Miksei meillä ole urheiluseuroja, jotka liikuttavat lapsia ja nuoria ilman kilpailullisia tavoitteita?

Mokkapalaäidiksi itseään kutsuva henkilö kirjoitti mielipiteensä suomalaisista urheiluseuroista. Sen mukaan "urheiluseura kasvattaa järjestelmällisesti parhaita yksilöitä kohti aikuisuuden kynnyksellä häämöttävää edustusjoukkuepaikkaa. Muiden lasten tehtävänä on tukea tätä tavoitetta."

Tämä henkilö esitti kirjoitukssaan vaatimuksen, jonka mukaan "tarvitsemme kunnollista arvopohjan muutosta ja urheiluseuroja, jotka palaavat juurilleen: liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia. Erityisenä kohderyhmänä pitäisi olla 13–20-vuotiaat nuoret, joista vain murto-osalle on paikka nykyisten urheiluseurojen joukkueissa... Veronmaksajien ei tulisi rahoittaa nykyistä huippu-urheilijoiden tehotuotantoa lasten ja nuorten urheiluseuroissa. Käytettäköön veroeurot mieluummin kaikille saavutettavaan ja kansanterveyttä edistävään liikuntaan."

Mokkapalaäidin vaatimus on sinänsä sekä ymmärrettävä että oikeaan asiaan suuntautuva. Ensimmäinen sikäli, etteivät kaikki lapset ja nuoret ole kilpailullisia saati urheilullisesti lahjakkaita. Ja toinen siksi, että näiden nuorten vähäinen liikuntaharrastus on todellinen yhteiskunnallinen ongelma. 

On kuitenkin niin, etteivät - toisin kuin kirjoittaja vihjaisi - suomalaiset urheiluseurat juurikaan toimi veronmaksajien piikin varassa. Sen sijaan niiden nuorisotoiminta perustuu lähes kokonaan vapaaehtoisuuteen, mikä edellyttää tekijöitä. Eikä sellaisia löydy ilman motivaatiota. 

Käytännössä urheiluseurojen toimintaan osallistuvilla ihmisillä on kaksi intressiä eli motiivia. Niistä suurin on oman lapsen harrastus ja toiseksi suurin oman lapsen kilpailumenestys. Monen kohdalla jopa päinvastoin.

Näiden motivaatiotekijöiden tyydyttämiseksi nämä ihmiset uhraavat omaa vapaa-aikaansa omalla kustannuksellaan - siis ohjaavat nuorisoryhmiä, kuljettavat lapsia ja nuoria tapahtumiin, osallistuvat kilpailutapahtumien järjestämiseen ja keräävät samoja tarkoituksia varten yrityksiltä sponsorirahoja seuran toiminnan mahdollistamiseksi. Näihin resursseihin verrattuna mokkapalaäidin mainitsemat veronmaksajien tukirahat urheiluseuroille ovat merkitykseltään kuin pieru Saharassa. 

Niinpä käytännössä jokaisen lapsia ja nuoria liikuttavan urheiluseuran kohtalon kysymys on se, millä tavalla toimintaan saadaan mukaan aikuisia. Ja tosiasia on, että sellaisia näyttää löytyvän parhaiten niistä, joiden lapset ovat kilpailuhenkisimpiä ja menestyvät lajissaan. 

Jos mokkapalaäiti siis haluaa urheiluseurojen keskittyvän liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia ilman kilpailuhenkisyyttä, on hänen löydettävä tällaiselle toiminnalle talkootyöläisiä ja kustannusten vapaaehtoisia maksajia. Yksi hyvä keino on ilmoittaa itsensä seurajohdolle vetämään harrastusliikuntaryhmää ja kerätä muista samanhenkisistä kokonainen tiimi, joka huolehtii ympäri vuoden toiminnan keskeytyksettömästä jatkumisesta. En tosin osaa neuvoa, minkälaisen motivaatiotekijän avulla se onnistuisi. 

Tässä on hyvä huomata vielä sekin, että urheilu on yhteiskunnassamme tavallaan lapsipuolen asemassa. Nuorten musiikkiharrastusta ohjaavat veronmaksajien varoilla palkatut soitonopettajat. Samoin nuorten kuvataideharrastukset ovat kuntien järjestämiä. 

Mutta nuorten liikuntaharrastus - kuten edelle kirjoitin - perustuu vapaaehtoistyöntekijöiden panostukseen ja sellaisena korostaa niiden tahojen motiiveja ja intressejä, jotka sen pyörittämiseen osallistuvat. Eikä se voi olla näkymättä lopputuloksessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka
Huippu-urheilun ja kansanliikunnan välinen yhteys
Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan