keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Ranskalaispappien pedofilia ei ole ainutkertaista - ja siksi siitä on syytä oppia

Viime päivien aikana on kauhisteltu ranskalaisten pappien ja kirkon työntekijöiden pedofiilisia toimia. Hehän ovat uutisten mukaan käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen peräti 216 000 ranskalaista lasta ja nuorta. Lisäksi kirkon piirissä toimineet maallikot ovat tehneet samaa yli 100 000 elämänsä alussa olleelle ihmiselle. 

Syyllisiä on ollut selvästi vähemmän mutta silti ainakin 2 900 – 3 200 pedofiiliä. Ja mikä ikävintä, Ranskan katolinen kirkko on aktiivisesti suojellut heitä. 

Tämä kaikki on tietenkin normaalia ihmistä järkyttävää. Ja niiin sen kuuluu ollakin.

Samalla on kuitenkin ymmärrettävä, ettei kyse liene varsinaisesti katolisesta uskosta, kristinuskosta tai edes uskonnosta yleensä. Niiden sijaan kyse on siitä, että osa seksuaalisesti sairaista ihmisistä toteuttaa intohimojaan silloin kun siihen avautuu tilaisuus - eli nuori on tavalla tai toisella aikuisesta riippuvainen - ja jopa aktiivisesti hakeutuu sellaisiin asemiin. 

Sama ilmiöhän on havaittu esimerkiksi urheiluseuroissa - myös Suomessa - joissa valmentajat ovat hankkiutuneet nuorten kanssa luvattomiin seksuaalisiin suhteisiin. Myös näissä yhteyksissä on jouduttu toteamaan hyväksikäyttäjän saaneen ainakin passiivista suojelua muilta samoissa piireissä pyöriviltä aikuisilta. 

On tietenkin selvää, että kaikki normaalit ihmiset kauhistelevat näitä esimerkkejä, ja ehkäpä lasten vanhemmat harkitsevat aiempaa tarkemmin lähettävätkö lapsensa sellaisiin tilanteisiin ja harrastuksiin, joissa näiden hyväksikäyttö on mahdollista. Valitettavasti näin toimien seksuaaliset hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan katoa maailmasta, vaan joutuvat etsimään uusia keinoja tyydyttääkseen himojaan - ja epäilemättä myös onnistuvat siinä. 

Koska yhteiskunnan sulkeminen edes lapsilta ei pitkällä aikavälillä johda mihinkään hyvään, ei sellainen ole hyvä tai edes kelvollinen ratkaisu. Sen sijaan pitäisi huolehtia siitä, että hyväksikäyttäjien saama hiljainen vertaistuki - esimerkiksi muilta papeilta tai urheiluseurojen parissa toimivilta - saataisiin loppumaan. 

Siksi on hyvä, että näitä asioita on nostettu julkisuuteen. Mutta yhtä tärkeää on myös se, että lasten kasvatuksessa jälkikasvumme opetetaan tunnistamaan väärinkäytökset ja reagoimaan niihin oikealla tavalla eli ilmoittamalla asiasta eteenpäin. 

Tämä onnistuu tietenkin monissa perheissä jo nyt. Mutta yhtä totta on se, että nuoruuteen kuuluu irrottautuminen kodista, mikä näkyy kapinointina vanhempien asettamia rajoja ja sääntöjä vastaan - jos sellaisia on siis edes ollut tässä yhä asenneliberaalimmaksi muuttuneessa yhteiskunnassamme.

Samalla on syytä huolehtia siitä, että yhteiskuntamme rakenteet tarkkailevat aktiivisesti tilannetta siellä, missä aikuisten ja nuorten välisiä riippuvuussuhteita esiintyy. Ja että poliisi ja oikeuslaitos ovat hereillä silloin, kun niiden palveluksia tarvitaan. 

Eli pedofiilien kiinnijäämisriski ja sen seuraukset ovat sellaisella tasolla, että he harkitsevat vakaasti lasten rauhaan jättämistä silloinkin, kun sellaiseen näyttäisi olevan tilaisuus. Ja että heidän hoitoon hakeutumiselleen on mahdollisimman alhainen kynnys silloin, kun omat asenteet arveluttavat. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreää kauhukomediaa
Ovatko pedofiilin vai lasten ihmisoikeudet tärkeämpiä?
Onko lapsimorsian pöyristyttävämpi kuin kulttuurirasisti?

6 kommenttia:

  1. Kyllä sitä kannattaa kysyä, että mistä niissä "uskonnoissa" on oikeasti kysymys.

    Eurooppalaisen uuden ajan ihmisinä meille on ominaista ajatella kaikkia totuusjärjestelmiä korostetun "opillisesti", ja myös "uskontoja" koskevat mielikuvamme maalailevat asian niin, että niissä on kyse jostakin ihmisen "sisäisestä" totuudellisuuden kokemuksesta, joka sitten on vieläpä kaikessa subjektiivisuudessaan siinä mielessä kunnioitettavaa, että sille on annettava pyhitetty yksityisyys ja rauha.

    Mutta "uskonnot" eivät ole "opillisia" siinä mielessä, että niiden "totuudet" olisivat suhteessa joihin tositiedon kriteereihin. Esimerkiksi kristinusko on elänyt parituhatta vuotta läpi maailmankuvan vaihteluiden ja ihmiskuvan vaihteluiden, ja sen käsitteistöille on jokainen aika voinut puhaltaa oman "henkensä", eli aikalaistiedon mukaisen totuudellisuuskokemuksen.

    Uskonnot ovat perustoiltaan sosiaalisia instituutioita, joissa kulttuurinen jatkuvuus saa yhden, usein kaikkein vahvimman, ilmaisunsa. Uskontojen rituaalit ovat instituutioita, jotka keskittyvät ratkaisemaan ihmiselämän "kipeät" solmukohdat -- syntymän, aikuistumisen, parisuhteen ja seksuaalisuuden, kasvattajan auktoriteetin ja kuoleman. Uskontojen erot näyttäytyvät yhtäältä kulttuurisissa perusratkaisuissa -- siinä miten sosiaalisesti sitovia ja normatiivisia ne ovat -- ja toisaalta juuri noissa instituutioissa, riiteissä, joissa varjellaan kunkin uskonnon omia elämänmuodollisia perusratkaisuja.

    Olemme tässäkin blogissa viime päivinä puhuneet kulttuurisesta kuva- ja kosketuskiellosta, josta ei noin niinkuin inhimillisesti katsoen ole mitään hyvä seurannut. Katolisen kirkon ratkaisut pappiensa sukupuolisuuteen ovat niin ikään ihmisyydelle väkivaltaa tekeviä. Ei se ole mikään sattuma, että jos normaali sukupuolisuus opillisesti kielletään, instituutiossa kehittyy vieteille väyliä jotka korvaavat normaalit sukupuolisuhteet.

    Samoin kuva- ja kosketuskieltokulttuureista tuevien ihmisten monikymmenkertaiset tilastoluvut sukupuolisrikollisuudessa kertovat jotain siitä, että jokin on juuriaan myöten pahasti pielessä. -- Mutta nämähän ovat sitten niitä tosiasioita joista nykyiset oikeuskäytäntömme eivät jostain syystä salli mitään kerrottavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä katolisen kirkon henkilöstöpolitiikan seksuaalisuusmenettelyä voisi katsoa vielä siitä vinkkelistä,
      että jos jonkin ammatin harjoittamisen keskeisimpiä ehtoja on oman seksuaalisuutensa kieltäminen,
      se jos mikä on omiaan houkuttelemaan ammattiin ihmisiä,
      joilla on vakavia ongelmia seksuaalisuutensa kanssa.

      Joku saattaa hakeutua padren ammattiin toivoen, että voisi pitää siten pedofiliansa suljettuna lippaaseen.
      Sitten tilaisuus tekeekin varkaan.

      Joku toinen saattaa päinvastoin laskeskella pappeuden olevan se paras tie päästä toteuttamaan perversioitaan selusta turvattuna.

      Ja kaikki siltä väliltä.

      Poista
    2. Juuri noin. Ja, jos vielä kavelemme syvemmältä, tulee vastaan se riippuvuus, joka on ominaista tuollaisille varhaislapsuuden alkusymbioosiin palautuville häiriöille. Riippuvaisuuksien käsittely ja sääntely on kaikkien uskontojen syvyyspsykologinen aspekti, vaikka uskonnolliset ihmiset eivät tietenkään tuntojaan minään riippuvaisuksina tunnista.

      Jokainen, joka ymmärtää, millaisen vallan tänä kulttuurisen narsismin aikana ovat saaneet erilaiset uhriajattelun -- uhrirooleihin samaistumisen -- muodot ja niille rakentuneet ideologiat, ei voi olla kauhistumatta sitä millaisen sokeuden vallassa nyt elämme. Me todellakin varjelemme sokeutta keskuudessamme ja olemme valmiita tuomitsemaan toinen toisemme lakituvassa rangaistuksiin, jos on pelättävissä että joku suoraan puhuja saa silmämme auki ja pelästymme mitä näemme peilissä.

      Poista
  2. "Liukas kuin papin kyrpä kyläreissun jälkeen."

    Kuulin tämän sutkauksen joskus baarissa, mutta ei se liity mitenkään aiheeseen.

    VastaaPoista
  3. Se mikä näissä tällaisissa pedofiilijutuissa jätetään poliittisen korrektiuden takia säännöllisesti kertomatta, on että kyse on homojen poikiin kohdistamista teoista.

    VastaaPoista
  4. Kenties kaukaisessa tulevaisuudessa kyetään luomaan ihmisille virtuaalisia täysin todentuntuisia elämyksiä vaikuttamalla suoraan aivojen toimintaan.

    Jos tällaisen elämyksen saa helpommalla, halvemmalla ja turvallisemmin kuin toteuttamalla niitä todellisuudessa, niin kysyntä siirtyy pois todellisuudesta.

    acc

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!