Vesa Kanniaisen lista kannattaisi sisällyttää Euroopan maahanmuuttopolittisiin ohjelmiin
Helsingin Hernesaaresta halutaan väestönsekoittamo
Niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus
Presidentti Joe Bidenistä sanottiin vain muutama päivä sitten tehdyn lääkärintarkastuksen jälkeen, että hän on "terve, aktiivinen ja elinvoimainen 81-vuotias mies, joka on kelvollinen suorittamaan menestyksekkäästi presidentin velvollisuuksia". Eilen saimme tämän näkemyksen kanssa ristiriidassa olevan esimerkin, kun puheena oleva maailman johtavan suurvallan päällikkö tuli puheessaan sekoittaneeksi Ukrainan ja Gazan sodat toisiinsa.
Tosiasia on, että Bidenin muistissa on ilmeisiä häiriöitä, koska hänelle sattuu vastaavia kömmähdyksiä silmiinpistävän usein. Lisäksi miehen fyysinen suorituskyky on pahasti rappeutunut, kuten jokainen hänen kävelystään liikkuvaa kuvaa nähnyt on huomannut.
On tietenkin ikävää, että vanhuuden vaivat tulevat riesaksi meille itse kullekin ennemmin tai myöhemmin. Ja siitä syystä ihmiset yleensä jättävät elämänsä loppupuolella - Suomessa alle 70-vuotiaina - työnsä jäädäkseen ansaitulle eläkkeelle jättäen samalla tehtävänsä nuorempien hoidettavaksi.
Biden ei kuitenkaan aio tehdä näin, vaan on päättänyt pyrkiä vielä uudelle presidenttikaudelle. Siis hiukan samaan tapaan kuin Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kekkonen, jonka henkinen rappeutuminen alkoi jo vuosia ennen kuin hän oli pakotettu luopumaan vallastaan. Joka oli tosin siirtynyt tosiasiallisesti Kekkosen viimeisinä vuosina hänen lähipiirinsä jäsenille, jotka käyttivät vanhenevaa miestä häikäilemättömästi perusteluna ratkaisuille, joita olivat itse tehneet.
En olisi hämmästynyt, mikäli Bidenin tapauksessa olisi kyse jostain samantapaisesta. Eli vanhenevan miehen taustalla olisi vallankäyttäjiä, jotka eivät itse pysty nousemaan vallan huipulle demokraattisen prosessin kautta, vaan pyrkivät hyödyntämään dementoituvaa presidenttiä oman valtansa kulissina.
Pidän tätä mahdollisena, vaikkei tällaista tietoa olekaan mistään saatavissa. Eikä asialla oikeastaan ole sen suurempaa merkitystäkään niin kauan kuin Yhdysvallat pitää kiinni roolistaan demokraattisen maailman johtajana ja rauhan turvaajana - siis roolista, jonka lipsumisesta on viime aikoina nähty yhä selvempiä merkkejä.
Selvää kuitenkin on, että koko maailman kannalta olisi parempi, mikäli USA:n johdossa olisi nuorempi ja selväjärkisempi presidentti kuin kumpikaan käynnissä olevan vaaliprosessin kärkiehdokkaista. Valitettavasti tämä ei juuri nyt näytä mahdolliselta.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelko ajoi Josifinsa lukeneen Putinin murhaamaan Aleksei Navalnyin
Risk of dementia in the U.S. presidential elections
Bidenin dementia ja Trumpin puheet saattavat parantaa Euroopan turvallisuutta
Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.
Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.
Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen.
Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.
Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.
Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi.
Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.
Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin.
Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista.
Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.
Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa.
Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana.
Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys
Aamuisen koronatilastoihin liittyvän kirjoitukseni jatkeeksi päätin näin sunnuntai-päivän ratoksi jakaa ajatukseni toisestakin aiheesta.
Sotilaallinen puolueettomuus on toiminut Suomen tapauksessa oikein hyvin toisen maailmansodan jälkeen. Toki alkuun oli vaikeaa Neuvostoliiton pyrkiessä vaikuttamaan politiikkaamme vahvasti ja 25-vuotta hallinneen presidentin hyödyntäessä Neuvostoliiton uhkaa sisäpolitiikassa. Ulkopoliittisesti kuitenkin myös hän pyrki viemään Suomea niin lähelle länttä kuin Neuvostoliiton puristuksessa oli mahdollista.
Nykyisin virallinen puolustuspoliittinen strategiamme perustuu kahteen seikkaan: vahvaan puolustuskykyyn ja itänaapurin toimien tarpeettoman arvostelun välttämiseen. Myös lännessä on ymmärrystä maatamme kohtaan, kuten USA:n äskettäinen päätös myydä asejärjestelmiä, jotka eivät ole olleet tarjolla edes kaikille Nato-maille.
Helsingin sanomien pääkirjoittaja nosti tänä aamuna esille Venäjä-uhan ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei Suomen ole syytä muuttaa linjaansa. Omalta osaltani olen ollut kymmeniä vuosia samalla kannalla: miksi muuttaa toimivaksi osoittautunutta linjaa, jota aikanaan kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi ja josta on nykyisin virallisesti, vaan ei käytännössä - kuten Venäjän näkyvän arvostelun puuttuminen osoittaa - irtauduttu.
Puolueettomuutta kannattava ajatteluni on mennyt suunnilleen siten, että Nato tarjoaisi kyllä suojan Venäjän suoralta aggressiolta, mutta toisaalta siihen liittyminen sitoisi Suomen muihin Naton operaatioihin, joiden seurauksena maailmalta alkaisi virrata nuoria suomalaisia haudattavaksi isänmaansa multiin.
Siten vastakkain on kaksi erillistä vertailua. Ensimmäisessä Natoon liittyminen tarkoittaisi varmuudella suomalaisten enemmän tai vähemmän tasaista kuolemista maailmalla, mutta puolueettomuuden valitessamme tällaista veriuhria ei tarvitsisi antaa muiden puolesta. Toisessa Natoon liittyminen poistaisi Venäjän suoran hyökkäyksen riskin, mutta mikä on todennäköisyys sille, että tuollaista hyökkäystä tulisi Suomen nykyiselläkään linjalla?
Varmoja vastauksia ei ole tuon jälkimmäisen vertailun jälkimmäiseen osaan. Aiemmin se vaikutti kaukaiselta, mutta Georgian ja Ukrainan tapahtumien jälkeen... hmmm... sanotaan nyt vaikka, että vähemmän kaukaiselta. Eivätkä Venäjän uudet toimet Ukrainan rajalla ainakaan loitonna huolta (täällä värikkämpi näkemys).
Yleisellä tasolla lienee selvää, että mikäli Suomeen kohdistuisi akuutti Venäjän uhka, olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että Nato-maat ottaisivat Suomen pikajäseneksi puolustusliittoonsa, saati että rientäisivät Suomen turvaksi. Toki tuo optio voi kuitenkin vähentää Venäjän Suomeen kohdistamia aggressioita, mikäli se ymmärtää niiden lisäävän suomalaisten halua liittyä Natoon.
Selvää siis kuitenkin on, ettei pelkkä Nato-optio tarjoa meille turvaa, eikä myöskään tule pelastamaan akuutista tilanteesta, mikäli Venäjä jostain syystä - vaikka vain senhetkisen tsaarintekeleen sisäpoliittisten vaikeuksien takia - päättää toistaa Georgian tai Itä-Ukrainan tapahtumat luoteisrajallaan.
Ja juuri tämä on se seikka, joka on alkanut kääntää mieltäni vuosi vuodelta yhä enemmän sen suuntaan, että Suomen kannattaisi liittyä Natoon. Siksi suosittelen kaikille muillekin suomalaisille tämän asian harkitsemista - edelle kirjoittamieni ja mahdollisten muiden seikkojen valossa. Tässä ja juuri nyt.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?
Suomessa on syntynyt jonkinlainen skandaali siitä, kun ammattipsykiatri kirjoitti mielipidekirjoituksen (tässä sensuroitu osa), jonka mukaan pääministeri Sanna Marin olisi palamassa loppuun. Perusteluina hän käytti Marinin itsensä kertomia asioita kuten siivousintoa ja intohimoista lenkkeilyä sekä havaintoja tämän ulkonäöstä.
Kyseinen lääkäri ei ole tiettävästi koskaan hoitanut Marinia - eikä siksi ole rikkonut lääkärin vaitiolovelvollisuutta potilaansa asioista. Mutta ei hänellä siitä syystä tietenkään ole myöskään yksityiskohtaista tutkittua tietoa päämnisterin terveydentilasta.
Olen hiukan hämmentynyt tästä skandaalista, koska nähdäkseni Suomessa ei voi olla juuri sen tärkeämpää asiaa kuin valtiojohdon terävimmän kärjen työkyky. Siksi jokaisella kansalaisella on - tai ainakin pitäisi olla - oikeus nostaa esiin huolensa siitä, etenkin jos sen tueksi on antaa perusteita.
Toki ymmärrän, että asian esille nostaminen on Marinin kannalta ikävää ja mikäli hänellä todella on riski loppuunpalamisesta, ei julkinen kirjoittelu ainakaan edistä sen välttämistä. Samoin tiedostan, että tällainen kirjoittelu voi olla pikemminkin poliittista mustamaalaamista kuin aitoon huoleen perustuvaa.
Meillä Suomessa on kuitenkin kokemusta myös siitä, kun maan terävin poliittinen johto on muuttunut aidosti työkyvyttömäksi ilman, että siitä olisi julkisuudessa puhuttu. Tarkoitan tietenkin Suomea neljännesvuosisadan lähes diktaattorin ottein hallinneen presidentti Urho Kekkosen uran loppuvaiheita, jotka eivät todellakaan olleet kunniaksi maamme demokratialle.
Siksi tämän skandaalin yhteydessä olisi kansanvaltaisessa maassa ollut kirjoituksen sensuroinnin tai lääkärin vaitiolovelvollisuuteen viittaamisen sijaan ollut parempi vastata epäilyihin asiallisesti, mieluiten saattamalla julkisuuteen hoitavan lääkärin tiedote pääministerin terveydentilasta. Jos pääministerin työkykyyn ei liity ongelmaa, olisi se pitänyt kertoa, tai mikäli psykiatrin näkemys osui oikeaan, olisi Marinin syytä ottaa sairaslomaa - tai jättää tehtävänsä kokonaan - ennen lopullista loppuunpalamista.
Sen sijaan nyt nähty vaikeneminen ja psykiatrin moittiminen eivät edistä mitään asiaa. Päinvastoin, reaktio saattaa pikemminkin lisätä kuin rauhoittaa kansalaisten epäluuloja pääministerin terveydentilasta ja nostaa lisäksi epäilyjä poliittisen establishmenttimme poliittisesta suhmuroinnista.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marinin aamiaiset paljastivat
Sanna Marin: luokkataistelija ja harhaanjohtaja
Totisesti on Sanna Marin nyt karvansa näyttänyt