Hyvää itsenäisyyspäivää!
Aloitan tämän kirjoitukseni tuoreella tutkimuksella, jonka mukaan 86 prosenttia meistä pitää suomen tai ruotsin kielen osaamista oleellinen osana suomalaisuutta. Lisäksi 85 prosentin mielestä on tärkeää, että kaikki suomalaiset ja Suomessa pysyvästi asuvat osaavat kansalliskieliämme. Kun näitä tuloksia vertaa vuonna 2017 tehtyyn kyselyyn, havaitaan, että kotimaisten kielten arvostus on lisääntynyt peräti 18 prosenttiyksiköllä suomalaisten keskuudessa.
Lisäksi 78 % vastaajista piti suomen tai ruotsin kielen osaamista hyvin tai melko tärkeänä suomalaisuuden kriteerinä. Tämä osuus ihmisistä katsoi myös, ettei ketään voi pitää suomalaisena, ellei tämä osaa kotimaisia kieliä. Näin ajattelevien osuus oli lisääntynyt vuodesta 2017 noin kymmenellä prosenttiyksiköllä.
Suomalaisista 70 prosenttia katsoi, ettei Suomesta saa luoda sellaista kuvaa, että täällä pärjäisi pelkällä englannin kielellä. Ja 76 prosenttia katsoi, että yliopistoissa ja korkeakouluissa kansalliskielten tulee olla ensisijaisia opetuskieliä. Reunahuomautuksena todettakoon, että olen itse viime vuosina antanut yliopistossa opetusta lähinnä englannin kielellä.
Peräti 85 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että kaikenlaiset palveluiden on oltava maassamme saatavilla kansalliskielillä. Siitä huolimatta vain 43 prosenttia kaipasi kansalliskielten tueksi tiukempaa lainsäädäntöä - toki suuren asiaan kantaa ottamattoman vastaajaryhmän takia lakien tiukennukseen negatiivisesti suhtautuvien osuus oli vieläkin pienempi.
Kyselyssä selvitettiin myös, että kotoutuvatko maahanmuuttajat nopeammin, jos he oppivat mahdollisimman nopeasti suomen tai ruotsin kielen. Tämän luulisi tietenkin olevan itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta näin ajatteli vain 91 prosenttia suomalaisista.
Lisäksi 71 prosenttia katsoi, että maahanmuuttajapalveluiden tarjoaminen englanniksi hidastaa merkittävästi kotoutumista. Kansalliskielten vaatimista maahanmuuttajilta piti syrjintänä vain yhdeksän prosenttia vastaajista, kun taas 87 prosenttia piti vaatimusta hyväksyttävänä.
Kyselyn vastaajista peräti 82 prosenttia katsoi myös, että palvelujen tarjoaminen pelkästään englannin kielellä on syrjivää. Lisäksi 67 prosenttia heistä katsoi, että suomalaisten tulee puhua maahan muuttaneille ensisijaisesti suomea tai ruotsia.
Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että me koemme omat kansalliskielemme erittäin tärkeiksi. Ja siten suorastaan oleelliseksi osaksi omaa identiteettiämme ja suomalaista yhteiskuntaa. Siksi oli mielenkiintoista tarkastella vielä tarkemmin sitä, kuinka ihmisten puoluekanta vaikuttaa heidän näkemykseensä kansalliskielten merkityksestä.
Siinä suhteessa yllätyin todella positiivisesti, sillä eri puolueita kannattavien ihmisten näkemykset olivat hyvin samansuuntaisia lähes kaikkiin edellä käsiteltyihin aiheisiin. Oleellisia eroja - puolueen kannattajien enemmistö oli toista mieltä kuin koko kansan enemmistö - nähtiin vain vihreiden kannattajilla. Ja hekin haluaisivat vain luoda Suomesta sellaisen kuvan, että täällä voi elää englanniksi eivätkä kannattaneet pelkästään kansalliskielien puhumista maahanmuuttajille.
* * *
Koska itsenäisyyspäivänä on tapana muistella myös sotia - yleensä talvi- ja jatkosotaa - päätin minäkin tehdä samoin tässä itsenäisyyspäivän blogissani. En kuitenkaan ajatellut pitäytyä itsenäisyytemme aikaisissa sodissa, vaan tuoda niiden kontrastiksi esille sen, minkälaista olivat sotiminen ja sen seuraukset silloin, kun yhteiskuntamme turvallisuudesta vastasi emämaa.
Palataan siis 281 vuoden taakse tutustumaan ehkä heikoimmin tunnettuun Suomessa uudella ajalla käydyn sotaan eli pikkuvihaan johtaneeseen ruotsalaisten sotaretken, josta historiantutkija Teemu Keskisarja (ps) on julkaissut tuoreen teoksen nimellä "Hattujen sota". Siinä kuvataan tragikoomisella tavalla sitä, kuinka Ruotsin armeija luovutti asemansa lähes taistelutta kerta toisensa jälkeen viholliselle.
Karoliinien hyökkäysarmeijaa johti ylipäällikkö, kreivi Charles Emil Lewenhaupt, joka sotatoimiensa epäonnistumisen seurauksena sekä teloitettiin että hankki paikan historian lehdille Ruotsin kaikkien aikojen huonoimpana sotapäällikkönä. Molemmat seuraukset olivat kieltämättä ansaittuja jo siksikin, että hinnan hänen kyvyttömyydestään maksoivat tavalliset kaakkoissuomalaiset sotaan liittyneessä pikkuvihassa.
Hinta oli äärimmäisen kova, sillä Kuninkaantien varrella sijainneista Kaakkois-Suomen taloista hävitettiin peräti kolme neljännestä. Näillä alueilla itse sotatoimien, joukkojen mukana kulkeutuneiden tautien ja armeijoiden ylläpidosta johtuneen ruuanpuutteen aiheuttama tuho oli jopa pahempi kuin isovihan aikana.
Kymenlaakso menetti muutaman kuukauden aikana noin viidenneksen väestöstään, kun taas Säkkijärvi, Vehkalahti, Virolahti ja Kymi menettivät joka neljännen asukkaansa. Kuolleisuutta voi halutessaan verrata vaikkapa Gazan kaistalla tähän mennessä kuolleiksi väitettyjen noin 16 000 ihmisen 0,97 prosentin osuuteen koko alueen väestöstä.
Ehkäpä oli suomalaisten onni, ettei Ruotsin armeija vetäytynyt Helsinkiä lännemmäksi, vaan antautui viholliselle jo nykyisessä pääkaupungissamme. Näin maan tiheimmin asutut ja taloudellisesti vauraimmat Lounais-Suomi ja Pohjanmaa säästyivät tuhoilta. Maan kaakkoisraja kuitenkin siirtyi Kymijoelle yli puolen vuosisadan ajaksi, kunnes tsaari Aleksanteri I liitti sen valloittamaansa muuhun Suomeen vuonna 1812.
Arvoisa lukijani saattaa nyt kysyä sitä, miksi ihmeessä otin kirjoittaakseni tästä surkeasta sodasta juuri itsenäisyyspäivänä. Eihän siihen liittynyt juuri minkäänlaisia urotekoja saati sankarillisia ihmeitä.
Oli minulla kuitenkin oikein hyvä syy. Hattujen sodan aikana kävi nimittäin niin, että mahdollisesti suomalaisten myssyjen pyynnöstä Venäjän keisarinna Elisabet antoi maaliskuussa 1742 manifestin, jossa luvattiin Venäjän tuki Suomelle, mikäli se hankkiutuisi itsenäiseksi.
Manifestissa oli ajateltu jo tulevaa kuningastakin, sillä valtionpäämieheksi eli Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia. Tämä ei kuitenkaan päätynyt syrjäisen Suomen hallitsijaksi, vaan nousi myöhemmin paljon suuremmaksi viskaaliksi, nimittäin Venäjän keisari Pietari III:ksi, joka tuli ensin hulluksi ja sittemmin tapetuksi.
Kuten hyvin tiedämme, keisarinna Elisabetin itsenäisyyshanke jäi toteutumatta. Se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen kerta, kun ajatus Suomen itsenäistymisestä nousi laajemmin esiin - siis jonkinlainen itsenäisyytemme itu.
Siksi sitä kannattaa muistella - ellei muuten niin juuri nyt - koska kypsyttyään maailmanhistorian mittakaavassa silmänräpäystäkin lyhyemmän 175 vuoden ajan, tuli itsenäisestä Suomesta todellisuutta, jota voimme juhlia tänä päivänä niin suomen kuin ruotsinkin kielellä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talouden tila ja itsenäisyys
Pitäisikö itsenäistä Suomea kehittää Taisto Sinisalon ja Oula Silvennoisen vai J.K. Paasikiven viitaoittamalla tiellä?
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus
Tekstit
