Proletariaatin vallankumous elää ja voi hyvin Vasemmmistoliitossa

Iltalehti julkaisi pari päivää sitten jutun Vasemmistoliiton nuorisojärjestön näkemyksistä. Sen mukaan nämä vallankumoukselliset ovat julkaisseet pamfletin, jossa henkivät sellaisenaan yli sadan vuoden takaisten kommunistien näkemykset. 

Siitä kertoo yksiselitteisesti vaatimus siitä, että "proletariaatin on tultava luokkatietoiseksi, sillä vain tietoisena oman asemansa ymmärtävänä luokkana se voi saada aikaan yhteiskunnallisen paineen ja liikkeen, joka kykenee kumoamaan sitä alistavat riistosuhteet ja ottamaan itse tuotantovälineet haltuunsa, siirtyen kapitalismista edelleen kohti sosialismia ja jättäen sen taakseen".

Pyydän kiinnittämään huomiota sanoihin "ottamaan itse tuotantovälineet haltuunsa", joiden merkitystä on vaikea nähdä minään muuna kuin yllytyksenä oman käden oikeuteen eli toisten omaisuuteen luvattomaan haltuun ottamiseen. Siis vallankumoukseen, jollaista vasemmisto yritti viimeksi vuonna 1918 hirvittävin seurauksin.

Asialla ei sinänsä ole sen suurempaa merkitystä, sillä militantin äärivasemmiston kannatus on Suomessa olematon. Sen merkkinä jopa kommunistiksi aikaisemmin tunnustautunut Vasemmistonuorten puheenjohtaja Pinja Vuorinen tuntui ottavan ainakin hiukan etäisyyttä pamfletin näkemyksiin, enkä ole myöskään huomannut puolueen puheenjohtajan, Minja Koskelankaan, rynnänneen puolustamaan sitä täysin rinnoin – jos ei tosin tuomitsemaankaan. 

Tästä huolimatta pamfletti osoittaa, että Suomessa on edelleen joukko ihmisiä, jotka ovat valmiita tarttumaan oman käden oikeuteen horjuttaakseen yhteiskuntamme perusteita. Eikä Vasemmistonuorten pamflettia pidä siksi ohittaa pelkästään olankohotuksella, vaan pikemminkin muistutuksena siitä, etteivät perustuslaillinen demokratia ja yksityinen omistusoikeus ole itsestäänselvyyksiä edes Suomessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sosialisteja - onko niitä?
Presidentinvaalit ja punainen hallinto
Vasemmistoliiton synkät juuret elävät ja voivat hyvin

Helsingin Hernesaaresta halutaan väestönsekoittamo

Helsinki aikoo rakentaa Helsingin eteläisimpään kärkeen eli Hernesaareen asuntoja. Talot rakennetaan täyttömaalle ja niistä kolmannes tulee olemaan valtion tukemia vuokra- ja loput omistusasuntoja. 

Arkkitehti Jari Huhtaniemen vision mukaan "lapset oppivat jo oman korttelin hiekkalaatikolla leikkimään eri taustoista tulevien lasten kanssa". Lisäksi hän on asiasta kertoneen uutisen mukaan huomauttanut, että "sekoittuneella asukasrakenteella voidaan tuottaa hyvää kaupunkia ja vähentää eri asuinalueiden välistä eriarvoistumista, mistä on huonoja esimerkkejä muissa pohjoismaissa".

Myös kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs (vihr) perusteli vuokra- ja omistusasuntojen sekoittamista kertomalla omana näkemyksenään, että "en pitäisi hyvänä, jos rakentaisimme tiukan segregaation, jossa kaikki hyväosaiset ohjattaisiin Hernesaareen ja huono-osaiset Malmille. En usko, että kukaan täällä pitäisi sitä hyvänä, emmekä sitä varmasti tavoittele."

* * *

Taustalla luuraa siis Ruotsin tie eli pohjoismaiden avoin maahanmuuttopolitiikka, jonka seurauksia halutaan minimoida asuttamalla erilaisia väestöryhmiä samalle alueelle. Ajatus on tietenkin kaunis, joten on mielenkiintoista nähdä miten se toteutuu. Ja millä tasolla alueen omistusasunnot saadaan lopulta myydyksi.

Oletusarvo tietenkin on, että uusien omistusasuntojen hintataso merellisellä asuinalueella aivan kaupungin kalleimpien asuinalueiden vieressä nousisi korkeaksi, etenkin kun täyttömaalle rakentaminen on kaikkea muuta kuin halpaa. Hernesaaressa omistusasuntoja sisältävien talojen pystyttämisestä tulee tosin vielä tavallistakin kalliimpaa, koska tuetut vuokra-asunnot rakennetaan alueen parhaimmille rakennuspaikoille, jotta niitä saataisiin pystytettyä mahdollisimman halvalla.

Toivoa tietenkin sopii, että kaikki menee kuin Strömsössä ja alueesta muodostuu lintukoto, jossa maan johtavat poliitikot, yritysjohtajat ja erityisasiantuntijat elävät sulassa sovussa pienipalkkaisten työläisten, yksinhuoltajien, narkkareiden ja monenlaisten maahanmuuttajien kanssa. Ja että väestöryhmien sekoittaminen osoittautuisi siksi toivotuksi huippuinnnovaatioksi, jolla maassamme vältetään Ruotsin tie. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kuntavaalien voittajilta kaivataan kouluvastauksia
Mitä kunta- ja aluevaalien tulokset kertovat Helsingin tulevaisuudesta ja maahanmuuton seurauksista
Pukinmäen koulusta ja väestön vaihtumisesta

Sähköautoilu on rikkaiden huvia Norjassa

Yleisen käsityksen mukaan maailma kulkee kohti sähköistä autoilua, minkä seurauksena säästyy valtava määrä fossiilista energiaa. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä fossiilisista luopumista pidetään tärkeänä etappina pyrittäessä pelastamaan maapallo ilmastokatastrofilta. Siksi oli mielenkiintoista lukea norjalaista tutkimusta vuonomaan asukkaiden sähköautojen hankintaan liittyvistä tekijöistä.

Tutkimuksessa selvitettiin trendejä ja sosioekonomisia tekijöitä, jotka vaikuttavat päästöjä aiheuttavien kulkuvälineiden/sähköautojen omistukseen. Työssä hyödynnettiin tietoja norjalaisista kotitalouksista, jotka olivat omistaneet minkä tahansa ajoneuvon vuodesta 2005 vuoteen 2022. Tämä tarkoittaa 2,4 miljoonaa kotitaloutta eli tutkijoiden aineisto oli varsin edustava Norjan kokoisessa yhteiskunnassa. 

Tulosten mukaan yli puolella vähintään yhden sähköauton omistavista kotitalouksista oli vuonna 2022 kolme tai useampia fossiilitonta ajoneuvoa, mikä osoittaa kyseisten perheiden sijoittuvan varakkaimpaan osaan väestöstä. Vain joka kymmenes kotitalous, joka oli joskus omistanut sähköautoja, oli luopunut sellaisesta vuoteen 2022 mennessä eli uusia autoja hankittaessa aiemmatkin ajoneuvot ovat jääneet perheiden käyttöön. 

Tutkimuksessa osoitettiin myös, että matala tulotaso, lasten läsnäolo ja työskentely asuinpaikkakunnan ulkopuolella ovat yhteydessä fossiilisia päästöjä aiheuttavien ajoneuvojen omistamiseen. Toisaalta kotitalouden koko ja korkea koulutustaso vaikuttivat sähköisten ajoneuvojen omistukseen positiivisesti. 

Tutkimus luonnollisesti koskee pelkästään Norjaa eikä siitä voi vetää suoraan esimerkiksi Suomea koskevia johtopäätöksiä. Näistä rajoitteista huolimatta sen tulokset - erityisesti useiden autojen hankinta yksittäisille perheille - osoittivat, etteivät sähköautot itsessään tarkoita välttämättä sitä, että maapallon ympäristökuormitus vähenisi niiden markkinoille tulemisen seurauksena. 

Ehkä jopa toisin päin, koska sähköautojen valmistaminen tuottaa jopa suurempia ympäristöpäästöjä kuin polttomoottoriautojen, vaikka itse autojen käyttövoima tuotettaisiinkin päästöttömästi - eikä asia ole aina edes näin, ei ainakaan Saksassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Melkoista peliä kulkupeleillä?

Vapautta rajoittava verotus nauttii äänestäjien kannatusta
Jääkarhupopulaatioiden genetiikkaa

Tasa-arvo on ihmisyhteisöjen perusluonteen vastaista

Yksi yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheista on ihmisten taloudellinen eriarvoisuus. Sen merkitystä kuvaa se, että aihe oli ennen vihreitä liikkeitä koko poliittisen kentän vedenjakaja - Suomessakin puhuttiin sosialistisista ja ei-sosialistisista puolueista. 

Ainakin teoriassa ihmisten taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseen pyrkivän sosialismin osoittauduttua ontoksi on aihe nykyisin aavistuksen vähäisemmässä roolissa kuin aiemmin. Lisäksi - kuten totesin - on katastrofaalisen tulevaisuuden pelko noussut uudenlaiseksi vedenjakajaksi suomalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa. 

Tosin senkin pohjalta ponnistavat liikkeet tunnustavat yleensä muodossa tai toisessa uskoa jonkinlaiseen tulojen tasajakoon. Niinpä esimerkiksi Suomen vihreät eivät asenteiltaan tai taloudellisilta näkemyksiltään juurikaan aiemman kommunistien ja vasemmistososialistien varaan rakennetun puolueen perinnölle perustetusta Vasemmistoliitosta. 

Yleensä on totuttu ajattelemaan, että ihmisten eriarvoistumisen alku sijoittui maatalouden vallankumoukseen. Ajatuksen mukaan vasta silloin syntyi merkittäviä ja kasautuvia yksityisiä omaisuuksia lähinnä viljelyalojen raivaamisen ja omistamisen myötä. 

Tätä näkemystä ovat tavallaan vahvistaneet historialliset ja geneettiset löydökset varhaisten maatalousyhteiskuntien sosiaalisista rakenteista Keski-Euroopassa ja Irlannissa. Ja onhan vanhastaan tunnettu erilaisten mahtimiesten ja -naisten hautoja, jotka kertovat kyseisten henkilöiden vauraasta asemasta omana aikanaan.

Tähän varsin vakiintuneeseen ajatteluun toi jokin aika sitten särön löydös, joka perustui 89 Tyynenmeren rannikolla Pohjois-Amerikassa olleen metsästäjä-keräilijäyhteisön analyysiin. Sen tulokset osoittivat, että erityisesti merkittävien luonnonvarojen - kuten hyvien lohijokien - hallinta oli johtanut näissä yhteisöissä poliittiseen ja taloudelliseen eriarvoisuuteen, ihmisten yhteiskunnallisen aseman hierarkkisuuteen, elintarvikeresurssien epätasa-arvoiseen saatavuuteen ja jopa orjuuteen.

Toisin sanoen tutkimus osoitti, että yhteiskunnallista hierarkiaa esiintyi jo ennen maatalouden vallankumousta silloin kun jotkut yksilöt tai liittoumat - usein sukulaisista koostuvat - onnistuivat saamaan hallintaansa puolustettavissa olevia ja maantieteellisesti rajautuneita resursseja. Siten eriarvoisuus näyttäisi olevan ihmisyhteisöjen ikiaikainen ominaisuus, jonka syntyminen ei niinkään liity taloudellisiin innovaatioihin, vaan sen taustalla on pikemminkin kehityskulku, jota kuvaa vanha sanonta "tilaisuus tekee varkaan". 

Nähtäväksi jää, miten demokraattiset yhteiskunnat tulevat jatkossa toimeen tämän ihmisyhteisön luontaisen ominaisuuden kanssa. Onhan kuitenkin tosiasia, että ihmisten elämä on keskimäärin vaurainta ja onnellisinta Suomen kaltaisissa maissa, joissa myös ihmisten tasa-arvo on korkealla tasolla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Metsästäjä-keräilijät hallitsivat metsäpalojen esiintymistä
Menneiden aikojen perheidylli
Varhainen sukurutsa paljasti muinaisen mahtisuvun

Maria Ohisalo palasi räväkästi - mutta kunnioittaako hän perustuslakia

Maria Ohisalo (vihr) palasi räväkästi takaisin valtioneuvoston jäseneksi vastuualueenaan ilmasto- ja ympäristöasiat. Niinpä hän linjasi heti alkuun omat tavoitteensa: "ilmastotyö on jo enemmän valtavirtaa Suomessa ja maailmalla, ja tämä sama valtavirtaistaminen on tehtävä myös luontokadon pysäyttämiselle. Meillä on vastuu tehdä kaikkemme, jotta saamme muutettua kehityksen suunnan."

Lisäksi hän kertoi pitävänsä "selvänä, että meidän tulee sitoutua suojelemaan kaikki jäljellä olevat vanhat ja luonnontilaiset metsät". Taustana tälle "selviölle" on EU:n biodiversiteettistrategia, joka nähtävästi vaikuttaa myös Suomen metsäpolitiikkaan, vaikka Unionissa onkin erikseen linjattu, etteivät metsät kuulu ylikansalliseen päätöksentekoon. 

Lisäksi Suomen perustuslaissa lukee, että "jokaisen omaisuus on turvattu" sekä "jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla". Nähtäväksi jää, koskeeko tämä myös yksityistä metsäomaisuutta ja sen käyttöä toimeentulon hankkimiseksi.

Moni metsänomistaja ei ilmeisesti luota perustuslain antamaan suojaan. Tästä kertovat ns. aavistushakkuut, joihin moni suojelu-uhan alla mahdollisesti olevan metsän omistaja on turvautunut. Lopputuloksena ovat kärsineet sekä biodiversiteetti että hiilensidonta - eli pieleen meni jälleen kerran kuten suunnitelmataloudella tapaa aina muutenkin mennä.

Noin yleisellä tasolla tämä kaikki kertoo EU:n ja Suomen hallituksen epäonnistumisesta ympäristöpolitiikassa ja omaisuuden suojaamisessa. Olisikohan liikaa pyydetty, että ministeri Ohisalolla riittäisi ajatus myös niiden saamiseksi kohdalleen siten, että metsien kasvusta voitaisiin tuottaa tasapainoisella tavalla niin taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen kuin ilmastollinenkin hyöty ilman, että samalla loukattaisiin ihmisten elämää turvaaviksi tarkoitettuja perustuslain takaamia oikeuksia.   

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomessa tarvitaan kokonaisvaltainen laskelma biodiversiteetin kustannuksista
Ilmastonmuutoksen torjunta on kallista riskipeliä
Komission metsästrategia

Voiton tavoittelu pelasti maan

Tämä on viides osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka ylhäisimmän aatelin valtaan nousu johti tavallisen kansan olojen kurjistumiseen. 

Tämä kehitys sai loppunsa kehityskulussa, jonka lopputuloksena oli virka-aatelin voitto ylhäisaatelistosta. Ja jossa muutoksen perimmäisenä käyttövoimana oli suurvallan talouden ajautuminen kohti selvitystilaa. 

Sotaväen miehistön rekrytointia rajoittivat ylhäisaateliston omistamat läänitystilat, jotka jarruttivat oman väkensä viemistä sotaväen rulliin. Eikä valtiolla ollut edes palkkarahaa virkamiehilleen, koska maaomaisuudesta kertyvät tulot menivät - niin ikään - lähinnä ylhäisaatelille. Hätkähdyttävänä esimerkkinä mainittakoon valtaneuvos Magnus de la Gardien vuosittaiset tulot, jotka vuonna 1679 vastasivat noin viittä prosenttia koko Ruotsin tulo- ja menoarviosta.

Kehityksen työnsivät liikkeelle 1600-luvun loppupuolen sodat, joissa Ruotsin suurvalta-asema säilyi vain Ranskan avulla. Syylliseksi löydettiin ylhäisaatelin hallitsema valtaneuvosto, joka pakotettiin menettämään valtansa yksinvaltaiseksi noustetulle kuninkaalle - Kaarle XI:lle - joka toteutti säätyvaltiopäivien päätöksen läänitysomaisuuden peruuttamisesta pelastaakseen valtion konkurssilta. Entisille omistajille jäi lopulta "vain" kymmenys aiemmista verovapaista rälssimaista.

Käytännössä valta ankkuroitiin yhdelle miehelle siten, että kuninkaalla oli oikeus esittää kysymyksiä valtioneuvostolle, mutta sillä ei ollut oikeutta neuvoa monarkkia muuten kuin erikseen kysyttäessä. Näin saatiin yhdellä päätöksellä romutetuksi aristokratian vallankäytön tehokkain työväline. Varmuuden vuoksi muutamaa vuotta myöhemmin (1682) säädettiin vielä laki, jonka mukaan lainsäädäntövalta kuului yksin kuninkaalle.

Erityisen mielenkiintoista meille suomalaisille tässä kehityksessä oli se, että täkäläiset valtiopäivämiehet asettuivat lähes yksimielisesti ja aatelia myöden kuninkaan yksinvallan puolelle ja siten ruotsalaista ylhäisaatelistoa vastaan. Ehkäpä tältä ajalta periytyy suomalaisten myöhempi kaipuu vahvaan kuninkaanvaltaan, uskoon tsaarin oikeamielisyyteen ja lopulta itsenäisen maan presidentin vahvaan valtaan?  

Itsevaltiuden toteuttamisen lisäksi 1600-luvun lopulla oikeudenkäyttöä suunnattiin uudelleen ns. luonnonlain mukaisesti. Sen katsottiin noudattavan pitkälti vanhaa ruotsalaista lakia. 

Sitä taas oli ylhäisaateli aiemmin kiertänyt erityisesti roomalaisen oikeuden perusteella, koska se mahdollisti asiassa kuin asiassa sille mieleiset tulkinnat. Armeijan miehistön kokoaminen taas asetettiin aiempaa vakaamman ruotuväkilaitoksen pohjalle ja virkamiesten palkka turvattiin ns. virkatilojen avulla. 

Kun nuori kuningas Kaarle XII hävisi suuren pohjan sodan ja menetti lopulta henkensä, ei valtiota palvelevan virkakunnan asema horjunut. Päinvastoin, se jatkoi valtansa käyttämistä, kun samaan aikaan kuningas menetti suurelta osin omansa. Työkaluksi virka-aatelin vallankäyttöön tulivat säätyvaltiopäivät.

Suuri muutos julkisessa hallinnossa oli myös virkojen täyttämisperusteen muuttuminen syntymässä perityn aseman sijasta muodollisiin opintoihin ja muuhun pätevyyteen perustuvaksi. Eikä merkityksetöntä liene ollut sekään, että yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena aatelitonkin henkilö saattoi naida aatelisneidon ilman, että tämän suku pystyi tekemään tätä perinnöttömäksi. 

Samalla kaatui myös Ruotsin merkantilistinen politiikka. Tässä seurattiin erityisesti Englannin ja Alankomaiden esikapitalistista kehitystä, jonka käyttövoimana oli yhä vahvemmin vienti. Ruotsissa vientikaupan päätuotteina olivat rauta, kupari, puutavara ja terva. 

Näin syntyi päätöksiä ja käytäntöjä, jotka suosivat yksityistä omistusoikeutta, sopimusvapautta, rationaalisuutta oikeudenkäytössä ja lisäsivät kansalaisten itsenäisyyttä. Kehitystä vei eteenpäin erityisesti voiton tavoittelu, jonka taustalla on yksityisen omistusoikeuden kautta syntyvä yksityinen yritteliäisyys.

Suomen ja suomalaisten kannalta tämä kaikki tarkoitti sitä, että täkäläisten (alhaisempien) aatelisten, porvareiden ja talonpoikien asema alkoi hiljalleen kohentua ylhäisaatelin luomasta alhostaan, joka tosin saavutti pohjansa vasta hiukan myöhemmin suurten kuolonvuosien ja isovihan aikana. Valtakunnan itäosien nousu näkyi myös siinä, että suomalaisetkin saattoivat nousta valtakunnan merkkimiehiksi. 

Tästä parhaita esimerkkejä olivat reduktiokomission puheenjohtajaksi noussut elimäkeläinen alempaan aatelistoon kuulunut Fabian Wrede sekä säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn johtoon noussut lohjalainen Heikki Vaanila. He olivat suomalaisia miehiä valtakunnan vallankäytön ytimessä. 

Sarjan  muut kirjoitukset:

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vanhat normit säilyvät ja näkyvät pitkään
Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

1 500 euroa parkkipaikasta?

Suomen pääkaupungin kaupunkiympäristölautakunta ilmaisi eilen halunsa nostaa asukkaiden pysäköintimaksuja reilusti. Käytännössä tahtotila oli, että autoilevat asukkaat saisivat jo ensi vuonna pulittaa menopelinsä seisottamisesta kaduilla 600 euroa vuodessa. 

Jatkossa maksua voisi korottaa enintään 15 prosentilla vuodessa tulevaisuudessa nähtävillä syillä. Yksi niistä olisi epäilemättä kaupungin rahantarve. 

Jos siis mentäisiin tällä maksimilla, nousisi asukaspysäköinnin hinta vuoteen 2030 mennessä yli 1 500 euroon. Käytännössä kyse olisi kaupungin tulojen kasvattamisesta autonomistajien kustannuksella.

Nähtäväksi jää, onko korotuksella vaikutusta pääkaupungin ja etenkin sen keskustan suosioon asuinpaikkana. Mutta jo nyt nähty lautakunnan päätös osoittaa punavihreän ajattelun syöpyneen syvälle Helsingin päättäjien ajatusmaailmaan: asiasta kertoneen uutisen mukaan lautakunnassa sitä kannattivat sosialidemokraatit, vasemmistoliittolaiset ja vihreät jäsenet. Kokoomuslaiset, perussuomalaiset ja ruotsalaiset puolestaan vastustivat. 

Esitystä kannattaneilla puolueilla on kaupunginvaltuustossa 42 paikkaa ja vastustaneilla 37 paikkaa. Lisäksi valtuustossa ovat edustettuina Liike Nyt, Keskusta ja Kristillisdemokraatit, joilla on yhteensä kuusi paikkaa, eli blokkina äänestäessään ne pystyvät kääntämään valtuuston esitystä vastaan. Mutta vain yhdellä äänellä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Voiko vihervasemmiston luoman ongelman torjua vihervasemmiston keinoin?
Eristäytyvä pääkaupunki
Paavo Arhinmäki kiisti potkaisseensa autoa

Oikeudenmukainen kompensaatio hiilinieluista

Maaseudulla kytee jonkinlainen kapina vihreää siirtymää vastaan. Sen yhtenä merkkinä toivakkalainen mielipidekirjoittaja vaati metsien omistajille kunnollista korvausta puiden hiilensidonnasta.

Hänen mukaansa "EU:n päästökaupassa myydään juuri hiilinieluja, muulla tavoin päästöjä ei voi kompensoida. On välttämätöntä, että metsät arvostetaan käypään arvoon EU:n päästökaupassa. Metsänomistajien tulee saada ansaitsemansa taloudelliset kannustimet, jotta metsät kannattaa pitää hyvässä hiilensidontakunnossa."

Niinpä toivakkalainen oli laskenut, että "nykyisellä päästötonnin hinnalla – 80 euroa – Suomen metsien hiilinielujen vuotuinen arvo olisi noin 2,3 miljardia euroa", mutta "Suomi sai kuitenkin kompensaatioita viime vuonna vain 106 miljoonaa euroa". 

Näkemys on mielenkiintoinen, koska - olettaen että laskelma on oikein, sitä en tarkistanut - mainittu summa eli 2,3 miljardia on karkeasti ottaen saman suuruinen kuin metsistä vuosittain saatava kantohintatulo eli metsänomistajien hakkuista saama rahamäärä. Tai metsäteollisuuden vuotuinen liikevoitto.

Jos siis nyt ajateltaisiin, että hiilinielut kompensoitaisiin kirjoittajan vaatimalla tavalla, katoaisi metsänomistajilta luonnollisesti tarve myydä metsiään teollisuudelle, koska saman rahan saisi ilmankin. Ja jos sitten tulisi katumapäälle, voisi järeytyneen metsänsä myydä myöhemminkin - ainakin niin kauan kuin Suomessa olisi ostajia.

Tämä tarkoittaisi sitä, että Suomelta katoaisi 18,1 prosenttia tavaraviennistä, 74 000 työpaikkaa, 2,7 miljardia euroa verotuloja ja 2,4 miljardia euron arvosta investointeja. Sekä näiden kaikkien kerrannaisvaikutukset. 

Siten on selvää, että vaikka hiilinielujen hinnan eli korvauksen nostaminen 2,3 miljardiin euroon vuodessa olisi metsänomistajalle erinomainen diili, ei se olisi sitä muulle yhteiskunnalle. Mutta toisaalta olen kyllä toivakkalaisen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllähän korvauksen hiilinieluista tulisi olla todellisella tasolla. Ainakin siinä tapauksessa, että EU määrää Suomen suojelemaan metsiänsä myös Itä-, Keski- ja Etelä-Euroopan päästöjen kompensoimiseksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastonmuutoksen torjunta on kallista riskipeliä
Komissio hamuaa määräysvallan suomalaisiin metsiin
Ei arvoa ilman kerrannaisvaikutuksia

Vihreiden ärhäköityminen on hyvä asia

Vihreät on kunnallisvaalitappionsa jälkeen ärhäköitynyt politiikassa. Siinä sille on antanut vahvaa tukea kansalaisvaikuttamisen ja ekoterrorismin välistä rajaa haastava Elokapina-liike. 

Erityisen rajusti puolue on haastanut hallituskumppaniaan ja punavihreän politiikan aisankannattajaa Keskustaa metsäpolitiikasta. Nähty keskustelu olisi poliittista viihdettä parhaimmillaan, ellei kyse olisi Suomen talouden ja kansalaisoikeuksien kannalta kuolemanvakavasta kysymyksestä. 

Tuottaahan metsäsektori edelleen leipää sadoille tuhansille suomalaisille metsänomistajille ja puuta hyödyntävissä yrityksissä työskenteleville sekä vastaa lähes viidenneksestä viennistämme. Lisäksi suurin osa metsistämme on yksityisessä omistuksessa, joka on turvattu perustuslakiamme myöden. 

Vihreiden aktivoituminen ei olekaan tarkoitettu suomalaisten enemmistön tuen saamiseksi vaan oman potentiaalisen äänestäjäkunnan houkuttelemiseksi. Siitä kertoo esimerkiksi europarlamentaarikko Ville Niinistön (vihr) metsäpoliittinen kommentti ministeri Jari Lepälle (kepu), jossa hän töksäytti, että "kyse on vanhanaikaisesta luonnonvarojen ryöstöpolitiikasta, jota Keskusta edellyttää".

Puheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr) puolestaan lupasi Vihreiden toteuttavan kaikki lupauksensa. Tämä oli ilmiselvä vastaus Elokapinan vaatimuksiin, joissa hallitusta syytettiin saamattomuudesta ilmastonmuutoksen torjunnassa ja vaadittiin jopa mahdottomia.

Merkittävä oli myös Emma Karin (vihr) puheenvuoro, jossa tämä vaati suomalaisia metsiä ja niiden käyttöä koskevan päätösvallan siirtämistä Euroopan Unionille. Ja esitti punavihreille poliitikoille tyypillisen ja tosiasiassa irrelevantin kysymyksen: "miten on mahdollista, että Suomi on lobbaamassa osana EU:ta kansainvälisen YK:n biodiversiteettisopimuksen puolesta ilman, että olemme valmiita samaan täällä".

Vaikka Vihreiden ärhäköityminen vaalitappion jälkeen onkin johtanut edellä kuvattuihin rajuihin kannanottoihin, kannattaa järkevän ihmisen nukkua yönsä entistä rauhallisemmin. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei politiikassa pärjätä - ainakaan pitkällä aikavälillä - asemoitumalla mihinkään ääripäihin, vaan rakentamalla yhteiskuntaa kaikkien kansalaisten parhaaksi. 

Siten nähty kehitys on erittäin suotavaa, koska Vihreät on käytännön politiikassaan osoittautunut Suomen kansalle äärimmäisen vahingolliseksi ja nyt nähty äärivihreiden vaatimusten seuraaminen vierottaa omaan ajatteluun kykeneviä kansalaisia entistä tehokkaammin puolueesta. Näin Vihreiden merkitys suomalaisessa politiikassa tulee tämän hallituskauden jälkeen vähenemään entisestään. 

Nähtäväksi kuitenkin jää, koska hallituskausi päättyy. Onhan mahdollista, että koko valtioneuvosto kaatuu Vihreiden irtiottoihin jo ennen vaalikauden loppua etenkin nyt, kun Keskusta onnistui tosipaikassa eli kunnallisvaaleissa selättämään heikon gallupkannatuksensa ja siten sen kynnys hallituksen kaatamiseen laski ainakin piirun verran. 

Oma veikkaukseni on, että ratkaisuja ei tehdä ennen syksyä, mutta sen aikana tilanne joko kärjistyy hallituskriisiksi tai laukeaa jonkinlaiseen linnarauhaan. Kumpi näistä valikoituu, riippuu paitsi Vihreistä ja Keskustasta, myös pääministeri Sanna Marinin (sd) johtamistaidoista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Kiihkofeministinen vasemmistopuolue
Satiiri Vihreiden alamäen syistä

Kansan uutisten vieras valaisi vasemmiston maailmankuvaa

Kansan uutiset oli kutsunut viikonloppuna sunnuntaivieraakseen taloustieteen ja politiikan tutkimuksen opiskelijan. Tämän mukaan asuntosijoittajat ja vuokranantajat ovat parasiitteja. 

Vieraileva opiskelija kyseli myös, että miksi ylipäänsä on sallittua tehdä rahaa ihmisen perustarpeilla, kuten asumisella? Ja yllytti vuokralaisia liittymään yhteen vuokralaisliitoiksi, jotka voisivat halutessaan päättää joukolla olla maksamasta vuokraa. Näin vuokralle antajan olisi vaikeampi häätää heitä.

Juttu herätti tuoreeltaan keskustelua sosiaalisessa mediassa. Kyseltiin esimerkiksi sitä, että koskeeko parasiitti-nimitys myös kiinteistösijoittajayhtiö Kojamoa, jonka tuotot ammattiyhdistys saa nostaa verovapaana tililleen. Vastausta en huomannut kysymykseen annetun. 

Omalta osaltani jäin miettimään tuota parasiitti-nimityksen käyttöä. Onhan viime aikoina painotettu kovasti sitä, ettei ihmisistä saisi käyttää halventavia nimityksiä. Nyt kuitenkin Kansan uutisten vierailijaopiskelija tuli kutsuneeksi myös minua parasiitiksi, koska olen perinyt yksiön, jota en myynyt pois, vaan tein siihen remontin ja vuokrasin odottamaan mahdollista omaa käyttöä.  

Oleellista tässä kaikessa on kuitenkin se, että Kansan uutisten vierailija kuvasi valaisevasti sitä ajattelutapaa, joka vallitsee vasemmiston parissa. Ja siten vahvisti käsitystäni siitä, että tuon aatteen yhtenä - tai mahdollisesti jopa pääasiallisena - perusteena on syvällinen kateus niitä kohtaan, joilla on varallisuutta. Jopa siihen mittaan asti, että heitä voi kutsua parasiiteiksi ja suunnitella joukkovoiman käyttämistä heidän omaisuutensa ottamiseksi käyttöön ilman korvausta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistolainen sanaili vasemmistosta
Muka-suvaitsevainen, muka-älyllinen ja muka-sivistynyt
Martti Häikiö ja punainen vallankumous

Ilmastolakkopäivä ja biotalous

Toimin tässä tiedonvälittäjänä ja kerron arvoisille lukijoilleni, että juuri nyt on kansainvälinen ilmastolakkopäivä. Ei siitä sen enempää, sillä en aio osallistua lakkoiluun sen kummemmin. 

Itse aihe on kuitenkin itselleni tärkeä, kuten lukuisista ilmastoaiheisista kirjoituksistani voi päätellä. Siksipä tuon tässä kirjoituksessa esille myös toisenlaisen näkökulman ilmastokriisiin - toimien siis toisenkin kerran tiedonvälittäjänä tai ainakin tärkeästä asiasta muistuttajana. 

Välitettävä tieto tulee MTK:n metsäjohtaja Juha Hakkaraiselta, jonka mukaan "Suomen metsät tulevat sitomaan tänä vuonna yli 80 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistämme. Tai itse asiassa metsät sitovat yli kaksinkertaisesti sen, mitä päästömme ovat. Mutta hakkuiden jälkeenkin metsät hoitavat päästöistä neljä viidesosaa."

Hakkarainen korosti kirjoituksessaan, ettei tuo sidonta tule ilmaiseksi, vaan on seurausta panostuksista hyvään metsänhoitoon. Panostus kuitenkin kannattaa, koska se "on erittäin kustannustehokasta ilmastopolitiikkaa. Se on yhteiskunnalle kymmeniä kertoja kustannustehokkaampaa kuin hakkuiden vähentäminen: euro metsään tuo kymmeniä takaisin!"

Samalla hän moittii hallitustamme siitä, että "samaan aikaan, kun kaikista tuuteista tulee taukoamatta hiilineutraalisuutta ja ilmasto­talkoita, biotaloutta ei mainita missään. Sanaa tai mitään siihen liittyvää saa turhaan hakea myös budjettiesityksestä."

Tässä yhteydessä on ymmärrettävä, ettei kukaan investoi metsiin, ellei oleta saavansa rahojaan aikanaan takaisin korkojen kera. Ja jos metsiin sijoittaminen ei kannata, syntyy paineita niiden peittämän pinta-alan vaihtoehtoiseen käyttöön. Ja se ei pitkällä aikavälillä johda ilmastonielun kasvamiseen vaan sen alasajoon kuten parhaillaan on käymässä esimerkiksi Brasiliassa. 

Nähtäväksi siis jää, palaako biotalous suomalaiseen ilmastopolitiikkaan Marinin kabinetin menossa olevien kauhuvuosien jälkeen, vai unohdammeko merkittävimmän uusiutuvan luonnonvaramme hyödyntämisen ilmastokiihkon syövereihin. Ainakaan vielä näin ei ole tapahtunut, koska kuluva viikko on kertonut kahdesta pienehköstä investoinnista alalle. 

Niistä ensimmäinen oli Kaskisten jatkojalostustehdas ja toinen Stora Enson sahainvestointi Uimaharjulle. Siten hallitus ei ole vielä saanut kokonaan kitketyksi biotalousalan toimijoiden uskoa järjen voittoon suomalaisessa ilmastopolitiikassa. 

Toivottavasti näin on jatkossakin. Siihen ainakin viittaa tuoreehko tutkimus, jonka huonosti vihreään narratiiviin ja median luomaan kuvaan sopivien tulosten mukaan metsänomistukseen liittyvät tavoitteet näyttävät kymmenessä vuodessa muuttuneen enemmän taloudellisia arvoja painottavaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaipolan paperitehtaan lopettaminen toimikoon vakavana varoituksena hallitukselle ja medialle
Sademetsätuhon syyt
Suomalaisten metsien talouskäyttö on ilmastoteko

Luonnonsuojelua yksityisellä rahalla

Vasemmisto ja luonnonsuojelijat ovat yleensä halukkaita ajamaan kaikenlaisia koko yhteiskunnalle kalliiksi tulevia asioita, kunhan ne maksatetaan veronmaksajilla. Eilen saimme lukea tästä virkistävän poikkeuksen.

Ylen mukaan äskettäin edesmenneen Pentti Linkolan muistoksi halutaan nimittäin ostaa muistometsä keräämällä sitä varten halukkailta rahaa. Toisin sanoen Linkolan metsä perustetaan yksityisellä rahoituksella. Tähän ei kai kenelläkään pitäisi olla negatiivista sanottavaa.

Rahat kerätään Linkolan perustaman luonnonperintösäätiön kautta. Se on toimija, joka muutenkin ostaa vanhoja metsiä rauhoittaakseen ne suojelutarkoituksiin. Toistaiseksi sen kautta on suojeltu noin 2 600 hehtaaria suomalaista luontoa ja jokainen lahjoitettu euro käytetään joko niiden hoitotöihin tai alueen laajentamiseen.

Yhteiskunnan kannalta kysymys on tietenkin kimurantti: ovathan säätiön hankkimat metsät - ainakin lähtökohtaisesti - ikuisesti pois talouskäytöstä ja aineellista hyvinvointiamme lisäämästä. Toisaalta Suomessa on vahva yksityisen omaisuuden suoja - ja kaiketi se koskee myös säätiöitä. Niinpä jokainen saa tehdä omistamallaan maalla mitä haluaa, ellei mukaan lasketa metsän luvatonta hävitystä, mikä on yksiselitteisesti kielletty metsälaissa.

Tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että mikäli metsien yksityinen suojelutoiminta saisi toden teolla ilmaa siipiensä alle ja metsäpinta-alasta suojeltaisiin kymmeniä prosentteja, tarkoittaisi se suomalaisen metsäteollisuuden toimintamahdollisuuksien rajaamista. Tästä seuraavalla metsätulojen vähenemisellä olisi suuri vaikutus meidän kaikkien suomalaisten elintasoon.

Laki on kuitenkin järkähtämätön - ellei eduskunta toisin säädä. Niinpä jokainen voi suojella omaa metsäänsä aivan niin paljon kuin haluaa, tarjoaahan valtio siihen puhdasta rahaakin, mikäli kohde katsotaan suojelemisen arvoiseksi. Silloin tosin kyse ei enää ole yksityisellä rahalla, vaan julkisen rahoittajan kanssa, toteutetusta metsänsuojelusta.

Näissä tapauksissa päätökseen tarvitaan aina yksityisen metsänomistajan lupa. Se on siis kokonaan eri asia kuin luonnonsuojelulain perusteella toteutettu metsän rauhoittaminen, jossa valtio pakkolunastaa metsänomistajan maan täyttä korvausta vastaan. Päätöksen lunastuksesta tekevät poliitikot eikä yksityinen maanomistaja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valeuutinen metsässä
Kolmannes pinta-alasta on suojeltava
Suomen metsäpolitiikka on kohdallaan

Sosialismi metsissämme

Huomasin eilen professori Veli Pohjosen blogikirjoituksen, jossa hän kertoi etiopialaisesta maailmanennätyksestä ja maan metsähistoriasta. Seuraavassa tekstistä muutama lainaus niille, jotka haluavat sosialisoida maamme metsäomaisuuden - tai minkä tahansa muun yksityisen varallisuuden.

"Etiopian ylänkömaat ovat olleet laajalti metsättömiä jo 1600-luvun alusta lähtien. Lähivuosisadalla metsien osuus maapinta-alasta on ollut alle 15 prosenttia. 1900-luvun lopussa osuus oli pudonnut yhteen prosenttiin.

Keisarivallan aikana maanomistus oli joko feodaalista tai 'torpparioikeuden' tapaista hallintaoikeutta eli usufruct-järjestelmää. Alueella asuvat pienviljelijät olivat eräällä tapaa 'maaorjia'". Järjestelmät "eivät kannustaneet alueella asuvia hoitamaan luonnonmetsiä eikä etenkään istuttamaan uusia puita."

Vuonna 1974 vallan ottanut "Derg (= 'neuvosto') omaksui kommunistisen maa- ja metsätalouden opin. Kaikki maa sosialisoitiin. Pienviljelijöille ei annettu minkäänlaisia takeita, että hän voi pitää sen maalohkon millä hän asuu. Metsien hävitys jatkui. Metsänviljelyyn, puuntaimien istuttamiseen ei ollut kannustinta."

Vuonna 1991 vallan ottanut "Etiopian demokraattinen kansanrintama (EPRDF) osoittautui aatteiltaan lähes yhtä sosialistiseksi kuin Derg". Pääministeri julisti "vielä vuoden 2004 vuosikertomuksessaan, että 'Etiopian maa-alueiden yksityistäminen tapahtuu ainoastaan kansanrintaman kuolleen ruumiin yli'.

Vuonna 2006 pääministeri kuitenkin "kutsui perulaisen taloustieteilijä Hernando de Soton vieraakseen. Kukin pienviljelijä saa asumansa maalohkon pysyvään hallintaan. Maakirja takaa kartan ja naapuriluettelon kera, että kyseinen tila säilyy samalla perheellä sukupolvesta toiseen.

Vaikka Etiopian maaomistus jäi kansainväliseen tasoon verrattuna rajalliseksi, se oli riittävä kannustamaan pienviljelijää istuttamaan puita. Vuodesta 2004 taimituotanto alkoi kasvaa lähes räjähdyksenomaisesti, pienviljelijät ottivat johtavan osan metsänviljelyssä, Etiopia alkoi nousta kansainvälisessä metsänistutuksen tilastoinnissa.

Vuoden 2019 Etiopian päiväkohtainen maailmanennätys, 350 miljoonaa istutettua tainta, on osa tätä kehitystä. Pääosan puun taimista istuttivat paikalliset pienviljelijät, omalla maalleen mihin heillä oli maauudistuksen maakirja."

* * *

Suomessa käydään tällä hetkellä kovaa vääntöä siitä, kuka saa päättää metsiemme käytöstä. Yhtäältä ympäristöjärjestöjen sertifiointijärjestelmässä on astuttu yksityisen maanomistajan päätäntävallan yli asettamalla hänen alueelleen käyttörajoituksia silloinkin, kun hän ei kyseistä sertifikaattia noudata. 

Toisaalta on tehty ehdotus, jossa julkisen metsänomistuksen menetelmäkirjoa on haluttu rajata menetelmään, jonka puuntuottokyky on heikompi ja riskit suurempia kuin tavanomaisen metsänhoidon, tai josta tutkimustieto on rajallista. Tällä en vastusta kyseisen metsänhoitomenetelmän käyttömahdollisuutta sinänsä, vaan muiden vaihtoehtojen rajaamista pois vain puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun metsänomistamiseen kohdistuneesta valtion holhouksesta oli päästy eroon. Näin etenkin, jos sama vaatimus halutaan asettaa yksityiselle metsänomistukselle, kuten halutaan.

Kysymys tässä liittyy siihen, että luotammeko me Suomessa yksityiseen metsänomistukseen, joka ainakin Etiopian tapauksessa on osoittanut ylivoimaisuutensa sosialististyyppiseen komentotalouteen nähden? Vai uskommeko tässä asiassa enemmän keskusjohtoisuuteen ja yksityisomaisuuden käyttörajoituksiin?

Asia ei ole yhdentekevä, koska Suomessa metsäteollisuus vastaa yli viidennestä maamme viennistä, arvoltaan viime vuonna noin 13,2 miljardia euroa. Tuota vientiä - ja sen tuomaa rahavirtaa talouteemme - ei ole jatkossa, mikäli metsämme eivät tuota sille raaka-ainetta.

Siksi julkinen keskustelumme metsien käytöstä ja käyttötavoista on lähes kauttaaltaan epä-älyllistä. Jos metsiemme käyttöä halutaan rajata, olisi samalla kerrottava miten se vaikuttaa metsäteollisuuteen - eikä pelkästään metsänomistajan kantorahatuloihin - ja jos tuo vaikutus on negatiivinen, mistä sen tuomasta hyvinvoinnin osasta olemme rajauksen takia halukkaita luopumaan.

Samalla tavoin olisi suhtauduttava metsien hiilivarastojen kasvattamiseen metsiämme museoimalla. Tai metsäluonnon suojelemiseen samalla menetelmällä. Mistä taloudellisen menestyksen hyvinvoinnillemme tuomasta hyvästä olisimme näiden vastineeksi valmiita luopumaan? Eikä pelkästään toimenpiteen ehdottajan, vaan koko yhteiskunnan tasolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?
Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?
Se mikä on Afrikassa hyvä, halutaan lopettaa Suomesta

Kiinalaista mannaa Suomen talouskasvulle

Suomi isännöi eilen Kiinan presidenttiä. Journalismimme tasosta kertoi jotain se, että vierailun aikana korkean kiinalaisvieraan kanssa sovituista asioista tärkein tuntui olevan Ähtärin eläinpuistoon saapuva pandapariskunta.

Tosiasiassa pitkällä aikavälillä tärkeintä lienevät kuitenkin olleet matkan aikana julkistetut taloussopimukset. Niistä ensimmäinen oli Kemijärven sellutehtaan rakentamiseen liittyvä sopimus: Boreal Biorefin toimitusjohtajan Heikki Nivalan mukaan nyt on jo hyvin todennäköistä, että yhteensä 800 miljoonan euron biojalostamo rakennetaan.

Toinen esillä ollut suuri kiinalaisinvestointi liittyi niin ikään puunjalostusteollisuuteen: Kemiin suunniteltu 900 miljoonan euron biojalostustehdas astui jälleen yhtä askelta lähemmäs toteutumistaan. Mikäli sekin toteutuu, valuu huomattava osa metsiemme hyödyntämisestä syntyvästä liikevoitosta kiinalaisille omistajille, vaikka pääosa hyödystä jääkin Suomeen palkkojen ja verojen muodossa. Sellainen on talouden laki.

* * *

Tehdyt sopimukset osoittavat sen, että kiinalainen raha on löytänyt Suomen. Aiempia esimerkkejä ovat mm. peliteollisuutemme lippulaivan eli Supercellin siirtyminen pääosin ja Uudenkaupungin autotehtaan osittain kiinalaisille.

Nyt nähty kiinalaisen rahan hakeutuminen Suomeen lienee vasta alkusoittoa. Äärikapitalistisen kansantasavallan talous on vahvasti ylijäämäinen, minkä seurauksena sikäläiset toimijat etsivät kuumeisesti kannattavia sijoituskohteita. Tämä tarkoittaa jatkossa lisää yritysostoja ja investointeja sinne, missä rahalle nähdään saatavan hyvää korkoa.

Hyvää tässä on se, että Suomeen virtaa nyt pääomia, joita taloutemme ehdottomasti tarvitsee omien raharikkaidemme suunnatessa yhä useammin ulkomaille. Kääntöpuolena taloutemme siirtyy yhä suuremmassa määrin kulttuurisesti Suomesta vahvasti poikkeavalle taholle, jonka päätöksiin ei vaikuta isänmaanrakkaus sitäkään vähää kuin kotimaisille omistajille.

Kaiken tämän seurauksia on vaikea arvioida. Voisi kuitenkin veikata, että ainakin suomalaisten yritysten hallintoa siirtyy ajan myötä Suomesta muualle ja että työpaikkojen kulttuureihin kulkeutuu kiinalaista vaikutusta. Jälkimmäisen seurauksena syntynee esimerkiksi paineita kotimaisten työehtoneuvotteluiden muuttamiseksi.

Mikäli kiinalaisen rahan invaasio Suomeen jatkuu pitkään, on mahdollista, että sillä on vaikutuksia myös suomalaiseen politiikkaan. Näin sekä ulkopolitiikan, että talouspolitiikan saralla. Onhan vain luonnollista, ettei itäinen suurvalta halua sijoitustuotoilleen tarpeettomia esteitä, eikä taloudellisen vasallinsa toimivan sen kansainvälisiä intressejä vastaan.

Nyt on kuitenkin turha murehtia edelle kirjoittamiani synkänsävyisiä pelkoja. Kuten aluksi totesin, kiinalainen raha on tervetullutta vauhdittamaan maamme taloutta, ja siitä on syytä iloita. Samalla se kertoo meille taloutemme perusrakenteiden olevan siinä kunnossa, että jopa itäaasialaiset luottavat tulevaisuuteemme.

Kiinalaisomistus on osa maailmantalouden globalisoitumiskehitystä. Samaan tapaan on suomalainen raha etsiytynyt vaikkapa Etelä-Amerikkaan hakemaan maksimaalista tuottoa. Näin maailmanlaajuinen talous verkottuu yhä enemmän, minkä seurauksena kansakuntien kiihottaminen toisiaan vastaan käy yhä vaikeammaksi. Siitä hyötyvät viime kädessä aivan kaikki.

Lisäksi on hyvä ymmärtää, että kiinalaiset ovat varsin pragmaattisia omistajia. Jos heidän sijoituksensa tuottavat hyvin, heillä ei ole taipumusta ryhtyä korjaamaan toimivaa konetta. Ongelmiin joudumme kiinalaisten kanssa aikaisintaan vasta sitten, jos taloutemme päätyy uuteen muuta maailmaa syvempään taantumaan.

Tämä olisi hyvä muistaa niin poliittisilla kuin taloudellisillakin foorumeilla. Oman talouden pitäminen rasvattuna tarjoaa meille sekä taloudellista hyvinvointia, että suojaa itäaasialaisen omistuksen aiheuttamia poliittisia paineita vastaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä vasemmiston vaalivoitosta seuraisi?
Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?
Kiinan tie

Ovatko sijoitusneuvojan intressit vilpittömiä?

Tänä aamuna sain luettavakseni tarinan siitä, kuinka Nordean sijoitusneuvojat olivat antaneet leskelle tyhmiä neuvoja, joiden seurauksena hän joutui maksamaan runsaasti veroja. Käytännössä leski oli myynyt mieheltään jääneet pörssiosakkeet ja ostanut pankin sijoitusinstrumentteja neuvojalta saamiensa ohjeiden mukaan.

Epäilen pankin motiivina olleen sijoitusten siirtämisen sellaisiin instrumentteihin, joista se saa itselleen hoitokulut - pörssiosakkeistahan ne ovat vähäisemmät. Lesken menetykset eivät kuitenkaan jääneet maksettaviin veroihin, vaan pankin toteuttamat sijoitusinstrumenttivaihdokset johtivat lisäksi hänen sijoitustuottojensa vähenemiseen - siis aivan suoraan rahanmenetykseen.

* * *

Kävin itse joskus kolmekymppisenä kertaalleen kuuntelemassa pankiiriliikkeen "infotilaisuutta", jossa vielä itseänikin nuorempi sijoistuneuvoja kuvasi minulle kuinka todelliset ammattilaiset hyödyntävät erityyppisiä sijoitusinstrumentteja. Hänen analyysinsä olisi ollut periaatteessa oikea, ellei huomioida osakekurssien ja korkoktasojen vaikeaa ennustettavuutta. Pelin henki kävi ilmi siinä vaiheessa, kun hän rupesi kauppaamaan minulle eläkevakuutusta - epäilemättä jonkinlaisen myyntiprovision toivossa.

Olen käynyt muutaman kerran keskustelua myös oman pankkini sijoitusneuvojien kanssa. Myös niissä on poikkeuksetta käynyt ilmi pankin halu myydä omia sijoitusinstrumenttejaan. Näin siksi, että vaatimattomat säästöni ovat aina olleet sijoitettuna suoraan pörssiin.

Olen tietenkin kuunnellut kohteliaasti kaikkia sijoitusneuvojia, mutta heistä huolimatta pitänyt omaisuuteni hyvän osinkotuoton tarjoavissa osakkeissa. Lisäbonuksena olen saanut niiden kurssinousun, joka jo yksistään on ollut pitkällä aikavälillä suurempi kuin tyypillisistä sijoitusrahastoista olisi ollut saatavissa.

Aamun jutussa kerrottiin myös, että Nordea oli suositellut rahastoratkaisua sen vaivattomuuden takia. Jäin itsekseni ihmettelemään mitä vaivaa sitten aiheuttaa osinkotuoton perusteella valitun osakesalkun ylläpitäminen?

Pörssiosakkeethan ovat arvo-osuustilillä ja osingot siirtyvät pankkitilille ilman eri vaivaa kerran vuodessa. Eivät kaikki osakkeenomistajat kyylää silmä kovana osakekursseja, eivätkä osta ja myy omistuksiian kahdesti päivässä. Eikä sellaiseen nollasummapeliin ole edes tarvetta niin kauan kuin sijoitukset ovat varmalla pohjalla olevissa pörssiyhtiöissä - toki jonkin verran hajautettuina yksittäisen yrityksen odottamattomien vaikeuksien varalta.

* * *

Olen usein ihmetellyt koko sijoitusneuvonnan mielekkyyttä. Onhan selvää, että mikäli joku pystyy oikeasti ennakoimaan markkinoiden liikkeitä, kannattaa hänen keskittyä palkkatyön sijaan pelaamaan omaa sijoituspeliään sataprosenttisella panostuksella.

Toiseksi on selvää, että mikäli neuvojalla tai hänen työnantajallaan on intressejä jonkin sijoitusinstrumentin suhteen, on hänellä motiivi vaikuttaa sen arvoon. Minusta tämä on näkynyt vuosien varrella useita kertoja esimerkiksi suursijoittaja Björn Wahlroosin julkisuuteen antamissa kommenteissa.

Toki sijoitustoiminnan yleiset lainalaisuudet on hyvä tuntea, mutta se ei tarkoita, että sijoitusneuvojalle tulisi antaa valta oman sijoitusvarallisuuden suhteen. Hälytyskellojen tulisi soida viimeistään silloin kun neuvoja ottaa esiin oman intressinsä mukaisten sijoitusinstrumenttien - kuten vaikkapa työnantajansa rahastojen tai eläkevakuutusten - "erinomaisuuden" sijoitusportfolion hajauttamisen kannalta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi euromaiden talous lähti nousuun?
Suomen talous kasvaa ennusteita nopeammin vuosina 2017-2021
Biohit - Suomen seuraava menestystarina?