuun?
Ylen toimittaja kertoi Suomen olevan kaukana Ruotsin tilanteesta
Iiris Suomela on enemmän kuin huolestuttava henkilö

Tapaus Charlie Kirk

Kuten arvoisa lukijani varmasti tietää, ammuttiin keskiviikkona Yhdysvalloissa konserva­tiivisen nuoriso­järjestön Turning Point USA:n perustaja Charlie Kirk. Ampujan henkilöllisyys ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta hän vaikuttaisi julkisuuteen saatettujen kuvien perusteella olevan valkoihoinen nuori mies. 

Murhaan käytetty ase on ilmeisesti löydetty, mutta ampujan henkilöllisyyttä ei ole saatu selville – tai ainakaan sitä ei ole julkistettu. Sen sijaan aseessa olleista ammuksista löytyi kaiverruksia, jotka ilmentävät transseksuaalista ja antifasistista ideologiaa. 

Tällä perusteella on epäilty, että ampujan motiivi olisi vasemmistoliberaalinen tai ainakin maailmankatsomukseen liittyvä. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – presidentti Donald Trump on toivonut tunnetusti oikeistokonservatiivisia kannattajiaan reagoimaan rauhanomaisesti.

* * *

Omalta osaltani näen, että vaikka ihmiselämän väkivaltainen päättäminen on jo itsessäänkin äärimmäisen vakava rikos, on murhan ikävin seuraus pidemmällä aikavälillä sen vaikutus sananvapauteen ja sitä kautta amerikkalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen. Näin siksi, että Charlie Kirk tunnettiin henkilönä, joka oli valmis julkiseen väittelyyn sellaisten ihmisten kanssa, joiden maailmankuva poikkesi radikaalisti hänen omastaan. 

Näin hän piti – siitä huolimatta, että sijoittui näkemyksineen poliitiikan konservatiivisimpaan laitaan – yllä puoluerajat ylittävää debattia maassa, jossa ihmisten välisen polarisaation linjat ovat viime vuosina kiristyneet huomattavasti. Ja tuli tämän toimintansa seurauksena tapetuksi sen sijaan, että olisi noussut valtakunnantason poliittiseksi vaikuttajaksi. 

Riskinä tässä tilanteessa on se, että murhan seurauksena myös muut rohkeasti näkemyksiään esille tuovat – eli yhteiskunnallista keskustelua käyvät – ihmiset vaikenevat peloissaan, jolloin ääripäiden dialogi supistuu entisestään. Samalla amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoituminen syvenee ja pahimmassa tapauksessa päädytään tilanteeseen, jossa kulloinkin vallassa oleva poliittinen liike – tai ainakin sen kannattajat – jää vaille tervehdyttävää yhteiskunnallista kritiikkiä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelko ajoi Josifinsa lukeneen Putinin murhaamaan Aleksei Navalnyin
Ylen toimittaja ja USA:n rasistinen poliisiväkivalta
Sananvapaus ja fasistinen ideologia

Häpeällisen vähäinen 250 miljardin dollarin lahja

Kuten kaikki tiedämme, on jouluaatto tasan kuukauden kuluttua. Ja että silloin saapuu joulupukki jakamaan lahjoja kaikille kilteille lapsille - ja jakaa niitä vähän tuhmemmillekin - eikä vaadi vastineeksi mitään.

Tiedämme myös, että jotkut lapset kirjoittavat sivukaupalla lahjatoiveita ja pettyvät, kun eivät saakaan kaikkea toivomaansa. Tämä tuottaa joulupukille - ja hänen tontuilleen pahan mielen - mutta siitä huolimatta hän palaa vuoden kuluttua uusien lahjojen kanssa.

Ilmeisesti kehittyvissä maissa ja saarivaltioissa on kuultu joulupukista ja arveltu, että länsimainen veronmaksaja on sen inkarnaatio. Ja siksi niiden asukkaat haluavat lahjaksi riihikuivaa rahaa - ja vieläpä tuplasti enemmän kuin sen 250 miljardia dollaria, jonka länsimaat olivat perjantaihin mennessä luvanneet.

Näin voisi ajatella ainakin siitä, että rahaa saamassa olleiden kehittyvien maiden ja saarivaltioiden edustajat kävelivät ulos ilmastokokouksen neuvotteluista YK:n ilmastokokouksessa Azerbaidzhanin Bakussa, koska heidän mielestään 250 miljardin dollarin "ehdotukset ovat häpeällisiä". Niin sanotut kansalaisjärjestöt ilmeisesti jakoivat tämän näkemyksen, koska ne vaativat, että on "parempi jättää koko sopimus tekemättä kuin tehdä huono sopimus, ja tämä on hyvin, hyvin huono sopimus". 

O tempora, o mores! Eikö ahneudella ole mitään häpyä eikä rajaa?

Tämän näytelmän jälkeen olisin halunnut Suomen vetävän tarjouksensa pois ja ilmoittavan, ettei suomalainen veronmaksaja ole joulupukki. Eikä hän jaa rahojaan sellaisille ihmisille, jotka halveksivat hänen lahjaansa. Ja vieläpä sellaista hyvän tahdon osoitusta, jonka maksamiseksi hänen pitäisi ottaa uutta lainaa entisten päälle.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kokouksessa nostettiin ilmastorahoituksen määrää vielä 50 miljardilla. Näin siitä huolimatta, että maailman 45 vähiten kehittyneen maan ryhmä ilmoitti tyytymättömyytensä tämänkin lahjan kokoon. 

Siis vähän kuin pikkulapsi, joka pettyy joululahjaksi saamiinsa kymmeneen lahjapakettiin koska joulupukille osoitetulle listalle oli kirjattu sata toivetta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eksistentiaalinen uhka ja älyllinen epärehellisyys
Voiko kehitysmaalaiset lahjoa, Maria Ohisalo?
Marinin hallituksen hinta

Wokellus vastatuulessa

Wokeltajilla oli eilen huono päivä. Ensinnäkin Urheilun kansainvälinen vetoomus­tuomioistuin päätti, ettei transuimari Lia Thomas pääse kyykyttämään oikeita naisia olympialaisissa samaan tapaan kuin hän on tehnyt amerikkalaisissa yliopistokilpailuissa.

Kyse on siis urheilijasta, joka ei ole menestynyt uimarina ollessaan vielä mies, mutta vaihdettuaan sukupuolta on pystynyt polskimaan voitosta voittoon. Ja saanut samalla muun muassa uimarityttöjen vanhemmat valittamaan lastensa kohtalosta. 

Toiseksi kävi niin, että Suomessa Kansaneläkelaitos on päättänyt vetäytyä ainakin täksi vuodeksi Helsinki Pride -tapahtuman kumppanuudesta, eikä pulita sille suomalaisilta kerättyjä rahoja aiempien vuosien tapaan. Tämä harmittaa Helsinki Priden toiminnanjohtajaa, joka olisi luonnollisesti kaivannut tapahtuman järjestämiseen nyt puuttumaan jääviä euroja. 

Hän kuitenkin toivottaa kaikki organisaatiot tervetulleiksi Pride-kulkueeseen, vaikka ne eivät osallistuisikaan sen kustannuksiin. Mutta huomauttaa, ettei omia yrityslogoja pitäisi käyttää, ellei ole lahjoittanut rahaa. Niinpä niin.

Luettuani aamulla näistä tapauksista heräsi mielessäni ajatus, että olisikohan järki lopulta ottamassa niskalenkkiä wokelluksesta. Ja sen pahimmista ylilyönneistä oltaisiin vähitellen pääsemässä eroon niin kansainvälisessä urheilussa kuin Suomessakin. Ainakin sellaista voisi näin kauniin aamun kunniaksi toivoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Wokeltavat puolestaloukkaantujat
Feministinen paljastus
Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan

Vandaalien vaatimukset

Huomasin tänään pienen uutisen, jonka mukaan palestiinalaisia tukevat aktivistit vandalisoivat historiallisen maalauksen Englannissa, Cambridgen yliopistossa. Vuonna 1914 maalattuun tauluun oli kuvattu Ison-Britannian entinen pääministeri lordi Arthur Balfour, joka muistettaneen parhaiten vuoden 1917 Balfourin julistuksesta, jossa Britannia ilmoitti tukevansa ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinaan.

Balfour ei tietenkään enää elä, eikä hänellä ole siksi minkäänlaista merkitystä päivän politiikassa. Siten aktivistien vandalismi ei vaikuta piiruakaan käynnissä olevaan sotaan Israelin ja palestiinalaisten välillä. 

Taulun tuhoaminen kuitenkin hävitti yhden korvaamattoman taideteoksen ja oli siten kulttuurivihamielinen teko. Lisäksi se osoitti tekijöidensä olevan fanaattisia henkilöitä, joiden käyttäytymistä ohjaavat primitiiviset vaistot samaan tapaan kuin pikkulasta tämän heittäytyessä huutaen maahan, mikäli ei saa tahtoaan läpi.

Vertaus on siinäkin mielessä osuva, ettei järkevä ihminen noudata maahan huutamaan heittäytyvän lapsensa vaatimusta. Eikä sellainen myöskään taivu tässä puheena olevien fanaattisten aktivistien mahdollisiin poliittisiin toiveisiin, vaan jättää ne omaan lapselliseen arvoonsa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Feministinen paljastus
Yhteiskunnan kuplautumisen advokaatit Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri
Onko taiteesta provosoituminen kulttuurinen tai suorastaan geneettinen eikä uskonnollinen ominaisuus?