Helppoa rahaa ja vihervasemmiston kannatusta

Eilisen päivän suuri uutinen oli presidentti Donald Trumpin päätös siirtää suunnittelemansa tullimaksujen nostot 90 päiväksi muilta kuin Kiinalta. Ja sen ensimmäisenä vaikutuksena oli pörssikurssien rakettimainen nousu rapakon takana. Tämä tulee tänään - pörssien avautuessa - heijastumaan myös Suomeen. 

Trumpin päätöksellä on - kuitenkin - myös merkittävämpiä seurauksia. Niistä ensimmäinen on USA:n ja Kiinan suhteiden vajoaminen tilaan, jossa ne taisivat olla edellisen kerran ennen 1970-luvun alun ping-pong-politiikkaa. 

Tämä tulee näkymään tietenkin taloudessa, mutta myös kiinalaisten ja venäläisten suhteiden lähentymisenä. Sekä ennen kaikkea heijastuksena Taiwanin asemaan, joka on muutenkin ollut kiristymään päin sitä mukaa kun Kiina on vaurastunut ja lisännyt sotilaallista kyvykkyyttään. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei Kiinan uusien aseiden laadukkuutta ole vielä testattu oikeassa sodassa. Eikä Xi Jinpingillä tai kenelläkään muulla voi olla varmuutta sen aiheuttaman uhan vakavuudesta suhteessa amerikkalaisten suojelemaan saarivaltioon.

Euroopan kannalta tullimaksujen peruuntuminen oli tietenkin - ainakin hetkellinen - helpotus, mutta 90 päivää kuluu kolmessa kuukaudessa, minkä jälkeen edessä saattaa sittenkin olla USA:n ja Euroopan Unionin välinen tullisota kaikkine seurauksineen. Toisaalta mainittu aika - eli noin kolme kuukautta - on niin pitkä, että Trump ehtii tehdä monenlaisia käänteitä. 

Toistaiseksi voidaan todeta vain se, että alkuviikosta halventuneita osakkeita hankkineet sijoittajat tulivat tehneeksi parissa päivässä sievoisen rahakasan. Ainakin jos he myyvät ostoksensa pois ennen kuin Trump ehtii tekemään seuraavaa käännettään. 

* * *

Noin muuten näyttäisi siltä, että Suomessa kansa on tulevan viikonlopun aikana käytävissä vaaleissa valmis lisäämään vihervasemmiston kannatusta erityisesti alue-, mutta myös kuntatasolla. Molemmissa tapauksissa tarjolla on siten - vaalien jälkeen päättyvään kauteen verrattuna - keskusjohtoisuuden ja muun byrokratian kasvattamista sekä erityisesti maahanmuuttajille ja muille vähemmistöille tarjottaviin palveluihin investoimista. Ja Helsingin kohdalla kaupungin entistä tiukempaa sulkeutumista muusta maasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Olemmeko kolmannen maailmansodan kynnyksellä?
Ay-liike ja vasemmisto ajavat USA:n talouden tukemista suomalaisella rahalla
Tuleeko Helsingin sisääntuloväylien varrelle 150 000 euron hintaisia yksityisautoilua kritisoivia taideteoksia?

Järjestelmien kilpailu johti huippunopeuksiin

Verkkouutiset kertoi, että ääntä nopeammat matkustajakoneet saattavat tehdä paluun 2030-luvulla. Näin voi olla tai olla olematta, vaikka yliäänilennot ovatkin epäilemättä tavallisia lentokoneita enemmän ympäristöä saastuttavia.

En kuitenkaan kirjoita tästä syystä, vaan tartuin aiheeseen siksi, että jutussa oli melkoinen virhe. Tarkoitan sitä, että artikkelin mukaan "tähän mennessä maailman ainoa matkustajakäytössä ollut yliäänikone on ranskalais-brittiläinen Concorde. Vuonna 1973 käyttöön otettu kone lensi Pariisista New Yorkiin kolmessa tunnissa, kun tavalliselta lentokoneelta matka vei noin kahdeksan tuntia."

Jutun epäilemättä minua paljon nuorempi kirjoittaja ei muistanut eikä ollut vaivaantunut selvittämään yliäänilentokoneiden historiaa. Concorde ei nimittäin ollut ainoa eikä edes ensimmäinen sellainen. 

Se kunnia kuului neuvostoliittolaiselle Tulpolev Tu-144:lle, jonka ensilento tehtiin - Wikipedian mukaan - "31. joulukuuta 1968, kaksi kuukautta ennen brittiläis-ranskalaista Concordea, mikä teki siitä ensimmäisen yliäänimatkustajakoneen maailmassa". Tu-144 ei ollut mikään menestys: sillä tehtiin ainoastaan 55 matkustajalentoa, joilla kuljetettiin vain reilut 3 000 matkustajaa.

Tämä johtui siitä, ettei sosialistisessa Neuvostoliitossa ollut rikkaita ihmisiä, jotka olisivat kyenneet maksamaan lennoistaan korkeita hintoja. Eikä yliäänilennoille siitä syystä ollut sellaista kysyntää, jonka varassa Concordelle riitti matkustajia. 

* * *

Verkkouutisten toimittajan virhe puolestaan kertoo siitä, kuinka selvästi länsimaat voittivat niin sanotun kylmän sodan. Tu-144 ei nimittäin ollut mikään tuntematon asia, vaan yksi keskeinen aihe niissä lukemattomissa ihmisten välisissä keskustelussa, joita käytiin Suomessakin vasemmiston ja oikeiston kannattajien välillä sosialistisen ja kapitalistisen järjestelmän paremmuudesta.

Eikä se ollut yksin kapakka-iltojen tai kotibileiden keskusteluasia, vaan myös syy koko Tu-144:n olemassaololle. Tämän asian kuvaa muun muassa Wikipedia nasevasti: "koneen suunnittelua ja kehitystyötä kiirehdittiin, sillä pääasia oli voittaa Concorde ja osoittaa siten Neuvostoliiton olevan länsimaita kehittyneempi. Sillä oli koneen luotettavuuteen, käytännöllisyyteen, matkustusmukavuuteen ja viimeistelyn laatuun negatiivinen vaikutus."

* * *

Tu-144:llä ja Concordella voitiin lentää hiukan yli kaksinkertaisella äänennopeudella. Ensin mainitun huippunopeus oli hiukan suurempi, noin 2 500 kilometriä tunnissa eli 2,35-kertaisella äänennopeudella. 

Tätä voi verrata taisteluhävittäjien huippunopeuksiin. Niistä ykkönen on - tämän artikkelin mukaan - jo vuonna 1967 esitelty MiG-25, jolla pystyi lentämään peräti 2,83-kertaisella äänennopeudella. Samaan yltää 1970-luvun lopulla esitelty Mig-31. 

Neuvostoliittolaista lentävää rautaa seuraa amerikkalainen - vuonna vuonna 1976 esitelty - F-15-hävittäjä, jonka huippunopeus on 2,5 kertainen äänennopeus. Todettakoon, että Suomen nykyisellä hävittäjällä - F-18:lla - pääsee 1,8-kertaista äänennopeutta ja tulevalla F-35:llä "vain" 1,6-kertaista. 

Tästä voitaneen päätellä, ettei hetkellinen huippunopeus ole enää nykyisin oleellinen ominaisuus taisteluhävittäjille. Sen sijaan niiltä vaaditaan ennen kaikkea ketteryyttä, nousunopeutta ja aseidenkantokykyä sekä kykyä lentää pitkiä aikoja - eli taloudellisesti - ääntä nopeammin. 

Maailman nopein sarjavalmistuksessa ollut lentokone ei kuitenkaan ole ollut taisteluhävittäjä vaan amerikkalainen tiedustelukone Lockheed SR-71.  Sen ensilento tapahtui jo vuonna 1966 ja koneella pääsi peräti 3,35-kertaista äänennopeutta. SR-71 ei ole ollut käytössä enää tällä vuosituhannella. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaiset - maailman parhaita
Liikahduksia järjettömässä sodassa
Freudilainen lipsahdus ja teknologian taso

Tunkkainen tuulahdus menneisyydestä

Minun ikäiseni ja vanhemmat ihmiset muistavat vielä 1960-1970-luvun vaihteen radikaalin opiskelijaliikkeen ja sen tunkkaisen kielenkäytön, joka sisälsi luokkataistelua, taistelevia etujoukkoja, solidaarisuutta ja tiedostamista milloin mistäkin asiasta. Sekä tietenkin halventavin termein väritettyä mollaamista pääomaa, porvareita, lahtareita ja jopa nimeltä mainittuja perheitä kohtaan. 

Tämä kaikki tuli elävästi mieleeni lukiessani Helsingin sanomien julkaisemaa mielipidekirjoitusta yliopistoistamme. Siihen oli nimittäin kirjoitettu seuraavat "viisaudet". 

1. Tiedeyhteisön olisi jo aika kirkastaa eetoksensa kasvatus- ja sivistysyhteisönä. 
2. Maailman tilan tiedostaminen ja kriittisten ajattelu- ja toimintavalmiuksien luominen ovat erityisesti yliopiston tehtäviä. 
3. Kilpailuideologiasta ja tuotannon tarpeista päämääränsä ammentava koulutus on... tuhon tie.
4. Korkeimman opin tyyssijassa ei ole resursseja yhteiskuntaa kriittisesti uudistavalle tutkimukselle ja keskustelulle."

En tiedä oliko tämä kirjoituksen sisältyvä komiikka kirjoittajien vakavaksi tarkoitettua tekstiä vai keijomaista hurvittelua. Oli se kumpaa tahansa, palautti se kuitenkin mieleeni sen, kuinka hyväuskoisia ihmisiä on helppo höynäyttää. 

Sillä juuri siitähän oli kyse taistolaisessa liikkeessä, jota hyödynsivät sekä itäisen naapurimme ihmishirviöt että oman maamme korkein vallankäyttäjä. Ja jota johtivat edellisen sukupolven merkkihenkilöiden kultalusikka suussa syntyneet vesat, jotka myöhemmin nousivat oman ikäluokkansa taloudellisiksi ja poliittisiksi johtajiksi - usein yhteiskunnalliset näkemyksensä päinvastaiseksi muuttaneina. 

Näinköhän historia lopulta toistaa itseänsä myös nykyisen tiedostavan, wokeltavan ja vihertävän vasemmiston suhteen? Eli nouseeko sen johtajista aikanaan pesunkestäviä wahlrooseja tai tuomiojia, vai ovatko he sittenkin esikuviansa kyvyttömämpiä?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiriä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Wokellusta päiväkodissa
Leimattu ryhmä

Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys

Lisää liksaa!

Yleisradio julkaisi uutisen, jonka mukaan työmarkkinajärjestöt eivät suhtaudu suopeasti hallituksen tarjoukseen kytkeä matalat palkankorotukset valtion veronalennuksiin. Teknologiateollisuudesta sitä kommentoitiin happamasti vain siten, että "valtiovalta tekee itse finanssipoliittiset ratkaisut ja arvioi samalla toki kokonaistilannetta. Sitten me, yhdessä palkansaajajärjestöjen kanssa pidetään huolta näistä palkkaratkaisuista. Nämä pidetään erillään ja niitä on turha koplata missään vaiheessa."

Yleisellä tasolla siellä kuitenkin muistutettiin palkankorotusten vaikutuksesta suomalaisyritysten kilpailukykyyn ja Euroopan mahdollisesta luisumisesta taantumaan. Sekä julkisen sektorin negatiivisesta (välillisestä) vaikutuksesta vientiyrityksille 

Tunnetusti äärimmäisen lakkoherkän AKT:n edustaja taas totesi, että "tuloveron alennus ei ole meidän listalla ykkösenä eikä kakkosena" ja sanoi suoraan, ettei järjestöltä voi ostaa palkkamalttia veronalennuksella. Sen sijaan ay-jyrä kertoi, että tulevalla neuvottelukierroksella on tarkoitus kuitata pudonnut rahan arvo eli inflaatio. Siksi hänen mielestään "kolme prosenttia tuntuu tällä hetkellä kovin alhaiselta" palkankorotukselta. 

Hoitajien lakkokenraalitar Millariikka Rytkösellä ei ollut tarvetta tuntea solidaarisuutta muuta yhteiskuntaa kohtaan. Hänhän oli jo käytännössä neuvotellut palkkaratkaisun, jonka lopulliset luvut riippuvat muiden sopimuksista siten, että hoitajat saavat kaikissa tilanteissa niitä paremmat korotukset.

Niinpä Rytkönen kyseli itsevarmasti ja muille lievästi sanoen haistatellen, että "miten valtiovarainministeri ajattelee veroalen ratkaisevan hoitajapulan tai sote-alan kriisin? Veroalehan koskettaisi kaikkia ihmisiä."

Inflaatio ei ole oman ikäluokkani ihmisille tietenkään uusi asia. Nuoruudessani se huiteli kaksinumeroisissa luvuissa ja viennin ongelmat ratkaistiin kerta toisensa jälkeen devalvaatioilla eli rahan ulkoisen arvon laskemisella. Nimelliset palkankorotukset olivat suuria, mutta nousseiden palkkojen ostovoiman söi inflaatio samalla kun ihmisten säästöt katosivat kuin itsestään. 

Nykyisin Suomella ei ole käytössä omaa markkaansa, vaan sen talous on sidoksissa euron kurssiin. Eikä Suomen pienellä taloudella ole sen ulkoiseen arvoon juuri minkäänlaista vaikutusta. Siksi muuta EU:ta selvästi korkeammat tuottavuuden kasvun ylittävät palkankorotukset loisivat vientiyrityksille ja siten myös yhteiskunnalle ongelman, jonka ratkaiseminen olisi paljon vaikeampaa kuin 1970-luvulla. 

Eikä tätä asiaa helpota ainakaan valtion ja koko julkisen sektorin jatkuva velkaantuminen. Joten mikäli työmarkkinajärjestöjen edustajien puheet pitävät ja kaikille aloille syntyy korkeat palkankorotukset on edessämme "mielenkiintoisia" aikoja, joiden loppusaldon maksavat viime kädessä juuri nyt ja tulevaisuudessa työelämään astuvat nuoret. 

Se ero 1970-lukuun kuitenkin on, että meillä on eräänlainen perälauta. Eli jos maamme vientivetoinen talous lopulta romahtaa, voi Suomi päätyä ns. EU:n nettosaajien kerhoon, joka saa Unionilta enemmän kuin sille maksaa. Ehkä mekin voisimme silloin remontoida kotejamme EU-tuilla? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kunta-alaan sopimus aiheutti vaikeasti selvitettävän vyyhdin
UPM:n Rotterdam-päätöksestä seurasi myös hyviä asioita
UPM:n ja ay-liikkeen yhteenotosta

Auttaako oma kokemus johtajana?

Ymmärtämättömyys nykyaikaisesta wokellus-kulttuurista vapautti suomalaisen urheiluhallinnon huippupestin eli Olympiakomitean johtajuuden haettavaksi. Eilen tehtävään valittiin maastohiihdon maailmanmestari ja moninkertainen arvokisamitalisti Matti Heikkinen. 

Asiaa ei oikeastaan tarvitse tässä kommentoida sen kummemmin, koska lehdistö on käsitellyt valinnan varsin kattavasti. Niinpä päätin tehdä tänä aamun jutun, josta voisi sanoa "lyhyestä virsi kaunis". 

Heikkisen valinta on nimittäin sikäli äärimmäisen mielenkiintoinen, että sen seurauksena pääsemme näkemään mihin itse omakohtaisesti huippu-urheilun vaatimukset tunteva ja maailman parhaaksi lajissaan yltänyt henkilö kykenee luotsaamaan suomalaisen olympiaurheilun. Tässä asiassa auttanee vielä sekin, että Heikkinen tunnettiin jo omalla urheilu-urallaan äärimmäisen analyyttisenä ja itseltään paljon vaativana henkilönä. 

Uudessa tehtävässään Heikkistä auttaa lisäksi se, että - kuten yleisurheilun mm-kisajoukkueen koko ja maastohiihdon viimetalvinen olympiamenestys osoittavat - on suomalainen olympiaurheilu juuri nyt mukavassa nosteessa. Suurin syömähammas jatkaa uransa huipulla, jääkiekkoilijat ovat parempia kuin koskaan ja hiihto- sekä yleisurheilunuorisossa on sellaista potentiaalia (esimerkki, toinen, kolmas ja neljäs), joka oikein jalostettuna omaa mahdollisuuden palauttaa ainakin osa siitä loistosta, jossa minä kasvoin suomalaisen olympiaurheilun kultaisella 1970-luvulla.

Näillä sanoilla toivotan Matti Heikkiselle menestystä tehtävässään!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
#Metoo-henkiset haistoivat Mika Lehtimäen veren
Happo palaa - ja Messias myös
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista