Kiroileminen auttaa huippusuoritukseen

Huomasin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin kiroilusta. Siis sellaisesta verbaalisesta käytöksestä, jota pidetään yleisesti sopimattomana, mutta joka on yhdistetty parempaan fyysiseen suorituskykyyn. Rumien puhumisen vaikutusmekanismi on kuitenkin edelleen epäselvä. 

Yksi sille ehdotettu selitys kiroilun voimaan on disinhibitio eli psykologinen tila, jossa yksilöt pidättäytyvät vähemmän käyttäytymisensä rajoittamisesta. Lukemassani amerikkalaisessa Richard Stephensin ja kumppaneiden artikkelissa esitettiin tutkimustuloksia siitä, parantaako kiroileminen fyysistä suorituskykyä ja välittyykö tämä vaikutus psykologisten muuttujien kautta, jotka liittyvät tilan disinhibitioon.

Raportoidussa tutkimuksessa järjestettiin kaksi toistomittauskokeilua sekä yhdistetty analyysi, johon sisältyi aiempi tutkimus. Niissä testattiin tuolipunnerrustehtävässä itse valitun kirosanan toistamisen vaikutusta verrattuna neutraalin sanan käyttämiseen. Molemmat kokeet toistivat kiroilun edun ja osoittivat merkittäviä suorituskyvyn parannuksia kiroillessa.

Vaikka välittäjäanalyysien tulokset vaihtelivat yksittäisten kokeiden välillä, yhdistetty analyysi osoitti, että psykologinen flow, häirintä ja itseluottamus välittivät merkittävästi kiroilun vaikutusta. Tulokset viittaavat siihen, että kiroilu edistää psykologisia tiloja, jotka auttavat maksimoimaan ponnistelun ja ylittämään sisäisiä rajoitteita.

Näillä vaikutuksilla voi olla merkitystä urheilusuorituksessa, kuntoutuksessa sekä tilanteissa, jotka vaativat rohkeutta tai määrätietoisuutta. Kiroilu saattaakin edustaa edullista ja helposti saatavilla olevaa psykologista interventiota, joka auttaa yksilöitä ylittämään itsensä silloin, kun tarvitaan todellista huippusuorituskykyä.

Toivokaamme siksi, että pian alkavissa Torinon olympiakisoissa suomalaisurheilijat kiroilisivat mahdollisimman paljon suoritustensa aikana. Ja ettei heillä olisi siihen tarvetta niiden jälkeen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi äiti rakastaa vastasyntynyttä lastaan?
Tekoäly voi parantaa salaliittoteoreetikon
Suomalaisten tulevaisuus on karu

Pojat seksuaalisen väkivallan kohteena

Minun käsittääkseni suurin osa ihmisistä ajattelee tyttöjä silloin, kun puhutaan lapsiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Tosiasia kuitenkin on, että myös pojat ovat pedofiilien kohteena. 

Tällaisten uhrien määrä ei ole vähäinen, sillä pojista joka seitsemäs on kokenut lapsuudessaan seksuaaliväkivaltaa. Se on usein alkanut alle kymmenvuotiaana genitaalialueiden kosketteluna ja/tai heidän peniksensä suuhun ottamisena tai jopa hyväksikäyttäjän penetraationa vastineeksi alkoholista tai muusta palveluksesta. 

Vaaran paikkoja poikien kokemaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön ovat aiemmin olleet kirkon, koulun tai urheiluharrastusten kaltaiset instituutiot tai harrastukset, mutta nykyisin lähestymiset ovat siirtyneet yhä enemmän digitaalisiin ympäristöihin. Tyypillinen tekijä on asunut samassa taloudessa tai on ollut pojille jostain muusta syystä ennestään tuttu mies, mutta he joutuvat myös naisen tai alaikäisen tekijän uhriksi useammin kuin tytöt.

Miehet salaavat lapsuudenkokemuksensa useammin kuin tytöt, mutta kertovat myös naisia useammin itsemurhayrityksistä, haasteista arkeen sopeutumisessa tai elintapojen epävakaudesta, sosiaalisista haasteista ja päihteiden väärinkäytöstä. He myös syyttävät tapahtumista usein itseään, sekä saattavat eristäytyä tai muuten vältellä tekojen käsittelyä.

* * *

Edelle kirjoittamiani ongelmia ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa yhteiskunnassa, ei ainakaan julkisuudessa. Näin siitä huolimatta, että ne ovat aivan yhtä vakavia rikoksia kuin tyttöjen ja naisten kokemat seksuaalirikokset. 

Siksi on tärkeää, että myös poikien hyväksikäytöstä puhutaan yhteiskunnassa ja se tuomitaan yhtä selkein sanoin kuin tyttöjen ja naisten kokema seksuaaliväkivalta. Näin siksi, että jokainen tapaus on inhimillinen tragedia ja äärimmäisen vakava rikos.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Laillistettu lapsenraiskaus
Eva Biaudet ja oululaiset lapsenraiskaajat
Kiitokset Turun hovioikeudelle

Merja Ylä-Anttila käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi ja on siksi erotettava

Yleisradion budjetin leikkaukset ovat johtaneet verorahoitteisessa mediayhtiössämme lapselliseen kiukutteluun. Niistä ensimmäinen oli ilmoitus somali- ja arabiankielisistä uutisista, josta kirjoitin eilen illalla.

Toistakaan kiukuttelukohtausta ei tarvinnut odottaa kovin kauaa, sillä yhtiön toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila kertoi tänään julkaistussa haastattelussa, että seuraavaksi yhtiön kanavilta saattavat kadota hiihdon MM-kilpailut. 

Isku on sikäli taitavasti kohdistettu, että se kohdistuu luultavasti juuri arvokonservatiivisiin suomalaisiin eli Kokoomuksen, Kristillisdemokraattien ja Perussuomalaisten kannattajiin, jotka todennäköisimmin ovat näistä kilpailuista kiinnostuneimpia. 

Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa urheilulähetyksistä, vaan puhumme lajista, joka on lähes ainoana perinteisenä yksilöurheilun lajina tuottanut kutakuinkin säännöllisesti mitalitason menestystä suomalaisille - mikä on näkynyt myös Vuoden urheilija -nimityksissä. Tämän seurauksena myös maastohiihdon arvokilpailujen katsojamäärät ovat olleet miljoonaluokkaa - eli kyse on Ylen asiakaskunnalle poikkeuksellisen tärkeistä urheilulähetyksistä. 

Edellä mainitsemani kaksi kiukuttelu-uutista ovatkin minun silmissäni varmistaneet sen - jo aiemminkin näkyneen (esimerkki ja toinen) - tosiasian, ettei Merja Ylä-Anttila ole tehtäviensä tasalla ammatillisesti eikä etenkään henkisesti, vaan muistuttaa käytökseltään lähinnä uhmaikäistä pikkulasta. 

Siksi hänet on mitä pikimmin vaihdettava Ylen johdosta henkisesti aikuiseen henkilöön. Siis sellaiseen, joka ymmärtää tehtävänsä olevan siitä huolehtimisen, että verovaroilla tuotetaan poliittisesti neutraalia uutisointia ja maksajan - siis Suomen kansan - tahdon mukaista muuta ohjelmistoa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arabian- ja somalinkieliset uutiset
Yleisradio ja feministinen dramaturgi
Yle, yhdenvertaisuuslaki ja perussuomalaisia kannattavat työntekijät

Jokaisella on oikeus

Eilisen päivän urheilu-uutinen oli algerialaisen nyrkkeilijän voitto italialaisesta naisnyrkkeilijästä. Näin siksi, että algerialainen todettiin kesken vuoden 2023 naisten MM-kisoja mieheksi. 

Jokaiselle normaalille ihmiselle on tietenkin selvää, että miehen nyrkkeilyttäminen naista vastaan on epäeettistä ja pikemminkin pahoinpitelyn sallimista kuin kamppailu-urheilua. Eikä sellaista pidä missään tapauksessa sallia. 

Eilen asiaan otti kantaa myös algerialaisen nyrkkeilemisen naisia vastaan sallinut kansainvälinen olympiakomitea. Sen mukaan "kaikki Pariisin 2024 olympialaisten nyrkkeilyturnaukseen osallistuvat urheilijat noudattavat kilpailun kelpoisuus- ja osallistumissääntöjä sekä kaikkia sovellettavia lääketieteellisiä määräyksiä, jotka Pariisin 2024 nyrkkeily-yksikkö on asettanut". 

Tähän asti tämä kuulostaa hyvältä, mutta sen jälkeen seuraa pommi, sillä olympiakomitean viesti jatkuu seuraavasti: "kuten aiemmissakin olympialaisten nyrkkeilykilpailuissa, urheilijoiden sukupuoli ja ikä perustuvat heidän passitietoihinsa". Kyllä - arvoisat lukijani - luitte oikein, algerialaisen oletettu sukupuoli perustuu passitietoihin.

Toisaalta tekstissä mainitaan myöhemmin, että kansainvälisen nyrkkeilyliiton "IBA:n verkkosivuilta saatavilla olevien pöytäkirjojen mukaan tämä päätös" - siis algerialaisen hyllyttäminen - "tehtiin alun perin yksinomaan IBA:n pääsihteerin ja toimitusjohtajan toimesta. IBA:n hallitus vahvisti sen vasta jälkikäteen ja pyysi vasta myöhemmin menettelytavan laatimista vastaavien tapausten käsittelemiseksi tulevaisuudessa, mikä olisi sisällytettävä IBA sääntöihin. Pöytäkirjoissa todetaan myös, että IBA:n tulisi 'luoda selkeä menettely sukupuolitestaukselle'".

Toisin sanoen kansainvälinen olympiakomitea alleviivasi sitä, ettei myöskään sen oma päätös sallia puheena olevan algerialaisen nyrkkeileminen naisten sarjassa perustu tämän sukupuolen asialliseen testaamiseen. Sen sijaan se perustui - vain ja ainoastaan - epäilyyn siitä, että algerialaisen hyllyttäminen MM-kisoista olisi ollut vailla asiallista perustetta. 

Siksi on vähintäänkin kornia lukea - edelleen samasta tiedotteesta - että kansainvälinen olympiakomitea "KOK on sitoutunut suojelemaan kaikkien olympialaisiin osallistuvien urheilijoiden ihmisoikeuksia perustuasiakirjansa, KOK:n eettisen koodin ja KOK:n ihmisoikeuksia koskevan strategisen kehyksen mukaisesti. KOK on pahoillaan näiden kahden urheilijan tällä hetkellä kokemasta häirinnästä."

Tämän ulostulon perusteella kansainvälinen olympiakomitea näyttää - ihan tosissaan - katsovan, että on asiallista sallia naisten pahoinpitely henkilölle - mahdollisesti miehelle - jonka sukupuolesta on olemassa varteenotettava epäily. Ja jättää asian selvittäminen jonnekin tulevaisuuteen eli ajalle, jolloin kyseinen henkilö - mahdollisesti mies - on ehtinyt pahimmillaan pahoinpidellä viisi naista kansainvälisen olympiakomitean tuella ja suostumuksella. 

Lopuksi on todettava, että edelle kirjoittamani tarkastelun seurauksena kansainvälisen tiedotteen wokeltava alkulause kuulostaa suorastaan irvokkaalta ja sovinistiselta. Siinä nimittäin sanotaan, että "jokaisella on oikeus harrastaa urheilua ilman syrjintää". 

Mitähän tästä - ja etenkin omasta - oikeudestaan mahtaa ajatella algerialaisen hakkaama italialaisnainen? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mistreatment of Women at the Olympics?
Wokellus vastatuulessa
Testosteronia pullistelevat naiset

Wokellus vastatuulessa

Wokeltajilla oli eilen huono päivä. Ensinnäkin Urheilun kansainvälinen vetoomus­tuomioistuin päätti, ettei transuimari Lia Thomas pääse kyykyttämään oikeita naisia olympialaisissa samaan tapaan kuin hän on tehnyt amerikkalaisissa yliopistokilpailuissa.

Kyse on siis urheilijasta, joka ei ole menestynyt uimarina ollessaan vielä mies, mutta vaihdettuaan sukupuolta on pystynyt polskimaan voitosta voittoon. Ja saanut samalla muun muassa uimarityttöjen vanhemmat valittamaan lastensa kohtalosta. 

Toiseksi kävi niin, että Suomessa Kansaneläkelaitos on päättänyt vetäytyä ainakin täksi vuodeksi Helsinki Pride -tapahtuman kumppanuudesta, eikä pulita sille suomalaisilta kerättyjä rahoja aiempien vuosien tapaan. Tämä harmittaa Helsinki Priden toiminnanjohtajaa, joka olisi luonnollisesti kaivannut tapahtuman järjestämiseen nyt puuttumaan jääviä euroja. 

Hän kuitenkin toivottaa kaikki organisaatiot tervetulleiksi Pride-kulkueeseen, vaikka ne eivät osallistuisikaan sen kustannuksiin. Mutta huomauttaa, ettei omia yrityslogoja pitäisi käyttää, ellei ole lahjoittanut rahaa. Niinpä niin.

Luettuani aamulla näistä tapauksista heräsi mielessäni ajatus, että olisikohan järki lopulta ottamassa niskalenkkiä wokelluksesta. Ja sen pahimmista ylilyönneistä oltaisiin vähitellen pääsemässä eroon niin kansainvälisessä urheilussa kuin Suomessakin. Ainakin sellaista voisi näin kauniin aamun kunniaksi toivoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Wokeltavat puolestaloukkaantujat
Feministinen paljastus
Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan

Julkinen raha synnyttää aina väärinkäytöksiä ja korruptiota

Eilen kohistiin siitä, kuinka suurta palkkaa maksetaan Kansainvälisen olympiakomitean leivissä työskenteleville. Eikä syyttä, sillä kukin kymmenestä parhaiten palkatusta järjestön urheilupomosta saa vuodessa yli puolen miljoonan euron palkan. 

Palkka on toki suuri ja siitä joutaakin kohista ottaen huomioon, että nämä henkilöt ratsastavat elämänsä urheilulle pyhittävillä nuorilla ihmisillä. Se on tietenkin epäkohta, joka joutaa korjattavaksi, mutta nyt esille tullut kohu kertoo itse asiassa paljon laajemmasta ongelmasta. 

Se on kansainvälisten järjestöjen syvällinen epädemokraattinen korruptoituneisuus, jolle vetää vertoja vain totalitarististen maiden hallinto. Viittaan tällä siihen, että nämä järjestön ovat muotoutuneet pienten klikkien temmellyskentäksi. 

Asiaa voi tarkastella esimerkiksi KOK:n puheenjohtajaluettelolla. Siinä tehtävässä on nimittäin istunut vuodesta 1894 kaikkiaan vain yhdeksän henkilöä, eli keskimääräinen vallassaoloaika järjestön johdossa on yli neljätoista vuotta - tosin nyttemmin aikaa on rajattu maksimissaan kahteentoista vuoteen. 

Tänä aikana  järjestöä on moitittu muun muassa korruptiosta Olympialaisten järjestäjämaiden valinnassa ja leväperäisestä suhtautumisesta Venäjän valtiojohtoiseen dopingiin. Toisin sanoen juuri niissä asioissa, joita varten järjestöä tarvittaisiin. Lisäksi KOK on ollut välinpitämätön Kiinan ihmisoikeusloukkauksien suhteen ja myötäillyt Venäjää Ukrainan sodan suhteen. 

Voidaankin kysyä, että mikä on ollut KOK:n korkeiden johtajien motiivi näihin liittyen. Toivottavasti ei perusteltu pelko laillisten - eikä ainakaan pöydän alta ojennettavien - tulojen tai etujen menetyksestä?

Kuten alussa kirjoitin, ei ilmeinen korruptoituneisuus koske pelkästään KOK:ta vaan on oleellinen osa ylikansallisten mahtiorganisaatioiden kulttuuria. Esimerkkinä tästä toimikoon jokin aika sitten esille tullut palestiinalaisia palvelevan UNRWA:n toiminta Gazan alueella, joka johti Suomenkin lopettamaan järjestön rahoituksen. 

Siksi juuri nyt olisi paikallaan, että näiden kansainvälisten järjestöjen rahoittajat - siis käytännössä länsimaat - vähentäisivät niille maksamiaan varoja sen verran, että voisivat kustantaa jatkuvan prosessin, joka kävisi läpi kansainvälisten järjestöjen toimintaa ja nostaisi esille niiden toiminnassa löytämiään epäkohtia. 

Tämä on välttämätöntä siksi, että säännöllisesti jaettu julkinen raha johtaa aina väärinkäytöksiin ellei siihen liity riittävää pelkoa kiinni jäämisestä. Siis pelkoa, joka juuri nyt loistaa poissaolollaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä.
Gazan hätäapua varten tarvitaan uusi järjestö ja Israelin tuki
Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä
Auttaako oma kokemus johtajana?

Testosteronia pullistelevat naiset

Joskus tuntuu siltä, että maailma on muuttunut hulluksi. Tänä aamuna koin sellaisen tunteen huomattuani Iltalehdessä otsikon, jonka mukaan transnaiset dominoivat lentopallopeliä Kanadassa.

Jutussa kuvaillussa naisten pelissä oli mukana viisi transnaista, joiden kaikkien "kerrotaan pelaavan naisten sarjassa ilman, että he olisivat aloittaneet minkäänlaista hormonihoitoa tai tehneet sukupuolenkorjausleikkausta". Toisin sanoen kanadalaisessa naisten lentopallossa pelaa testosteronista pullistelevia miehiä sukupuolielimineen päivineen. 

Näillä miehillä on myös voimaa. Jopa niin paljon, että heidän iskulyöntinsä aiheuttavat vastustajana olevien naisten päähän osuessaan aivotärähdyksiä ja muita terveydellisiä vahinkoja. 

* * *

Minulla ei ole mitään ihmisten erilaisuutta vastaan. Jokainenhan voi olla vapaassa maassa - jollaisia Kanada tai Suomi ovat - juuri sellainen kuin haluaa. Vaikka sitten naisten asuun pukeutunut mies tai hormonihoidot ja sukupuolenleikkaukset läpi käynyt transnainen. 

Tämä vapaus ulottuu täsmälleen niin pitkälle, ettei sillä aiheuteta kohtuutonta vahinkoa muille ihmisille. Naisten urheilussa tämä tarkoittaa sitä, ettei pelissä ole mukana naisen asuun pukeutuneita miehiä eikä edes murrosiässä testoristeronibuustin lihaksiinsa saaneita transnaisia. 

Maailman urheilujohtajien kannattaisi ottaa tämä asia vakavasti. Ellei naisten tasa-arvon perusteella - mitä heidän kanssaan miesten lihaksiston voimalla urheilevat henkilöt rikkovat - niin edes lajeihinsa kohdistuvan kiinnostuksen eli niiden toimintamahdollisuuksien takia. 

Onhan nimittäin selvää, etteivät alussa kuvaamani kaltaiset lentopalloilijat suinkaan innosta tyttöjä urheilemaan, eivätkä sellaiset myöskään innosta katsojia seuraamaan lajia. Enkä jaksa uskoa, että tällaisten lajien - ainakaan naisten osalta - kilpailuihin vaivautuisi edes yleisöä. 

Mutta tokihan kansalliset ja kansainväliset urheilujärjestöt tekevät itse omat päätöksensä. Niin Suomessa kuin Kanadassa. Ja myös kansainvälisellä tasolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tyttöjen katselu ennen ja nyt
Totuuden jälkeinen aika
Transnaisille oma sarja

Täydellisiä idiootteja

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiotani siihen, kuinka jalkapallo saa ihmiset sekoamaan. Tai vaihtoehtoisesti kerää faneikseen täydellisiä idiootteja. 

Tästä ilmiöstä saimme jälleen karmaisevan esimerkin kun marseillelaiset jalkapallofanit kivittivät otteluun matkalla olleen lyonilaisen joukkueen linja-autoa. Kivityksen lopputuloksena ottelu peruttiin ja uhriksi joutuneen joukkueen veristä italialaisvalmentajaa paikkailtiin. 

Eikä siinä kaikki, sillä marseillelaiset kivittivät myös lyonilaisten kannattajia kuljettanutta bussia. Sen saamista vaurioista ei ole tietoa. 

Tapaus on sikäli outo, ettei kumpikaan joukkue ole loistanut kuluneena vuonna. Lyon on sarjassa viimeisenä eikä Marseillekaan tavoittele mestaruutta. Tällaisen tilanteen ei voisi kuvitella olevan kovin paljon tunteita kuohuttavaa.

Tapausten seurauksena Ranskan urheiluministeri linjasi näkemyksenään, että "tätä ei saa hyväksyä, tällainen rikkoo jalkapallon ja urheilun arvoja. Toivon, että tapaus tutkitaan pian ja tekijät löydetään ja saadaan vakavaan vastuuseen." 

Nähtäväksi jää, saadaanko kivittäjiä kiinni. Ja mikäli niin käy, uutisoidaanko asiasta koskaan meillä Suomessa. Selvää on kuitenkin, että olisi hienoa, mikäli jalkapallon - tai minkä tahansa muun suuren urheilulajin - fanikulttuuri ei Suomessa seuraisi marseillelaisten jalkapallofanaatikkojen esimerkkiä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yhteiskunnallista vakautta ja vakauden puutetta
Tyhmiä ja vastuuttomia, mutta ei syyllisiä
Mänttikuulaa Kirkkonummella

Tyttöjen katselu ennen ja nyt

Helsingin sanomat julkaisee päivittäin uutisia viidenkymmenen vuoden takaa. Tänä aamuna sellaisessa kerrottiin Münchenin olympialaisista, jossa suosituin urheilulaji oli kirjoituksen mukaan tyttöjen katselu. 

Jutun mukaan "lajia harrastavat niin penkkiurheilijat kuin itse aktiivitkin" ja "kisakaupungissa on todellakin runsaasti ihmisiä, joita katsellen muut lepuuttavat silmiään". Niinpä "yleisurheilijatyttöjen vaatetus on vuosien varrella käynyt yhä niukemmaksi. Erityisesti pöksyt ovat kivunneet jatkuvasti ylemmäksi", joten "tätä vastaan ei miespuolisilla katsojilla ole mitään huomautettavaa".

Puolen vuosisadan takainen juttu on epäilemättä tosiasioihin perustuvaa. Ja epäilen vahvasti, että tyttöjen katselu on edelleen yleinen harrastus monille urheilukilpailuja katsoville miehille. Ovathan naisurheilijoiden vartalot monissa lajeissa harjoittelun seurauksena elinvoimaisia ja lähes täydellisen sopusuhtaisia (sama koskee miehiäkin, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe). 

Se ero puolen vuosisadan takaiseen on kuitenkin selvä, ettei kukaan nykyjournalisti kirjoittaisi yhtä positiivista juttua tyttöjen katselusta. Päinvastoin, siitä saatettaisiin mieluumminkin kirjoittaa nykypoliittisesti korrekti eli kritisoiva ja miehiä syyllistävä pamfletti, jossa moista käytöstä moitittaisiin epäasialliseksi ja sovinistiseksi tai joksikin vieläkin negatiivisemmaksi. 

Tartuin aiheeseen siksi, että HS:n julkaisema pieni pala historiaa osoittaa sen kierouman, johon läntinen maailma on ajautunut - tai johon se on tarkoituksella ohjattu. Onhan minkä tahansa seksuaalisen lajin, siis sellaisen kuin ihminen, yksi oleellinen piirre kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen. Ja sellaisten geeneihin on suorastaan kirjattu ns. sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien arviointi, sillä niiden on tutkimuksissa osoitettu usein - joskaan ei aina - korreloivan arvioitavan yksilön laatuun lisääntymiskumppanina.   

Siksi on äärimmäisen omituista tai suorastaan kieroutunutta, että miehen - seksuaalisena olentona luonnollisesta - käyttäytymisestä on onnistuttu tekemään lähes rikos, jota vastaan vaaditaan ja on jo järjestettykin jopa turvallisia tiloja. Ja samaan aikaan mediassa raportoidaan rutiininomaisesti miesten naisiin kohdistamista katseista paheksuttavina. 

Ei siis ihme, että meillä on yhä kasvava joukko nuoria, joille lajimme luonnollinen käytös on muodostunut ongelmaksi ja joille oma sukupuoli-identiteetti vaikuttaa epäselvältä. Ja joista osa vaatii jo teini-ikäisenä kirurgista sukupuolen vaihtamista, vaikka kyse lienee useimmiten "vain" ulkoisten paineiden (lue nykymedian) aiheuttamista ongelmista, jotka paranevat aikuistumisen myötä.

Tämän sanottuani on pakko tuoda esiin vielä disclaimer. En tietenkään millään tavalla kiistä ihmisten moninaisuutta, enkä sitä, että on olemassa sukupuoleltaan hankalasti luokiteltavia ihmisiä. Tai että heidän tapauksessaan kirurgia saattaa hyvinkin olla kannatettavaa. Itse asiassa, olen aikanaan jopa kirjoittanut heistä blogimerkinnän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tyttäret älkööt vaivautuko
Mistä johtuu naisten ahdistus ja masennus
Ihmisen sukupuolet - hybridi-ihmisiä, miesten kohtuja, munakiveksiä jne...

 

Totuuden jälkeinen aika

Yle julkaisi eilen tiedon, jonka mukaan uintiin tuleva uusi avoin sarja on Setan edustajan mukaan "selkeää syrjintää ja lisäksi riski ihmisoikeusloukkauksille... Erillisen luokan luominen transurheilijoille on jälleen osoitus siitä, että transnaisia ei pidetä naisina".

Tällainenkin lausunto olisi vielä joitakin vuosia sitten koettu todennäköisesti huvittavana. Mutta nykyisessä totuuden jälkeisen ajan ilmapiirissä se on korkeintaan kulmakarvoja kohottava - eikä ainakaan Ylen toimittaja lähde arvioimaan sitä faktaperustalta. 

Tapauksesta tuli mieleeni joitakin aikoja sitten julkaistu tutkimus, jossa analysoitiin poliittista argumentaatiota viimeisten vuosikymmenien aikana. Sen mukaan me elämme aivan erityistä ajanjaksoa tunteiden ja järkeilyn välisen tasapainon suhteen. 

Tutkimuksessa selvitettiin ajanjaksolta 1850–2019 peräisin olevien miljoonien Google nGramissa olevien kirjojen sanankäyttöä. Tulosten mukaan esimerkiksi "määrittää" ja "päätelmä" kaltaisten rationaalisuuteen liittyvien sanojen käyttö lisääntyi vuoden 1850 jälkeen pitkään ja samalla ihmisten kokemuksiin liittyvät sanat - kuten "tuntea" tai "uskoa" vähenivät. 

1980-luvulta alkaen on kuitenkin tapahtunut muutos, jossa sanankäyttö on muuttunut yksilökeskeiseen ja tunnepohjaiseen suuntaan. Tämä muutos on tapahtunut niin fiktiossa kuin tietokirjallisuudessakin. Lisäksi sama muutos havaittiin myös New York Timesin artikkeleissa.

Toisin sanoen tutkimuksen tulokset osoittivat, että julkisuudessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut oleellinen muutos yhteisöllisestä ja rationaalisesta kielenkäytöstä kohti yksilökeskeistä ja tunteellista verbaliikkaa. Tämän ei tietenkään pitäisi olla yllätys kenellekään, joka on elänyt pitkään ja havainnut tutkimustuloksen osoittaman muutoksen yhteiskunnan yleisessä kehityksessä ja poliittisessa päätöksenteossa - jos omat uskomukset ja tosiasiat ovat ristiriidassa, niin sitä pahempi se on jälkimmäisille.

Tämä yhteiskunnallisen asenteen muutos lienee myös selitys - tai ainakin yhdensuuntainen kehityskulku - siihen Setan edustajan lausuntoon, jolla aloitin tämän kirjoitukseni. Eli että joku voi aivan vakavissaan paheksua, jos naiseksi leikeltyä ja hormonihoidoilla feminisoitua biologista miestä ei pidetä oikeana naisena. 

Muitakin esimerkkejä vastaavista nykyajan ilmiöistä voisin tähän kirjata, mutta uskon teidän - arvoisat lukijani - osaavan tehdä sen aivan itsekin. Loppujen lopuksihan tämän blogin tarkoituksena on viime kädessä antaa aineksia lukijoidensa omalle ajattelulle eikä niinkään julistaa kategorista totuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Transnaisille oma sarja
Muka-suvaitsevainen, muka-älyllinen ja muka-sivistynyt
Mitä me olemme tehneet väärin?

Juhannusuutisia Ruotsista ja Suomesta

Helsingin sanomat tarjosi juhannusaaton kunniaksi mielenkiintoisen uutisen Ruotsista. Sen mukaan "eräs ruotsalainen uintiseura on kieltänyt naispuolisilta uimareiltaan bikinien käytön harjoituksissa... Sanotaan, että näyttää epäammattimaiselta ja että tyttöjä ei kunnioiteta, jos he uivat bikineissä. Lisäksi poikien väitetään olevan vaikea keskittyä".

Jutussa kerrottiin myös, että samaisessa seurassa on ollut jo aiemmin ongelmia, sillä seuran 19-vuotias miesuimari sai tuomion alaikäisen seksuaalisesta häirinnästä. Lopputuloksena häiritty tyttö vaihtoi seuraa 19-vuotiaan jatkaessa molskimistaan vanhan tiiminsä väreissä. 

Kertomatta kuitenkin jäi mistä uimaseurasta on kysymys. Ja jopa se, missä päin Ruotsia seura toimii. Niinpä itse kukin voinee pohtia omassa mielessään, mistä seikasta tässä uutisessa on syvimmältään kysymys.     

* * *

HS julkaisi juhannusaaton kunniaksi toisenkin mielenkiintoisen uutisen. Sen mukaan kaikkien aikojen lämpimintä juhannusta vietettiin 87 vuotta sitten Ähtärissä. Tuolloin lämpötila kohosi peräti 33,8 asteeseen. 

Nyt saamme siis jännittää johtaako tälle juhannukselle ennustettu helle uuteen ennätykseen. Ja antaako se samalla pontta ennusteille, joiden mukaan maapallomme ilmasto on lämpenemässä peruuttamattomasti. 

Outoa on vain se, että vuoden 1935 ennätyksen lyömistä on jouduttu odottamaan näinkin kauan. Onhan maapallon keskilämpö kohonnut jo keskimäärin 1,1 astetta esiteollisen ajan lämpötiloista - ja Suomessa tuon muutoksen suuruus on vieläkin suurempi. 

Näillä juhannusjuttujen kera - tai niistä huolimatta - toivotan hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni! Nauttikaa helteistä ja uikaa minun puolestani bikinit, uimahousut tai kokonaan peittävä uimapuku päällä - tai vaikka ilman rihman kiertämää, jos siltä tuntuu. 

Miehet kuitenkin varokoon veneilyä sepalus avoimena ja naimattomat naiset katselkoot alastomina kaivoihin, lampiin tai lähteisiin nähdäkseen sulhaskandidaattien kuvia - mutta suhtautukoon siellä näkyviin tyyppeihin kuitenkin epäillen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaativatko poikkeukselliset helteet puuenergiasta luopumista?
Juhannuskauheuksia
Suomi-Ruotsi juhannusmaaottelu

Transnaisille oma sarja

Helsingin sanomat kertoi, että kansainvälinen uimaliitto on näyttänyt pitkää nenää wokeltajille. Se on nimittäin päättänyt rajoittaa transihmisten osallistumista kilpailuihinsa siten, että naisten joukkoon pääsevät kilpailemaan vain ne henkilöt, jotka ovat muuttaneet sukupuolensa kahteentoista ikävuoteen mennessä ja heidän testosteronitasonsa ovat riittävän alhaalla. 

Samalla se päätti perustaa avoimen sarjan, johon mieheksi syntyneet transihmiset saavat osallistua. Näin liitto mahdollistaa kaikkien ihmisten osallistumisen omiin kilpailuihinsa. 

Itse asiassa uimaliitto teki useita muitakin päätöksiä. Niiden mukaan esimerkiksi kaikkien uimareiden on todistettava sukupuolikromosomistonsa koostumus, jotta he voisivat osallistua kilpailuihin.

Miesten kilpailuihin voivat osallistua kaikki miehet, joilla on Y-koromosomi. Siis myös ne, joiden sukupuolielimistön kehitys ei vastaa kromosomistoa. Miesten kilpailuihin saavat osallistua myös naisesta mieheksi sukupuolensa muuttaneet, mutta lajit, joissa on loukkaantumisvaara, edellyttävät liitolle vastuuvapauden antavan lomakkeen täyttämistä.

Naisesta mieheksi muuttumisprosessinsa kesken jättäneet urheilijat saavat osallistua naisten kilpailuihin, mikäli testosteronihoito on kestänyt enintään vuoden ja heidän testosteronitasonsa ei poikkea normaalista. Lisäksi hoidon anabolisten vaikutusten on pitänyt kadota. 

Nähdäkseni päätökset ovat kohtuullisen hyvin perusteltuja ja mahdollistavat jatkossa myös normaaleille naisille mahdollisuuden menestyä urheilussa. Nähtäväksi kuitenkin jää, mitä koko urheilumaailman merkittävintä tapahtumasarjaa järjestävä kansainvälinen olympiakomitea päättää transsukupolisten urheilijoiden kohdalla. 

Erityisen mielenkiintoisen vivahteen asiaan tuo se, ettei KOK halua kasvattaa urheilijoiden määrää kilpailuissaan. Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että myös urheilun huipputapahtumaan lisättäisiin uintiin - ja ehkä muihinkin lajeihin - transsukupuolisten vapaa sarja, poistettaisiinko ohjelmasta saman lajiryhmän kilpailuja?

Vai osuisiko vähennystarve muihin lajiryhmiin? Siis esimerkiksi jo muutenkin vaakalaudalla olevaan yhdistetyn hiihtoon. 

Varmaa lienee kuitenkin, että kansainvälisen urheiluyleisön kiinnostus transgendereiden kisoihin tulisi olemaan merkittävästi pienempi kuin miesten ja naisten kilpailuihin. Eikä tämä varmaankaan ole KOK:n intresseissä. 

Nähtäväksi kuitenkin jää, minkälaiseen painostuskampanjaan wokeltajat asian suhteen lähtevät. Ja taipuuko KOK mahdollisesti syntyvän paineen alla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nainen: huono vitsi
Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja
Puhtaan urheilun toistaiseksi suurin voitto

 

Miksei meillä ole urheiluseuroja, jotka liikuttavat lapsia ja nuoria ilman kilpailullisia tavoitteita?

Mokkapalaäidiksi itseään kutsuva henkilö kirjoitti mielipiteensä suomalaisista urheiluseuroista. Sen mukaan "urheiluseura kasvattaa järjestelmällisesti parhaita yksilöitä kohti aikuisuuden kynnyksellä häämöttävää edustusjoukkuepaikkaa. Muiden lasten tehtävänä on tukea tätä tavoitetta."

Tämä henkilö esitti kirjoitukssaan vaatimuksen, jonka mukaan "tarvitsemme kunnollista arvopohjan muutosta ja urheiluseuroja, jotka palaavat juurilleen: liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia. Erityisenä kohderyhmänä pitäisi olla 13–20-vuotiaat nuoret, joista vain murto-osalle on paikka nykyisten urheiluseurojen joukkueissa... Veronmaksajien ei tulisi rahoittaa nykyistä huippu-urheilijoiden tehotuotantoa lasten ja nuorten urheiluseuroissa. Käytettäköön veroeurot mieluummin kaikille saavutettavaan ja kansanterveyttä edistävään liikuntaan."

Mokkapalaäidin vaatimus on sinänsä sekä ymmärrettävä että oikeaan asiaan suuntautuva. Ensimmäinen sikäli, etteivät kaikki lapset ja nuoret ole kilpailullisia saati urheilullisesti lahjakkaita. Ja toinen siksi, että näiden nuorten vähäinen liikuntaharrastus on todellinen yhteiskunnallinen ongelma. 

On kuitenkin niin, etteivät - toisin kuin kirjoittaja vihjaisi - suomalaiset urheiluseurat juurikaan toimi veronmaksajien piikin varassa. Sen sijaan niiden nuorisotoiminta perustuu lähes kokonaan vapaaehtoisuuteen, mikä edellyttää tekijöitä. Eikä sellaisia löydy ilman motivaatiota. 

Käytännössä urheiluseurojen toimintaan osallistuvilla ihmisillä on kaksi intressiä eli motiivia. Niistä suurin on oman lapsen harrastus ja toiseksi suurin oman lapsen kilpailumenestys. Monen kohdalla jopa päinvastoin.

Näiden motivaatiotekijöiden tyydyttämiseksi nämä ihmiset uhraavat omaa vapaa-aikaansa omalla kustannuksellaan - siis ohjaavat nuorisoryhmiä, kuljettavat lapsia ja nuoria tapahtumiin, osallistuvat kilpailutapahtumien järjestämiseen ja keräävät samoja tarkoituksia varten yrityksiltä sponsorirahoja seuran toiminnan mahdollistamiseksi. Näihin resursseihin verrattuna mokkapalaäidin mainitsemat veronmaksajien tukirahat urheiluseuroille ovat merkitykseltään kuin pieru Saharassa. 

Niinpä käytännössä jokaisen lapsia ja nuoria liikuttavan urheiluseuran kohtalon kysymys on se, millä tavalla toimintaan saadaan mukaan aikuisia. Ja tosiasia on, että sellaisia näyttää löytyvän parhaiten niistä, joiden lapset ovat kilpailuhenkisimpiä ja menestyvät lajissaan. 

Jos mokkapalaäiti siis haluaa urheiluseurojen keskittyvän liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia ilman kilpailuhenkisyyttä, on hänen löydettävä tällaiselle toiminnalle talkootyöläisiä ja kustannusten vapaaehtoisia maksajia. Yksi hyvä keino on ilmoittaa itsensä seurajohdolle vetämään harrastusliikuntaryhmää ja kerätä muista samanhenkisistä kokonainen tiimi, joka huolehtii ympäri vuoden toiminnan keskeytyksettömästä jatkumisesta. En tosin osaa neuvoa, minkälaisen motivaatiotekijän avulla se onnistuisi. 

Tässä on hyvä huomata vielä sekin, että urheilu on yhteiskunnassamme tavallaan lapsipuolen asemassa. Nuorten musiikkiharrastusta ohjaavat veronmaksajien varoilla palkatut soitonopettajat. Samoin nuorten kuvataideharrastukset ovat kuntien järjestämiä. 

Mutta nuorten liikuntaharrastus - kuten edelle kirjoitin - perustuu vapaaehtoistyöntekijöiden panostukseen ja sellaisena korostaa niiden tahojen motiiveja ja intressejä, jotka sen pyörittämiseen osallistuvat. Eikä se voi olla näkymättä lopputuloksessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka
Huippu-urheilun ja kansanliikunnan välinen yhteys
Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan

Ranskalaispappien pedofilia ei ole ainutkertaista - ja siksi siitä on syytä oppia

Viime päivien aikana on kauhisteltu ranskalaisten pappien ja kirkon työntekijöiden pedofiilisia toimia. Hehän ovat uutisten mukaan käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen peräti 216 000 ranskalaista lasta ja nuorta. Lisäksi kirkon piirissä toimineet maallikot ovat tehneet samaa yli 100 000 elämänsä alussa olleelle ihmiselle. 

Syyllisiä on ollut selvästi vähemmän mutta silti ainakin 2 900 – 3 200 pedofiiliä. Ja mikä ikävintä, Ranskan katolinen kirkko on aktiivisesti suojellut heitä. 

Tämä kaikki on tietenkin normaalia ihmistä järkyttävää. Ja niiin sen kuuluu ollakin.

Samalla on kuitenkin ymmärrettävä, ettei kyse liene varsinaisesti katolisesta uskosta, kristinuskosta tai edes uskonnosta yleensä. Niiden sijaan kyse on siitä, että osa seksuaalisesti sairaista ihmisistä toteuttaa intohimojaan silloin kun siihen avautuu tilaisuus - eli nuori on tavalla tai toisella aikuisesta riippuvainen - ja jopa aktiivisesti hakeutuu sellaisiin asemiin. 

Sama ilmiöhän on havaittu esimerkiksi urheiluseuroissa - myös Suomessa - joissa valmentajat ovat hankkiutuneet nuorten kanssa luvattomiin seksuaalisiin suhteisiin. Myös näissä yhteyksissä on jouduttu toteamaan hyväksikäyttäjän saaneen ainakin passiivista suojelua muilta samoissa piireissä pyöriviltä aikuisilta. 

On tietenkin selvää, että kaikki normaalit ihmiset kauhistelevat näitä esimerkkejä, ja ehkäpä lasten vanhemmat harkitsevat aiempaa tarkemmin lähettävätkö lapsensa sellaisiin tilanteisiin ja harrastuksiin, joissa näiden hyväksikäyttö on mahdollista. Valitettavasti näin toimien seksuaaliset hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan katoa maailmasta, vaan joutuvat etsimään uusia keinoja tyydyttääkseen himojaan - ja epäilemättä myös onnistuvat siinä. 

Koska yhteiskunnan sulkeminen edes lapsilta ei pitkällä aikavälillä johda mihinkään hyvään, ei sellainen ole hyvä tai edes kelvollinen ratkaisu. Sen sijaan pitäisi huolehtia siitä, että hyväksikäyttäjien saama hiljainen vertaistuki - esimerkiksi muilta papeilta tai urheiluseurojen parissa toimivilta - saataisiin loppumaan. 

Siksi on hyvä, että näitä asioita on nostettu julkisuuteen. Mutta yhtä tärkeää on myös se, että lasten kasvatuksessa jälkikasvumme opetetaan tunnistamaan väärinkäytökset ja reagoimaan niihin oikealla tavalla eli ilmoittamalla asiasta eteenpäin. 

Tämä onnistuu tietenkin monissa perheissä jo nyt. Mutta yhtä totta on se, että nuoruuteen kuuluu irrottautuminen kodista, mikä näkyy kapinointina vanhempien asettamia rajoja ja sääntöjä vastaan - jos sellaisia on siis edes ollut tässä yhä asenneliberaalimmaksi muuttuneessa yhteiskunnassamme.

Samalla on syytä huolehtia siitä, että yhteiskuntamme rakenteet tarkkailevat aktiivisesti tilannetta siellä, missä aikuisten ja nuorten välisiä riippuvuussuhteita esiintyy. Ja että poliisi ja oikeuslaitos ovat hereillä silloin, kun niiden palveluksia tarvitaan. 

Eli pedofiilien kiinnijäämisriski ja sen seuraukset ovat sellaisella tasolla, että he harkitsevat vakaasti lasten rauhaan jättämistä silloinkin, kun sellaiseen näyttäisi olevan tilaisuus. Ja että heidän hoitoon hakeutumiselleen on mahdollisimman alhainen kynnys silloin, kun omat asenteet arveluttavat. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreää kauhukomediaa
Ovatko pedofiilin vai lasten ihmisoikeudet tärkeämpiä?
Onko lapsimorsian pöyristyttävämpi kuin kulttuurirasisti?

Yhteiskunnallista vakautta ja vakauden puutetta

Suomalainen yhteiskunta on nopeassa muutoksessa. Tästä saimme yhden pienoisen vahvistuksen Ilta-Sanomien uutisesta, jossa kerrottiin Turussa käydystä rähinäottelusta, jossa FC Komar-niminen jalkapallojoukkue oli aloittanut melkoisen rähinän ja saanut siitä rangaistuksen - siis sekä joukkue, että epäasialliseen käytökseen osallistuneet pelaajat. Tästä linkistä löytyy joukkueen valokuva, joka kertonee ainakin tämän blogin vakituisille lukijoille, mistä tässä eräänlaisessa kulttuuritapauksessa oli perimmältään kyse.

Suuressa itänaapurissamme puolestaan käytiin vaalit, jotka osoittivat, ettei siellä ole muuttunut mikään. Hallitseva tsaar... presidentin tukipuolue sai voiton parlamenttivaaleissa, joiden rehellisyyteen ei uskonut edes Erkki Tuomioja (sd). Ylellä näytettiin myös videomateriaalia, joka näyttäisi todistavan epäuskon perustelluksi ja Ilta-Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jonka mukaan "sähköinen äänestys huipensi vaalivilpin Moskovassa".

Tapaus on Suomen kannalta ehkä kuitenkin kohtuullisen hyvä. Jos Venäjällä säilyy vakaa valta, joka takaa yhteiskunnan jälkeenjääneisyyden pitkälle tulevaisuuteen, on tilanne parempi kuin jos maa ajautuisi anarkiaan, jonka seuraukset rajanaapurille voisivat olla arvaamattomat.

Toisaalta on myös niin, että Venäjän nykyisen presidentin aika loppuu joskus. Ja siinä tilanteessa hänen pitkän itsevaltaisen hallintonsa kausi saattaa purkautua kovaan valtataisteluun, jonka roiskeet ulottuvat rajojen yli. Näin myös siinä tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt varmistamaan vallansiirtonsa jollekin suosikilleen.

Joka tapauksessa on selvää, että viimeisen tuhannen vuoden historiassa ei mikään viittaa Venäjän muuttumiseen länsimaistyyppiseksi demokratiaksi. Ja siksi Paasikiven ajoista periytynyt suomalainen Venäjä-politiikka - jonka ytimen ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) muotoili sanoilla "Suomi käyttää Venäjän kanssa sen yhteistyön tilan, mikä sille löytyy" - saattaa osoittautua arvokkaaksi myös tulevaisuudessa.  

Tosiasia kuitenkin on, että samainen ulkoministeri on voimakkaasti edistämässä tämän kirjoituksen alussa mainittua yhteiskunnallista kehitystä. Ja sen osalta meihin nähden edelläkävijöinä toimineiden Ruotsin, Tanskan ja Ranskan viimeisten kymmenien vuosien historia osoittaa jotain aivan muuta kuin oikeus- ja hyvinvointivaltion vakaata kehitystä - seikka, jonka viitekehykseen sopii valitettavan hyvin myös FC Komarista kertonut uutinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turun joukkotappelun identiteettisalaisuus
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Venäjän demokratia

Helsingin sanomat ja Suvela Warriors

Helsingin sanomat uutisoi ikävästä koripallotapahtumasta peräti kahden (yksi, kaksi) artikkelin verran. Niissä painotettiin väkivaltaa vastustajaa ja tuomareita kohtaan tehneen joukkueen amerikkalaisvalmentajan osuutta, mutta ei edes vihjattu mistä joukkueesta on kyse.

Jokainen valveutunut suomalainen lienee kuitenkin osannut tehdä uutisoinnista sen johtopäätöksen, että kyse on ollut humanitaarisin perustein Suomessa asuvista kehitysmaalaistaustaisista pelaajista koostuneesta joukkueesta. Kaikki eivät kuitenkaan ole valveutuneita, joten heidän kohdallaan HS:n uutisoinnin linja ei ole tiedonvälitystä vaan tiedonsalailua ja harhaanjohtamista.

Voisi kuvitella, että julkisen sanan neuvostolla olisi tarve puuttua HS:n toimintaan, koska sen ohjeiden 8 pykälän mukaan "journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen". Tätä en kuitenkaan jää odottelemaan henkeäni pidätellen, koska JSN on jo aiemminkin osoittanut piittamattomuutensa omista ohjeistaan.

 * * *

Tästä päätellen kyse on Suvela Warriors-nimisestä joukkueesta, jonka pelaajat näyttäisivät olevan varsin tummahipiäisiä. Toisin sanoen kyseessä on espoolaisen maahanmuuttajaslummin koripallojoukkueesta eli valveutuneen kansalaisen arvaus osuu oikeaan.

Kehotan kuitenkin HS:n toimitusta miettimään, että onko tiedon salailu järkevää silloin, kun yhä suurempi osa suomalaisista on kokenut valaistumisen ja tekee edellä mainitun johtopäätöksen. Eikö tällöin ole vaarana se, että mikäli esimerkiksi poliisi on tutkinnallisista syistä kieltänyt uutisoimasta kantaväestöön kuuluvien henkilöiden sikailua, tekevät ihmiset vääriä johtopäätöksiä, joiden perusteella maahanmuuttajien syyksi luetaan yleisesti myös kantaväestön tekemisiä. 

Lisäksi maahanmuuttajauutisten itsesensurointi ärsyttää ainakin itseäni - suomettumisen ajan nähnyttä henkilöä - eikä siten ainakaan lisää sympatiaani maahanmuuttoa kohtaan. Toki osaan sivistyneenä ihmisenä välttää maahanmuuttajiin ryhmänä suuntautuvan rasismin ja kohdistaa negatiiviset tuntemukseni yksittäisiin sikailijoihin tai löyhiin kaveriporukoihin, mutta epäilen etteivät kaikki osaa näin tehdä. 

Niinpä HS:n itsesensuuri johtaa rasismin lisääntymiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja sen seurauksena yhteiskunnallisen polarisaation lisääntymiseen. Se puolestaan johtaa maahanmuuttoon liittyvien haittojen korostumiseen ja syvenemiseen entisestään, mikä ei liene ainakaan niiden uussuomalaisten etu, jotka haluaisivat kantaa kortensa kekoon tämän suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Varoittavatko mediamme maahanmuuttajaraiskaajista?
Väkivaltaiset somalinaiset
Puuttuuko JSN tähän likasankojournalismin kukkaseen?

Oberstdorfin kisaennakko

Oberstdorf on Saksan eteläisin kunta, joka sijaitsee Allgäun Alpeilla Baijerin osavaltion lounaisosassa Saksassa. Kunta sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa  ja sen maisemaa hallitsevat Nebelhornin ja Fellhornin huiput. Kunnalla on meikäläisittäin sikäli mielenkiintoinen historia, että kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsin suurvalta-armeija - mukanaan epäilemättä myös suomalaiset - terrorisoi paikkakuntaa. 

Pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailut ovat alkamassa Oberstdorfissa. On siis jälleen tullut aika spekuloida suomalaisten maastohiihtäjien menestysmahdollisuuksilla muun maailman parhaita vastaan. Pärjäämmekö paremmin kuin kaksi vuotta sitten, vai onko edessä vieläkin katkerampia hetkiä?

Käyn siis jälleen läpi joukkueemme mies mieheltä ja nainen naiselta. Ja pidän sitä tehdessäni yllä realismia lievään optimismiin puettuna. Sekä toivon, että saamme yhtä miellyttäviä yllätyksiä kuin viikko sitten päättyneistä alle 20-vuotiaiden vastaavista karkeloista.

Aloitetaan siis meidän terävimmästä syömähampaastamme Iivo Niskasesta. Hän on ehdoton mitalisuosikki kisat päättävällä perinteisellä hiihtotavalla sivakoitavalla viiden peninkulman matkalla. Valitettavasti vain Iivon aseet saattavat jäädä tylsiksi Alexander Bolshunovia vastaan, koska tämä on Iivon lailla kestävyysihme, mutta loppusuoralla selvästi suomalaista vahvempi. 

Niinpä veikkaukseni on, että Niskanen ottaa päätösmatkalta hopeaa. Lohdutuksena meille kaikille tämän realismin edessä on se, että on jopa realistista odottaa norjalaisten jäämistä kokonaan mitaleiden ulkopuolelle tai ainakin "vain" kipuamista matalimmalle pallille.

Iivolta voi odottaa myös muilla kestävyysmatkoilla hyviä hiihtoja. Niistä yhdistelmäkilpailu on hänelle vahvempi kuin 15 km vapaa. Siltäkin matkalta mitali olisi kuitenkin yllätys, joten veikkaan Niskaselle yhdistelmähiihdossa sijoitusta kuuden joukkoon ja vapaalla kymmenennen tienoille selviämistä. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä matkoja, joilla Niskasella on realistinen mahdollisuus positiivisiin yllätyksiin.

Joukkueen toinen perinteisen hiihdon spesialistimies on Ristomatti Hakola. Hän tuli hiihtomaailmaan puhtaana sprinttihiihtäjänä, mutta miehen vauhti ei ole enää viime aikoina riittänyt parhaita vastaan. Siten hyvänä onnistumisena voidaan pitää sijoittumista 12 parhaan joukkoon. 

Toisin kuin sprintissä, on Hakolan meno vuosien mittaan parantunut pidemmillä matkoilla. Siten hänellä olisi 15 kilometrin perinteisen kisassa jopa mitalin mahdollisuus, mikäli sellainen hiihdettäisiin Oberstdorfissa. Mutta kun ei hiihdetä. 

Sen sijaan perinteisellä hiihdetään viisi peninkulmaa, mikä lienee Hakolalle liikaa, paitsi jos silloin sattuu yllättämään lumisade, jolloin matka taaperretaan hissukseen. Silloin Risen sprinttiominaisuudet pääsevät esille ja jopa mitali on mahdollisuuksien rajoissa. Vapaalla viidellätoista ja yhdistelmähiihdossa mies on ynnä muiden joukossa - mikäli edes pääsee hiihtämään niitä.

Tämän kauden komeetta, varsinkin viime vuoden puolella, oli Joni Mäki. Hänellä, samoin kuin ikätoveri Lauri Vuorisella, on perinteisen sprintissä mahdollisuus aina kuuden parhaan joukkoon. Toistaiseksi hänen taktinen osaamisensa on kuitenkin ollut sen verran heikkoa, ettei miehelle voi mitenkään ennustaa mitalia. Tässä asiassa voi kuitenkin hyvillä mielin toivoa olevansa väärässä. Vuorisella taas en usko nopeuden riittävän mitaleille. 

Joni Mäki - toisin kuin Vuorinen - omaa menestysmahdollisuudet myös 15 km vapaan kilpailussa. Siinä hän taistelee hyvänä päivänä kymmenen joukkoon pääsystä, mutta realistisempaa on veikata miestä sijojen 10 ja 20 välille. Yhdistelmähiihdossakin Mäki lienee kahdenkymmenen joukossa, mikäli pääsee hiihtämään. 

Myös Perttu Hyväristä voi odottaa sijoille 10 - 20 kaikilla matkoilla 15 kilometristä ylöspäin, ellei kunto ole tehnyt äkillistä hirmuhypähdystä ylöspäin. Mitali ei siinäkään tapauksessa ole hänelle realistinen tavoite.

Miesten joukkueeseen kuuluu edellisten lisäksi Juho Mikkonen, Markus Vuorela ja Lauri Lepistö. En näe, että heistä kenelläkään olisi edes huippupäivänä mahdollisuuksia mitaleille tai edes kymmenen parhaan joukkoon. Toivottavasti he kuitenkin saavat - mikäli ladulle pääsevät - aikaiseksi kauden parhaita hiihtojaan ja osoittavat pessimismini aiheettomaksi. 

Naisten puolella ei juuri valopilkkuja ole nähtävissä. Krista Pärmäkoskella on ohuenohuet mitalimahdollisuudet, mikäli hänen menonsa on parantunut oleellisesti kauden aiemmista kilpailuista. Realismia lienevät kuitenkin sijoitukset kymmenen joukossa kestävyysmatkoilla, erityisesti kisat päättävällä kolmellakympillä. Sprinttiä hän tuskin hiihtää.

Joukkueen suurin jokerikortti saattaakin Pärmäkosken sijaan olla Johanna Matintalo, joka voitelun onnistuessa ja täydellisen päivän sattuessa saattaa hiihtää 30 km perinteisellä yllättävän lähelle mitalisijoja - ehkä jopa viiden parhaan joukkoon. 

Muista hiihtäjistämme Jasmi Joensuu luo Matintalon ohella valoa tulevaisuuteen ja saattaa hyvänä päivänä sijoittua sprintissä kymmenen joukkoon. Muista suomalaisista tuskin on samalla tasolle millään matkalla. 

Maamme naishiihdon tason suhteen kuvaavaa on, että yli nelikymppinen Riitta-Liisa Roponen mahtui joukkueeseen - mistä toki kunnia joukkueen vanhimmalle, vaikka hänenkään kohdallaan tuskin puhutaan yhdellä numerolla kirjoitettavista sijoituksista edes vapaalla hiihdettävällä 15 km päämatkalla.

Yksi arvoituksellisimmista hiihtäjistämme on Katri Lylynperä, joka omaa mahdollisuudet Joensuun tavoin kymmenen joukkoon sprintissä. Tämä edellyttää kuitenkin täydellistä onnistumista välinehuollosta ja lisäksi Katrille hyvää päivää. Huonona päivänä hän ei kuitenkaan pääse edes karsinnasta jatkoon.

Opintomatkalla näissä kisoissa on Vilma Nissinen, jolle toivon kilpailuista positiivisia tuntemuksia, jotka kannustaisivat tulevaan harjoitteluun kohti maailman huippua. Sen sijaan Anne Kyllönen on sekoittanut kroppansa todennäköisesti liian vähäisellä levolla ja Laura Monosen parhaat päivät hiihtäjänä ovat jo takana. Siten heistä ei liene hätyyttelemään yksinumeroisia sijoituksia millään matkalla.

Entä joukkuekilpailut eli viestit?

Niistä ehdottomasti mielenkiintoisin on miesten viesti. Joukkue lienee tällä kaudella hyväksi todettu Hyvärinen, Hakola, Niskanen ja Mäki - näillä näkymin tässä hiihtojärjestyksessä. Se lähtee kilpailuun kolmantena mitalisuosikkina Norjan ja Venäjän jälkeen. Lähellä on kuitenkin monia joukkueita, joten sen enempää rikkoontumis- kuin epäonnistumisvaraakaan suomalaisilla ei ole.

Naisten viestijoukkueessa hiihtävät ainakin Johanna Matintalo ensimmäisellä ja Krista Pärmäkoski toisella tai kolmannella osuudella sekä Jasmi Joensuu ankkurina. Viimeisestä viestipaikasta on kova kilpailu ja niihin hiihtäjät ratkaistaneen kisojen aikana. Itse veikkaan neljänneksi viestinaiseksi Riitta-Liisa Roposta, jolloin Pärmäkoski hiihtäisi toisen osuuden. 

Joka tapauksessa naisten mitalimahdollisuudet lienevät menneet Kerttu Niskasen loukkaantumiseen. Siten realismia on taistelu sijoista 4-6 - ja jo nekin edellyttävät hyvää onnistumista. 

Parivistit käydään vapaalla hiihtotavalla, enkä näe kummallakaan Suomen joukkueella niissä menestymisen mahdollisuuksia, etenkään nyt kun Iivo Niskanen ei ole matkasta kiinnostunut, vaan satsaa kaiken menestykseen viidelläkympillä. Pariviestiin ei ole kiinnostusta osoittanut sen enempää myöskään ykkösnaisemme Krista Pärmäkoski. 

Niinpä saattaa olla, että miesten joukkueen muodostavat sprinttiominaisuuksillaan Lauri Vuorinen ja Joni Mäki, ellei vielä jälkimmäistäkin päätetä lepuuttaa pitkää viestiä ajatellen, jolloin hänen tilalleen voitaisiin vaihtaa joku sellainen, jolle ei muuten ole juurikaan muita matkoja tarjolla. Naisten hiihtäjinä pariviestiä vievät samalla perusteella Katri Lylynperä ja Jasmi Joensuu. 

Parivistissä naisten joukkueella saattaa olla tekemistä jo loppukilpailuun pääsemisessä, miesten sen sijaan voi ainakin Vuorinen/Mäki-parivaljakolla olettaa selvittävän ensimmäisen kynnyksen ongelmitta. Loppukilpailussa ei kuitenkaan kannata haaveilla mitaleista.

Mikäli edelle kirjoittamiani tuntuu arvoisasta lukijastani turhan pessimistiseltä muistutan, että kirjoitin tekstin optimismin viittaa ylläni pitäen. Tosiasia kuitenkin on, että maastohiihtomme on juuri nyt jonkinlaisessa aallonpohjassa.

Tilanne ei silti muistuta 20 vuoden takaista, sillä joukkueessa on useita kehityskelpoisia nuoria hiihtäjiä, joista ainakin jonkun voi odottaa nousevan vuoden-parin aikana aivan maailman terävimmälle huipulle. Lisäksi alle 20-vuotiaiden MM-hiihtojen tulosten valossa myös nuorempien miesten ikäluokissa on sellaista lahjakkuutta, jonka pohjalta tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvältä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vuokatin kulta
Kuinka tästä eteenpäin, suomalaiset hiihtovaikuttajat?
Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko

Vihreä aate johtaa harmaaseen ja masentavaan tulevaisuuteen

Helsingin Sanomien mielipidesivulla oli vihreää aatetta ja sen luomaa tulevaisuudennäkymää kuvaava mielipidekirjoitus. Sen oli laatinut lappeenrantalainen Erkki Heinilä, jonka mukaan Antti Rinteeltä (sd) oli virhe käydä katsomassa Jyväskylän MM-rallia, koska siitä aiheutuu päästöjä.

Lisäksi Heinilä halusi, että kaikenlaista muutakin urheilua rajoitettaisiin. Näin siksi, että "ihmisiä, eläimiä ja kilpailuvälineitä rahdataan maailman laidasta toiseen", mikä on "saastuttavaa".

Sinänsähän Heinilän näkemys on ilmastonmuutoksen kannalta looginen. Mutta loogista on myös se, että vihreän aatteen noudattamisen lopputuloksena ihmisten elämä muuttuu harmaaksi ja masentavaksi. 

Hämmästyttävintä tässä asiassa on, että vihreällä aatteella ja sen eduspuolueella on 15 prosentin kannatus kansan parissa. Ja että se - ainakin Ylen tuoreen mittauksen mukaan - on vieläpä nousussa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Oras Tynkkysen suuri huoli
Tiedostava etujoukko ei välitä kansan tahdosta
Vihreät on luovien mielikuvien mestari

Kuinka tästä eteenpäin, suomalaiset hiihtovaikuttajat?

Hiihdon MM-kilpailut loppuivat sunnuntaina suomalaismiesten kyyneliin: Matti Heikkinen ilmoitti lopettavansa ja Lari Lehtonen palaavansa leikkauspöydälle. Mitaleille ylsi ainoastaan "varmaa" kultamitalia hakemaan lähtenyt Iivo Niskanen - tosin hänkin kaksi sijaa odotuksia heikommalla suorituksella.

Suomalainen maastohiihto on siis jälleen kriisissä. Ja tuo kriisi näkyi jo kisojen aikana hiihtäjien ja muiden joukkueen jäsenten ulostuloina asioissa, jotka valmennusjohto olisi varmasti pitänyt mieluiten omassa piirissään poissa kansalaisten silmistä.

Nähtäväksi jää, miten suomalainen hiihtovalmennus ja suksihuolto muuttuvat jatkossa. Tässä vaiheessa varmaa on vain se, että keväällä tullaan lajin vaikuttajien ja asiantuntijoiden kesken käymään kovaa keskustelua. Toivottavasti myös tuloksellista. 

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että hiihtäjien harjoittelun rasitustason nostaminen ei ole ratkaisun avain. Tälle kaudelle ainakin Matti Heikkinen, Kerttu Niskanen ja Anne Kyllönen tulivat ylikuormittuneina mikä osittain selittää vaisua kautta. Olivathan kaikki aiempien näyttöjensä perusteella potentiaalisia mitalikandidaatteja. 

Siten harjoittelussa täytyy lähteä etsimään keinoja laadun nostamiseksi. Eli hakea muutoksia harjoitustapojen kirjoon ja rytmitykseen, teknisten tekijöiden opetteluun sekä tulevaisuuden kannalta tärkeimpien nuorten hiihtäjien tason jatkuvaan nostamiseen. Samalla pitää miettiä millä keinoin hiihtäjien kalusto saadaan kilpailukykyiselle tasolle myös meille vieraammissa oloissa.

Onneksi minun ei tarvitse olla tekemässä näitä ratkaisuja. Listaan silti seuraavaan kolme ehdotusta pohdittavaksi.

Ensinnäkin vapaa hiihtotapa on lopultakin saatava tasavertaiseksi perinteisen kanssa. Se tarkoittaa siihen keskittymistä harjoittelussa ja harvojen tämän hiihtotavan aidosti osaavien hiihtäjiemme tarkalla korvalla kuuntelemista.

Toiseksi erityisesti vapaalla tekniikalla on löydettävä keinot edetä huippuvauhtia myös rasittuneena. Vauhtihan syntyy neljästä tekijästä: työntöjen ja potkujen frekvenssistä, niiden voimasta ja suksen kulkusuunnasta sekä ilmanvastuksen minimoinnista. Helppoa kuin heinänteko - ainakin periaatteessa - sillä näiden tekijöiden optimointi johtaa suomalaiseen klæboon.

Kolmanneksi on lisättävä harjoittelua ryhmässä. Vain siten voidaan vähentää tiukoissa kilpailutilanteissa kaatumisia ja kohottaa tehoharjoitusten intensiteettiä tällaisissa tilanteissa automaattisesti syntyvän urheilijoiden keskinäisen kilpailun kautta. 

Tähän harjoittelutapaan on saatava mukaan erityisesti urallaan nousussa olevat nuoret hiihtäjämme. Heidän ja urallaan pidemmällä olevien hiihtäjien välisiä tasoeroja voidaan näissä harjoituksissa tasoittaa voitelun avulla ja kesällä rullasuksien renkaiden vastusta säätämällä.

Positiivisena asiana haluan tässä vielä mainita että oli mukava huomata viidenneksen kansasta seuranneen MM-hiihtoja. Laji siis kiinnostaa ihmisiä aivan valtavasti, mikä alleviivaa tehtävien päätösten tärkeyttä suomalaiselle huippu-urheilulle: me haluamme hiihtäjiemme nousevan palkintopallille kahden vuoden kuluttua hiihdettävissä Oberstdorfin MM-hiihdoissa oleellisesti useammin kuin Seefeldissä. Hiihtoliiton tehtävänä on toteuttaa tämä unelma.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Maastohiihdon uudet sotkut

Ovatko ihailluimmat suomalaiset mediapimennossa?

YouGov-tutkimuslaitoksen suorittaman kyselyn mukaan ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen on suomalaisten eniten ihailema nainen. Miehistä ykkönen oli Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama; suomalaisista korkeimmalle eli koko kyselyn toiseksi nousi presidentti Sauli Niinistö.

Suomalaisista naisista kymmenen joukkoon nousivat Mäkäräisen lisäksi Aira Samulin (3), Tarja Halonen (sijalla 4), Jenni Haukio (5), Elisabeth Rehn (9) ja Laura Huhtasaari (10). Suomalaismiehistä kymmenen joukkoon nousivat puolestaan Teemu Selänne (5), Vesa-Matti Loiri (6), Martti Ahtisaari (7) ja Kimi Räikkönen (8).

Tuloksiin tutustuttuani jäin itsekseni miettimään mistä näiden suomalaisten ihailu suomalaisten mielissä nousee. Tässä itselleni ensimmäiseksi nousevat mielikuvat. Ensin naiset ja sitten miehet.

Kaisa Mäkäräinen on loistava urheilija, mutta varhain saavutetusta maailmanmestaruudesta ja maailmancupien kokonaisvoitoista huolimatta myös jonkinlainen surullisen hahmon ritari jäätyään urallaan ilman olympiamitalia. Sellainen vetoaa rankan historian läpi käyneiden suomalaisten tunteisiin, kuten vaikkapa Juha Miedon sadasosasekunnin tappion muisteleminen vielä kymmenien vuosien jälkeen osoittaa. Sitä paitsi Kaisa on erittäin kaunis nainen, vaikka sen sanominen taitaakin olla nykyisin poliittisesti epäkorrektia.

Aira Samulin on iloisesta elämänasenteestaan tunnettu ikinuori tanssinopettaja, joka on TV:stä tuttu kaikille suomalaisille. 64 vuotta sitten hän oli myös mannekiinikuningatar, mutta sitä ei kukaan taida enää muistaa.

Tarja Halonen on suomalainen vasemmistojuristi, joka nousi vauraiden porvarisnaisten tuella Suomen presidentiksi. Siltä ajalta hänet muistetaan erityisesti Ottawan Suomelle kalliiksi tulleesta sopimuksesta ja ulkonäöllisestä samankaltaisuudesta amerikkalaisen Conan O´Brienin kanssa. Jotkut muistavat hänet myös aktiivisena toimijana kehitysmaista Suomeen suuntautuvan kansainvaelluksen takana.

Jenni Haukio on presidentti Niinistön herttaisen oloinen runoilijapuoliso. Listalle hän on epäilemättä päätynyt avioliiton kautta.

Elisabeth Rehn on suomenruotsalainen, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri ja melkein myös maan ensimmäinen naispresidentti. Vaalean naisen kuningatartie kompastui ehkä siihen, että demareiden ehdokas Martti Ahtisaari tuli politiikan ulkopuolelta.

Laura Huhtasaari on räväkkä, sanavalmis ja ulkomuodoltaan edustava perussuomalainen, jonka suosio omassa vaalipiirissään Satakunnassa on ollut suorastaan käsittämättömän korkea. Kansallisen tunnettuutensa hän lunasti perussuomalaisten ehdokkaana viime presidentinvaalissa, jossa tarjolla ollut suurmenestys taisi kariutua julkisesti tunnustettuun evoluutioskeptisyyteen. Tai ainakin media jaksoi muistuttaa siitä koko kampanjan ajan, eikä se kyllä ollut mikää suositus myöskään itselleni. 

Sauli Niinistö on onnistunut hyvin presidenttinä. Hän on myös onnistunut nousemaan päivän politiikan yläpuolelle, mikä ei ole ollut yllätys, sillä olihan jän jo presidentiksi ryhtyessään monella tavalla oman puolueensa (kok) valtavirrasta sivussa.

Teemu Selänne on toinen Suomen kaikkien aikojen parhaista jääkiekkoilijoista. "The Finnish flash" teki ensimmäisellä NHL-kaudellaan runkosarjassa 76 maalia ja 56 maalisyöttöä eli yhteensä 132 tehopistettä mikä oli tulokkaiden ylivoimainen ennätys. Viime aikoina hän on toiminut suomalaisen huippu-urheilun puolestapuhujana - myös yksilölajien osalta.

Vesa-Matti Loiri on ollut käsittämätön viihteen monitoimimies: näyttelijä, koomikko, laulaja ja urheilija. Koko kansan suosikiksi kaikkien tuntema tämä Turhapuro taisi nousta tehtyään ikimuistoista yhteistyötä Speden Pasasen kanssa. Myöskään Loirin esittämien Eino Leinon runojen laulutulkinnat eivät ole päässeet unohtumaan suomalaislta. Urheilijana hän saavutti virallisen suomenmestaruuden vesi- ja käsipallossa sekä epävirallisen kaatuilussa. Myös jalkapallo ja nyrkkeily ovat kuuluneet hänen harrastuksiinsa. Sekä moniaiset naissuhteet.

Martti Ahtisaaresta tuli puolueensa (sd) johtoklikin harmiksi presidentti politiikan ulkopuolelta. Niinpä lakerikenkien sävyttämä valtionpäämiehen ura jäi yhteen kauteen, mikä oli koko Suomen kannalta harmillista koska seuraajaksi nousi Halonen. Ahtisaarelle se taisi kuitenkin olla onni, sillä näin hän saattoi keskittyä maailman kriisipesäkkeiden rauhoittamiseen, minkä seurauksena "Mara" sai yhden viime aikojen ainoista ansaituista Nobelin rauhanpalkinnoista (joihin ei kuulu YouGOVin kyselyn ykköselle eli Barack Obamalle myönnetty palkinto).

Kimi Räikkönen on tullut tunnetuksi jäämiehen olemuksestaan ja kyvystään kuljettaa kilpa-autoa poikkeuksellisen kovaa. Niiden seurauksena hän on maailmanmestari ja edelleen yksi Formulasirkuksen valovoimaisimmista tähdistä. Miehellä on kuvankaunis vaimo Minttu.

Lopuksi kunnon blogistin pitäisi osata tehdä jonkinlainen oivaltava yhteenveto. Sellaista en kuitenkaan tee - paitsi todeten monien edellä mainittujen naisten poikkeuksellisen edullisen ulkomuodon (ja sellaisen puuttumisen lähes kaikilta listan miehiltä) - vaan totean YouGov-kyselyn tulosten syntyneen kahden kysymyksen vastausten perusteella: ihaileeko vastaaja henkilöä lainkaan, ja onko hän vastaajan eniten ihailema henkilö.

Sitä en osaa sanoa, miten niistä päädytty prosenttilukuihin, mutta suomalaisten voittajaksi pääsi luvuilla  8,5% ja 10,4%. Ehkäpä niiden alhaisuus selittää sen, miksi listalla on paljon ristiriitaisia hahmoja, joista etenkin muutamat poliitikot luultavasti pärjäisivät myös kyselyssä inhotuimmista ihmisistä.

Niin tai näin. YouGov on julkaissut mielenkiintoisen listan, jolle pääseminen kertoo onnistumisesta omalla alalla. Samalla suuri konkareiden määrä osoittaa, ettei suomalaisten sydämiin pääse hetken julkisuudella, vaan siihen vaaditaan lähes aina pitkäaikaista menestystä.

On siis syytä toivottaa onnea kaikille listalle päässelle. Vaikka itse en ihailekaan teistä kaikkia, ovat saavutuksenne silti blogikirjoituksen arvoinen - vastuullinen valtamediammehan ei ole juurikaan uutisoinut asiasta vaikka muuten se onkin lisäännyt vuosi vuodelta viihdehömppäjournalismin osuutta tarjonnastaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jos meilläkin järjestettäisiin kansanäänestys Yle-verosta...
Vähemmälle huomiolle jääneitä seikkoja presidenttiehdokkaista
Viiden prosentin nainen