Ennustajaeukot ja katteettomat lupaukset

Eilisen kahden blogitekstin (ensimmäinen ja toinen) päivän jälkeen tarjoan teille - arvoisat lukijani - hiukan mustaa huumoria. Ja samalla niiden varjolla ripauksen vakavaa asiaa. 

Verkkouutisissa oli nimittäin hauska uutinen talousennustajien onnistumisista. Sen varsinainen uutinen ei kuitenkaan ollut se, mikä itse tekstiin oli kirjoitettu, vaan alla olevan kuvan sanoma.

Kuvassa näkyvät pylväinä eri ennustajien näkemykset ja viivalla talouden todellinen kehitys. Eikä vaadi minkäänlaista mielikuvitusta nähdä, että ennustajat tekevät keskenään hyvin samanlaisia ennusteita, mutta todellisuus elää pitkälti omaa elämäänsä. 

Siksi talouden ennusteille ei kannata - ainakaan tavallisen kaduntallaajan - panna liian suurta painoarvoa, vaan elää omaa elämäänsä luottamalla siihen, että ahkeroimalla työpaikallaan, pitämällä rahankäyttönsä kurissa sekä tekemällä muutenkin oikeita asioita koittaa aina myös huominen päivä - joko aurinkoisena tai ainakin siedettävänä. 

* * *

Tämä ohje pätee myös valtakunnan tasolla eli poliittisten päättäjien piirissä. Eli ei sielläkään pitäisi tarjota vaalikarjalle kaikkea mahdollista hyvää ja kallista - eli antaa katteettomia lupauksia - vaan pää tulee ennemmin tai myöhemmin vetävän käteen myös julkisessa taloudessa. 

Jos joku kuitenkin lupaa kaikkea hyvää ja kaunistaa, kannattaa häneen suhtautua suurella varauksella. Varsinkin siinä tapauksessa, ettei hän samalla kerro, millä hänen lupauksensa rahoitetaan myös taloudellisesti ankeina aikoina.

Esimerkin tällaisesta vastuuttomasta puolueesta tarjosi tänä aamuna bloggarikollega Yrjöperskeles. Valitettavasti hänen esille nostamansa puolue ei kuitenkaan ole ainoa Suomessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Peltojen vettämisellä on seurauksensa
Kansan reilu enemmistö tahtoo demarihallituksen
Suhteellinen ja todellinen köyhyys

Jarkko Eloranta eroaisi, jos ymmärtäisi olevansa pelkästään haitaksi

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta perusteli työntekijöiden poliittista lakkoilua suuttumuksella ja sillä, että maan hallitus toimii perustuslain suomin valtuuksin antamatta järjestölle sille kuulumatonta valtaa. Jälkimmäisen vaatimuksen taustalla on eräänlainen maan tapa, jota on luonnehtinut aiempien hallitusten noudattama käytäntö delegoida valtaa työmarkkinajärjestöille. 

Tämä tilanne on tietenkin absurdi jo sellaisenaan, etenkin kun Eloranta perustelujensa lisäksi katsoi asiakseen esittää hallitukselle myös suoria uhkauksia. Ei sentään fyysisestä väkivallasta, mutta joka tapauksessa entistä vakavammin ja pidempään maamme taloutta häiritsevistä toimista.

Tosiasia tietenkin on, ettei hallitus ole pyytänyt ay-liikettä ja työnantajia niin sanottuihin kolmikantaneuvotteluihin. Toisaalta työministeri Arto Satonen (kok)  on kuitenkin pyytänyt työmarkkinajärjestöiltä ehdotuksia mallista, "joka täyttää ne tavoitteet, jotka hallitusohjelmalla on, niin silloin se on rinnakkainen vaihtoehto. Silloin voidaan luopua tästä hallitusohjelman kirjauksesta."

Valitettavasti työmarkkinajärjestöt eivät ole kyenneet tekemään työministerin pyytämää esitystä, eikä hallitus voi jäädä sellaista myöskään ikuisesti odottamaan. Tämän tosiasian alleviivasi kylmäävällä tavalla tuore tieto, jonka mukaan Sanna Marinin (sd) punavihreän hallituksen jättämä rahoitusvaje kuluvalle vuodelle oli yllättäen peräti 3,2 miljardia suurempi kuin aiemmin oli luultu. 

Lisäksi Valtionvarainministeriö kertoi pari kuukautta sitten, että "Suomen talous on taantumassa loppuvuoden" ja "julkinen talous heikkenee tästä vuodesta lähtien, ja julkisyhteisöjen alijäämä on 3 prosenttia, tai yli, vuosina 2024–2026". Toisin sanoen Suomen asiat ovat menossa päin helvettiä ja maan talous on vaipumassa yhä suurempiin ongelmiin, joista nouseminen käy sitä vaikeammaksi, mitä pidempään tilannetta korjaavien päätösten tekemiseen ja toimeenpanoon kuluu. 

Tilanne on siis vakava mutta ei vielä toivoton. Valtionvelka on kaikesta huolimatta vielä hiukan matalampi suhteessa bruttokansantuotteeseen kuin se oli 1990-luvun puolivälissä, jolloin maa oli todellisessa vaarassa menettää luottokelpoisuutensa ja sen myötä taloudellisen itsenäisyytensä. Siksi Suomen julkisen talouden ongelmat voidaan edelleen ratkaista, kunhan toimeen ryhdytään välittömästi sekä riittävän voimakkaasti. 

Tämä kaikki näyttää kuitenkin olevan liian vaikeaa Jarkko Elorannan ymmärrettäväksi. Samoin kuin se, että jos järkevä ihminen ymmärtäisi olevansa pelkästään haitaksi itselleen ja ympäristölleen, tekisi hän kaikille kanssaeläjilleen palveluksen toteamalla tilanteen ja astuen syrjään tehtävistä, joita ei kykene hoitamaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Viivyttely julkisen sektorin tervehdyttämisessä tulee kalliiksi
Demokratian vastainen korporaatio
Jarkko Eloranta alleviivasi hallitusohjelman toteuttamisen tärkeyttä

Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä

Helsingin sanomissa oli tänä aamuna kaksi mielenkiintoista ja toisiinsa liittyvää artikkelia. Lehti nimittäin kertoi, että valtiovarainministeriön näkemyksen mukaan maamme julkisen talouden velanotto kasvaa pian yli 15 miljardiin euroon vuodessa. Tällöin velkasuhde kasvaisi muutamassa vuodessa peräti 80 prosenttiin bruttokansantuotteesta. 

Lukemaa on syytä verrata 1990-luvun lama-ajan velkasuhteeseen - noin 65 prosenttiin - jolloin silloisen pääministerin mukaan oltiin lähellä tilannetta, jossa ulkomaiset rahahanat olisivat sulkeutuneet. Siten Suomen julkisen talouden tila näyttäisi juuri nyt olevan melkoisen kehnossa kunnossa.

Sittemmin on tietenkin tapahtunut paljon muutoksia - eikä vähiten EKP:n päätettyä pelastaa eteläisen EU:n valtiota ostamalla itselleen niiden arvottomia velkakirjoja eli suomeksi sanottuna painamalla talouteen lisää euroja. Tämän tien lopputulos on kuitenkin edelleen epäselvä ja sillä lienee oma osuutensa nyt liikkeelle ryöpsähtäneeseen globaaliin inflaatioon.

Se toinen mielenkiintoinen uutinen liittyi kysymykseen siitä, pitäisikö kulttuurialan rahoitusta lisätä. Siinä HS:n lukija sai vastata kolmeen kysymykseen. Yhdessä tiedusteltiin pitäisikö taiteen ja kulttuurin osuus budjetista nostaa prosenttiin, toisessa pitäisikö ihmisten maksaa enemmän omasta kulttuurinkulutuksestaan ja kolmannessa tiedusteltiin pitäisikö Ylen rahoitusta leikata. 

Hämmästykseni oli melko suuri, kun huomasin kaikkien muiden puolueiden paitsi Perussuomalaisten ja Liike Nytin joko sulkevan kulttuurialan ja Ylen pois julkisten menojen leikkauksista tai jopa vaativan niihin käytettävien varojen kasvattamista. Tämä siis tilanteessa, jossa joudumme valtiovarainministeriön mukaan elämään rankasti velaksi seuraavalla hallituskaudella. 

Itselleni jäi kuitenkin tänä aamuna epäselväksi, että onko puolueidemme enemmistön - Vasemmistoliitosta Kokoomukseen - poliittinen näkemys se, että supistetaan enemmän julkisen sektorin muita menoja - siis esimerkiksi puolustusta, sosiaali- ja terveyssektoria tai koulutusta - vai tahdotaanko olla kuin hullu mies Huittisista, joka tuhlasi enemmän kuin tienasi. Vai onko niin, että ne päästelevät luikuria ja leikkaavat kulttuurista sittenkin valtaan mahdollisesti päästyään.

Täältä näppäimistön takaa on joka tapauksessa mahdotonta pitää mitään näistä vaihtoehdoista vastuullisena politiikkana. Ja toivon siksi, että mahdollisimman moni äänestäjä ymmärtäisi edelle kirjoittamani yhteyden talouden ja puolueiden kulttuuripuheiden välillä sekä niiden vakavuuden suhteessa Suomen tulevaisuuteen. 

Positiivista asiassa on se, että peräti 56 prosenttia suomalaisista näkee julkisten kulttuurimenojen supistamisen hyvänä säästökohteena nykyisessä rahapulassa. Sen edelle menevät 21 asiakokonaisuuden listalla ainoastaan maksut EU:lle ja kansainvälinen yhteistyö. 

On siis syytä toivoa, että kansa toimisi äänestyskopissa siten kuin se ajattelee. Ja valitsisi vallanpitäjikseen vastuulliset poliitikot.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisista on tulossa selvästi suurin puolue
Marinin hallituksen hinta
Suomalaiset eivät kannata verohelvettiä

Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Tämä on kuudestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi onnistui luovimaan toisen maailmansodan jälkeen Paasikiven-Kekkosen-linjana tunnetuksi tulleen suomettumispolitiikan varjossa kohti läntistä maailmaa. Samalla nuorison koulutustaso nousi oleellisesti, mutta synnytti äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, jonka käyttövoima kuihtui elintason nousun ja maastamuuton seurauksena.

Seuraavassa vaiheessa 1980-luvun Suomi suuntasi kohti vertaansa vailla olevaa taloudellista nousua.  Sen käyttövoimana oli rahapolitiikan liberalisointi, joka salli pankeille oikeuden liikutella ulkomaisia valuuttoja ja myöntää niihin perustuen valuuttalainoja myös yrityksille, joilla ei ollut ulkomaisissa valuutoissa laskutettavia tuloja. Samalla kuitenkin jätettiin Suomen markka poliittisesti säädellyksi eli sen arvo jäi vapauttamatta markkinavoimien päätettäväksi.

Tämä ristiriita loi pohjan 1990-luvun laman poikkeukselliselle syvyydelle Suomessa. Valuuttalainojen vapautumisen seurauksena markkinoille tulvi rahaa, joka suuntautui lähinnä kotimarkkinoille. Samaan aikaan vahvan markan politiikka kuristi vientiyrityksiä ja poliittisella tasolla tiukasti kielletyt devalvaatio-odotukset nostivat kotimaisia korkotasoja. 

Niinpä Suomen markka sidottiin euron edeltäjään eli ecuun ylikorkealla kurssilla. Lopulta koko rakennelma kaatui, pankkeja meni konkurssiin ja erityisesti kotimarkkinayrityksiä sortui pakkodevalvaation jälkeen kohtuuttoman kalliiksi käyneisiin valuuttalainoihinsa, valtion velka räjähti kasvuun, vientiyritysten kilpailukyky väheni, työttömyysaste nousi tolkuttomiin mittoihin ja velkaiset ihmiset menettivät tulevaisuutensa joutuessaan vararikkoon.

Kaiken tämän seurauksena markka päästettiin lopulta kellumaan, minkä seurauksena vientiyritysten kilpailukyky parani nopeasti. Sen seurauksena Suomen talous muuttui Nokian menestyksen myötä suuryritysvetoiseksi ja alihankintavetoiseksi. Samalla suomalaiset suuryritykset alkoivat kansainvälistyä ripeästi. 

Laman syvyyteen vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton samaan aikaan tapahtunut romahtaminen, jonka seurauksena idänkauppa romahti. Sen seurauksena suomalaiset poliitikot jättivät käyttämättä tilaisuuden liittyä entisten Varsovan liiton jäsenten ja Neuvostoliitosta irronneiden Baltian maiden tavoin läntiseen sotilasliittoon eli NATO:n, koska se olisi osoittanut heihin vuosikymmeniä kohdistuneet suomettumisepäilyt oikeiksi. Euroopan Unioniin kuitenkin liityttiin vuonna 1995, vaikka sitä pidettiin vielä vuonna 1991 täysin epärealistisena tavoitteena.

Suuren laman jälkeen suomalainen talous muuttui aiempaa uusliberalistisemmaksi, mistä yhtenä merkkinä on työnantajan ja työntekijöiden välisen suhteen hämärtäminen yrityksen tuloihin sidottujen optiojärjestelyiden kautta. Näin palkansaajien suhteellinen asema heikkeni, eikä suurtyöttömyys mahdollistanut työntekijäpuolelle aktiivista toimintaa sen poistamiseksi. 

Tähän päättyi tämän kirjoitussarjan pohjana ollut professori Heikki Ylikankaan teos. Siinä jäivät siis käsittelemättä Nokian tuho, Suomen puolustuspoliittinen länsisuuntaus sekä näiden jälkeiset tapahtumat. Sallittakoon tähän yhteyteen kuitenkin vielä muutama kommentti niihin liittyen.

* * *

Yksi lama-ajan merkittävimmistä toimenpiteistä oli suomalaiseen koulutukseen panostaminen. Sen seuraksena maahan syntyi ennenäkemätöntä osaamista, joka mahdollisti Nokian nousun aivan poikkeukselliseen asemaan suomalaisessa taloushistoriassa. Se oli parhaimmillaan maailman selkeä markkinajohtaja alallaan noin 40 prosentin markkinaosuudella - ja vieläkin suuremmalla osuudella tuotoista - mutta ajautui sellaisena kahteen tuhoisaan virheeseen.  

Ensinnäkin Nokia menetti innovatiivisuutensa todennäköisesti virheellisen henkilöstöpolitiikan seurauksena. Siihen johti yrityksen harjoittama sisäiseen kilpailutukseen perustunut tuotekehitys, josta seurasi epäterve taistelu talon sisällä, mikä suuntasi ihmisten huomion uuden tekemisestä kilpailevan ryhmän tuotekehityksen kampittamiseen. 

Toiseksi yrityksen lähes määräävä asema markkinoilla johti voittojen maksimointiin kustannuksia minimoimalla. Tämän seurauksena yrityksen tuotteita valmistettiin halvan työvoiman maissa, joista lopulta rekrytoitiin myös tuotekehityksen työvoimaa ymmärtämättä, että länsimaiden ja kehitysmaiden välisellä elintasoerolla on myös tosiasioihin perustuvia syitä. 

Nokian tuhon myötä suomalainen talouselämä menetti lippulaivansa, jolloin vihreään kultaan perustuvat suuryritykset palasivat talouden selkärangaksi. Nokian tuhoutuessa sen osaava työvoima ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan on jakautunut hyödyttämään useampia suomalaisia yrityksiä. 

Samaan aikaan Suomi on EU:n integraatioprosessin myötä menettänyt omaa itsenäisyyttään Brysseliin ja joutunut kriisitilanteissa rahoittamaan pienemmän tuottavuuden valtioita. Toisaalta tietotekniikan kehitys on ajanut metsäteollisuuden rahantekoautomaatin eli paperin kulutuksen alas, mikä on vastareaktiona virkistänyt näiden yritysten tuotekehitystä. 

Tässä vaiheessa karu totuus on se, ettei Suomen talous ole vieläkään saavuttanut sitä kansainvälistä asemaa, joka sillä oli Nokian suuruuden aikana. Eikä metsien talouskäyttöön EU:n tasolta kohdistuvat rajoitusvaateet ainakaan edistä sen tulevaisuutta, mikäli ne toteutuvat. 

Ulkopolitiikan osalta Venäjän Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyksen osoitettua puolueettomuuspolitiikan onttouden tarjoutui Suomi pikavauhtia osaksi läntistä puolustusliittoa. Toteutuessaan tämä päätös varmistaa maan sotilaallisen turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen, mutta saattaa samalla johtaa aiempaa useammin sotkeutumiseen kansainvälisiin konflikteihin ja vahingoittaa suhteita suureen itäiseen naapuriin.

Ehkäpä suurin suomalaisen yhteiskunnan muutos on kuitenkin tapahtunut kehitysmaista länsimaihin suuntautuneen kansainvaellusaallon seurauksena. Sen ja kantaväestön lisääntymishaluttomuuden seurauksena Suomen väestöpohjan laatu tulee muuttumaan oleellisesti aiemmasta - eikä tämän fundamentaalisen muutoksen kaikkia seurauksia ole tässä vaiheessa mahdollista ennakoida. Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että maahan on muodostunut heikosti integroituva väestönosa, joka kantaväestöä nopeammin kasvavana tulee muuttamaan koko suomalaisen yhteiskunnan perusrakennetta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen talouden Feniks-lintu
Kun minä kuolen...
Nokia ja kustannukset

Maailmantilanne vaatii pystyviä johtajia

Charles Chaplin kuvasi 1930-luvulla elokuvaa Nykyaika, jossa hän katsoi tuolloin uudenaikaisten keksintöjen heikentävän kansalaisten elämänlaatua. Elokuvaa pidetään Chaplinin kannanottona pienten ihmisten puolesta modernisaatiota vastaan. Taustalla oli tietenkin vuoden 1929 pörssiromahduksesta alkanut suuri lama. 

Sen aikanahan Yhdysvaltojen teollisuustuotanto vähentyi 47 ja bruttokansantuote 33 prosenttia. Weimarin Saksassa työttömyys taas nousi talvella 1929–1930 yli kahteen miljoonaan työttömään. 

Saksassa talouden romahtamista nopeutti se, että yhdysvaltalaiset pankit vetivät sieltä luottonsa pois. Siitä huolimatta sekä Yhdysvalloissa että tietenkin myös Saksassa koettiin suurtyöttömyys, jonka seurauksena muuan itävaltalaissyntyinen taiteellisia taipumuksia omaava herra onnistui nousemaan valtaan Berliinissä ja päätyi lopulta johtamaan maailman sen historian suurimpaan sotaan.

* * *

Nykyään ei enää ole Charles Chaplinia eikä Adolf Hitleriä, mutta edelleen löytyy kuitenkin henkilöitä, jotka kiinnittävät huomiota erilaisiin epäkohtiin. Ja niitähän riittää. 

Eniten on huomiota herättänyt Venäjän hyökkäyssota, jonka tavoitteena on tuhota 1930-luvulla valtaan nousseen itävaltalaissyntyisen herran tavoin kokonainen kansakunta. Pyrkimyksen seurauksena maailmaa uhkaa ruokapula.

Suomessa Valtiovarainministeriö taas totesi juuri, että maamme talouskasvu hyytyy, inflaatio kiihtyy ja julkisen velan korkomenot kasvavat nopeasti. Samalla myös yksityisten ihmisten lainanhoitokulut kasvavat siitä, mihin viime vuosien aikana on totuttu - eikä tämä voi olla vaikuttamatta etenkään suuria asuntolainoja ottaneiden nuorten ihmisten elämän edellytyksiin. 

Suomen energiansaantikin on jälleen vaarassa, koska Olkiluodon ydinvoimalan valmistuminen näyttää jälleen kerran viivästyvän. Sen seurauksena on vaarana, että energia loppuu ensi talven kovimpina pakkaspäivinä, koska sen tuonti itänaapurista ei vallitsevassa tilanteessa ole mahdollista. 

Eikä tässä kaikki. Kaupungistuminen on vaarantanut terveytemme tekemällä mikrobistostamme liian yksipuolisen. Lisäksi - syystä tai toisesta - länsimaisten miesten siemennesteen laatu on mennyt niin heikoksi, että heillä on vaikeuksia saattaa naisensa raskaaksi. 

Hyvät ratkaisut ovat siten kullanarvoisia sekä kansainvälisen että kotimaisen politiikan saralla. Nähtäväksi jää, löytyykö maailmalle johtajia, jotka pelastavat meidät tästä tilanteesta vähäisemmin vaurioin kuin 1930-luvun laman jälkeisen Saksan piällysmies.

* * *

Onneksi olemme juuri tällaisia tilanteita varten valinneet eduskuntaan mielestämme päteviä henkilöitä huolehtimaan maamme tulevaisuudesta. Yksi sellainen on kansanedustaja Suldaan Said Ahmed (vas), joka on ottanut asiakseen lasten oikeuksista huolehtimisen. Eikä minkä tahansa lasten, vaan useamman kuin kahden vanhemman perheiden ja transihmisten jälkeläisten. 

Epäselväksi minulle kuitenkin jäi, mitä hän tarkoitti. Siis ovatko kansanedustajan huolen aiheena polyamoristen suhteiden ja sukupuoli-identiteetiltään epävakaiden henkilöiden omat intressit vai heidän jälkeläistensä hyvinvointi. Epäilen ensimmäistä, vaikka toki Ahmed mainitsikin ajavansa nimenomaisesti jälkimmäisten oikeuksista. 

Vielä epäselvemmäksi minulle on jäänyt se, millä tavalla Ahmed aikoo ratkoa edellä esille nostamiani päälle vyöryviä akuutteja ongelmia. Toivottavasti hänen kannattajansa ja puolueensa johtonaiset ovat asiasta minua paremmin selvillä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kunta-alaan sopimus aiheutti vaikeasti selvitettävän vyyhdin
Vladimir Putin ja kulttuurin synty
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus

Vladimir Putin ja kulttuurin synty

Sillä aikaa kun läntinen maailma on omaksunut demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja ihmisten yhä kasvavan vapauden elää oman tahtonsa mukaan, on Venäjä kerta toisensa jälkeen epäonnistunut tämän kulttuurin omaksumisessa. Demokratian sijaanhan siellä hallitsee näennäisdemokraattisia kulisseja hyödyntävä Vladimir Putin lähes yksinvaltiaan elein.

Heikosti sujuneen Ukrainan sodan seurauksena Putin pyrkii eristämään alamaisensa myös länsimaiselta tiedonvälitykseltä ja samalla globaalilta kulttuurilta estämällä heiltä internetin ja monien sosiaalisen median alustojen käytön. Tämä on tietenkin venäläisten - ja koko maailmankin - kannalta ikävää, mutta tämän blogin kannalta mielenkiintoista, koska hänen pyrkimyksensä toivat mieleeni jokin aika sitten lukemani tutkimusraportin. 

Siinä oli tutkittu tulenkäytön alkamisen historiaa ja todettu sen alkaneen noin 400 000 vuotta sitten kutakuinkin samaan aikaan ympäri maailmaa. Toisin sanoen, tulta ei mitä todennäköisimmin kesytetty muista riippumattomasti eri ihmisyhteisöjen parissa, vaan sen jälkeen kun joku keksi sen, siirtyi taito naapuriheimoille, jotka omivat tulen käytön sen jo taitavilta ryhmiltä. Toisin sanoen ihmisille tyypillinen kulttuurien leviäminen alkoi viimeistään tällöin. 

Samaan tapaan oli levinnyt myös Levalois-teknologiaksi kutsuttu kivityökalujen valmistustapa noin 100 000 vuotta myöhemmin. Sen sijaan sitä vanhemman Acheulian teknologiaan kuuluvien kivityökalujen ilmaantuminen antropologiseen aineistoon kesti satoja miljoonia vuosia - eikä siten todennäköisesti levinnyt ihmisryhmien välillä tietojen ja tapojen vaihtamisen kautta. 

Toisin sanoen Acheulian työkalujen syntyessä kulttuurievoluutio ei vielä hallinnut maailman kehitystä, vaan alkoi ohjata ihmisten elämää noin 400 000 vuotta sitten. Ja on sen seurauksena johtanut yhä kiihtyvään kulttuurievoluutioon, joka on mullistanut niin ihmisten kuin muunkin eliökunnan elämän maapallolla. 

Ja nyt suuruudenhullu Putin siis kuvittelee voivansa pysäyttää tämän satojen tuhansien vuosien kehityksen omassa valtakunnassaan. Siis valtakunnassa, joka on hänen sotilaallisen virhearvionsa takia parhaillaan syöksymässä taloudelliseen kaaokseen ja sen myötä lamaan, joka varmemmin kuin mikään muu tulee nostamaan omaisuutensa menettäneet ihmiset häntä vastaan ja ennemmin tai myöhemmin kaatamaan hänen hallintonsa. 

Itse asiassa tämän tuhon merkit ovat jo nähtävissä. Onhan Venäjän keskuspankin johtaja osoittanut halunsa jättää uppoavan laivan ja maan aiempien talousuudistusten arkkitehti on jo lähtenyt maasta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Menneiden aikojen perheidylli
Kuinka moralisoiva jumala syntyi?
Kulttuuri muokkaa evoluutiota

Putinin sodan taloudellinen hinta

"Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa, joka kiveä vierittää, jää itse sen alle" todetaan Raamatun sananlaskujen kirjan 26 luvun 27 jakeessa. Tämä kuvaa erinomaisesti Vladimir Putinin toimintaa Ukrainassa sekä sen seurauksia Venäjälle. 

Enkä tarkoita nyt pelkästään Venäjän armeijan hyvin tunnettuja vastoinkäymisiä voimattomaksi luullun vihollisen kanssa, vaan myös niitä toimia, joihin bunkkerimies Putin on ryhtymässä pelastaakseen itsensä. Esimerkkinä siitä on uhkaus maasta poistuvien ulkomaalaisten yritysten omaisuuden kansallistamisesta. 

Sen seurauksena venäläiset voivat toki jollain tavalla voimaantua, mutta samalla Putinin valtakunta voi olla varma siitä, etteivät länsimaalaiset rahamiehet sijoita tulevaisuudessa rahaansa Venäjän markkinoille kovin helpolla. Ja että siitä seuraa vuorenvarmasti investointilama itänaapurissa. 

Samaan aikaan länsimaat etsivät keinoja päästä eroon erityisesti öljyn ja maakaasun tuonnista Venäjältä. Tämä vie epäilemättä jonkin verran aikaa, mutta lopputuloksena on joka tapauksessa venäläisten merkittävimmän vientituotteen elinkaaren oleellinen lyheneminen. Yhdessä investointilaman kanssa se tarkoittaa venäläisten elinolosuhteiden selvää heikkenemistä tulevina vuosikymmeninä.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää. Suomessa tiettyjen taloustoimien arvo tulee nousemaan oleellisesti, koska länsimaat pyrkivät eroon venäläisestä tuontitavarasta. Esimerkiksi Talvivaaran nikkelin arvo tulee nousemaan oleellisesti. 

Suomalaisen metsäteollisuuden lopettaessa venäläisen puun tuonnin, seuraa siitä suomalaisten metsien arvonnousu. Tämä tarkoittaa suoraa varainsiirtoa metsänomistajille eli suurelta osin maaseudulle. Samalla suomalaisen metsäteollisuuden kotimaisuusaste nousee entisestään, vaikka venäläispuulle toki haetaan korvaajaa aina Etelä-Amerikan eukalyptusta myöden. 

Tässä on tosin se riski, että venäläiset saattavat sulkea metsäteollisuuden tarvitseman maakaasun toimituksen. Se olisi toki suuri ongelma suomalaiselle teollisuudelle, mutta Venäjän ja sen vientitulojen kannalta vastaisi omaan jalkaan ampumista - ellei suorastaan venäläistä rulettia - eikä kaasuhanojen sulkeminen liene siitä syystä kovin todennäköistä.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että Vladimir Putin on siirtämässä Venäjää laskevan talouden kaarelle, josta nouseminen vaatisi kokonaan uudenlaista politiikkaa ja sille johtajaa. Mutta jos sellainen löytyisikin, olisi edessä valtava tehtävä korjata se vahinko, jonka Putin on suurelle isänmaalleen tuottanut.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjällä orastavaa kapinaa, Putinilla sairautta ja Bidenilla tapaaminen
Vihreän siirtymän toteutus on suunniteltava uudelleen
Aikamme tyhmyyksiä

Yhtä järkevää kuin housuihin kuseminen pakkasella

On totta, että koronapandemian aikana julkisen talouden raskaskin velkaantuminen on järkevää yritysten ja yksittäisten ihmisten toimeentulon turvaamiseksi. Kuitenkin juuri nyt, kun pandemia näyttäisi rokotusten ansiosta menevän ohi viimeistään syksyyn mennessä, on aika tehdä päätöksiä siitä, kuinka maamme julkinen talous saadaan jälleen tasapainoon. Ja sen talouteen tehdään tilaa tulevia laskukausia varten.

Tähän otti kantaa Kai Mykkäsen (kok), joka esitti hän eilen sattuvaa kritiikkiä Sanna Marinin (sd) hallitusta kohtaan. Kyse oli siitä, miten maahamme - ja erityisesti sen yksityiselle sektorille - saataisiin jatkossa riittävästi osaavaa työvoimaa tilanteessa, jossa talouden huoltokyvyn kannalta haitallinen väestönosa kasvaa sekä demografisista että maahanmuuttopoliittisista syistä.

Mykkänen totesi yhdeksi keinoksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisen siten, että se houkuttelisi työhönpaluuseen niitä - osaavia ja työhön kelpaavia - ihmisiä, jotka nykyjärjestelmässä odottelevat ansiosidonnaisen päättymistä. Hänen omia sanojansa lainaten: "työttömyysjaksojen päättymisessä on selvä piikki ansiosidonnaisen päättymisen kohdalla. Jos näitä työttömyysjaksoja saataisiin loivemmalla tuen porrastuksella lyhennettyä edes jonkin verran, puhutaan tuntuvasta avusta työssä olevien määrään."

Mykkäsen näkemyksistä kertovan jutun perässä joku kyseli, että "jos kerran ´työttömyysjaksojen päättymisessä on selvä piikki ansiosidonnaisen päättymisen kohdalla´, niin miksi Mykkänen tai VU ei esitä siitä piikistä graafia??!!!" Vastaan Mykkäsen puolesta, että kyllähän graafia on esitelty jo vuosien ajan. Sitä voi ihastella esimerkiksi tästä linkistä ja samalla todeta, että se on paljon puhuva.

Oleellisempaa kuin yksittäisen työttömyysturvaratkaisun muoto on kuitenkin se, että samaan aikaan kun Sanna Marinin (sd) hallitus painiskelee espanjalaisten työviikon lyhentämisen rahoittamisen, vihreän siirtymän tukemisen ja ISIS-naisten pelastamisen parissa, tuntuu siltä jäävän lähes jokainen kansakunnan tulevaisuutta edesauttava asia hoitamatta. Niin tämä suomalaisen työvoiman tarpeen tyydyttämis- kuin holtittomasti velkaantuvan julkisen sektorin sopeuttamiskysymyskin.

Jälkimmäisen osalta Ylen tuore uutinen kertoi joidenkin hallituspuolueiden kansanedustajien ajatuksista. Ja kyllä kylmäsi lukea, kun Merja Kyllönen (vas) puhui velkaantumisen taittamisesta vuoden 2030 loppuun mennessä. Ja Bella Forsgren (vihr) säesti huolettomana viittaamalla siihen, että lainahanat eivät ole Suomen valtiolta vielä sulkeutumassa, koska "konkreettisten leikkauskohteiden määrittelyä eivät edes luottoluokittajat kaipaa". Jälkimmäisestä heräsi kysymys, että ulkopuolisen tahon puuttumisen odotteleminenko on vihreiden mielestä vastuullista talouspolitiikkaa?

Kun edellä kirjoittamaani lisätään se, että hallituksen lempilapsi eli vihreä siirtymäkin näyttäisi johtavan suomalaisen talouden elpymisen sijasta tuotannon siirtymiseen pois Suomesta, ovat vitsit vähissä - etenkin kun pääministeri ilmoitti hallituksensa tukevan tätä kehitystä. Ja samaan aikaan valtioneuvoston suunnasta kuullaan jopa maamme tärkeimmän uusiutuvan luonnonvaran hyödyntämisen kyseenalaistamista. 

Tosiasia on, että seurattuani tätä hallitusta jo lähes kaksi vuotta ja elettyäni 1990-luvun laman - jolloin talous todella päästettiin siihen tilaan, että lainahanat olivat sulkeutumassa - on minua päivä päivältä alkanut hirvittää yhä enemmän kotimaani tulevaisuus. Ja pelottaa ajatus, että jos Marinin kabinetti selviää ehjänä kunnallisvaaleista, voi se jatkaa vasemmistosiipensä valitsemalla holtittomalla talouspoliittisella linjalla vielä kaksi kokonaista vuotta. Siis linjalla, joka on yhtä järkevää kuin housuihin kuseminen pakkasella: ensinhän se kyllä lämmittää mutta lopulta jalat jäätyvät.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkinen talous korona-pandemian jälkeen?
Se on laatu eikä määrä - mutta miten lasku maksetaan?
Koronakriisi ja julkisten investointien vaikeus