Jääkiekon maailmanmestaruus kirvoitti Osmo Soininvaaralta aivoituksen

Kun Suomi voitti toissayönä jääkiekon maailmanmestaruuden, heräsi myös ikivihreä poliitikkomme Osmo Soininvaara. Hän paalutti oman näkemyksensä sosiaalisessa mediassa kirjaamalla tililleen, että "saamme kiittää jääkiekon MM-kullasta sitä, etteivät persut olleet vielä 1990-luvulla suuri puolue eivätkä siten saaneet karkotetuksi Aleksander Barkovia ja hänen vanhempiaan maasta.

Osmon viestin luettuani olin ensin huvittunut, mutta sitten vakavoiduin pohtimaan, että uskooko vanha vihreä ihan oikeasti, että perussuomalaiset henkilöinä ja Perussuomalaiset puolueena vastustaa sellaisia maahanmuuttajia, jotka elättävät itsensä työtä tekemällä. Kuten Suomessa syntyneen Alexanderin kaima-isä on tehnyt Tampereen Tapparan laskuun.

* * *

En pohdinnoissani päässyt selvyyteen Osmon aivoituksista, mutta on kieltämättä kiusallista, että jopa kansallisesti tunnetut poliitikot harjoittavat leimakirveen käyttöä poliittisia vastustajiaan – etenkin perussuomalaisia ja heidän puoluettaan – vastaan. Lisäksi on vähän surullista, että Soininvaara katsoi tarpeelliseksi jakaa ennakkoluulojaan yhdessä niistä harvoista tilanteista, jotka yhdistävät suomalaisia kansakuntana. 

Sellaisen sijaan kaipaisin häneltä ja muilta poliittiset temmellyskentät ja kisailut jättäneiltä veteraaneilta sellaista asennetta, joka kannustaisi meitä nuorempia suomalaisia rakentamaan yhdessä parempaa Suomea. Valitettavasti tämä taitaa kuitenkin olla liikaa toivottu. 

* * *

Vaikka itseäni eivät jääkiekko tai muut joukkue-urheilulajit suuremmin kiinnostakaan, on hienoa, että suomalaiset pystyvät olemaan maailman parhaita. Sellainen on pienten kansojen kohdalla mieltä nostattavaa ja – väistämättä esille nousevista soininvaaroista huolimatta – isänmaallista henkeä kohottavaa. Lisäksi se vahvistaa luottamusta omaan osaamiseen.

Toivoa tietenkin sopii, että tämä henki ja luottamus näkyy tulevina vuosina myös arkisessa taloudessa ja työelämässä. Siinä missä jääkiekkomiehemme voittivat ennen kaikkea joukkueena, voi Suomikin rakentaa itselleen jälleen hyvän tulevaisuuden luottamalla itseensä, toimimaan keskinäisessä yhteistyössä, kehittämällä osaamistaan ja – meidän kaikkien työtä tekevien osalta – tekemällä laadukasta jälkeä siinä ammatissa ja työpaikassa, mikä meidän kunkin kohdalle on osunut!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Osmo Soininvaara ja Ylen tarkoitus
Venäjän Ukraina-aggressio paljasti maastamme vätyksiä ja jämäköitä ihmisiä
Kertulle pronssi ja jääkiekkojoukkueelle historiallinen ensimmäinen olympiavoitto!

Sekä Tokion paras että tyhmin selvisivät tänään

Tänään oli epäilemättä Tokiossa käytävien yleisurheilun MM-kisojen merkittävin päivä. Näin siksi, että näimme kaksi aivan erityisen merkittävää suoritusta. 

Niistä ensimmäinen oli Ruotsin Armand Duplantisin ylivoimainen voitto – ja uusi maailmanennätys – miesten seiväshypyssä. Sen perusteella uskallan sanoa jo ennen kisojen puoliväliä, että Duplantis on tällä hetkellä yleisurheilun kirkkain supertähti ja ylivoimaisin urheilija. Grattis!

Toinen erityisen merkittävä suoritus nähtiin 3 000 metrin estejuoksussa, jossa Soufiane El Bakkali hankki itselleen kisojen tyhmimmän urheilijan tittelin. Vai mitä pitäisi ajatella juoksijasta, joka kiihdyttää viimeisen vesiesteen jälkeen selvään johtoon, mutta ei viitsi huosta loppuun asti täyttä vauhtia vaan hidastaa viimeisen kuivaesteen jälkeen ja tulee siitä syystä ohitetuksi muutama metri ennen maalia? 

Päivän aiempi merkintä:
Maahanmuuton harvoin mainittu kuluerä

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Auttaako oma kokemus johtajana?
Ai, ai, Arto
Dopingiin uusi standardi

Taktinen osaaminen toi Lauri Vuoriselle MM-hiihtojen pronssimitalin

Aamun merkinnän lisäksi sallittakoon kommentti päivän hiihtokilpailuun. Olinhan veikannut, että Suomi jäisi sprintissä luultavasti mitaleitta, mutta Jasmi Joensuu ja Lauri Vuorinen pääsisivät kuitenkin finaaliin ja moni muukin voisi sijoittua kahdentoista joukkoon. 

Naisten osalta lopputulos jäi odotuksiani heikommaksi, sillä vain Jasmi Joensuu pääsi välierään, mutta jäi siinä viidenneksi eli finaalin ulkopuolelle. Hänen ja tulevaisuuden toivomme - Jasmin Kähärän - tapauksessa suorastaan loisti hiihtäjien taktinen heikkous, jonka vastustajat hyödynsivät täysimääräisesti. 

Voiton kilpailussa vei Ruotsin Jonna Sundlingin brutaali suorituskyky, jolla hän tappoi Trondheimin sprinttiradan nousuihin itseään huomattavasti kirikykyisemmän norjalaisen haastajansa. Hänen kohdallaan ei siten tarvittu varsinaisia taktisia manöövereitä.

* * *

Miesten kilpailussa Lauri Vuorinen osoitti - jälleen kerran - olevansa taktisesti aivan toiselta planeetalta joukkueemme naisten kanssa. Jos hänen fyysiset ominaisuutensa olisivat - suhteessa kilpakumppaneihinsa - samalla tasolla kuin Joensuulla, olisi hän mitalisuosikki jokaisessa kilpailussaan. 

Tänään Vuorinen selvitti tiensä helposti sekä välierään että finaaliin. Jälkimmäiseen jopa koko porukan kovimmalla ajalla - ja selvällä erolla oman eränsä kakkoseen. 

Valitettavasti finaalissa Laurin - norjalaisen Johannes Kläbon tasoinen - taktinen osaaminen ei vain enää riittänyt korvaamaan hänen fyysisiä puutteitaan suhteessa maailman parhaisiin. Eikä asiaa auttanut se, että hän oli hiihtänyt toisessa välierässä, jonka jälkeisellä lyhyellä palautumisajalla on valtava merkitys finaalin lopputulokseen. 

Siitä huolimatta mies toi kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisten miesten sprinttimitalin lajilegendojen eli Kläbon ja Italian Federico Pellegrinon perässä. Eikä suostunut häviämään loppukirissä Ranskan Jules Chappazille.

* * *

Ylen asiantuntija kiinnitti kisalähetyksen aikana huomiota siihen, että Johannes Kläbo oli ainoana hiihtäjänä käynyt selvittämässä etukäteen radan alamäkien luistoa, ja käytti sitä hyväkseen. Radan eri kohtien luistoeroja hyödynsi myös Lauri Vuorinen niin omissa erähiihdoissaan kuin myös finaalissa. 

Lisäksi pronssimitalisti lepäsi erähiihtojen aikana mahdollisimman paljon kiihdyttämällä matkaan hitaasti ja välttämällä muutenkin turhia kiihdytyksiä merkityksettömissä radan kohdissa. Sekä kiersi viimeisen pehmeän mutkan pehmeän sisälinjan hiukan kauempaa vähentääkseen kaatumisriskiä sekä päästäkseen loppusuoralle sitä pitkin tulevia kovemmasta alkuvauhdista.

Tätä blogia on mitä ilmeisimmin luettu hiihtopiireissä ainakin aiemmin, koska ideani hiihtäjien jakamisesta aika-ajojen jälkeen sprinttihiihdon eriin otettiin lähes sellaisenaan käyttöön Suomen esityksestä heti kirjoitustani seuraavalla kaudella. Siksi ehdotan Suomen valmennusjohdolle ja erityisesti päävalmentaja Teemu Pasaselle, että Vuorinen palkattaisiin opastamaan suomalaisia junioreita sprinttihiihdon taktiikkaan ja ennakkovalmisteluiden tärkeyteen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Trondheimin MM-hiihtojen kisaennakko
Uhkaus, josta ei voi kieltäytyä
Sprinttihiihtohypoteesin "tieteellinen falsifiointiyritys"

Oberstdorfin kisaennakko

Oberstdorf on Saksan eteläisin kunta, joka sijaitsee Allgäun Alpeilla Baijerin osavaltion lounaisosassa Saksassa. Kunta sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa  ja sen maisemaa hallitsevat Nebelhornin ja Fellhornin huiput. Kunnalla on meikäläisittäin sikäli mielenkiintoinen historia, että kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsin suurvalta-armeija - mukanaan epäilemättä myös suomalaiset - terrorisoi paikkakuntaa. 

Pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailut ovat alkamassa Oberstdorfissa. On siis jälleen tullut aika spekuloida suomalaisten maastohiihtäjien menestysmahdollisuuksilla muun maailman parhaita vastaan. Pärjäämmekö paremmin kuin kaksi vuotta sitten, vai onko edessä vieläkin katkerampia hetkiä?

Käyn siis jälleen läpi joukkueemme mies mieheltä ja nainen naiselta. Ja pidän sitä tehdessäni yllä realismia lievään optimismiin puettuna. Sekä toivon, että saamme yhtä miellyttäviä yllätyksiä kuin viikko sitten päättyneistä alle 20-vuotiaiden vastaavista karkeloista.

Aloitetaan siis meidän terävimmästä syömähampaastamme Iivo Niskasesta. Hän on ehdoton mitalisuosikki kisat päättävällä perinteisellä hiihtotavalla sivakoitavalla viiden peninkulman matkalla. Valitettavasti vain Iivon aseet saattavat jäädä tylsiksi Alexander Bolshunovia vastaan, koska tämä on Iivon lailla kestävyysihme, mutta loppusuoralla selvästi suomalaista vahvempi. 

Niinpä veikkaukseni on, että Niskanen ottaa päätösmatkalta hopeaa. Lohdutuksena meille kaikille tämän realismin edessä on se, että on jopa realistista odottaa norjalaisten jäämistä kokonaan mitaleiden ulkopuolelle tai ainakin "vain" kipuamista matalimmalle pallille.

Iivolta voi odottaa myös muilla kestävyysmatkoilla hyviä hiihtoja. Niistä yhdistelmäkilpailu on hänelle vahvempi kuin 15 km vapaa. Siltäkin matkalta mitali olisi kuitenkin yllätys, joten veikkaan Niskaselle yhdistelmähiihdossa sijoitusta kuuden joukkoon ja vapaalla kymmenennen tienoille selviämistä. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä matkoja, joilla Niskasella on realistinen mahdollisuus positiivisiin yllätyksiin.

Joukkueen toinen perinteisen hiihdon spesialistimies on Ristomatti Hakola. Hän tuli hiihtomaailmaan puhtaana sprinttihiihtäjänä, mutta miehen vauhti ei ole enää viime aikoina riittänyt parhaita vastaan. Siten hyvänä onnistumisena voidaan pitää sijoittumista 12 parhaan joukkoon. 

Toisin kuin sprintissä, on Hakolan meno vuosien mittaan parantunut pidemmillä matkoilla. Siten hänellä olisi 15 kilometrin perinteisen kisassa jopa mitalin mahdollisuus, mikäli sellainen hiihdettäisiin Oberstdorfissa. Mutta kun ei hiihdetä. 

Sen sijaan perinteisellä hiihdetään viisi peninkulmaa, mikä lienee Hakolalle liikaa, paitsi jos silloin sattuu yllättämään lumisade, jolloin matka taaperretaan hissukseen. Silloin Risen sprinttiominaisuudet pääsevät esille ja jopa mitali on mahdollisuuksien rajoissa. Vapaalla viidellätoista ja yhdistelmähiihdossa mies on ynnä muiden joukossa - mikäli edes pääsee hiihtämään niitä.

Tämän kauden komeetta, varsinkin viime vuoden puolella, oli Joni Mäki. Hänellä, samoin kuin ikätoveri Lauri Vuorisella, on perinteisen sprintissä mahdollisuus aina kuuden parhaan joukkoon. Toistaiseksi hänen taktinen osaamisensa on kuitenkin ollut sen verran heikkoa, ettei miehelle voi mitenkään ennustaa mitalia. Tässä asiassa voi kuitenkin hyvillä mielin toivoa olevansa väärässä. Vuorisella taas en usko nopeuden riittävän mitaleille. 

Joni Mäki - toisin kuin Vuorinen - omaa menestysmahdollisuudet myös 15 km vapaan kilpailussa. Siinä hän taistelee hyvänä päivänä kymmenen joukkoon pääsystä, mutta realistisempaa on veikata miestä sijojen 10 ja 20 välille. Yhdistelmähiihdossakin Mäki lienee kahdenkymmenen joukossa, mikäli pääsee hiihtämään. 

Myös Perttu Hyväristä voi odottaa sijoille 10 - 20 kaikilla matkoilla 15 kilometristä ylöspäin, ellei kunto ole tehnyt äkillistä hirmuhypähdystä ylöspäin. Mitali ei siinäkään tapauksessa ole hänelle realistinen tavoite.

Miesten joukkueeseen kuuluu edellisten lisäksi Juho Mikkonen, Markus Vuorela ja Lauri Lepistö. En näe, että heistä kenelläkään olisi edes huippupäivänä mahdollisuuksia mitaleille tai edes kymmenen parhaan joukkoon. Toivottavasti he kuitenkin saavat - mikäli ladulle pääsevät - aikaiseksi kauden parhaita hiihtojaan ja osoittavat pessimismini aiheettomaksi. 

Naisten puolella ei juuri valopilkkuja ole nähtävissä. Krista Pärmäkoskella on ohuenohuet mitalimahdollisuudet, mikäli hänen menonsa on parantunut oleellisesti kauden aiemmista kilpailuista. Realismia lienevät kuitenkin sijoitukset kymmenen joukossa kestävyysmatkoilla, erityisesti kisat päättävällä kolmellakympillä. Sprinttiä hän tuskin hiihtää.

Joukkueen suurin jokerikortti saattaakin Pärmäkosken sijaan olla Johanna Matintalo, joka voitelun onnistuessa ja täydellisen päivän sattuessa saattaa hiihtää 30 km perinteisellä yllättävän lähelle mitalisijoja - ehkä jopa viiden parhaan joukkoon. 

Muista hiihtäjistämme Jasmi Joensuu luo Matintalon ohella valoa tulevaisuuteen ja saattaa hyvänä päivänä sijoittua sprintissä kymmenen joukkoon. Muista suomalaisista tuskin on samalla tasolle millään matkalla. 

Maamme naishiihdon tason suhteen kuvaavaa on, että yli nelikymppinen Riitta-Liisa Roponen mahtui joukkueeseen - mistä toki kunnia joukkueen vanhimmalle, vaikka hänenkään kohdallaan tuskin puhutaan yhdellä numerolla kirjoitettavista sijoituksista edes vapaalla hiihdettävällä 15 km päämatkalla.

Yksi arvoituksellisimmista hiihtäjistämme on Katri Lylynperä, joka omaa mahdollisuudet Joensuun tavoin kymmenen joukkoon sprintissä. Tämä edellyttää kuitenkin täydellistä onnistumista välinehuollosta ja lisäksi Katrille hyvää päivää. Huonona päivänä hän ei kuitenkaan pääse edes karsinnasta jatkoon.

Opintomatkalla näissä kisoissa on Vilma Nissinen, jolle toivon kilpailuista positiivisia tuntemuksia, jotka kannustaisivat tulevaan harjoitteluun kohti maailman huippua. Sen sijaan Anne Kyllönen on sekoittanut kroppansa todennäköisesti liian vähäisellä levolla ja Laura Monosen parhaat päivät hiihtäjänä ovat jo takana. Siten heistä ei liene hätyyttelemään yksinumeroisia sijoituksia millään matkalla.

Entä joukkuekilpailut eli viestit?

Niistä ehdottomasti mielenkiintoisin on miesten viesti. Joukkue lienee tällä kaudella hyväksi todettu Hyvärinen, Hakola, Niskanen ja Mäki - näillä näkymin tässä hiihtojärjestyksessä. Se lähtee kilpailuun kolmantena mitalisuosikkina Norjan ja Venäjän jälkeen. Lähellä on kuitenkin monia joukkueita, joten sen enempää rikkoontumis- kuin epäonnistumisvaraakaan suomalaisilla ei ole.

Naisten viestijoukkueessa hiihtävät ainakin Johanna Matintalo ensimmäisellä ja Krista Pärmäkoski toisella tai kolmannella osuudella sekä Jasmi Joensuu ankkurina. Viimeisestä viestipaikasta on kova kilpailu ja niihin hiihtäjät ratkaistaneen kisojen aikana. Itse veikkaan neljänneksi viestinaiseksi Riitta-Liisa Roposta, jolloin Pärmäkoski hiihtäisi toisen osuuden. 

Joka tapauksessa naisten mitalimahdollisuudet lienevät menneet Kerttu Niskasen loukkaantumiseen. Siten realismia on taistelu sijoista 4-6 - ja jo nekin edellyttävät hyvää onnistumista. 

Parivistit käydään vapaalla hiihtotavalla, enkä näe kummallakaan Suomen joukkueella niissä menestymisen mahdollisuuksia, etenkään nyt kun Iivo Niskanen ei ole matkasta kiinnostunut, vaan satsaa kaiken menestykseen viidelläkympillä. Pariviestiin ei ole kiinnostusta osoittanut sen enempää myöskään ykkösnaisemme Krista Pärmäkoski. 

Niinpä saattaa olla, että miesten joukkueen muodostavat sprinttiominaisuuksillaan Lauri Vuorinen ja Joni Mäki, ellei vielä jälkimmäistäkin päätetä lepuuttaa pitkää viestiä ajatellen, jolloin hänen tilalleen voitaisiin vaihtaa joku sellainen, jolle ei muuten ole juurikaan muita matkoja tarjolla. Naisten hiihtäjinä pariviestiä vievät samalla perusteella Katri Lylynperä ja Jasmi Joensuu. 

Parivistissä naisten joukkueella saattaa olla tekemistä jo loppukilpailuun pääsemisessä, miesten sen sijaan voi ainakin Vuorinen/Mäki-parivaljakolla olettaa selvittävän ensimmäisen kynnyksen ongelmitta. Loppukilpailussa ei kuitenkaan kannata haaveilla mitaleista.

Mikäli edelle kirjoittamiani tuntuu arvoisasta lukijastani turhan pessimistiseltä muistutan, että kirjoitin tekstin optimismin viittaa ylläni pitäen. Tosiasia kuitenkin on, että maastohiihtomme on juuri nyt jonkinlaisessa aallonpohjassa.

Tilanne ei silti muistuta 20 vuoden takaista, sillä joukkueessa on useita kehityskelpoisia nuoria hiihtäjiä, joista ainakin jonkun voi odottaa nousevan vuoden-parin aikana aivan maailman terävimmälle huipulle. Lisäksi alle 20-vuotiaiden MM-hiihtojen tulosten valossa myös nuorempien miesten ikäluokissa on sellaista lahjakkuutta, jonka pohjalta tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvältä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vuokatin kulta
Kuinka tästä eteenpäin, suomalaiset hiihtovaikuttajat?
Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko

MM-hiihtojen sprinttiladut olisi kannattanut suunnitella kunnolla

Maastohiihdon tämän vuoden MM-kilpailuiden sprinttimatkat on sitten hiihdelty eikä suomalaisille jäänyt kuin paha mieli. Näin siitä huolimatta, että tämä sunnuntai oli laskettu lähes varmaksi mitalipäiväksi: parhaat taisivat haaveilla yhdistetty mukaan lukien jopa kolmesta mitalista.

En tässä puhu sen enempää suomalaisten huonosta onnesta enkä taitamattomuudesta. En myöskään sairauksista tai muusta sellaisesta. Sen sijaan tahdon nostaa esiin ongelman, joka näissä kilpailuissa on näkynyt pahemmin kuin koskaan ennen.

Tarkoitan miesten sprinttiladun heikkoa suunnittelua. Sen seurauksena sekä miesten varsinaisen sprinttikisan finaalissa että tämän päivän parisprintin finaalissa jäätiin suurimman mäen yläosiin seisoskelemaan ja odottelemaan, että joku tekisi ratkaisun.

Molemmissa tapauksissa ratkaisun tekijä menetti käytännössä mahdollisuutensa voittoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos kaikki hiihtäjät haluavat voittaa ja toimivat rationaalisesti, tullaan jonain päivänä tilanteeseen, jossa kukaan kilpailija ei saavu maaliin. Syynä tähän eivät ole kilpailijat vaan kelvottomasti kilpaladut suunnitelleet kilpailujen järjestäjät ja heitä ohjaavat tekniset asiantuntijat.

Toki maailmassa on hyviäkin ratkaisuja sprinttiladuiksi. Yksi sellainen on Rukalla, missä viimeinen mäki suuntautuu alhaalta ylös. Tällöin ratkaisut perustuvat hiihtäjien suorituskykyyn ensin ylämäki- ja lopuksi vielä loppusuoran tasamaahiihdossa. Näin ei kenellekään tule edes mieleen jäädä seisoskelemaan kilpailun loppuvaiheissa.

Myös Seefeldin maastossa olisi seisoskelun ennalta odotettavissa ollut ongelma voitu välttää. Siihen olisi riittänyt yksinkertaisesti suurimpaa mäkeen tehty tiukka mutka tai mutkat, jotka olisivat estäneet kohtuuttoman peesihyödyn kärkimiehen perässähiihtelijöiltä. Jonkinlainen esimerkki löytyy jälleen Suomesta eli Salpausselän MM-kisaladulta, jossa stadionin laskun loppupuolella on vauhdin lähes kokonaan pysäyttävä J-mutka: se estää tehokkaasti kohtuuttoman peesihyödyn.

Pidän sinänsä sprinttihiihtoa mielenkiintoisena kilpailumuotona, mutta lyhyen kilpailumatkan takia latuprofiilin suunnitteluun kannattaisi käyttää aivoista muutkin osat kuin pelkkä ydinjatkos. Valitettavasti kansainvälisen hiihtoliiton miehillä ja naisilla ei näytä riittäneen siihen aikaa yhtä runsaasti kuin kokouspaikkojen pohdintaan.

Tämä siis välihuomautuksena. Toivottavasti Suomikin pääsee mitaleiden makuun ensi viikolla. Valitettavasti nyt näyttää Kertun sairastumisen ja Kristan alavireisyyden takia kuitenkin siltä, ettei naisilta ole odotettavissa kuin korkeintaan viestimitali - joka sekin taitaisi vaatia muiden epäonnistumista.

Matti Heikkisen kunnon koheneminen sen sijaa nostatti toiveita miesten puolella. Juuri nyt katson heillä olevan mahdollisuuksia mitaleihin jokaisella jäljellä olevalla matkalla: Iivo Niskanen pikamatkalla (15 km entinen nimitys), viestijoukkue onnistuessaan ja sekä Niskanen että Heikkinen normaalimatkalla (50 km).

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko
Muuttaako Professorin ajatus maastohiihdon maailmancupin kilpailujärjestelmää?
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta

Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko

Hiihdon MM-kilpailut alkavat puolentoista viikon kuluttua Itävallassa. Parhaiten alppimaassa on menestynyt vuoden 1964 Olympiakisojen kuningas Eero Mäntyranta, joka saalisti kaksi kultaa ja niiden päälle viestistä hopean.

Mäntyrannan hiihtotyyli oli silmiä hivelevän legendaarinen, eikä sellaista näe enää missään arvokisoissa. Syynä siihen lienevät niin hiihtovälineiden kuin latujenkin täydellinen muuttuminen vuosikymmenien kuluessa.

Niin tai näin. Itselleni on tullut aika kirjoittaa Seefeldin MM-hiihtojen kisaennakko, koska joukkue on eilen nimetty. Tällä kertaa teen sen kilpailija kerrallaan ja lopuksi kirjaan vielä odotukseni joukkuekilpailuista eli viesteistä.

* * *

Iivo Niskanen on hiihtäjänä parhaassa iässä ja perinteisen hiihtotavan normaalimatkojen ylivoimainen hallitsija koko maailmassa. Tekisi mieleni sanoa, että 15 kilometrin maailmanmestaruutta ei voi estää kuin sairaus tai huoltoryhmän totaalinen epäonnistuminen - mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Niskanen on myös kohentanut vapaan hiihtotavan tekniikkaansa ja siten jää nähtäväksi mille muille henkilökohtaisille matkoille hän osallistuu. Suksenvaihtohässäkässä eli skiathlonissa hän pääsisi etenemään puolet matkasta perinteisellä, mutta kisojen ohjelma taitaa estää sille osallistumisen. Sen sijaan viidellekympille osallistumiselle ei liene esteitä. Henkilökohtaisiin mitaleihin en näiltä matkoilta kuitenkaan usko.

Ristomatti "Rise" Hakolaa on pidetty puhtaana sprinttihiihtäjänä. Kirikyky ei kuitenkaan riitä mitaleille, vaikka kaiken osuessa kohdalleen mies saattaakin raivata tiensä finaaliin asti.

Julkisuudessa on puhuttu vähemmän Risen kyvyistä normaalimatkoilla. Siitä huolimatta veikkaan Otepään 15 km kilpailun perusteella miehen sijoittuvan toivottavasti Iivon voittoon päättyvässä MM-kilpailussa paremmin kuin sprintissä. Muita henkilökohtaisia normaalimatkoja vapaalla hiihtotavalla helposti väsyvä Hakola tuskin hiihtää Seefeldissä.

Lari Lehtonen on nykyisessä terveydentilassaan puhtaasti vapaan erikoismies, joka saattaa hyvänä päivänä sijoittua viidenkympin kilpailussa jopa kymmenen joukkoon. Nähtäväksi kuitenkin jää miehen kunto MM-hiihtojen viimeisenä päivänä, sillä myös todella heikko sijoitus on mahdollinen.

Perttu Hyvärinen on lupsakka savolainen ja Iivo Niskasen hyvä ystävä, jonka kehitys ei ole ainakaan vielä täyttänyt juniorivuosien odotuksia. Mies on tällä kaudella hiihtänyt varsin kohtuullisesti ja sijoittunee kahdenkymmenen joukkoon niillä matkoilla joille osallistuu.

Se tarkoittanee ainakin kahta henkilökohtaista normaalimatkan kilpailua. Mitaleille Hyvärisellä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisissa kilpailuissa, mutta hänen tilanteestaan tekee arvoituksellisen alkuvuoden ylikuntotilanne, jonka tuloksena saattaa olla vahva kuntopiikki tai sitten täysi romahdus MM-hiihdoissa.

Matti "Happo" Heikkinen on ollut tällä kaudella totuttua merkittävästi heikommassa kunnossa. Siksi hänen menestyksensä ennustaminen on tässä vaiheessa vieläkin mahdottomampaa kuin Hyvärisen. Enkä ryhdy sitä edes yrittämään.

Sen sijaan totean, että Hapon päämatkana Seefeldissä lienee viisikymppinen, johon on onneksi maksimaalinen aika - toivotaan siis kunnon nousua kohisten ennen kisastartteja. Ellei kunto nouse, ei Heikkinen edes hiihdä viisikymppistä. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Hapon suoritukset arvokisoissa ovat olleet selvästi vahvempia kuin kauden yleismenestyksen perusteella olisi voinut kuvitella.

Antti Ojansivu ei liene kovin tunnettu hiihtäjä. Hän on kuitenkin kehittynyt tasaisesti ja lienee tullut valituksi joukkueeseen täydennysmiehenä, joka hiihtää niillä normaalimatkoilla, joille ei löydy muita halukkaita. Omana toivematkana Ojansivullakin lienee vapaan viisikymppinen, koska luisteluhiihto on hänelle perinteistä parempi etenemistapa. Kuitenkin lienee niin, että jos Iivo Niskanen haluaa hiihtää päätösmatkan, jää Ojansivu syrjään - paitsi jos Heikkinen on edelleen rapakunnossa

Joni Mäki on nuorista hiihtäjistämme se, josta odotan kasvavan todellisen maailmantähden. Toistaiseksi hän on loistanut lähinnä sprintin karsinnoissa, mutta sortunut aivan liian usein taktisiin virheisiin erävaiheessa. Seefeldiä ajatellen nuorukaisen olisi siis hyvä perehtyä sprinttihiihdon taktiikkaan. Muita matkoja miehelle tuskin tarjotaan - ellei sitten täydennysmiehen roolissa skiathloniin.

Mäestä vielä sen verran, että hän tulee kehityksen jatkuessa odotusten mukaisesti hiihtämään tulevaisuudessa kovaa myös normaalimatkoja. Niillä ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua pään kestävyys - eli luonteen lujuus silloin kun matka alkaa painaa ja väsymyksen tuska kasvaa. Uskon kuitenkin, että ikä auttaa tässä asiassa.

Lauri Vuorinen on Mäen ikätoveri, joka on profiloitunut puhtaana sprinttihiihtäjänä. Seefeldissä hän osallistunee pelkästään sprinttiin ja saattaa ehtiä siinä parhaillaan välieriin saakka. Eli toivon sijoitusta 12 parhaan joukossa.

Anssi Pentsiseltä voi odottaa puolivälieräpaikkaa sprintistä. Lisäksi hän saattaa pöljänä päivänä hiihtää perinteisen 15 kilometrillä maailman 20 parhaan joukkoon ja saattaa siten saada viidennen suomalaispaikan - Niskanenhan hiihtää omassa puolustavan maailmanmestarin kiintiössään.

Tässä vielä arvaukseni suomalaishiihtäjistä henkilökohtaisilla kisamatkoilla.

• Sprintti V: Ristomatti Hakola, Joni Mäki, Lauri Vuorinen ja Anssi Pentsinen
• 15 km P: Iivo Niskanen, Ristomatti Hakola, Perttu Hyvärinen, Matti Heikkinen ja Anssi Pentsinen
• Skiathlon: Perttu Hyvärinen, Matti Heikkinen, Antti Ojansivu ja Joni Mäki
• 50 km V: Matti Heikkinen, Iivo Niskanen, Lari Lehtonen ja Perttu Hyvärinen

* * *

Naisten puolella on vain yksi suomalainen mitalikandidaatti. Hän on ylivoimainen ykköshiihtäjämme Krista Pärmäkoski, joka hallitsee molemmat hiihtotavat ja oli jo vuosi sitten varsinainen mitalirohmu. Tämän vuoden näytöt eivät ole olleet kovin vahvat, mutta Ikaalisten nainen on ennenkin taitanut kuntonsa ajoituksen. Siten oletan hänen ottavan näistäkin kisoista ainakin kaksi henkilökohtaista mitalia.

Muilta osin naisten joukkue on aivan turhan suuri. Nähtäväksi jää joutuuko joku sen takia jäämään sivustakatsojan rooliin koko kisojen ajaksi. Mutta ei murehdita sitä tässä.

Kerttu Niskanen ajautui jo harjoituskaudella pahaan ylikuntoon, jota ei osattu korjata ajoissa. Kunto lienee nyt nousussa ja naiselta voikin normaalimatkoilla odottaa sijoituksia kymmenen joukkoon ainakin perinteisellä.

Riitta-Liisa Roponen on puolestaan vapaan hiihtotavan erikoisnainen, jonka taso ei ole enää parhaiden vuosien tasolla. Uskon kuitenkin, että hän taistelee sijoittumisesta kymmenen joukkoon vapaan hiihtotavan kolmekymppisellä.

Laura Monosella on ollut vuosiin heikoin kausi. Myös hän on ollut viimeiset viikot nousukunnossa ja sen jatkuessa taistelee sijoituksesta kymmenen parhaan joukkoon perinteisellä hiihtotavalla, mutta vapaalla sijoitus valunee kahdenkymmenen huonommalle puolelle.

Nuorista tulokkaista kenenkään ei voi odottaa taistelevan mitaleista. Seefeld on opiskelua heille kaikille eli Johanna Matintalolle, Eveliina Piipolle, Anita Korvalle ja Katri Lylynperälle. Näin tulin tosin ennustaneeksi myös Iivo Niskaselle ennen hänen ensimmäisiä aikuisten arvokisojaan Sotshissa - toivottavasti nyt menee yhtä lahjakkaasti pieleen.

Matintalo voi onnistuessaan sijoittua kymmenennen kieppeille perinteisen kympillä ja Piippo kolmenkympin vapaalla. Sprinttiin osallistuville Korvalle ja Lylynperälle kiitettäväksi on katsottava pääsy puolivälieriin.

Tästä huolimatta näissä nuorissa naisissa on paljon tulevaisuuden potentiaalia: etenkin Johanna Matintalo, Eveliina Piippo ja Anita Korva ovat erityisen lupaavia. Ehkäpä heidän aikansa koittaa jo kahden vuoden kuluttua seuraavissa MM-hiihdoissa Oberstdorfissa.

Lopuksi vielä kaksi naista, joista ensimmäinen lunasti paikkansa alkukaudella ja toinen viime hetkellä. Tarkoitan Susanna Saapunkia ja Anne Kyllöstä.

Saapunki on periaatteessa äärettömän lahjakas hiihtäjä. Kova hapenottokyky, keveys ja hyvä voimataso viittaavat Therese Johaugin tai Ebba Anderssonin suuntaan. Jossain kuitenkin mättää ja Susanna on kaukana mainittujen maailmanhuippujen takana. Toivottavasti hän kuitenkin pääsee kisojen aikana ladulle ja saattaa kaltaiseni epäilijät häpeään.

Anne Kyllönen taas on aiemmin moneen kertaan osoittanut lahjojensa olevan kovaa tasoa. Tällä kaudella ongelmia on kuitenkin riittänyt. Hyvä hiihto Lahden parisprintissä nosti naisen kisakoneeseen ja siellä kenties parisprinttiin. Toivotaan että Anne pääsee kisoissa hiihtämään.

Tässä arvaukseni naisista eri kisamatkoille:

• Sprintti V: Krista Pärmäkoski, Katri Lylynperä, Anita Korva ja Anne Kyllönen
• 10 km P: Krista Pärmäkoski, Kerttu Niskanen, Johanna Matintalo ja Laura Mononen
• Skiathlon: Krista Pärmäkoski, Riitta-Liisa Roponen, Kerttu Niskanen ja Eveliina Piippo
• 30 km V: Krista Pärmäkoski, Riitta-Liisa Roponen, Eveliina Piippo ja Susanna Saapunki

* * *

Joukkuekilpailuissa Iivo Niskasen ja Ristomatti Hakolan voi olettaa taistelevan parisprintin mitaleista. Kuluneena viikonloppuna Lahdessa Niskasen suksi oli kelvoton, eikä Hakolankaan kapuloita tarvitse hehkuttaa. Siitä huolimatta parivaljakko otti pronssia. Vahva näyttö, joten maailmamestaruuskaan ei ole mahdoton.

Norja ja Venäjä ovat kuitenkin pahoja kantoja kaskessa, joten mestaruuden edellytyksenä on joukkueen täydellinen onnistuminen niin kunnon ajoituksessa, taktiikassa kuin huollossakin. Jos Hakola tai Niskanen ei ole käytettävissä, ei Suomella käytännössä ole mitalimahdollisuuksia - särkymisvaraa kun ei kahden ylivoimaisesti parhaan mieshiihtäjämme takaa löydy riittävän läheltä.

Naisten parisprintissä mitali on mahdollinen vain, mikäli Krista Pärmäkoski osallistuu lajiin. Tämä on kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, joten Suomi sijoittunee noin viidenneksi riippumatta joukkueen kokoonpanosta.

Pitkässä viestissä Suomi sen sijaan on potentiaalinen mitalikandidaatti sekä naisissa että miehissä. Miesten joukkueessa kahden ensimmäisen osuuden hiihtäjät ovat itsestään selvät: Ristomatti Hakola ja Iivo Niskanen. Heidän jälkeensä Suomi lienee kilpailun kärjessä.

Kolmatta osuutta hiihtää Perttu Hyvärinen tai Lari Lehtonen ja ankkurina Matti Heikkinen. Heidän tehtävänään on ottaa torjuntavoitto takaa-ajajista. Kolmannen osuuden hiihtäjävalinnalla ei liene merkitystä, koska miesten välillä ei käytännössä ole eroa kympin matkalla.

Sen sijaan Heikkisen kunto on täydellinen arvoitus - jos mies tai paremminkin valmennusjohto tietää sen olevan kuralla, hän saattaa joutua luopumaan koko viestipaikasta kolmannen osuuden parivaljakon toiselle hiihtäjälle.

Naisten puolella kilpailun avaa Kerttu Niskanen tai Johanna Matintalo riippuen siitä kumpi sijoittuu paremmin perinteisen kympillä. Toisella osuudella Krista Pärmäkoski taistelee Therese Johaugin ja kumppaneiden kanssa kilpailun kovatasoisimmalla osuudella.

Kolmannen osuuden hiihtäjänä nähdään Riitta-Liisa Roponen, jonka tehtävänä on pitää takanaan ne joukkueet, jotka ovat perinteisen osuuksilla jääneet Suomesta jälkeen. Neljännellä osuudella nähtäneen Eveliina Piippo, joka valitettavasti häviää loppukirissä kaikille niille, jotka ovat loppusuoralle tullessaan samassa porukassa. Siten loppusijoituksen ratkaisee kolmen ensimmäisen osuuden jälkeinen tilanne ja Piipon kyky ylläpitää kovaa matkavauhtia.

Loppuyhteenvetona veikkaan - huomioiden epäonnistumisen mahdollisuuden - Suomelle maastohiihdosta yhteensä neljää mitalia, joista kaksi joukkuekilpailuista ja kaksi henkilökohtaisilta matkoilta. Jos palkintopallilla nähdään tätä useammin suomalaisia ovat kisat menneet loistavasti. Jos taas vähemmän, on jotain mennyt pieleen.

Näillä ajatuksilla jään odottamaan Seefeldin MM-kilpailujen alkamista tiedostaen sen, että vaikka tämä kirjoitus on tehty parhaan ja kohtuullisen valistuneen ymmärrykseni mukaisesti, menee se monessa kohtaa pieleen. Sillä juuri arvaamattomuudessahan urheilun suurin jännitys ja maukkain suola ovat!

* * *

Kisoja kiivaimmin odottelevia varten linkitän vielä vuosien takaisen kirjoitukseni suomalaisen hiihdon 1930-luvusta. Silloin ladulla oli miehiä eikä perässähiihtäjiä. Heistä legendaarisimman suorituksen tehnyt menetti seuraavalla vuosikymmenellä henkensä puolustaessaa maatamme tunkeilijalta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mytologisia tapahtumia
Pjongchangin kisaennakko
Iivo Niskanen, maailmanmestari

Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle

Tänään haluan nostaa lukijoideni tietoisuuteen Kestävyysurheilu.fi -sivuston uutisen, jossa maailman tämän hetken ykköshiihtäjä Martin Johnsrud Sundby ilmoittaa haluavansa kuninkuusmatkan muuttamista väliaikalähdöksi myös arvokisoissa. Olen samaa mieltä mestarihiihtäjän kanssa.

Sundbyn mukaan "näissä (kilpailumuodoissa) on suuri ero. Minusta 50 kilometriä väliaikalähdöllä on erittäin inspiroiva ja hauska kilpailumuoto sekä todellinen miehuuskoe. Yhteislähtönä se ei ole aivan vastaavanlainen".

Norjan (samoin kuin Suomenkin ensi sunnuntaina 10.4.2016 Rukalla hiihdettävä) mestaruuskilpailu käydään arvokisoista ja maailmancupista poiketen väliaikalähtönä. Sen tunnelmasta Sundby kertoo seuraavaa.

"Täällä näkee hiihtäjiä, jotka tulevat melkein ryömien maaliin ja he pääsevät kokemaan sen minkälainen kilpailu viisikymppiä todella on."

Juuri tästä on kysymys. Hiihdossa ilmanvastuksesta ja usein myös suksen ja lumen välisestä kitkasta johtuva ns. peesihyöty on varsin suuri. Siksi vain muihin nähden täysin ylivoimainen hiihtäjä voi edes ajatella ratkaisevansa kilpailun matkalla. Sen seurauksena ns. kuninkuusmatkalla hiihdellään yleensä ainakin kärkimiehille submaksimaalista vauhtia, minkä seurauksena ennen loppuratkaisuja koossa on lähes aina monen miehen ryhmä.

Väliaikalähdössä puolestaan hiihdetään vain kelloa vastaan. Voittaja on se, jonka kestävyysominaisuudet ovat parhaat ja joka hiihtää kilpailukykyisellä kalustolla sekä osaa jakaa voimansa oikein.

Kilpailumuotojen oleellinen ero on siinä, että väliaikalähdössä ratkaistaan kovakuntoisin hiihtäjä kun taas väliaikalähdön yhteislähdön voittaja on riittävän kovakuntoinen pysyäkseen porukan mukana ja joukon nopein loppusuoralla. Näin erityisesti silloin, kun kilpailun aikana sataa kärkimiehen matkantekoa hidastavaa lunta.

Katsojan kannalta kilpailumuodoissa on puolestaan sellainen ero, että väliaikalähtö tarjoaa yli kahden tunnin hitaasti tihentyvän jännitysnäytelmän, jonka tilanne kehittyy väliaikapiste väliaikapisteeltä. Koska hiihtäjät pyrkivät parhaaseen mahdolliseen aikaan, nähdään usein myös täydellisiä katkeamisia ja tilanteiden nopeita muutoksia.

Esimerkiksi Ylä-Tatran MM-hiihdoissa vuonna 1970 Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin hiihti aiemmin lähteneen Kalevi Oikaraisen nopeasti kiinni ja jopa ohitti tämän. Oikarainen meni pian kuitenkin uudelleen ohi pitämään vauhtia, minkä seurauksena voimiansa alkumatkan kiinniotossa tuhlannut Vedenin lopulta väsähti ja jäi toiseksi puoli minuuttia hävinneenä.

Yhteislähdössä puolestaan pääosa matkasta on useimmiten tylsää jonossahiihtoa, jonka jälkeen varsinainen jännitysnäytelmä käydään lyhyenä ja viimeisten kilometrien aikana. Toki tästäkin on ollut poikkeuksia silloin kun keli on sallinut ja joku hiihtäjistä on kokenut itsensä selvästi muita vahvemmaksi.

Mutta aivan liian usein MM- tai olympiakisojen kuninkuusmatka on ollut täysin arvoton näytelmä ansaitakseen lempinimensä. Nykytilanteesta kärsivät sekä katsojat, että heidän myötänsä hiihdon kiinnostavuus urheilumuotona. Nykymaailmassa tämänkään aspektin merkitystä ei ole syytä vähätellä. Noudattakoon kansainvälinen hiihtoliitto siis tämän hetken suurimman tähtensä toivetta!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Vipinää talviseen Helsinkiin

Musta Pekka mukana Pekingin MM-kilpailujen keihäänheittossa

Yleisurheilun MM-kilpailut alkavat ensi viikonloppuna. Suomesta lähtee kisoihin 17 urheilijan joukkue, jonka mitalimahdollisuuksien sanotaan ennakkoarvioissa (esimerkki, esimerkki) lepäävän pelkästään kahden keihäsmiehen, Tero Pitkämäen ja Antti Ruuskasen varassa.

Toki Tero ja Antti ovat ykköstykkimme heitettyään koko kauden luotettavasti ja majaillessa juuri tällä hetkellä maailmantilaston neljännellä (89,09) ja viidennellä (88,98) sijalla. Mitalitoiveet ovat siis realistisia - etenkin kun molemmat ovat jo nyt arvokisavoittajia.

Mutta ajatellanpa mistä suomalaiset spekuloijat puhuisivat, mikäli Teroa ja Anttia ei olisi. Olisiko vallalla voivottelu siitä, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia mitaleihin.

Vai puhuttaisiinko siitä, että Suomen menestyksen mahdollisuudet lepäisivät keihäänheittäjien hartioilla. Tai oikeastaan vain yhden sellaisen.

Ari Manniohan on maailmanlistan seitsemäntenä ennätyksellään 86,82. Muut suomalaiset tulevat kaukana perässä, eikä heihin voisi asettaa odotuksia sen enempää kuin minkään muunkaan lajin suomalaisiin.

Mutta Ari Mannio on siis maailmantilaston seitsemäs ja Helsingin vuoden 2012 EM-kisojen pronssimies. Niinpä suomalaiset spekulantit epäilemättä pohtisivat ja toivoisivat Manniolta täydellistä suoritusta.

Jos sellainen 86-87 metrin kaari irtoaisi, olisi odotettavissa jopa mitali. Ei ehkä kultainen, mutta ehkäpä hopea tai pronssi. Kovasti tutkittaisiin tilastoja ja todettaisiin että kaksi vuotta sitten Moskovassa koko kilpailun voittoheitto kantoi 87,17 ja pronssille riitti 86,23.

Eipä siis nytkään unohdeta Ari Manniota kisaspekulaatioista. Teron ja Antin takana hän saattaa keskittyä kilpailuun ilman sen suurempia paineita ja siten aiheuttaa yllätyksen tärkeimmällä hetkellä.

Mutta muistetaan samalla, että tänä vuonna keihään taso on ollut kovempi kuin vuosiin eikä yhtään mitalia ole vielä ratkaistu. Ennen palkintopallia on keppi saatava karsintakilpailun aikana jatkoon asetetun rajan yli ja itse loppukilpailussa niin kauas, ettei edelle pääse ainakaan kahta muuta heittäjää enempää.

Sellainen kaari ei ole jokapäiväistä leipää edes Pitkämäelle tai Ruuskaselle, vaan vaatii myös heiltä lähes täydellistä onnistumista. Niin myös Ari Manniolta ja kaikilta ulkomaisilta keihäshirmuilta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Falunin lumikarkeloista
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?

Falunin lumikarkeloista

Suomen joukkue Falunin MM-hiihtoihin on nyt valittu. Joukkueessa ei ole yllätyksiä, mutta tavalliseen tapaani yritän ennakoida mitä kilpailuissa tulee suomalaisten osalta tapahtumaan. Tosin taisin tehdä legendaariseksi jäävän arvion jo viime vuonna, joten lukijani ymmärtää, ettei tälle kannata antaa kovin suurta ennustearvoa.

Tai mitä ajattelette tästä: "Iivo Niskanen on joukkueen kuopus ja Suomen viestijoukkueen varamies. Siis opintomatkalainen, jolle ei kannata asettaa sen kummempia tulostavoitteita.

Kilpailuissa Kertun pikkuveli on mukana siis lähinnä viestin varamiehenä, mutta hiihtää kaikki muutkin matkat mikäli kokeneemmat eivät halua niille osallistua. Edessä lienee siis ainakin viisikymppinen eli kuninkuusmatka, jolla Northug lienee voittamaton." 

Toivottavasti tämä ennuste menee yhtä onnistuneesti alakanttiin kuin edelle tulevasta olympiavoittajasta kopioimani. Vaan kuka olisi tämän vuoden iivoniskanen, joka räjäyttäisi koko pankin? 

* * *

Anne Kyllönen voitti sprintin Suomen mestaruuden suvereenisti, mutta koska hän sen enempää kuin muutkaan suomalaiset eivät ole tänä vuonna pärjänneet tässä kilpailumuodossa, en odota häneltä mitalia. Kuten en muiltakaan naissprinttereiltämme. Karsintahiihdosta joukkue selvinnee helposti (Malvalehto nopeimpana) ja kokonaisena jatkoon, mutta pudotuseristä ei kenelläkään liene asiaa finaaliin. 

Miesten sprinttijoukkueesta Toni Ketelä hiihti Otepäässä kolmanneksi. SM-hiihtojen sprintti oli kuitenkin häneltä tahmeaa menoa, joten en odota myöskään miesten sprintistä mitaleita. Kaikki eivät luultavasti pääse edes pudotuseriin, eikä kukaan finaaliin.

Sprintin jälkeen on vuorossa yhdistelmähiihto. Siinä etukäteen vahvimpia suomalaisnaisia ovat Riitta-Liisa Roponen, joka hiihti matkan hyvin Rybinskissä, ja Kerttu Niskanen. Roposen ongelmana on kuitenkin perinteisen hiihto ja Niskasella taas vapaan osuus. 

En siis usko kummankaan mitaliin, mutta kolmen norjalaisen (Björgen, Johaug, Weng) ja Charlotte Kallan jälkeen lienee mahdollisuuksia viidenneksi. Muilla ei liene odotettavissa sijoitusta edes kymmenen joukkoon.

Miesten puolella yhdistelmähiihdon ehdottomasti kovin valttimme on molemmat hiihtotavat taitava ja kovassa nousukunnossa oleva Matti Heikkinen. Voitonmahdollisuuden vie kuitenkin kansainvälisessä seurassa vaatimaton kirikyky.

Myös Iivo Niskanen omaa ainakin periaatteessa mahdollisuudet menestykseen, mutta se edellyttää kuntoutumista A-viruksinfektiosta (miksi ihmeessä huippuhiihtäjiä ei rokoteta sitä vastaan?). Lisäksi hänellä on tällä kaudella ollut viime talvea enemmän vaikeuksia luisteluhiihdossa.

Uskon siis Heikkisen kamppailevan kakkoslajissaan jopa mitaleista, Niskasen pääsystä kymmenen joukkoon ja muiden hiihtelevän omalla tasollaan. Oman värinsä tuo joukkueen lopullinen valinta, sillä tarjolla tälle matkalle on viisi kelvollista miestä: Heikkinen, Niskanen, Nousiainen, Lehtonen ja Hyvärinen.

Yhdistelmähiihdon jälkeen lähdetään parisprinttiin, joka hiihdetään vapaalla. Hiihtotapa on suomalaisille se heikompi, joten tältä matkalta en odota menestystä sen enempää miehiltä kuin naisiltakaan, vaikka toki molemmat joukkueet yltävät finaaliin. Pieni mitalivaraus kuitenkin naisten osalta: jos Roposelle ja hänen parilleen (Niskanen vai Lähteenmäki?) sattuu ns. pöljä päivä voi tulos olla yllättävän hyvä.

Entä naisten vapaa kymppi väliaikalähdöllä? Tämä on Riitta-Liisa Roposen päämatka, joten hänen osaltaan voi odottaa hyvää sijoitusta. Pöljänä päivänä jopa mitalia, mutta realismia lienee odotella sijoitusta viidenneksi. Muista suomalaisista Niskanen ja ehkä myös Lähteenmäki voivat hyvänä päivänä olla kymmenen joukossa. 

Miesten vastaava kilpailu on viisi kilometriä pidempi eli se mitä kutsuttiin ennen pikamatkaksi. Kyseessä on Matti Heikkisen päämatka, eikä ratkaisua tehdä loppukirissä vaan koko matkan ajan taistellen kelloa, omaa väsymystä ja tuskaa vastaan. 

Niissä Heikkinen on selvästi vahvempi kuin loppukirissä, joten odotan häneltä minimissään mitalia. Tai no, voittoa. Happohan on hiihtänyt uransa parhaat hiihdot arvokisojen väliaikalähdöissä. 

Muista suomalaismiehistä ei ole kärkisijoista taistelijoiksi tässä kisojen nykyisessä kuninkuuslajissa, jonka voittaja lienee sen hetken maailman paras kestävyysurheilija. Näin siksi, että väliaikalähdössä ratkaisee raaka suorituskyky ja hiihtäjien hapenotot ovat selvästi korkeammat kuin minkään muun urheilulajin huippujen. 

Viesteissä Suomella on naisissa tasainen joukkue, joka pystyy ainakin hyvänä päivän haastamaan kaikki muuta paitsi välineiden onnistuessa täysin ylivoimaisen Norjan. Odotusarvona on siis mitali, mutta ei hopeaa kirkkaampi. 

Miesten puolella on tiukempaa. Jos joukkueen kaikki hiihtäjät (Jauhojärvi, Niskanen, Heikkinen ja Nousiainen?) ovat hyvässä iskussa, voi tuloksena olla melkein mitä vain - suksihuollon onnistuessa selvästi muita paremmin jopa voitto. Mutta ei olisi suuri yllätys vaikka maaliin rämmittäisiin puolen tusinan huonommalla puolella. Jätetään tämä siis ennustamatta.

MM-hiihtojen toiseksi viimeisenä lajina kilpaillaan naisten 30 kilometrin yhteislähtö perinteisellä hiihtotavalla. Tämä on naisillemme se henkilökohtainen matka, jolla mitali on lähimpänä. Käytännössä siitä taistelee kuitenkin vain Kerttu Niskanen edellyttäen että kunto kehittyy edelleen kohti kisoja mentäessä. Muilta suomalaisilta voidaan odottaa tasaisesti sijoituksia noin kymmenen joukkoon. 

Entisestä miesten kuninkuusmatkasta, eli valitettavasti yhteislähtönä hiihdettävästä viidestäkympistä, ei tekisi mieleni sanoa mitään. Jos Iivo Niskasella ei olisi ollut influenssaa eikä Sami Jauhojärven käsi olisi nyt tulehtunut, ennustaisin molempien miesten taistelevan voitosta. Yhteistyöllä ratkaisu olisi voitu tehdä jopa ennen loppukirivaihetta. 

Tässä ei auta sekään, että 1990-luvulla norjalaiset ja myöhemmin myös suomalaiset "sairastelivat" aina ennen suurkisoja, ja olivat niiden aikaan huippukunnossa. Nyt eletään kuitenkin eri aikaa, eikä sairasteluista "toivuta" yhtä nopeasti.

Eli meillä on nuo isot jossit. Hyvää asiassa on kuitenkin se, että kumpikin voi tällä hetkellä harjoitella täysipainoisesti (Niskanen) tai vain yhtä kättä vajaana (Jauhojärvi) ja aikaakin on vielä kokonainen kuukausi, joten ei tarvita "toipumista" vaan ihan tavallinen toipuminen riittää. 

Näin ollen huippukunnon saavuttaminen ilman uusia takaiskuja on edelleen mahdollista. Toivotaan siis positiivisesti päätöspäivältä yhtä mitalia - mutta en osaa sanoa kummalta sitä odotan? Muuten toivon Lari Lehtoselta uran parasta viidenkympin hiihtoa kymmenen joukkoon ja lisäksi vielä Perttu Hyväriseltä pientä yllätystä kahdenkymmenen joukkoon.

Näin siis tällä kertaa. Muistaen sen realismin, että korkeintaa puolet urheilijoista onnistuu suurkisoissa mahdollisuuksien rajoilla odottelen yhtä palkintopallisijoitusta viesteistä sekä kahta henkilökohtaista mitalia. Toki yllätyksetkin ovat tervetulleita, sillä arvaamattomuudessahan on urheilun suola.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Hiihtäjät on valittu Sotshiin - vaan miten käy itse kisoissa

Suomen kohtalon hetket

MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!

Vipinää talviseen Helsinkiin

Talvi lähestyy, joten kirjoitan pitkästä aikaa omasta suosikkilajistani eli kilpahiihdosta.

Suomessa järjestään maastohiihdon MM-kilpailut vuonna 2017. Kilpailupaikkana on Lahden kaupunki, kuten niin monesti ennenkin. Vuonna 1938 vastaavien kilpailujen pikamatkan ykköstykki oli Pauli Pitkänen, joka otti kirkkaimman mitalin selvällä erolla seuraavaksi suksineeseen ruotsalaiseen. Pikamatkalla oli mittaa kahdeksantoista kilometrillä.

Kahdeksantoista kilometrin hiihtoa pidettiin tuolloin tosiaan maastohiihdon pikamatkana. Nykyisin niin maailmancupissa kuin kansallisissakin otatuksissa normaalimatka lienee 15 kilometriä. Pikamatkaksi on sen sijaan muodostunut sprinttihiihto, jossa rykäistään neljä kertaa noin 1,5 kilometrin lenkki.

Hiihdon pikamatka ei siis vastaa pikajuoksua, vaan ikään kuin 1500 metrin juoksua neljään kertaan parin tunnin aikana. Varsinainen kestävyyslaji siis.

Maastohiihdon pikamatkan muutos on kuitenkin luonut uusia mahdollisuuksia kilpahiihdon järjestämiselle. Yksi niistä on lyhyen radan mahdollistama kaupunkisprintti, jollaisia järjestetään vuosittain ainakin Düsseldorfissa, Tukholmassa ja Oslossa. Kaikissa niissä maastot ovat pikemminkin tasamaastoa kuin kilpahiihtoon sopivaa murtomaata vaativine mäkineen.

MTV3 uutisoi jokin aika sitten, että vuoden 2017 MM-sprinttihiihto haluttaisiin järjestää Helsingin keskustassa. Idea ei ole uusi, vaan tiedän esimerkiksi maastohiihdon suurvaikuttajan Jürg Capolin toivoneen jo aiemmin maailmancupin sprinttiä senaatintorin ympäristöön.

Samaa haavetta on elätellyt Maastohiihto ry:n hallituksen puheenjohtaja Reijo Alakoski. Sekä tietenkin pääkaupungin hiihtoseurat. Sen sijaan Helsingin kaupunki ja luterilainen kirkko ovat käsittääkseni suhtautuneet  nihkeästi perinteisen suomalaislajin esiintymiseen keskustassa.

Tämä on outoa, sillä onhan tuomiokirkon portailla ja sen edessä aukeavalla torilla järjestetty vuosien varrella kaikenlaisia muitakin tapahtumia (esimerkiksi tehty tällainen maailmanennätys ja vietetty tällainen juhla). Olen varma, että sprinttihiihdon MM-kilpailuista muodostuisi yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista tapahtumista urbaanin kansallismaisemamme sydämessä.

Ilmoittaudun tässä kirjoituksessa siis kannattamaan MM-sprinttihiihdon järjestämistä Helsingin keskustassa. Tuomiokirkon portaat lumettamalla saataisiin aikaiseksi varsin vaativat nousut ja laskut, mikä erottaisi Helsingin sprintin muista kaupaunkisprinteistä ja takaisi kilpailulle maailmanmestaruuden ratkaisemista varten loistavat puitteet.

Samalla helsinkiläisyleisö pääsisi tutustumaan suksien sankareihin ja nauttimaan maastohiihtoperheen helpoiten seurattavasta ja vauhdikkaimmasta lajista keskellä kaupunkia. Toivotan siis yhteisymmärrystä ja yhteistyötä Lahden MM-kisaorganisaatiolle, Hiihtoliitolle, Helsingin kaupungille ja Suomen luterilaiselle kirkolle!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lallukka vapaaksi - syntyikö tässä oikeusmurha?
Suomi-Ruotsi ihmisoikeusmaaottelu amerikkalaisin silmin nähtynä
Kaikuja 1930-luvulta

Kaikuja 1930-luvulta

Murtomaa- eli maastohiihto on ollut suomalaisille rakas urheilulaji kilpahiihdon aloittamisesta asti. Menestystä on hiihtoladuilta usein tullut, mutta juuri nyt odottelemme Val di Fiemmen MM-hiihtoja pienoisen pelon vallassa: maailmancupissa miehillä ei ole ollut menestystä oikeastaan lainkaan, eivätkä naisetkaan ole kyenneet haastamaan tosissaan lajin kolmea valtiatarta Maarit Björgeniä, Justyna Kowalczykiä ja Therese Johaugia, vaikka kokonaisuutena Suomen naisten joukkue onkin ehkä maailman tasokkain.

1930-luvulla kaikki oli toisin. Olimme maastohiihdossa suorastaan ylivoimaisia: esimerkiksi Sollefteån MM-hiihdoissa vuonna 1934 Suomi otti pikamatkalla (15 km) kolmoisvoiton Sulo Nurmelan, Veli Saarisen ja Matti Lappalaisen voimin. Joukkueen neljäs lenkki Klaus Karppinenkin olikin sitten yhden ruotsalaisen jälkeen viidentenä. Sama porukka hoiteli luonnollisesti myös viestin kotiin.

1930-luvun suomalaisesta hiihtotasosta kertoo kuitenkin ehkä eniten se, että vuoden 1938 MM-hiihtojen normaalimatkalla eli viidelläkympillä suomalaiset ottivat kaksoisvoiton (Kalle Jalkanen ja Alvar Rantalahti) ja kymmenen parhaan joukossa oli yhdeksän suomalaista. Myös pikamatkan (Pauli Pitkänen) ja viestin voitto otettiin kotiin noista kisoista.

Kaikkiaan vuosien 1929-1941 MM-kisoissa leivottiin 16 suomalaista maailmanmestaria. Saavutus on kova, kun huomioidaan, etteivät naiset olleet lainkaan mukana ja miehetkin hiihtivät vain kaksi matkaa per kisa. Vuosikymmenen ja ehkä koko suomalaisen hiihtohistorian legendaarin suoritus taisi olla olympiaviestin voitto Garmisch-Partenkirchenissä.

Viestin aluksi maailmanmestari Sulo Nurmela lähti suurin odotuksin ladulle. Kunto ei kuitenkaan ollut kohdallaan, joten kympin lenkillä tuli takkiin norjalaiselle yhdistetyn olympiavoittajalle ja pikamatkan hopeamitalistille Oddbjørn Hagenille toista minuuttia. Eipä tainnut Nurmela olla hiihtoonsa tyytyväinen...

Toiselle osuudelle säntäsi päättäväisenä samojen kisojen pikamatkan (18 km) pronssimitalisti Pekka Niemi, joka suomalaisten pettymykseksi joutui antautumaan norjalaiselle samojen kisojen yhdistetyn hopeamiehelle Olav Hoffsbakkenille vielä yli 20 sekuntia ja kaiken huipuksi päästämään edelleen vielä ruotsalaisten moninkertaisen Vasa-hiihdon voittajan Arthur Häggbladin. Kovin synkältä siis näytti suomalaisten tilanne.

Vaan kolmannen osuuden Matti Lähde ei antanut periksi. Vaikka miehelle ei uralla siunaantunutkaan samanlaista henkilökohtaista menestystä kuin kahdella ensimmäisellä viestiosuudella epäonnistuneille Nurmelalle tai Niemelle, oli hän mies paikallaan tässä kilpailussa. Hän jätti taas ruotsalaisen taakseen, mutta ei kuitenkaan saanut norjalaista Sverre Brodahlia kiinni kuin muutaman sekunnin. Takaa-ajo oli kuitenkin alkanut.

Ankkuriosuudelle säntäsi ensin Norjan Bjarne Iversen. Suomalaiset odottivat kuumeisesti Lähdettä ja mies saapuikin vaihtoon toisena, mutta vasta yli minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kuluttua lähettäen Kalle Jalkasen matkaan. Harva taisi uskoa suomalaisten voittoon, tuskin edes Jalkanen itse. Mutta tästä huolimatta hän säntäsi norjalaisen perään kuin tuulispää.

Jussi Kirjavaisen mukaan ankkuriosuus eteni siten, että Jalkanen sai norjalaista kiinni jo ensimmäisellä kilometrillä kokonaista 17 sekuntia. Seuraavan puolentoista kilometrin matkalla vielä enemmän ja supisti eron puoleen siitä, mitä se oli vaihdossa. Osuuden puolivälin kieppeillä Jalkanen sitten ohittikin norjalaisen, joka alkoi pian jäädä - ensin vähän ja sitten yhä enemmän. Kilpailu näytti voitetulta.

Vaan vielä kerran epäonni suosi suomalaisia. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut Jalkanen nimittäin pudotti kalliit tekohampaansa 2,5 kilometriä ennen maalia. Ei köyhällä ollut varaa menettää sellaisia arvotavaroita, joten oli käännyttävä takaisin ottamaan hampaat talteen. Siinä hässäkässä Norjan Iversen sitten pääsi jälleen kärkeen.

Tekohampaansa löydettyään Jalkanen ampaisi kuitenkin norjalaisen perään ja ajatteli mennessään että "varmasti kotimaassa ovat iloisia, jos voitan". Tämä mielessään hän ohitti norjalaisen toistamiseen, eikä enää päästänyt tunturimaan miestä edelleen. Päin vastoin, Jalkanen otti lyötyyn norjalaiseen vielä kuuden sekunnin eronkin ennen maalia.

Olkoon tämä 1930-luvun muistelus ja etenkin Kalle Jalkasen hirmusuoritus innoittajana niille suomalaisille hiihtäjille, jotka parhaillaan valmistautuvat Val di Fiemmen MM-hiihtoihin helmi-maaliskuun vaihteen molemmin puolin. Samanlaisella tahdonvoimalla, sisulla ja omaan tekemiseen uskomisella on sielläkin paikkansa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hiihtäminen on parasta liikuntaa
Robert Helenius maailman huipulla
Liikunta pidentää ikää!

Yleisurheilun MM-kilpailut Daegussa!

Yleisurheilun MM-kilpailut Etelä-Korean Daegussa lähestyvät. Valitettavasti vain suomalainen yleisurheilukesä on ollut vaisu, eikä lupaa kovin paljoa.

Kesän suurin tähti on tainnut olla Jonathan Åstrand, joka on pitkin kesää tehnyt suomalaisittain huipputulosta. Valitettavasti vain pikamatkoilla suomalaiset geenit panevat hanttiin - länsiafrikkalaisilla kun on paljon meitä enemmän nopeita lihassoluja. Odotettavissa on siis alkueräjuoksuja, sillä jo välierään pääsy olisi hieno suoritus Jonathanille.

Valitettavasti suomalaiset penkkiurheilijat eivät kaipaa välieräpaikkoja vaan mitaleita. Sellaisia voitiin ennen tätä kesää odottaa vain muutamalta urheilijalta: realistisimmin maailmanmestari Tero Pitkämäeltä ja melkoisin varauksin Helsingin kisojen mitalistilta Tommi Evilältä, kävelijä Jarkko Kinnuselta ja estejuoksija Jukka Keskisalolta. Sekä jossain määrin myös talvella hienosti seipään kanssa hypänneeltä Minna Nikkaselta, mikäli tämän kehitys olisi kesän mittaan jatkunut samoin kuin syksyllä.

Kesällä nämä suomalaisen yleisurheilun syömähampaat ovat kuitenkin olleet vaisuja. Kovin ässämme, maailmanmestari Tero Pitkämäki, heitti lupaavasti keväällä, mutta joutui sitten mykoplasman kouriin. Tulostaso putosi sen seurauksena kymmenellä metrillä totutusta. Nyt mies juoksee kilpaa ajan kanssa, ja yrittää palautua huippukuntoon parissa viikossa. Helppoa se ei tule olemaan.

Myös muut keihäsmiehet ovat tänä vuonna olleet vaisuja. Kunnes Kalevan kisoissa nuori mies, nuorten euroopanmestari ja sotilaiden maailmanmestari Ari Mannio näytti lahjansa ja kisahermonsa. Kolme kisan pisintä heittoa ilmoittivat hänet Daegun mitalikamppailuun. Toivotaan että tämä kortti pitää.

Jarkko Kinnunen tunnetaan kyvystä vetää itsensä loppuun. Tätä kykyä tarvitaan Etelä-Korean lämmössä. Ainakin Kalevan kisojen yhteydessä annettu näyttö viittaisi miehen olevan huippukunnossa, joten venymällä hän saattaa nostaa itsensä palkintokorokkeelle; viimeksihän siellä on suomalaisista kävelijöistä paistatellut Valentin Kononen.

Jukka Keskisalokin onnistui Kalevan kisoissa, mutta on selvää ettei hän ole tänä kesänä parhaassa iskussaan. Sitä kuitenkin tarvittaisiin, sillä kenialaisten hallitseman estejuoksun taso on kova, eivätkä eurooppalaiset ole matkalla juuri juhlineet. Jukka on kuitenkin aiemminkin venynyt, joten mikäli mies on pelannut riskillä ja kunto on vasta nousussa eikä vauhti Etelä-Koreassa ole aivan mahdotonta, on hänellä samanlainen mahdollisuus yllätykseen kuin aikanaan EM-kisoissa.

Entäpä muut. Evilä yrittää rikkoa kisarajaa ja Nikkasella on tekniikka sekaisin. Näillä näkymin heille jää kisoista siis parhaimmillaankin vain hyviä muistoja. Sekin on kuitenkin tärkeää: niin nämä kuin muutkin urheilijat ovat tehneet valtavan työn noustakseen sille tasolle, jolla ovat. Ankara harjoittelu on ollut säännöllistä hamasta lapsuudesta aikuisuuteen. Se on ollut heille elämän suola ja painajainen. Mutta antanut monet sellaiset hetket, jotka eivät koskaan kohtaa meitä "tavallisia pulliaisia". Siinähän se on urheilun suola itse urheilijan kannalta ajateltuna.

Penkkiurheiijan kannalta urheilun kiinnostavuus on puolestaan omien puolesta jännittämisessä. Ja inhimillisen suorituskyvyn rajoja ihmetellessä. Juokseehan esimerkiksi maratonin voittaja jokaisen satametrisen noin 18 sekunnissa. Siis 18 sekunnin satasia 420 perätysten! 400 metrin ratakierrosta hän viilettää 105 kappaletta, kunkin 72 sekunnissa. Ja saman kaavan mukaan jokainen matkan 42 kilometristä taittuu noin kolmessa minuutissa. Cooperin testivauhdiksi muutettuna 12 minuutissa taittuu noin neljä kilometriä kerta toisensa jälkeen.

Aika moni, mutta eivät kaikki, häntä seuraavista penkkiurheilijoista pystyy yhdellä sadalla metsillä samaan. Yhden nelisatasen maratoonarin mukana pysyisi jokunen ja tonnin vain aniharva. Yhtä hurjia ovat suoritukset muissakin lajeissa, keihäs saattaa tavallisen pulliaisen kädestä kaartaa tuskin 30 metriin, kun kisapaikalla kiroillaan 80 metrin alle jäämistä. Ja niin edelleen.

Jäädään siis odottamaan yleisurheilun MM-kilpailujen antia. Toivotan kaikille suomalaisille osallistujille venymistä, taistelutahtoa, onnistumisia ja mitaleita Tiina Lillakin, Arto Bryggaren, Kimmo Kinnusen, Sari Essayahin, Seppo Rädyn ja kumppaneiden viitoittamalla tiellä. Ja pidemmällä tähtäimellä yleisurheilulle menestystä kilpailussa nuorista urheilijoista.

Tosiasiahan on, että suomalaisilla on parhaat mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen juuri yksilölajeissa, joten lajien välisessä kamppailussa olisi kansalle tarjottavan leivän tai ainakin sirkushuvien kannalta ensisijaisen tärkeää saada nuoret viehättymään juuri niistä. Näin siitä huolimatta, että vaikkapa pallon potkiminen tai sen mailalla lyöminen joukon jatkona saattavatkin olla nuorelle leppoisampia harrasteita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikunta pidentää ikää!
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Jalo itsepuolustuksen taito