Ovatko pedofiilin vai lasten ihmisoikeudet tärkeämpiä?

Helsingin Sanomat kertoi, että Puolassa on päätetty julkaista oikeudessa tuomittujen pedofiilien nimet, kuvat, syntymäajat ja asuinalueet. Kieltämättä ikävä temppu niille ihmisille, joiden seksuaalinen teko on kohdistunut lapsiin.

Tietojen julkaisemisen taustalla on epäilemättä tieto siitä, että pedofilia itsessään luokitellaan parantumattomaksi sairaudeksi, vaikka suurin osa pedofiileistä tunnistaa taipumuksensa vaarallisuuden lapsille ja pystyy pidättäytymään himoistaan. Sekä se, että pedofiilisten rikosten uusiutumisriski on korkea.

HS:n jutussa kerrottiin myös, että päätöksen vastustajien mukaan tietojen julkaiseminen pedofiililista vaikeuttaa rikoksesta tuomitun ja rangaistuksensa suorittaneiden henkilöiden sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Lisäksi joku saattaa intoutua vihahyökkäyksiin heitä vastaan. Tämä kaikki on tietenkin mahdollista ja sellaisenaan ei-toivottavaa.

Puolan ratkaisussa onkin viime kädessä kyse siitä, kenen ihmisoikeudet ovat tärkeämmät. Eli onko lapsen oikeus turvalliseen lapsuuteen tärkeämpi kuin pedofiilin oikeus tavalliseen elämään tämän sovitettua rangaistuksensa.

Sama koskee tietenkin monia muitakin rikoksia. Kuten sitä, että onko murhaajan tai raiskaajan oikeus palata rangaistuksen jälkeen yhteiskuntaan suurempi kuin ihmisten oikeus olla turvassa häneltä?

Pohdin tätä kysymystä tässä blogissa ensimmäisen kerran heinäkuussa 2010 Porvoon hampurilaisjonoampumisen jälkeen. Silloin päädyin seuraavaan päättelyketjuun.

"Jos tietyn tyyppisen rikoksen takia vankilaan joutuneilla henkilöillä on rikoksen uusiessaan keskimäärin yksi uhri, voitaisiin tästä rikostyypistä tuomitut päästää vapaaksi vain, mikäli heidän tilastollinen riskinsä uusia teko on alle puolet. Jos taas tietynlaisen rikoksen tehneiden uusiessa rikoksen uhriluku on keskimäärin kaksi, voitaisiin kyseisen rikostyypin tehneitä vapauttaa vankilasta vain, mikäli uusijoita on tilastojen mukaan vain kolmannes vapautetuista. Ja niin edelleen..."

Duodecimissa julkaistun artikkelin mukaan pedofiileillä saattaa olla jopa kymmeniä uhreja. Lisäksi "pisimpään hyväksikäytön kohteena olleista ja tilanteen paljastuessa täysin vaille perheen tukea jääneistä huomattava osa samaistui hyväksikäyttäjään, käytti runsaasti päihteitä ja syrjäytyi sosiaalisesti. He saattoivat itse toimia vuorostaan lasten hyväksikäyttäjinä."

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella olen taipuvainen asettamaan lasten oikeuden turvallisuuteen pedofiilien yhteiskuntaan palaamisoikeuden edelle. Ja siksi hyväksymään Puolan päätöksen heitä koskevien yksityiskohtaisten tietojen julkaisemisesta.

Samaan hengenvetoon totean, että pedofiliaa sairastaville ihmisille tulisi olla aina matalan kynnyksen pääsy hoitoon. Jos pedofiili tunnistaa sairautensa ja sen ilmentämisen aiheuttaman tuhon mahdollisille uhreille, ja pyrkii hallitsemaan himojansa, on kaikkien etu, että hän saa sairautensa hallintaan mahdollisimman vahvan tuen yhteiskunnalta. 

Tämä siis jo ennen kuin yhtäkään rikosta on tapahtunut. Kuten tiedämme, on ennaltaehkäisy aina parempi kuin jälkien paikkaileminen. Näin myös pedofilian kohdalla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajanuoriin kohdistuvilla vapaudenriistoilla ja väkivallalla on seurauksia
HS salailee demari-insestiraiskaajaa
Väkivaltarikollisten ja muiden ihmisoikeuksista