Merja Ylä-Anttila käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi ja on siksi erotettava

Yleisradion budjetin leikkaukset ovat johtaneet verorahoitteisessa mediayhtiössämme lapselliseen kiukutteluun. Niistä ensimmäinen oli ilmoitus somali- ja arabiankielisistä uutisista, josta kirjoitin eilen illalla.

Toistakaan kiukuttelukohtausta ei tarvinnut odottaa kovin kauaa, sillä yhtiön toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila kertoi tänään julkaistussa haastattelussa, että seuraavaksi yhtiön kanavilta saattavat kadota hiihdon MM-kilpailut. 

Isku on sikäli taitavasti kohdistettu, että se kohdistuu luultavasti juuri arvokonservatiivisiin suomalaisiin eli Kokoomuksen, Kristillisdemokraattien ja Perussuomalaisten kannattajiin, jotka todennäköisimmin ovat näistä kilpailuista kiinnostuneimpia. 

Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa urheilulähetyksistä, vaan puhumme lajista, joka on lähes ainoana perinteisenä yksilöurheilun lajina tuottanut kutakuinkin säännöllisesti mitalitason menestystä suomalaisille - mikä on näkynyt myös Vuoden urheilija -nimityksissä. Tämän seurauksena myös maastohiihdon arvokilpailujen katsojamäärät ovat olleet miljoonaluokkaa - eli kyse on Ylen asiakaskunnalle poikkeuksellisen tärkeistä urheilulähetyksistä. 

Edellä mainitsemani kaksi kiukuttelu-uutista ovatkin minun silmissäni varmistaneet sen - jo aiemminkin näkyneen (esimerkki ja toinen) - tosiasian, ettei Merja Ylä-Anttila ole tehtäviensä tasalla ammatillisesti eikä etenkään henkisesti, vaan muistuttaa käytökseltään lähinnä uhmaikäistä pikkulasta. 

Siksi hänet on mitä pikimmin vaihdettava Ylen johdosta henkisesti aikuiseen henkilöön. Siis sellaiseen, joka ymmärtää tehtävänsä olevan siitä huolehtimisen, että verovaroilla tuotetaan poliittisesti neutraalia uutisointia ja maksajan - siis Suomen kansan - tahdon mukaista muuta ohjelmistoa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arabian- ja somalinkieliset uutiset
Yleisradio ja feministinen dramaturgi
Yle, yhdenvertaisuuslaki ja perussuomalaisia kannattavat työntekijät

Uhmaikäisiä Lapin yliopistolla?

Ministeri Elina Valtonen (kok) osallistui Lapin yliopistolla arktisia asioita ruotivaan paneelikeskusteluun. Tilaisuus sai kuitenkin omituisen käänteen sen jälkeen, kun muutamat aggressiiviset opiskelijat järjestivät välikohtauksen Hamasin käynnistämästä Gazan sodasta. 

Asiasta kertova uutinen ei kertonut kyseisistä opiskelijoista sen enempää, mutta tapaus on sikäli merkittävä, että se osoittaa maamme keskustelukulttuurin vaipuvan yhä syvemmälle eräänlaiseen anarkismiin. Tämä tapahtuu siten, etteivät jotkut ihmiset kunnioita tilaisuuksien järjestäjiä, vaan hyödyntävät niitä omien agendojensa esittämiseen. 

Tapaus on sikäli ikävä, ettei kukaan ollut saapunut Lapin yliopistolle keskustelemaan Gazan tilanteesta - eikä edes Suomen hallituksen toimista sen suhteen. Siitä syystä kyseiset opiskelijoiden käyttäytyminen on nähtävä lähinnä muita ihmisiä vastaan suunnattuna niin sanottuna egotrippailuna, joka ei ainakaan lisää näiden tuntemaa sympatiaa palestiinalaisten asialle, vaikka tuottikin heille itselleen hetken mediajulkisuutta.

Siksi tunsin uutisen luettuani voimakasta vastenmielisyyttä kyseisiä opiskelijoita kohtaan. Lähinnä mieleeni nousivat uhmaikäiset lapset, jotka kaipaavat jatkuvaa huomiota - ja elleivät saa sitä, ryhtyvät käyttäytymään huonosti. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokeltavat puolestaloukkaantujat
Itsenäisyyspäivän tapahtumia ja niskurointia
Pyhän maan sota alleviivaa Suomen suomalaisena säilyttämisen tärkeyttä

Uhmaikäisiä ja kiinanpalatsikoiria

Tavallisella järjellä varustettu ihminen tietää hyvin, että itseään suuremman ja vahvemman kanssa kannattaa olla varovainen. Näin toimi Suomi toisen maailmansodan jälkeen sikäli hyvällä menestyksellä, että Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä eivät kohdistaneet maahamme sotilaallista hyökkäystä. 

Sama logiikka toimii edelleen, mutta sillä erotuksella, että nyt Suomi osana NATO:a on Venäjää voimakkaampi, eikä tämä ymmärrä muuttunutta asemaansa. Asia on kuitenkin sikäli merkityksetön, ettei Venäjän uhoamisella ole sen enempää merkitystä kuin uhmaikäisen lapsen kiukuttelulla isälleen. 

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö meidän kannattaisi suhtautua hyväntahtoisesti suureen itäiseen naapuriimme ja välttää turhaa vastakkainasettelua. Mutta minkäänlaista käskyvaltaa suhteessa itseemme meidän ei tarvitse eikä pidä antaa sen uhmaikäisen lapsen tasolle jääneelle diktaattorille. 

Analogia toimii myös sikäli, että kyseinen henkilö näyttää yhtä kyvyttömältä ymmärtämään omaa asemaansa kuin uhmaikäinen lapsi joutuessaan vaikeuksiin. Tässä suhteessa saimme mainion esimerkin tämän aamun uutisvirrasta, jossa kerrottiin hänen valehdelleen armeijansa tekemisistä Ukrainassa yhtä sujuvasti kuin kiven ikkunaan heittänyt uhmaikäinen seistessään kourallinen kiviä käsissään lasinsirpaleiden keskellä.

Toki maailmanpolitiikassa vaikuttaa vielä venäläisditaattoriakin surkuhupaisempi henkilöitä. Yksi sellainen istuu vallassa Pohjois-Koreassa, joka luonnehäiriöisen kiinanpalatsikoiran tavoin murisee ja näyttelee hampaitaan susikoiralle. 

Vai mitä pitäisi ajatella hänen uhkailustaan tuhota Yhdysvallat perusteellisesti?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina osoittaa Putinin Venäjälle paikan
Paasikiven-Kekkosen linja
Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma