Pojat seksuaalisen väkivallan kohteena

Minun käsittääkseni suurin osa ihmisistä ajattelee tyttöjä silloin, kun puhutaan lapsiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Tosiasia kuitenkin on, että myös pojat ovat pedofiilien kohteena. 

Tällaisten uhrien määrä ei ole vähäinen, sillä pojista joka seitsemäs on kokenut lapsuudessaan seksuaaliväkivaltaa. Se on usein alkanut alle kymmenvuotiaana genitaalialueiden kosketteluna ja/tai heidän peniksensä suuhun ottamisena tai jopa hyväksikäyttäjän penetraationa vastineeksi alkoholista tai muusta palveluksesta. 

Vaaran paikkoja poikien kokemaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön ovat aiemmin olleet kirkon, koulun tai urheiluharrastusten kaltaiset instituutiot tai harrastukset, mutta nykyisin lähestymiset ovat siirtyneet yhä enemmän digitaalisiin ympäristöihin. Tyypillinen tekijä on asunut samassa taloudessa tai on ollut pojille jostain muusta syystä ennestään tuttu mies, mutta he joutuvat myös naisen tai alaikäisen tekijän uhriksi useammin kuin tytöt.

Miehet salaavat lapsuudenkokemuksensa useammin kuin tytöt, mutta kertovat myös naisia useammin itsemurhayrityksistä, haasteista arkeen sopeutumisessa tai elintapojen epävakaudesta, sosiaalisista haasteista ja päihteiden väärinkäytöstä. He myös syyttävät tapahtumista usein itseään, sekä saattavat eristäytyä tai muuten vältellä tekojen käsittelyä.

* * *

Edelle kirjoittamiani ongelmia ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa yhteiskunnassa, ei ainakaan julkisuudessa. Näin siitä huolimatta, että ne ovat aivan yhtä vakavia rikoksia kuin tyttöjen ja naisten kokemat seksuaalirikokset. 

Siksi on tärkeää, että myös poikien hyväksikäytöstä puhutaan yhteiskunnassa ja se tuomitaan yhtä selkein sanoin kuin tyttöjen ja naisten kokema seksuaaliväkivalta. Näin siksi, että jokainen tapaus on inhimillinen tragedia ja äärimmäisen vakava rikos.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Laillistettu lapsenraiskaus
Eva Biaudet ja oululaiset lapsenraiskaajat
Kiitokset Turun hovioikeudelle

Rauha vai ei - kas siinäpä vasta kysymys

Verkkouutiset kertoi, että NATO:n Euroopan joukkojen entinen komentaja James Stavridis arvelee Ukrainan ja Venäjän sodassa päädyttävän USA:n tulevan presidentin Donald Trumpin johdolla ratkaisuun, joka muistuttaa Korean sodan aselepoa. Tuolloin sodan molemmat osapuolet saivat pitää hallussaan olevat alueet, joiden pohjalle muodostuivat sitten Korean tasavallan ja Korean demokraattisen tasavallan - tuttavallisemmin Etelä- ja Pohjois-Korean - valtiot, joiden välille muodostettiin demilitarisoitu vyöhyke. 

Stavridiksen mukaan nyt synnytettävä demilitarisoitu vyöhyke jäisi eurooppalaisten valtioiden sotilaiden vahdittavaksi ja Ukrainalle avautuisi NATO:n jäsenyys. Lisäksi sen kanssa aloitettaisiin neuvottelut Euroopan Unioniin liittymisestä. 

Tällainen loppuratkaisu tuntuu toki mahdolliselta, mutta on huomattava, että Koreassa oli kyse sisällissodasta ja Ukrainassa Venäjän hyökkäyssodasta. Tämä tarkoittaa sitä, että edellä kuvatun ratkaisun toteutuessa Venäjä jäisi Ukrainan sodassa kiistattomasti voittajaksi samalla tavalla kuin Neuvostoliitto jäi talvi- ja jatkosodassa, jolloin Suomi joutui luovuttamaan sille alueitaan. Tämän seurauksena Putinille ja hänen seuraajilleen jäisi käytettäväksi malli siitä, kuinka sotilaallisella voimalla voidaan järjestellä asioita haluttuun suuntaan. 

Tämä voisi puolestaan johtaa saman ratkaisumallin hyödyntämiseen myös jatkossa joko Ukrainassa tai muissa Venäjän rajavaltiossa. Vaara ei ehkä kohdistuisi niinkään Suomeen tai muihin NATO-maihin, mutta esimerkiksi aiemminkin Venäjän uhriksi joutunut Georgia tai Venäjästä viime aikoina etääntynyt Armenia olisivat ilmeisessä vaarassa. 

* * *

Ratkaisun avaimet Ukrainassa ovat joka tapauksessa länsimaiden varassa. Lyhyellä aikavälillä merkittävin asia on Donald Trumpin rooli eli hänen mainostamansa rauhanratkaisun sisältö. Mikäli se ei johda sodan päättymiseen - esimerkiksi Stavridiksen arvelemalla tavalla - nousee EU-maiden Ukrainalle antaman avun sotilaallisen merkitys, koska USA tullee vähentämään omaa aseellista panostustaan joka tapauksessa. 

Tällöin mitataan eurooppalaisten tahdonlujuus, sillä EU:n talouskehitys on ollut viime aikoina heikkoa, minkä seurauksena rahalle olisi muutakin käyttöä. Myös sellaista, joka lisää asioista päättävien poliitikkojen kannatusta enemmän kuin Ukrainan tukeminen.

Tämä koskee varsinkin parhaillaan hallituskriisiä potevaa Saksaa, jossa järjestetään ennemmin tai myöhemmin luottamuslauseäänestys. Jos ja kun Olaf Scholzin hallitus kaatuu siihen, seuraavat parlamenttivaalit, joissa Kristillisdemokraattien ja - Venäjään myötämielisesti suhtautuvan - Vaihtoehto Saksalle puolueen kannatukset noussevat rajusti. 

Epäselvempää kuitenkin on, pystyvätkö ne sopimaan seuraavan hallituksen muodostamisesta, vai etsitäänkö jotain muuta ratkaisua mahdollisesti jopa hyvin pitkään. Molemmissa tapauksissa Saksan kyky toimia Ukrainan tukena tulee olemaan kyseenalainen. Ja hinnan siitä maksavat ennen kaikkea Putinin imperialistisista haaveista kärsivät tavalliset ukrainalaiset.

Kaiken kaikkiaan juuri nyt näyttää siis siltä, että ukrainalaisilla on edessään vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Ja siten jää nähtäväksi, onnistuvatko he pääsemään edes kohtuulliseen lopputulokseen Venäjän heille järjestämässä tragediassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Maahanmuutto ja Ukrainan sota järisyttivät Saksan valtapolitiikkaa

Kansalliskielet ja Suomen itsenäisyyden ensimmäinen itu

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Aloitan tämän kirjoitukseni tuoreella tutkimuksella, jonka mukaan 86 prosenttia meistä pitää suomen tai ruotsin kielen osaamista oleellinen osana suomalaisuutta. Lisäksi 85 prosentin mielestä on tärkeää, että kaikki suomalaiset ja Suomessa pysyvästi asuvat osaavat kansalliskieliämme. Kun näitä tuloksia vertaa vuonna 2017 tehtyyn kyselyyn, havaitaan, että kotimaisten kielten arvostus on lisääntynyt peräti 18 prosenttiyksiköllä suomalaisten keskuudessa.  

Lisäksi 78 % vastaajista piti suomen tai ruotsin kielen osaamista hyvin tai melko tärkeänä suomalaisuuden kriteerinä. Tämä osuus ihmisistä katsoi myös, ettei ketään voi pitää suomalaisena, ellei tämä osaa kotimaisia kieliä. Näin ajattelevien osuus oli lisääntynyt vuodesta 2017 noin kymmenellä prosenttiyksiköllä.

Suomalaisista 70 prosenttia katsoi, ettei Suomesta saa luoda sellaista kuvaa, että täällä pärjäisi pelkällä englannin kielellä. Ja 76 prosenttia katsoi, että yliopistoissa ja korkeakouluissa kansalliskielten tulee olla ensisijaisia opetuskieliä. Reunahuomautuksena todettakoon, että olen itse viime vuosina antanut yliopistossa opetusta lähinnä englannin kielellä.

Peräti 85 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että kaikenlaiset palveluiden on oltava maassamme saatavilla kansalliskielillä. Siitä huolimatta vain 43 prosenttia kaipasi kansalliskielten tueksi tiukempaa lainsäädäntöä - toki suuren asiaan kantaa ottamattoman vastaajaryhmän takia lakien tiukennukseen negatiivisesti suhtautuvien osuus oli vieläkin pienempi. 

Kyselyssä selvitettiin myös, että kotoutuvatko maahanmuuttajat nopeammin, jos he oppivat mahdollisimman nopeasti suomen tai ruotsin kielen. Tämän luulisi tietenkin olevan itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta näin ajatteli vain 91 prosenttia suomalaisista.

Lisäksi 71 prosenttia katsoi, että maahanmuuttajapalveluiden tarjoaminen englanniksi hidastaa merkittävästi kotoutumista. Kansalliskielten vaatimista maahanmuuttajilta piti syrjintänä vain yhdeksän prosenttia vastaajista, kun taas 87 prosenttia piti vaatimusta hyväksyttävänä. 

Kyselyn vastaajista peräti 82 prosenttia katsoi myös, että palvelujen tarjoaminen pelkästään englannin kielellä on syrjivää. Lisäksi 67 prosenttia heistä katsoi, että suomalaisten tulee puhua maahan muuttaneille ensisijaisesti suomea tai ruotsia.

Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että me koemme omat kansalliskielemme erittäin tärkeiksi. Ja siten suorastaan oleelliseksi osaksi omaa identiteettiämme ja suomalaista yhteiskuntaa. Siksi oli mielenkiintoista tarkastella vielä tarkemmin sitä, kuinka ihmisten puoluekanta vaikuttaa heidän näkemykseensä kansalliskielten merkityksestä. 

Siinä suhteessa yllätyin todella positiivisesti, sillä eri puolueita kannattavien ihmisten näkemykset olivat hyvin samansuuntaisia lähes kaikkiin edellä käsiteltyihin aiheisiin. Oleellisia eroja - puolueen kannattajien enemmistö oli toista mieltä kuin koko kansan enemmistö - nähtiin vain vihreiden kannattajilla. Ja hekin haluaisivat vain luoda Suomesta sellaisen kuvan, että täällä voi elää englanniksi eivätkä kannattaneet pelkästään kansalliskielien puhumista maahanmuuttajille. 

* * *

Koska itsenäisyyspäivänä on tapana muistella myös sotia - yleensä talvi- ja jatkosotaa - päätin minäkin tehdä samoin tässä itsenäisyyspäivän blogissani. En kuitenkaan ajatellut pitäytyä itsenäisyytemme aikaisissa sodissa, vaan tuoda niiden kontrastiksi esille sen, minkälaista olivat sotiminen ja sen seuraukset silloin, kun yhteiskuntamme turvallisuudesta vastasi emämaa.

Palataan siis 281 vuoden taakse tutustumaan ehkä  heikoimmin tunnettuun Suomessa uudella ajalla käydyn sotaan eli pikkuvihaan johtaneeseen ruotsalaisten sotaretken, josta historiantutkija Teemu Keskisarja (ps) on julkaissut tuoreen teoksen nimellä "Hattujen sota". Siinä kuvataan tragikoomisella tavalla sitä, kuinka Ruotsin armeija luovutti asemansa lähes taistelutta kerta toisensa jälkeen viholliselle. 

Karoliinien hyökkäysarmeijaa johti ylipäällikkö, kreivi Charles Emil Lewenhaupt, joka sotatoimiensa epäonnistumisen seurauksena sekä teloitettiin että hankki paikan historian lehdille Ruotsin kaikkien aikojen huonoimpana sotapäällikkönä. Molemmat seuraukset olivat kieltämättä ansaittuja jo siksikin, että hinnan hänen kyvyttömyydestään maksoivat tavalliset kaakkoissuomalaiset sotaan liittyneessä pikkuvihassa.

Hinta oli äärimmäisen kova, sillä Kuninkaantien varrella sijainneista Kaakkois-Suomen taloista hävitettiin peräti kolme neljännestä. Näillä alueilla itse sotatoimien, joukkojen mukana kulkeutuneiden tautien ja armeijoiden ylläpidosta johtuneen ruuanpuutteen aiheuttama tuho oli jopa pahempi kuin isovihan aikana. 

Kymenlaakso menetti muutaman kuukauden aikana noin viidenneksen väestöstään, kun taas Säkkijärvi, Vehkalahti, Virolahti ja Kymi menettivät joka neljännen asukkaansa. Kuolleisuutta voi halutessaan verrata vaikkapa Gazan kaistalla tähän mennessä kuolleiksi väitettyjen noin 16 000 ihmisen 0,97 prosentin osuuteen koko alueen väestöstä. 

Ehkäpä oli suomalaisten onni, ettei Ruotsin armeija vetäytynyt Helsinkiä lännemmäksi, vaan antautui viholliselle jo nykyisessä pääkaupungissamme. Näin maan tiheimmin asutut ja taloudellisesti vauraimmat Lounais-Suomi ja Pohjanmaa säästyivät tuhoilta. Maan kaakkoisraja kuitenkin siirtyi Kymijoelle yli puolen vuosisadan ajaksi, kunnes tsaari Aleksanteri I liitti sen valloittamaansa muuhun Suomeen vuonna 1812. 

Arvoisa lukijani saattaa nyt kysyä sitä, miksi ihmeessä otin kirjoittaakseni tästä surkeasta sodasta juuri itsenäisyyspäivänä. Eihän siihen liittynyt juuri minkäänlaisia urotekoja saati sankarillisia ihmeitä. 

Oli minulla kuitenkin oikein hyvä syy. Hattujen sodan aikana kävi nimittäin niin, että mahdollisesti suomalaisten myssyjen pyynnöstä Venäjän keisarinna Elisabet antoi maaliskuussa 1742 manifestin, jossa luvattiin Venäjän tuki Suomelle, mikäli se hankkiutuisi itsenäiseksi. 

Manifestissa oli ajateltu jo tulevaa kuningastakin, sillä valtionpäämieheksi eli Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia. Tämä ei kuitenkaan päätynyt syrjäisen Suomen hallitsijaksi, vaan nousi myöhemmin paljon suuremmaksi viskaaliksi, nimittäin Venäjän keisari Pietari III:ksi, joka tuli ensin hulluksi ja sittemmin tapetuksi. 

Kuten hyvin tiedämme, keisarinna Elisabetin itsenäisyyshanke jäi toteutumatta. Se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen kerta, kun ajatus Suomen itsenäistymisestä nousi laajemmin esiin - siis jonkinlainen itsenäisyytemme itu. 

Siksi sitä kannattaa muistella - ellei muuten niin juuri nyt - koska kypsyttyään maailmanhistorian mittakaavassa silmänräpäystäkin lyhyemmän 175 vuoden ajan, tuli itsenäisestä Suomesta todellisuutta, jota voimme juhlia tänä päivänä niin suomen kuin ruotsinkin kielellä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talouden tila ja itsenäisyys
Pitäisikö itsenäistä Suomea kehittää Taisto Sinisalon ja Oula Silvennoisen vai J.K. Paasikiven viitaoittamalla tiellä?
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus

Miksi suhtautuminen yhtä vakaviin sotarikoksiin on erilaista?

Viikonlopun aikana medioihin levisi tieto murhatuista ukrainalaisista siviileistä, joita oli löytynyt venäläisten ensin valtaamilta, mutta Ukrainan myöhemmin takaisin ottamilta alueilta. Ne vahvistivat entisestään kuvaa siitä, etteivät venäläiset noudata niin sanottuja sodan sääntöjä. 

Niinpä poliitikot ja asiantuntijat tasavallan presidenttiä, pääministeriä ja Helena Rantaa myöden myös Suomessa riensivät kauhistelemaan tuomitsemaan Venäjän teot sekä - aivan oikein - vaatimaan heidän saattamistaan vastuuseen. Samoin tekivät poliitikot ympäri maailman. 

Toki tuomitsen itsekin nämä hirmuteot synkkinä sotarikoksina. Mutta samalla on syytä todeta, ettei Putinin armeijan aiemmin ilmi tullut tapa käydä sotaa ohjuksin ja muin asein välittämättä siviileistä ole ollut yhtään vähemmän tuhoisaa. Siksi myös sitä tulisi loogisesti ajatellen pitää aivan yhtä vakavana siviileihin kohdistuvana sotarikoksena.

Minusta tässä asiassa on mielenkiintoista se, kuinka jälleen kerran jouduimme havaitsemaan, ettei todellisuus välttämättä vastaa ihmisten reaktioita. Klassinen esimerkki tästä on susien pelko: nehän kyllä ovat vaarallisia petoja suurine hampaineen, mutta eivät ole sataan vuoteen aiheuttaneet ihmishenkien menetyksiä toisin kuin hirvet, joiden takia Suomessa on kuollut vuosittain keskimäärin kaksi ihmistä.  

Silti hirviä ei pelkää kukaan, mutta sudet herättävät kauhua. Ajatus kuolemisesta hirvikolarissa ei selvästikään ole yhtä pelottavaa kuin joutuminen suden hampaisiin. 

Ja sama koskee näköjään myös sodassa tappamista. On selvästi vastenmielisempää ajatella, että ihminen käy käsiksi siviiliin teloitustarkoituksessa kuin se, että tämä tapettaisiin kauempaa ampumalla ilman, että murhaajan ja murhatun välille syntyy fyysistä kontaktia. Kummassakin tapauksessa teko on kuitenkin aivan samalla tavalla tahallinen ja johtaa samanlaiseen traagiseen lopputulokseen. 

Olisiko yhteys suden ja murhaajan välillä se, että molemmat käyvät tarkoituksella tappamassa valitsemansa henkilön, mutta hirvi tai ohjus tappavat uhreja, joita ne eivät ole erikseen valinneet? Vai mistä ihmeestä tässä epäloogisuudessa mahtaa olla kyse?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Military specialist: Russian plan in Ukraine was incredibly poor
Mikko Vuorenpää osoitti, ettei ole olemassa yksinkertaisia kysymyksiä
Halla-aho älyllisesti rehellisenä