Rotta tuli Lähi-idästä Suomeen

Tuoreen uutisen mukaan Suomessa on havaittu mustarotta ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin. Se löytyi Jyväskylästä Lähi-idän tavaraa tuovan yrityksen tiloista eli oli todennäköisesti peräisin juuri sieltä.

Tapaus on useammastakin syystä mielenkiintoinen. Ensinnäkin mustarotta on Suomen alkuperäinen rottalaji, jonka nykyisin tavallinen isorotta on aikonaan syrjäyttänyt Suomesta ja monista muista maista. 

Toiseksi keskiajalla Euroopassa kymmeniä miljoonia ihmisiä tappanut musta surma eli Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama epidemia levisi todennäköisesti juuri mustarotissa eläneiden kirppujen puremien kautta. Suomen osalta sen esiintymisestä ei kuitenkaan ole varmuutta – ja vaikka tauti olisikin saapunut maahamme, se ei olisi voinut aiheuttanut suurta tuhoa, koska maamme väestötiheys oli tuolloin liian alhainen sitä aiheuttavan bakteerin tehokkaalle leviämiselle. 

Kolmas mielenkiintoinen seikka on se, että kiinalaisessa kulttuurissa rottaa on pidetty pyhänä, sillä se on jumala Gandeshin esiintymishahmo. Lisäksi rotta on kiinalaisen horoskoopin ensimmäinen merkki ja siellä on sanonta, jonka mukaan rotta toi riisin lahjaksi ihmisille.

* * *

Selvää on joka tapauksessa, ettei mustarotta tule nytkään runsastumaan Suomessa, sillä se ei täkäläisissä olosuhteissa kykene kilpailemaan isorotan kanssa. Ja siksi se ei tule myöskään toimimaan taudinaiheuttajien apuna niiden pyrkiessä leviämään ihmisestä toiseen. 

Toisaalta mustarotan paluu on jälleen yksi uusi esimerkki siitä, miten maailman eri kolkkien välinen tavaranvaihto mahdollistaa erilaisten tuhoeläinten (ja niiden mukana kulkevien pieneliöiden) leviämisen kaukaisten maantieteellisten alueiden välillä. Ja toimii siten varoituksena siitä, että samaa reittiä voi Suomeen levitä myös muita otuksia. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 

Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...
Hengenvaarallinen vieras
Rotat piilosilla

Yllättävää älykkyyttä

Me kaikki tiedämme, että ihmisten ja ihmisryhmien välillä on oleellisia eroja älykkyydessä. Lisäksi meidät on opetettu siihen, ettei etenkään jälkimmäisistä ole soveliasta puhua. Ei ainakaan julkisuudessa.

Eläinten välisistä älykkyyseroista on sen sijaan luvallista puhua eikä niiden tutkimisella ole negatiivista leimaa. Siksi tiedämme, että esimerkiksi hammasvalaat, ihmisapinat, varislinnut ja mustekalat ovat älyllisesti yllättävän kyvykkäitä. 

* * *

Siksi oli mielenkiintoista huomata tuore suomalaistutkimus (Bhambore ynnä muut), jonka mukaan myös kimalaiset ovat älykkäämpiä kuin aiemmin on ajateltu. Näin siitä huolimatta, että niiden on jo aiemmin tiedetty leikkivän palloilla sekä osaavan laskea, tunnistaa kasvoja ja jopa aistivan rytmiä.

Tutkimuksessa kimalaisille annettiin pallo, jonka avulla sen oli mahdollista päästä muuten saavuttamattomissa olleen palkinnon luokse. Kimalaiset, jotka oli aiemmin opetettu yhdistämään lattialla oleva sininen rengas (“kukka”) palkintoon siirsivät onnistuneesti palloa päästäkseen kukalle. Tämä onnistui kun kukka oli siirron ajan näkyvissä, mutta myös silloin, kun kukka oli piilossa siirtämisen aikana.

Tutkijoiden mukaan kyseessä olivat tavoitteelliset toiminnot, eivätkä pelkästään havaintopalautteen ohjaamat vahvistusoppimiseen perustuvat assosiaatiot. Toisin sanoen kimalaiset kykenivät spontaaniin ongelmanratkaisuun. 

Näin tutkimus osoitti, etteivät edistyneet kognitiiviset kyvyt ole yksinomaan tämän tekstin alussa mainitsemieni varsin suuriaivoisten eläinten ominaisuus, vaan sellaisia esiintyy myös hyönteisillä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lakiesitys armoviitosten lopettamiseksi
Korpit muistavat apajansa
Ihmisen ja simpanssin aivot

Korpit muistavat apajansa

Haaskansyöjät – kuten korpit – ovat eläimiä, jotka hyödyntävät syystä tai toisesta valmiiksi saatavilla olevaa ruokaa. Siis esimerkiksi petojen saaliiksi joutuneiden eläinten jäännöksiä sen jälkeen kun itse saalistaja on poistunut paikalta. 

Tästä seuraa, että haaskaeläimet ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia epätasaisesti jakautuneista ja ennalta-arvaamattomasti vastaan tulevista raadoista. Korpit ovat kuitenkin tunnetusti älykkäitä eläimiä, joten tutkijat ovat yleisesti ajatelleet, että ne löytävät ruokansa seurailemalla petoeläimiä suoraan niiden saaliille. 

Matthias-Claudio Loretton ja hänen kumppaneidensa Yellowstonen kansallispuistossa tekemässä tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, ettei asia ole näin. Tutkijat seurasivat 69 korpin, 20 suden ja 11 puuman liikkeitä Yellowstone’n kansallispuistossa ja huomasivat, etteivät linnut juuri koskaan seurailleet petoja pitkiä matkoja. 

Sen sijaan korpit muistivat, miltä paikoilta ne olivat aiemmin löytäneet susien saaliiden jäänteitä ja palailivat parhaille apajille jopa 155 kilometrin etäisyydeltä. Toisin sanoen tutkijoiden havainnot  osoittivat korppien spatiaalisen muistin ja suunnistuskyvyn olevan niiden ravinnonhankinnassa huomattavasti aiemmin oletettua tärkeämpiä. 

Samoin se osoitti, ettei näille suurille ja tunnetusti älykkäille varislinnuille tuota vaikeuksia ymmärtää ruokaa löytyvän todennäköisimmin – ja helpoimmin – sieltä, mistä sitä on löytynyt usein aiemminkin. Näin tutkimus vahvisti käsitystämme korppien korkeista henkisistä kyvyistä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonsuojelu ja eliöiden sopeutuminen
Saalistajista ja niiden vaikutuksesta
Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Biologinen nainen se on transmieskin

Uskokaa tai älkää, mutta EU-parlamentti äänesti 12. helmikuuta 2026 mietintöön A10-0010/2026 tehdystä tarkistuksesta 12, jossa todettiin, että "vain biologiset naiset voivat tulla raskaaksi". Se hylättiin äänin 200 puolesta, 233 vastaan ​​ja 107 tyhjää. 

Kyllä, luitte oikein. Parlamentin jäsenten mukaan jotkut muutkin kuin biologiset naiset voivat tulla raskaaksi. Eivätkö he ymmärrä, että myös niin sanotut transmiehet ovat biologisesti ja geneettisesti naisia, vaikka he kokevatkin itsensä naiseksi ja voivat tulla raskaaksi – mikäli sitä ei ole estetty kirurgisilla operaatioilla? 

Ennen vanhaan transuilua pidettiin mielisairautena, vaikka ei enää nykyisin. Mutta sanoisin kuitenkin, että EU-parlamentissa on äänestystuloksen perusteella 233 älyllisesti niin epärehellistä ihmistä, että heitä tulisi pitää mielisairaina. Ja lisäksi 107 varttisellaista.

Päivän aiempi merkintä:
Kantelupukit osoittivat piittaamattomuutta naisten turvallisuudesta

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Janni Tikkanen, translaki ja luvallinen tirkistely

USA:ssa on jatkossa kaksi sukupuolta ja sananavapaus

Jokaisella on oikeus

Varastetut kanat

Eukaryootit eli aitotumalliset eliöt syntyivät evoluution aamuhämärissä yli miljardi vuotta sitten. Silloin korkeampien eliöiden esi-äiti muodosti solunsisäisen symbioosin aerobisen eli happea käyttämään kykenevän bakteerin kanssa. Ajan myötä tämä symbioosi syveni ja suurin osa bakteerin geeneistä siirtyi sen nielaisseen solun genomiin ja se muuttui itsenäisestä eliöstä soluorganelliksi eli soluelimiksi, mitokondrioksi. 

Kasvit puolestaan syntyivät joskus tämän jälkeen siten, että yksi varhainen eukaryoottilaji kehitti niin ikään solunsisäisen symbioosin fotosynteesiin pystyvän cyanobakteerin eli sinilevän kanssa. Myös tässä tapauksessa cyanobakteerin geenejä siirtyi ajan myötä eukaryootin genomiin, jolloin siitä kehittyi uusi soluorganelli, viherhiukkanen.

* * *

Tuoreessa amerikkalaistutkimuksessa oli selvitetty sitä, kuinka pussikielikotilot, joita kutsutaan "aurinkovoimalla toimiviksi", hankkivat elämänsä aikana soluelimiä säilyttämällä valikoivasti nielemiensä kasvien kloroplastit, jotka pystyvät siksi yhteyttämään - eli tuottamaan hiilidioksista ja valosta orgaanisia molekyylejä - lähes vuoden ajan. 

Näin selvisi, että kotilon pyydystämät viherhiukkaset sijaitsevat uusissa, isäntäsolun tuottamissa soluelimissä, kleptosomeissa. Kotilon solut pitävät näissä organelleissa aktiivisesti sellaisia olosuhteita, jotka tukevat viherhiukkasten fotosynteesiä ja pitkäikäisyyttä eli tämä eläin on luonut itselleen ikään kuin eräänlaisen solunsisäisen kasvimaan. 

Ehkä vieläkin mielenkiintoisempaa on se, että kotilon nähdessä nälkää kleptosomit hajottavat varastoituja kloroplasteja ravinteiden saamiseksi. Toisin sanoen alkujaan kokonaan toisesta eliölajista peräisin olevat soluorganellit toimivat kotiloiden elävänä solusisäisenä ravinnonlähteenä, jota voidaan lopulta hyödyntää "pula-aikoina" sellaisenaan.

Toisin sanoen tilanne muistuttaa vähän vaikkapa kanojen omistamista. Niistähän ihmiset saavat lähes päivittäin kananmunia syötäväksi, mutta jos tulee pahempi nälänhätä, voidaan koko kana paistaa ruuaksi. Tosin sillä erotuksella, että pussikielikotilot ovat jo alun alkaenkin varastaneet "kanansa" muilta eliölajeilta, ihmiset luullakseni harvemmin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Bakteeri olikin soluelin
Evolutiivinen innovaatio johti tuhoon
Monisoluisuuden evoluution yksinkertaisuudesta

Metsätuhohypoteesi ja sen testaaminen

Metsäpalot ja kaarnakuoriaiset ovat vuosisatojen ja -tuhansien ajan toimineet keskinäisessä vuorovaikutuksessa muodostaen monimuotoisia ja kestäviä metsiä. Viime vuosien ennätykselliset metsäpalot läntisessä Pohjois-Amerikassa ovat kuitenkin herättäneet huolta siitä, että laajat alueet vaurioituneita ja kuolleita puita - eli helposti hyödynnettävää resurssia - saattaisivat edistää hyönteispopulaatioiden kasvua. 

Douglaskuusen kaarnakuoriainen on douglaskuusella tärkein kuolleisuutta aiheuttava hyönteinen, jonka populaatiot lähtevät usein kasvuun metsäpalojen jälkeen. Samoin tekevät myös monet muut kuorenalaisia kasvikudosrakenteita syövät hyönteiset, kuten puuta poraavat kovakuoriaiset, jotka hakeutuvat paloalueille ja kolonisoivat vaurioituneita puita.

Tuoreessa tutkimuksessa kanadalaiset tutkijat selvittivät, millaisia keskinäisiä vuorovaikutuksia on paloalueiden vaurioituneiden puiden nilaa hyödyntävillä douglaskuusen kaarnakuoriaisella ja vaurioituneiden puiden nilassa elävillä kovakuoriaisilla. Tarkemmin sanottuna heidän tutkimushypoteesinaan oli, että harmittomien kovakuoriaisten nopea ilmaantuminen metsäpalojen jälkeen kaarnakuoriaisten ekologiseen lokeroon rajoittaisi näiden hyönteisten keskinäisen kilpailun kautta kaarnakuoriaisten populaatioiden kasvua kuoren alla.

Hypoteesia testattiin Brittiläisessä Kolumbiassa kolmella vuonna 2017 palaneella metsäpaloalueella varttuneissa Douglaskuusimetsissä, joissa sekä Douglaskuusen kaarnakuoriainen että muut nilassa elävät kovakuoriaiset kolonisoivat erityisesti kypsiä metsiköitä, joissa oli suuriläpimittaisia, kohtalaisesti vaurioituneita puita. 

Tutkijoiden hypoteesi osoittautui oikeaksi. Kun muita kovakuoriaisia ei esiintynyt, douglaskuusen kaarnakuoriaisen suuri lisääntymisnopeus johti usein paikalliseen massaesiintymiseen. Sen sijaan tilanteissa, joissa lajeja esiintyi runsaasti, douglaskuusen kaarnakuoriaiset eivät pystyneet aiheuttamaan merkittävää tuhoa. 

Nämä tulokset tarkoittavat sitä, että samassa osassa puuta elävien kovakuoriaisten keskinäinen kilpailu rajoittaa merkittävästi Douglaskuusen kaarnakuoriaisen massaesiintymisiä metsäpalon vaurioittamissa metsissä. Metsänhoidon kannalta tämä tarkoittaa sitä, että metsiä kannattaa hoitaa siten, että kuorenalaisia kasvikudoksia syövät taloudellisesti harmittomat kovakuoriaiset menestyvät hyvin, jolloin ne samalla rajoittavat metsäpalojen vaikutusta myöhempiin kaarnakuoriaistuhoihin.

* * *

Suomessa ei kasva juurikaan Douglaskuusia eikä niiden tuhohyönteisiä. Mutta meillä samankaltaisia tuhoja aiheuttaa erityisesti kirjanpainaja, joka on aiheuttanut esimerkiksi Kolin kansallismaisemassa joukoittain kuusten kuolemia. 

Kirjanpainaja ei kuitenkaan ilmeisesti hyödy metsäpaloista, vaan lisääntyy vanhoissa yli-ikäisissä kuusimetsissä. Siten kanadalaistutkimuksen tuloksia ei voida suoraan siirtää sen aiheuttamien tuhojen vähentämiseen. 

Lienee kuitenkin siten, että myös kirjanpainajan kanssa kilpailevien hyönteisten elinmahdollisuuksia kannattaa metsänhoidossa hyödyntää. Luonnonvarakeskuksen mukaan tässä auttaa esimerkiksi se, ettei kirjanpainajan hyökkäyksen uhriksi joutuneita puita kaadeta ja poisteta, mikäli niissä syntyneet ja kehittyneet kuoriaiset ovat jo lähteneet. Sen sijaan ne kannattaa jättää paikoilleen, jotta niissä kehittyvät kirjanpainajan viholliset ja pedot lisääntyisivät. Samalla kannattaa ryhtyä seuraamaan kuolleita kuusia ympäröiviä puita, jotta ne ehdittäisiin poistamaan ennen kuin seuraavan vuoden kirjanpainajat lentävät pois. 

Järkevin kirjanpainajan torjuntakeino on välttää kuusimetsien kasvatusta kuivilla kasvupaikoilla, joilla puut kärsivät helposti veden puutteesta ja joutuvat näin heikentyneinä kirjanpainajien hyökkäyksen kohteiksi. Kuusimetsiä ei myöskään kannata kasvattaa liian vanhoiksi, sillä kirjanpainaja tuottaa sitä enemmän jälkeläisiä, mitä suurempia puita niillä on käytettävissään. Toisin sanoen kirjanpainajariski on vanhoissa metsissä suurempi kuin nuorissa.

Tämä lienee myös yksi syy sille, että Kolilla ja joissain muissakin talouskäytöstä poistetuissa metsissä on viime vuosina esiintynyt kirjanpainajan aiheuttamia metsätuhoja. Niitä on odotettavissa tulevaisuudessa myös talousmetsissä, mikäli suomalaisten metsien puunkäyttö vähenee esimerkiksi hiilinielujen lisäämistarkoituksessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kyselytutkimukset johtavat helposti metsään
Nuorten ahdistuneisuus ja USA:n metsäpalot
Ylen otsikko johti lukijoita harhaan

Luonnonsuojelu ja eliöiden sopeutuminen

Luonnon monimuotoisuuden säilymisestä on tullut yhä useamman ihmisen huoli tai suoranainen murhe. Siihen on syynä osittain luonnonsuojelua lobbaavien kansalaisjärjestöjen toiminta, mutta peloille on myös tieteellisiä perusteita. 

Toisaalta ainakin itselleni on syntynyt sellainen epäilys, että ihmiset kuvittelevat eliöiden ja eliöyhteisöjen olevan jollain tavalla erittäin stabiileja ja sopeutumiskyvyttömiä. Eikä heillä ole selkeää käsitystä siitä, että evoluutio sopeuttaa kaikkia eliöitä sellaiseen ympäristöön, joka niitä ympäröi. Ja samalla vähentää eliölajien sukupuuttoriskejä.

Tästä syystä oli mielenkiintoista lukea Saksassa tutkijana toimivan Elizabeta Briskin ja hänen kumppaneidensa julkaisema tutkimusartikkeli, jossa raportoitiin tähän mennessä laajimmasta selvityksestä siitä, miten eliöt sopeutuvat ihmisen muovaamaan ympäristöön. Tutkimuksessa tarkasteltiin Itämeren eteläosissa elävää sinisimpukkaa sekä kahta katkalajia.

Koeasetelmassa verrattiin toisiinsa kunkin lajin erilaisia populaatioita - eli yksilöitä kerättiin kustakin lajista sekä suojelluista ja ihmisen muokkaamista elinympäristöistä. Sen jälkeen niiden kykyä sietää veden suolapitoisuutta sekä veteen liuenneen hiilidioksidin osapainetta näiden lajien luonnonmukaisessa (14-16 °C lajista riippuen) ja epäluonnollisen korkeassa (25-27 °C) veden lämpötilassa. 

Nämä analyysit paljastivat - sinänsä odotetusti - että muokatuista elinympäristöistä peräisin olevat populaatiot suoriutuivat stressaavissa olosuhteissa yleensä paremmin kuin suojelluista elinympäristöistä tulevat populaatiot. Eikä siinä kaikki, sillä eniten muokatuista elinympäristöstä peräisin olevat yksilöt osoittautuivat kaikkia muita kestävimmiksi. 

Tulostensa perusteella tutkijat totesivat, että eliöiden populaatiot sopeutuvat elämään ympäristöissä, joita ihmistoiminta muuttaa. Näin tulee käymään mitä ilmeisimmin myös siinä tapauksessa, että maapallon ilmasto lämpenee tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. 

Tutkijat eivät kuitenkaan tulleet maininneeksi raportissaan, että he tulivat samalla falsifioineeksi monien ihmisten ja erityisesti luonnonsuojelijoiden näkemyksen eliöiden ominaisuuksien staattisuudesta. Ja siten tuottaneeksi tieteellistä tietoa, jonka pitäisi vähentää ihmisten murhetta luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Monimuotoisuus tautien taustalla
Lapsiuhreja, sukulaisia ja supernopeaa evoluutiota
Luonnonsuojelubiologian perusteet horjahtivat

Miksi äiti rakastaa vastasyntynyttä lastaan?

Tuoreessa Camila Servin-Barthetin ja kumppaneiden tutkimuksessa osoitettiin, että biologisten äitien aivojen harmaan aineen määrä väheni nopeasti raskauden aikana ja palautui osittain synnytyksen jälkeen – jälkimmäinen tosin tapahtui hitaasti ja vain osittain. Tutkijat havaitsivat myös, että terveiden äitien joukossa korkeampi hyvinvointi, matalampi stressi ja vähäisempi masennus korreloivat vähäiseen vihamielisyyteen vastasyntynyttä kohtaan. 

Toisaalta äidin yleinen hyvinvointi selitti yli 50 % harmaan aineen tilavuuden palautumisen ja äidin kiintymyksen välisestä yhteydestä synnytyksen jälkeisenä aikana. Tämän voi tulkita siten, että raskauden jälkeiset neuroanatomiset muutokset vaikuttavat äitien psyykkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta edistävät hänen kiintymistään lapseensa. 

Servin-Barthetin tutkimus lisäsi ihmiskunnan ymmärrystä siitä, kuinka hormonien, aivojen kehityksen ja käyttäytymisen vuorovaikutus vaikuttaa äitiin siten, että hän lapsen syntyessä kokee tämän yleensä elämänsä rakkaimmaksi asiaksi ja ottaa ilomielin vastaan sen suuren vaivan, jonka pikkuvauvasta huolehtiminen vaatii. Samalla tutkimus osoitti jälleen kerran, kuinka tieteellinen lähestymistapa lisää ymmärrystämme mitä erilaisimmista asioista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ja Amerikan lihansyöjät 
Kuinka vähentää poliittista polarisaatiota?
Monimuotoisuus tautien taustalla

Vierasperäisistä saalistajista

Vieraslajeja pidetään toiseksi suurimpana uhkana luonnon monimuotoisuuden säilymiselle ja yhtenä suurimmista ympäristöongelmista. Kyse on eliölajeista, joita ei esiinny jollain maantieteellisellä alueella alkuperäisenä, vaan ne ovat päätyneet sinne ihmistoiminnan seurauksena

Käytännössä vieraslajit voivat kilpailla tai risteytyä luonnossa alkuperäisten lajien kanssa, saalistaa niitä tai levittää tauteja ja loisia. Monesti niiltä puuttuvat myös luontaiset viholliset, saalistajat tai loiset, mikä edesauttaa niiden menestymistä uudessa ympäristössä. 

Pahimmillaan vieraslajit voivat hävittää kokonaan alkuperäisiä lajeja, kuten on tapahtunut esimerkiksi valtamerten saarilla, mutta laajemmilla maantieteellisillä alueella niiden kilpailijat ja saaliseläimet sopeutuvat yleensä uuteen tulokkaaseen. Esimerkiksi suomalaiset kotikissat pyydystävät kuukausittain noin miljoona pikkueläintä, joista noin 144 000 on pikkulintuja, mutta ne eivät silti hävitä Suomesta jatkuvasti uusia lajeja.

Australian luonnonmukaisissa ympäristöissä saaliiksi joutuu vuosittain 815 miljoonaa eläintä, joista 56 % saarimantereen alkuperäiseen lajistoon kuuluvia. Lisäksi asutuksen liepeillä kenellekään kuulumattomat kissat tappavat 149 miljoonaa ja ihmisten lemmikit 180 miljoonaa nisäkästä, jotka olivat pääosin saarimantereelle ihmisten mukana kulkeutuneisiin lajeihin kuuluvia.

* * *

Uudessa tutkimuksessa Martin Philippe-Lesaffre ja hänen kumppaninsa tutkivat niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat saalislajien haavoittuvuuteen kotikissan saalistukselle Australiassa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, joissa kaikissa - Pohjois-Afrikasta peräisin oleva - kotikissa esiintyy vieraslajina. Koeasetelman kannalta oli oleellista erityisesti se, että sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa esiintyy luontaisesti muita pieniä kissapetoja, mutta Australiassa sellaisia ei ole. 

Tutkijat hyödynsivät tutkimuksessaan kokeellisia saalistustietoja sekä koneoppimismalleja kompensoimaan saalistustietojen puutteellisuutta. Näin he pystyivät tunnistamaan eri mantereille ominaisia saalistuksen piirteitä. 

Pohjois-Amerikassa ja Europassa kissat saalistivat eniten lintuja, kun taas Australiassa ne suosivat nisäkkäitä. Saaliiksi joutuneiden lintujen ominaisuudet olivat varsin samanlaisia kaikilla mantereilla, mutta nisäkkäiden ominaisuudet erosivat toisistaan. 

Erot kissojen saalistamien ja niiden rauhaan jättämien nisäkäslajien välillä liittyivät kaikilla kolmella mantereella erityisesti niiden levinneisyyteen ja lisääntymisominaisuuksiin. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa myös eläinten pieni koko lisäsi niiden saaliiksi joutumisen riskiä, mutta Australian nisäkkäiden kohdalla tutkijat eivät havainneet yhteyttä nisäkkäiden koon ja niiden saaliiksi joutumisen välillä. Eli siellä suuret eläimet joutuivat kissojen saaliiksi siinä kuin pienetkin. 

Tutkijoiden mukaan heidän saamansa tulokset korostavat ekologisten ja evolutiivisten tekijöiden merkitystä vieraslajien saalistusvaikutusten arvioinnissa ja luonnonsuojelussa. Lisäksi he pitivät koneoppimisen hyödyntämistä tärkeänä uutena innovaationa pyrittäessä tunnistamaan lajeja, joita vieraspedot uhkaavat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ja Amerikan lihansyöjät
Arabialaistaustaiset villikissat
Kissauutinen

Luonnonsuojelubiologian perusteet horjahtivat

Edesmennyt professori Ilkka Hanski ryhmineen oli metapopulaatiotutkimuksissaan maailman ehdotonta huippua, kuten hänelle myönnetty 500 000 dollarin arvoinen Crafoord-palkinto osoitti. Tämä - Hanskin kiinnostuksen kohteena ollut - teoria on myös luonnonsuojelun keskeinen raami. 

Wikipedian mukaan "metapopulaatiomallien perusolettamus on, että elinympäristön pirstoutuneisuus vaikuttaa lajin dynamiikkaan sekä sen säilymiseen maisematasolla. Koska elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen on suurin syy lajien uhanalaistumiseen, sukupuuttoihin ja tätä kautta luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen, on pirstoutumisen seurausten tunteminen tärkeää." 

Koska luonnonsuojelusta on tullut myös yhä tärkeämpi poliittisen päätöksenteon sektori, kuten Suomen torjuma EU:n komission valmistelema ennallistamisasetus osoittaa, oli mielenkiintoista huomata Yhdysvaltain tiedeakatemian julkaisusarjassa ilmestynyt tutkimusraportti. 

Siinä oli mallinnettu metapopulaatioiden elinvoimaisuuden ylläpitämistä pirstoutuneissa maisemissa luomalla aiempaa monimutkaisempia eli realistisempia sekä myös yksinkertaisia maisemarakenteita. Ensin mainitut heijastavat pirstoutumista jälkimmäisiä realistisemmin. Tulokset osoittivat, etteivät aiemmista - siis yksinkertaisista - malleista saadut tulokset ole välttämättä yleistettävissä. 

Näin siksi, että sellaiset realistisemmin pirstoutuneissa maisemissa syntyvät dynaamiset ilmiöt ovat usein ristiriidassa yksinkertaisempien mallien tuottamien johtopäätösten kanssa. Näin uusi tutkimustyö syö pohjaa perinteiseltä metapopulaatioteoria-ajattelulta - ja samalla sen käytännön sovellukselta eli luonnonsuojeluajattelulta. 

Nähtäväksi jää, miten tässä esittelemäni tutkimus saa tilaa suomalaisissa valtamedioissa. Tai miten vaikuttaa esimerkiksi EU:n ennallistamisasetuksen jatkokehittelyyn. Vai jääkö se medioiden julkaisukynnyksen alapuolelle eikä siten vaikuta esimerkiksi suomalaiseen luonnnonsuojelukeskusteluun millään tavalla? 

Koska epäilen vahvasti tässä käsittelemäni tutkimuksen jäävän julkisuudelta pimentoon, päätin tässä kirjoituksessani nostaa asian nähtäväksi myös suomeksi, jotta joku asiasta mahdollisesti kiinnostunut - tätä blogia lukeva - journalisti, poliitikko tai muu vaikuttaja saisi sen tietoonsa. Ja voisi halutessaan lukea sen itse (julkaisu on avoin luettavaksi) sekä hyödyntää sen tuloksia omassa toiminnassaan.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonsuojelijoiden suurtyön hyödyntämisestä
Diversiteettikeskusten kestävyys
Miksi media vaikenee tieteen menestyjistä?

Bakteeri olikin soluelin

Mitokondriot olivat alkujaan itsenäisiä bakteereita, mutta surkastuivat evoluution kuluessa aitotumallisten solujen organelleiksi eli soluelimiksi, jotka vastaavat myös meidän ihmisten soluhengityksestä. Eli juuri siellä tapahtuvat ne biokemialliset reaktiot, joissa hyödynnetään hengitysilman happea energian tuottamiseen.

Toinen itsenäisistä eliöistä kehittynyt soluelin on arkikielessä sinilevistä eli syanobakteereista kehittynyt viherhiukkanen, jossa tapahtuvat fotosynteesin eli yhteyttämisen keskeiset reaktiot. Myös se liittyy hapen kiertoon, koska juuri kasvit ja syanobakteerit tuottavat ilmakehät hapen.

Ilmakehän typpeä pystyvät nykyisten oppikirjojen mukaan sitomaan vain tietyt bakteerit ja arkeonit. Tästä syystä esimerkiksi viljanviljelyssä on tärkeää lisätä peltoihin säännöllisesti typpilannoitetta tai viljellä aina välillä typensitojabakteereiden isäntinä toimivia hernekasveja.

Nyt on amerikkalais-itäaasialainen tutkijaryhmä kuitenkin löytänyt levistä aivan uudenlaisen organellin eli soluelimen, joka pystyy muuttamaan typen sellaiseen muotoon, jota solut pystyvät hyödyntämään. Sitä kutsutaan nitroplastiksi.

Tämä soluelin näyttää aivan bakteerilta - jollaisena sitä aiemmin pidettiinkin - mutta uuden tutkimuksen mukaan se ei ole itsenäisesti elämään kykenevä organismi. Tämä voitiin päätellä kahdesta seikasta.

Ensinnäkin nitroplasti jakautui tutkimuksissa vain ja ainoastaan juuri ennen koko leväsolun jakautumista. Näin se siirtyi emosolusta jälkeläissoluille aivan samoin kuin kaikki muutkin solurakenteet ja -elimet.

Toiseksi tutkijat havaitsivat, ettei nitroplasti tuota itse kaikkia tarvitsemiansa proteiineja, vaan saa niitä muualta levästä. Toisin sanoen siltä puuttuu joitain geenejä, jotka mahdollistaisivat sille itsenäisen elämän.  

Lisäksi tutkijat olivat jo aiemmin selvittäneet DNA-vertailujen avulla, että levän ja nitroplastin esi-isät olivat olleet symbioottisessa suhteessa jo noin sadan miljoonan vuoden ajan. Siten levän ja bakteerin suhteen syvenemiselle peruuttamattomaksi symbioosiksi on ollut paljon aikaa.

Erona on viherhiukkasiin ja mitokondrioihin on kuitenkin se, että niiden muuttuminen soluelimiksi on tapahtunut jo evoluution varhaisessa vaiheessa, mutta nitroplastin vasta viimeisen sadan miljoonan vuoden kuluessa. Siten ne menettivät itsenäisyytensä lopullisesti todennäköisesti vasta sen jälkeen kun dinosautukset hävisivät maapallolta. 

Nähtäväksi jää, auttaako nitroplastin tunnistaminen soluelimeksi kehittämään sellaisia ruuantuotannon kannalta hyödyllisiä viljelykasveja, jotka pystyisivät itse sitomaan oman typpensä. Käytännössä tämä tarkoittaisi siihen tarvittavien geenien tunnistamista ja niiden siirtämistä haluttuihin viljakasveihin modernin geeniteknologian keinoin.

Mikäli näin tapahtuisi, avaisi se maatalouteen kokonaan uuden aikakauden, koska typen kemiallinen sitominen ilmakehästä on kallista ja siten esimerkiksi kehitysmaalaisten viljelijöiden tavoittamattomissa. Ja tarjoaisihan itse typpensä sitova kasvi myös länsimaille keinon tuottaa aiempaa halvempaa ruokaa.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä huomata, että ennen typpeä sitovien viljakasvien päästämistä luontoon olisi varmistettava, ettei typensidontakyky tee niistä muihin kasveihin verrattuna niin ylivoimaisia kilpailijoita, että ne muuttuisivat kaikkialle leviäviksi ja muuta kasvillisuutta syrjäyttäväksi rikkaruohoiksi. Tämä vaara on sen verran oleellinen, että viranomaiset kautta maailman tulevat vaatimaan sen kaikenkattavan selvittämisen ennen kuin kasveja päästetään ulkopelloille edes kokeiltaviksi. 

Niinpä lannoittamatta kasvavia viljasatoja ei kannata odotella kauppoihin vielä pitkään aikaan. Mutta mahdollisesti kuitenkin joskus tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kun mulkku pistää
Pieneliöt manipuloivat isäntäänsä
Perunarutto kulkee ihmisen mukana

Saalistajista ja niiden vaikutuksesta

Yellowstonen kansallispuistossa USA:ssa tehtiin mielenkiintoinen havainto sen jälkeen kun sieltä oli hävitetty kaikki sudet 1920-luvulla. Sikäläisten hirvieläinpopulaatioiden kasvu nimittäin räjähti kasvuun ja samaan aikaan kasvillisuus alkoi kärsiä ja eroosio lisääntyä. 

Sudet palautettiin puistoon 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen myös kasvillisuudessa nähtiin positiivisia muutoksia ja eroosio väheni. Tämän oletettiin ajallisen yhteyden perusteella johtuvan suden hirvieläimiin kohdistuvista saalistuksesta, joka niiden määrän lisäksi vaikutti käyttäytymiseen. Eli hirvet olivat aiempaa enemmän liikkeellä, jolloin niiden aiheuttama paine kasvillisuudelle levisi laajemmalle alueelle kuin aiemmin.

Tieteellisessä mielessä tällaista muutosta kutsutaan ekologiseksi kaskadivaikutukseksi. Mutta ongelmana oli, ettei Yellowstonen ympäristönmuutoksen ja suden yhteyttä oltu osoitettu tieteellisesti. Eli periaatteessa nämä muutokset voisivat ajallisesta yhteydestään huolimatta olla toisistaan riippumattomia. 

* * *

Siksi oli mielenkiintoista lukea tuore tutkimusraportti, jossa oli tutkittu merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia Kaliforniassa. Siellä merisaukko on tietyssä ympäristössä samanlainen huippupeto kuin susi Suomessa tai Yellowstonessa ja eräs rapu hirven kaltainen ympäristöään muokkaava kasvissyöjä. Ja yllä linkittämäni tutkimuksen mukaan saukon palauttamisen rannikolle havaittiin vähentävän rapujen aiheuttamaa eroosiota. 

Tämä tulos vastaa Yelloswtonessa havaittua muutosta susien palauttamisen jälkeen. Mutta poikkeaa siitä sikäli, että tällä kertaa merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia oli selvitetty tieteellisin menetelmin ja voitu siten osoittaa, että suden kaltaisten huippupetojen palauttaminen korjata ekosysteemien häiriöitä ja voi kaskadivaikutuksen kautta vähentää maaperän eroosiota ainakin vesistöjen välittömässä läheisyydessä. 

* * *

Suomessa tilanne poikkeaa edellä kuvatuista amerikkalaisista esimerkeistä, eikä meillä ole havaittu ympäristön tilan heikenneen oleellisesti susipopulaatioiden pienenemisen eikä myöskään paranevan niiden viimeaikaisen kasvun seurauksena. Sen sijaan on kylläkin havaittu, että etenkin lounaisessa Suomessa valkohäntäpeurat ovat lisääntyneet holtittomasti ja samalla puutiaisten määrä on karannut käsistä. Ja että metsätaloudelle aiheutuu hirvieläimistä valtavat kustannukset.

Siten myös meillä on todennäköistä, että mikäli lounaisen Suomen susipopulaation annettaisiin kasvaa niin suureksi, että se pienentäisi valkohäntäpeurojen määriä, vähenisivät myös puutiaiset ja niiden kantamat taudinaiheuttajat. Ja samalla myös niiden metsätaloudelle aiheuttamat tuhot. 

Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole tehty, vaan hirvieläinten määriä pyritään Suomessa säätelemään metsästämällä. Se puolestaan perustuu harrastustoimintaan, joiden harjoittajilla on vahva intressi pitää kaikki hirvieläinkannat - mukaan lukien vieraslajiksi laskettava valkohäntäpeura - niin korkealla, että niistä vuosittain saatavan lihan määrä on mahdollisimman suuri. 

Sillä on tietenkin valtava taloudellinen merkitys, jonka hinnan maksavat muut metsissä oleskelevat suomalaiset borreliooseina ja aivokuumeina. Ja myös sudet - metsästäjien harjoittamana laillisena, ja todennäköisesti myös, laittomana metsästyksenä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hengenvaarallinen vieras
Valkohäntäkauris toi punkin iholle
Krokotiilit hyötykäyttöön

Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Suomessa on viime aikoina käyty kovaa vääntöä koirasusista. Siksi oli mielenkiintoista lukea Australiassa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli selvitetty esihistoriallisten ihmisten villiintyneistä koirista syntyneiden dingojen risteytymistä lemmikkikoiriin.   

Asia on sikäli merkittävä, että niin susien kuin dingojenkin tapauksessa näiden villieläinten haluttaisiin pysyvän geneettisesti erillisinä kotieläinsukulaistaan. Siihen on sekä luonnonsuojelullisia (rodun puhtaus) että käytännöllisiä (eläimen pelon katoaminen ihmistä kohtaan) syitä. 

Tässä käsittelemässäni tutkimuksessa käytettiin (lähes) koko perintöaineksen kattavia tekniikoita, joiden avulla arvioitiin 391 dingon geneettistä puhtautta. Ja motiivin työlle antoi se, että aiemmissa yksinkertaisemmin menetelmin tehdyissä tutkimuksissa oli viitteitä siitä, että joillakin alueilla kesykoirien ja dingojen risteytyminen olisi yleistä. 

Nyt tehty tutkimus kuitenkin osoitti, etteivät dingot ole juurikaan sekoittuneet kesyjen koirien kanssa, eikä niiden perinnöllinen puhtaus ole katoamassa. Tämä voi johtua joko siitä, ettei risteytymisiä tapahdu tai - todennäköisemmin - siitä, etteivät silloin tällöin syntyvät risteymät tahdo löytää parittelukumppaneita puhdasverisistä dingoista.

* * *

Meitä suomalaisia ei tietenkään kiinnosta sen suuremmin australialaisten villikoirien perinnöllinen puhtaus, mutta suden osalta moni on asiasta kiinnostunut. Siksi olisi hyvä, jos myös Suomessa selvitettäisiin tarkemmin sitä, kuinka tehokkaasti kesykoiran geenit siirtyvät eteenpäin koirasusista. 

Eli onko koirasusi geeneille lopultakin sellainen umpikuja, josta ne eivät pääse leviämään eteenpäin puoliverisen eläimen jäädessä ilman parittelukumppania. Vai ovatko nämä villisusille ehkäpä eksoottisesti erilaiset eläimet suorastaan poikkeuksellisen haluttuja vastakkaiseen susisukupuoleen kuuluvien yksilöiden joukossa?

Jos ensimmäinen vaihtoehto on oikea, ei koirasusista ehkä tarvitse olla kovinkaan huolissaan. Sen sijaan jälkimmäisen vaihtoehdon osoittautuessa todelliseksi asiaintilaksi olisi koirasudet syytä poistaa elävien kirjoilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
Susi on hyötyeläin
Susikoe saa jatkoa

Dosentti Hanna Wass, 29-vuotias uutispäällikkö ja toissijaiset sukupuoliominaisuudet

Dosentti Hanna Wass esiintyi Ylen A-studiossa päällään melko seksikäs vaate. Satuin katsomaan ohjelman puolisoni kanssa ja vähän ihmettelimme hänen pukeutumisratkaisuaan: arvelimme molemmat, että hän halusi erikoisella ratkaisulla saada itselleen huomiota.

Ja sitä hän tosiaan sai: syntyi nimittäin keskustelu misogyniasta eli naisvihasta. Sen - minun silmiini sattuneista - kiihkeimmän ulostulon teki Ilta-Sanomien 29-vuotias uutispäällikkö Noora Hapuli,

Hänen mukaansa "palasimme nanosekunneissa 50 vuotta ajassa taaksepäin... Tämän perusteella nainen on yhä ennen mitään muuta katseen kohde, vaikka hän olisi millainen asiantuntija. Olet tehnyt vuosikymmeniä pitkän uran omalla tieteenalallasi? Sinut pyydetään televisioon puhumaan asiantuntijana? Hienoa, mutta valitettavasti olkapääsi näkyi."

Hänen mukaansa koko "keskustelu on absurdi. Emmekö me ole jo päässeet sen yli, että naisen ulkonäkö minimoisi älykkyyden tai uskottavuuden?"

Lopulta itsensä suureen kiihkoon yllyttänyt uutispäällikkö kirjasi ylös näkemyksenään, että "jos katsoja ei kykene yhtä aikaa kuuntelemaan asiasisältöä ja suhtautumaan neutraalisti keskustelijoiden asuvalintoihin, ei ehkä kannata katsoa televisiota ollenkaan". Ja kehotti Wassia olemaan pyytelemättä ratkaisuaan anteeksi. 

Omalta osaltani en A-studiota katsellessani hetkeäkään ajatellut, etteikö Wass olisi ollut asiantunteva, joskin hänen pukeutumisensa - tai pikemminkin sen paljastama iho - kieltämättä vei kykyäni keskittyä hänen sanomaansa. Tälle asialle on nimittäin syvälle ulottuvat biologiset perusteet.

Tämän pitäisi olla kaikkien vähänkin sivistyneiden ihmisten tiedossa, onhan aiheesta kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Edellisestä linkistä löytyy esimerkiksi seuraava teksti (käännettynä suomeksi). 

"Toissijaiset seksuaaliset ominaisuudet ovat niitä sukupuoliviettisesti eriytyneitä ominaisuuksia, jotka eivät ole suoraan mukana lisääntymisessä. Miehillä toissijaisia ominaisuuksia ovat kasvo- ja rintakarvat, lisääntynyt kehon karvoitus, lantion rakenne (pyöreän lantion sijaan), lihaksikas ylävartalo ja kyky kehittää lihaskasvua nopeammin kuin naisilla. Naisilla toissijaisia seksuaalisia ominaisuuksia ovat suhteellinen kehon karvojen vähäisyys, paksu hiusten kasvu päässä (joissain tapauksissa), pyöristynyt lantio/figuuri, vähentynyt kyky kehittää lihaskasvua nopeasti, vähentynyt ylävartalon voima, rinnat, kyky imettää lapsia, kuukautiskierto ja lisääntynyt kehon rasvaprosentti."

Suurin osa näistä toissijaisista eli sekundaarisista seksuaalisista ominaisuuksista ovat juuri niitä asioita, jotka kiinnittävät vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Ja siksi esimerkiksi kovin karvainen nainen ei yleensä sytytä miehissä seksuaalista kiinnostusta, kun taas sopivasti kurvikas vartalo tekee sen.

Tällainen ominaisuus on myös naisen miehen vastaavasta poikkeava karvaton ja tasainen iho sekä uroiden voimaa uhkuvien kulmikkaiden hartioiden sijasta Wassin hentoinen ja siro olkapää. Ja juuri näitähän dosentti tarjoili - omien sanojensa mukaan - huomaamattaan TV-katsojille. 

Länsimaiset miehet ovat toki oppineet suhtautumaan rauhallisesti näkemäänsä, eivätkä käy vähäpukeisen naisen kimppuun tarkoituksenaan välitön ilman kohteen lupaa suoritettava kopulaatio. Siitä huolimatta myös suomalaisen miehen autonomisesti eli tahdosta riippumatta toimivat hormonit hyrräävät ja katse kohdistuu väkisinkin paljaaseen ihoon - etenkin silloin, kun sitä näkee yllättävissä yhteyksissä.

Toki myös naiset tunnistavat toistensa sekundaariset sukupuoliominaisuudet, joiden esittely miehille herättää heissä yhtä lailla vahvoja tunteita. Ovathan näkyvillä juuri sellaiset houkuttimet, joiden avulla naiset ovat satojen tuhansien ellei miljoonien vuosien aikana kilpailleet - enemmän tai vähemmän asian tiedostaen - keskenään saadakseen houkutelluksi itselleen puolison tai ainakin sopivan lasten siittäjän. 

Siksi siinä, että Wassin pukeutuminen TV:n ajankohtaisohjelmassa herätti paljon huomiota ei pitäisi olla mitään yllättävää. Miehet epäilemättä katselivat paljasta pintaa mielellään, mutta saattoivat toki avointa seksuaalisuutta suitsimaan pyrkivän tyypillisen suomalaisen kasvatuksen seurauksena kokea tarpeelliseksi paheksua näkemäänsä ainakin julkisissa kannanotoissaan.  

Käsittääkseni enimmät negatiiviset kommentit dosentin pukeutumisesta tulivat kuitenkin juuri naisilta. Eikä siinäkään ole mitään kummallista, sillä Ilta-Sanomien uutispäällikön tavoin he kokivat vähäpukeisen Wassin - alitajuisesti - vaarallisena kilpailijanaan vastakkaisesta sukupuolesta. 

Siinä missä monet naiset kuvastivat negatiivisilla kommenteillaan varsin suoraan tätä kilpailuasetelmaa, osasi nyky-yhteiskunnassa suositun feministisen maailmankatsomuksen omaava toimittaja kuitenkin suunnata - ainakin lehtiartikkelin tasolla - ärtymyksensä Wassin pukeutumisesta yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ellei hän sitten edusta seksuaalivähemmistöä, jolloin naisten toissijaisilla sukupuoliominaisuuksilla ei tietenkään ole sitä vaikutusta, jota varten ne ovat alkujaan kehittyneet. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Huippukauppakorkeakoulut syrjivät naisia
Tyttöjen katselu ennen ja nyt
Pieni flirtti on kadonnut harmauden edeltä

Kuinka peniksellinen mies ja peniksellinen nainen voivat saada biologisia lapsia?

Näinä wokelluksen värittäminä aikoina sukupuolesta on tullut ilmoitusasia. Siitä huolimatta peniksellisestä miehestä ja peniksellisestä naisesta ei voi tulla lapsen biologisia vanhempia, ei edes sen jälkeen kun jommaltakummalta on poistettu penis ja tilalle on muotoiltu kirurgisesti vulva.  

Nyt on kuitenkin tehty tutkimusta tämänkin epäkohdan poistamiseksi. Tosin ei ihmisillä vaan hiirillä. 

Japanilaiset tutkijat nimittäin uudelleenohjelmoivat aikuisen uroshiiren soluja kantasolujen kaltaisiksi ja kasvattivat niitä viljelmässä niin pitkään, että jotkut soluista menettivät Y-kromosominsa eli miehisyyttä määrittävän geneettisen tekijän. Näin niille jäi vain X-kromosomi. 

Sen jälkeen viljelmän soluille annettiin reversiini-nimistä yhdistettä, joka voi edistää virheitä kromosomien jakautumisessa solunjakautumisen aikana, ja etsivät niiden joukosta sellaisia, jotka olivat kromosomiensa puolesta naaraita, eli niillä oli kaksi X-kromosomia.

Tämän jälkeen tutkijat kasvattivat näitä soluja sellaisella tavalla, jonka tiedettiin aiempien tutkimusten perusteella johtavan epäkypsien munasolujen muodostumiseen. Niiden muodostuttua nämä solut hedelmöitettiin hiirten siittiöillä ja näin tuotetut alkiot siirrettiin naarashiiren kohtuun, minkä jälkeen tälle sijaisemolle syntyi aikanaan pieniä hiirilapsia, joilla oli kaksi biologista isää. 

Jos menetelmä saadaan joskus toimimaan myös ihmisille, siirrytään uuteen aikaan, jossa myös peniksellisen miehen ja naisen - tai vaikkapa kahden peniksellisen homoseksuaalin pariskunnan - on mahdollista saada biologisia lapsia, kunhan he löytävät jostain sijaissynnyttäjän. Tämä varmasti miellyttää monia sellaisia tahoja, joiden mielestä lasten saaminen vain heterosuhteissa on rakenteellista väkivaltaa tai muuten vain ikävää.

Ja itse asiassa: kuvatulla menetelmällä myös yksinäinen incel-mies voisi periaatteessa saada lapsia itsensä kanssa, vaikka ei naista saisikaan - paitsi sijaissynnyttäjäksi. Ja toki tämä koskee myös kaikkia muita miehiä. En tosin tiedä miten nämä mahdollisuudet sopivat wokeltajien maailmankuvaan.

Edellä kuvatulla tutkimuksella on toki muitakin sovelluskohteita kuin mahdollistaa biologisten lasten saaminen yksinäisille miehille tai peniksellisille pareille. Ehkä tärkein niistä on se, että nyt kehitetyn menetelmän avulla - mikäli se saadaan toimimaan ihmisillä - voitaisiin auttaa geneettisistä syistä hedelmättömiä ihmisiä saamaan lapsia. 

Sellaisia ovat esimerkiksi Turnerin oireyhtymästä kärsivät naiset, eli menetelmää voi soveltaa - nykypoliittisesti epäkorrektia sanontaa käyttääkseni - homoparien lisäksi myös tavallisten heteroparien lisääntymiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sisäsiittoisuuden seurauksia pitäisi tutkia
Selvennystä sukupuolivähemmistöihin
Suomalaisten Y-kromosomi syrjäytynee seuraavien vuosituhansien aikana

Kun mulkku pistää

Arvoisa lukijani on varmaankin joutunut elämänsä aikana ampiaisen pistämäksi. Sen sijaan hän lienee tietämätön siitä, että meikäläisistä ampiaisista vain naaraspuoliset pistävät. Tämän ne tekevät pistämispiikiksi muuntuneen munanasettimensa avulla. 

Siitä syystä japanilainen hyönteistutkija oli yllättynyt huomattuaan urosampiaisen pistäneen häntä kipeästi. Niidenhän ei pitäisi kyetä sellaiseen. 

Japanitarta pistänyt otus oli vapaamuurariampiainen (Anterhynchium gibbifrons), jolla on terävä kaksihaarainen sukuelin, jota se näytti käyttäneen tutkijan pistämiseen. Tämän asian varmistaakseen hän testasi kollegoidensa kanssa, voisivatko nämä urosten valepistimet karkottaa myös ampiaisen luonnollisia hyökkääjiä. 

Niinpä tutkijat sulkivat urospuolisia vapaamuurariampiaisia yhteen niitä saalistavien sammakoiden kanssa. Ja totta tosiaan: tukalassa tilanteessa uroot taistelivat nälkäisiä sammakoita vastaan ​​lävistämällä niiden ihon peniksellään – minkä seurauksena ne pääsivät sammakolta karkuun joka kolmannella kerralla. Sen sijaan sellaiset urokset, joilta oli poistettu kaikki pistävät sukuelimet, päätyivät sammakon herkkupaloiksi. 

Nämä ns. mulkulla pistävät urokset kuuluvat ensimmäisiin todisteisiin eläinkunnassa siitä, että urosten sukupuolielimillä voi olla rooli myös saalistajilta puolustautumisessa. Nähtäväksi siis jää, kuinka yleisesti uroot lopulta puolustautuvat saalistajiltaan mulkulla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hampaattomia naaraita ja kuolevia uroksia
Evolutiivinen innovaatio johti tuhoon
Hyttysiä ja sarvettomia lehmiä

Pieneliöt manipuloivat isäntäänsä

Kaikki suomalaiset tietänevät hyttysten levittävän virustauteja. Tiedämme myös, että tiheän ihmisasutuksen alueelta kotoisin olevat hyttyset ovat kiinnostuneempia ihmisistä kuin harvaan asuttujen alueiden hyttyset.

Nyt on virusten, hyttysten ja ihmisten suhteesta saatu jälleen uutta tietoa. Cell-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan hyttyset eivät nimittäin yksin päätä kenestä ne ovat kiinnostuneita. 

Siihen päätökseen osallistuvat tutkimuksen tulosten mukaan myös ainakin Zika- ja denguevirukset. Tämä tapahtuu sikäli epäsuorasti, että ne vaikuttavat tartunnan saaneiden ihmisten ihon mikrobeihin manipuloimalla nämä lisäämään tiettyjen haihtuvien yhdisteiden eritystä. Ja kuinka ollakaan, juuri sellaisten yhdisteiden, jotka houkuttelevat hyttysiä puoleensa. 

Näin hyttyset hakeutuvat erityisen innokkaasti virustartunnan saaneiden ihmisten iholle imeäkseen heidän vertaan - ja saavat samalla kantaakseen viruksia, joiden leviäminen tämän seurauksena on paljon tehokkaampaa kuin se olisi muuten. 

* * *

Kun nyt mikrobeista tuli puhe, niin välitettäköön toinenkin uusi tieto niiden kyvystä manipuloida uhrejaan. Tässä tapauksessa kyse on tavallisista huonekärpäsistä. 

Nehän lisääntyvät ihmisten tavoin parittelemalla. Ja tähän kohtaan on rakentanut oman lisääntymisstrategiansa eräs sieni. 

Sienethän lisääntyvät itiöiden avulla. Ja tämä kyseinen hyönteisille haitallinen sieni toimii siten, että se hakeutuu naaraskärpäsen aivoihin tämän lähestyessä kuolemaa. Sen seurauksena kuoleva naaraskärpänen levittää siipensä siten, että sienen itiöt tulevat mahdollisimman hyvin tyrkylle.  

Lisäksi sieni erittää kärpäskoiraita houkuttelevia tuoksuja sekä muokkaa naaraan pinnan hiilivetyjä siten, etteivät siivekkäät uroot voi vastustaa haluaan harrastaa seksiä kuolleen naaraan kanssa. Näin sienen itiöt tarttuvat niihin ja pääsevät jatkamaan matkaansa parittelusta kyllikseen saaneiden koiraiden matkassa. 

Inhottaako? Niin minuakin, mutta samalla en voi olla ihailematta niitä keinoja, joita evoluutio on kehittänyt pieneliöille, jotta ne voisivat jatkaa sukuaan mahdollisimman tehokkaasti. Sitä paitsi nyt saadusta uudesta tiedosta Zika- ja dengueviruksen käyttäytymisestä saattaa olla hyötyä pyrittäessä kehittämään uudenlaisia keinoja, joilla niiden aiheuttamia epidemioita voitaisiin välttää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikan kasvava väestö lisää hyttysten kiinnostusta
Hyttynen on historiantekijä
Seksiä kuolleen kanssa

Kolmijalkainen eläin

Hämähäkillä on kahdeksan jalkaa, muurahaisella taas kuusi. Selkärankaisilla on puolestaan neljä jalkaa paitsi jos kaksi niistä on erikoistunut pyrstöksi, käsiksi tai siiviksi - tai surkastunut kokonaan pois. Sen sijaan millään eläimellä ei tiedetä olevan kolmea jalkaa muuten kuin onnettomuuden takia.

Näin on tähän asti ajateltu. Nyt on kuitenkin julkaistu tutkimus, jossa oli tarkasteltu erään papukaijalajin käyttäytymistä sen kiipeillessä. Sen mukaan tutkitut linnut käyttävät syklisiä kolmijalkaisia ​​askeleita kiivetessään - ja niissä nokka toimi kolmantena jalkana. 

Tällöin nokan synnyttämät voimat olivat suuruudeltaan yhtä suuria tai suurempia kuin ihmisten ja kädellisten eturaajojen pystysuoran kiipeämisen aikana synnyttämät voimat. Toisin sanoen ne toimivat pystykiipeilyn aikana kolmantena jalkana. Ja siten papukaija - vaikka ei olekaan kolmijalkainen eläin - toimi aivan kuin se olisi sellainen. 

Taustalla on siten poikkeuksellinen evolutiivinen kehityskulku, joka on mahdollistanut papukaijan sujuvan liikehtimisen pystysuoralla pinnalla ilman rungolla hyppimistä. Tässä suhteessa sen kiipeäminen poikkeaa esimerkiksi tikoista, jotka myös liikkuvat sujuvasti puiden rungoilla, mutta hypähtelemällä. 

Jatkotutkimuksissa selvinnee kuinka papukaijojen hermosto ja lihaksisto ovat muuttuneet mahdollistamaan niiden omalaatuisen kolmijalkaisen kiipeilyn. Ja tulevat miljoonat vuodet kertovat, onko kyseessä sellainen evolutiivinen keksintö, jonka seurauksena funktionaalisesti kolmijalkaisista eläimistä tulee tavallinen näky maapallon eläimistössä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hampaattomia naaraita ja kuolevia uroksia
Afrikan kasvava väestö lisää hyttysten kiinnostusta
Rotat piilosilla

Krokotiilit hyötykäyttöön

Vieraslajit ovat eliölajeja, joka ei esiinny tarkasteltavalla alueella alkuperäisenä, vaan ihmisen sinne joko tahattomasti tai tahallisesti siirtämänä kantana. Ne ovat maankäytön muutosten ohella merkittävin uhka luonnon monimuotoisuudelle syrjäyttäessään paikallista lajistoa ja muuttamalla sitä kautta ympäristöä yksipuolisemmaksi. 

Australian pohjoisosissa yksi hankalimmista vieraslajiongelmista liittyy villiintyneisiin sikoihin. Ne levittävät rikkaruohoja, heikentävät maaperää ja vettä, saalistavat kotoperäisiä lajeja, vahingoittavat kasveja ja karjaa sekä kantavat sairauksia. 

* * *

Kaakkois-Aasiassa ja Australian pohjoisosissa elävä suistokrokotiili on suurin nykyään elävä matelija suurin ja  myös ihmiselle vaarallinen peto. Lajin uros kasvaa normaalisti noin viiden metrin pituiseksi, mutta voi kasvaa yli kuusimetriseksi ja lähes 800 kilon painoiseksi.  Naaraat ovat kuitenkin pienempiä eivätkä yleensä kasva kolmea metriä pidemmiksi. 

Suistokrokotiililla on järeät leuat, joiden purentavoimaksi on mitattu jopa 1,1 tonnia. Hampaita pedolla on 64–68 kappaletta. 

Tämän eläimen normaalia ravintoa ovat meren ja rannan muut eläimet kuten kalat, ravut ja kilpikonnat, mutta myös sammakkoeläimet, muut matelijat ja erilaiset nisäkkäät. Saalistus tapahtuu vedessä vaanimalla ja sopivan kohteen erehtyessä lähelle krokotiili syöksyy siihen kiinni ja tappaa sen puraisemalla yhden kerran. Sen jälkeen krokotiili syö uhrinsa pinnan alla.

Suistokrokotiilia metsästettiin Australiassa 1900-luvun puolivälissä niin innokkaasti, että sen kanta oli romahtanut 1970-luvulle mennessä muutamaan tuhanteen yksilöön. Sen jälkeen tulleet rajoitukset krokotiilinnahkojen maailmanlaajuisessa kaupassa sekä kansallinen suojelu ovat mahdollistaneet Australian suistoalueen krokotiilipopulaation toipumisen. Toipuminen on kuitenkin kangerrellut monissa Australian osissa, mutta erityisesti Pohjoisterritoriossa lajin paluu on ollut nopea.

* * *

Tämän vaihtelun syihin saatiin selvyyttä tuoreessa tutkimuksessa, jossa vertailtiin hiili-isotooppeja nykyisten ja noin 50 vuotta sitten Pohjoisterritoriossa eläneiden petojen luista. Niissä oli selkeä ero, joka kertoi muutoksesta eläinten ruokavaliossa. 

Puoli vuosisataa sitten eläneet krokotiilit söivät monipuolisesti meren ja merenrannan eläviä, mutta nykyisin niiden pääravintolähteet elävät kuivalla maalla. Pääaterioiksi ovat nimittäin muodostuneet villiintyneet siat, joiden populaatio on kasvanut alueella huomattavan suureksi. 

Tutkijat totesivatkin, että krokotiilien biomassan ylläpitämiseen ja kasvattamiseen kulutettujen luonnonvaraisten sikojen määrä voi auttaa hallitsemaan haitallisten sikapopulaatioiden kasvua. Toisin sanoen pedot ovat tietämättään tulleet valjastetuksi hyötykäyttöön. 

* * *

Australialaisten krokotiilitutkimus osoitti saaliiden saatavuuden suuren merkityksen pyrkimyksissä elvyttää suurpetopopulaatioita. Suomessa suurpedoilla ei ole ravinnon suhteen ongelmia - päinvastoin. Suuret hirvieläinkannat kauriista ja peuroista varsinaisiin hirviin takaavat kaikille maamme suurpedoille ravinnon saannin. 

Ongelmana on Lapissa poronhoito, jonka takia pohjoisten alueiden suurpedoille ei ole elintilaa, vaan ne tapetaan armotta. Siten vain äärimmäisen arka ahma on pystynyt menestymään poronhoitoalueella, mutta se on kasvattanut populaatiotaan myös etelämpänä. 

Etelä-Suomessa suden suurena ongelmana on ollut ihmisten tottumattomuus suurpetoihin. Niitä pelätään ja salametsästetään, eivätkä asiaa ainakaan helpota susien syömät metsästyskoirat. Siitä huolimatta myös susien kanta on runsastunut ja sen arvioitiin olleen vuonna 2021 suurempi kuin 120 vuoteen. 

Susi on lisääntynyt etenkin Lounais- ja Länsi-Suomessa, koska siellä sille löytyy runsaasti ravintoa vierasperäisen valkohäntäkauriin lisääntyessä räjähdysmäisesti. Siksi ihmisten susipelko on sinänsä varsin perusteeton, koska vain nälkäinen susi pyrkii saalistamaan ihmisiä. 

Toisaalta, jos lounaissuomalaiset haluaisivat vähentää susikantaansa, olisi yksinkertaisin laillinen keino sen saavuttamiseksi vähentää asutusalueiden ympäriltä hirvieläimiä, jolloin myös niitä syövät pedot hakeutuisivat paremmille saalistusmaille. Tätä en kuitenkaan ole havainnut ehdotettavan missään yhteydessä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susi on hyötyeläin
Vieraslajin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa
Sus siunatkoon

Evoluutio ja uudet lääkkeet muuttavat koronaviruksen tappajasta nuhakuumeen aiheuttajaksi

Viime päivinä on uutisoitu SARS-CoV-2-viruksen omikron-variantin uuden version esiintymisestä pohjoismaissa. Muunnos havaittiin ensin Ruotsissa, ja Tanskassa se on jo syrjäyttämässä aiempaa virusmuotoa. Nämä havainnot vahvistavat jo aiemmin nähdyn omikronin nopean evoluution.

Muilta osin uudella virusmuodolla ei sitten olekaan sen kummempaa merkitystä, koska sen taudinaiheuttamiskyky ei tanskalaisten mukaan ole sen kummempi kuin aiemmallakaan versiolla. Niinpä amerikkalaisasiantuntijat ovat toistaneet sen, mitä itse totesin jo yli kuukausi sitten, eli että pandemian loppu alkaa jo häämöttää. 

Viruksen itsensä eli sen viruksille tyypillisen virulenssia alentavan evoluution lisäksi tähän vaikuttaa lääketieteen kehitys. Rokotteiden ja maskien lisäksi markkinoille on tulossa ja osin jo tullut tehokkaita lääkkeitä, joiden avulla taudista johtuva kuolleisuus saadaan painettua olemattomaksi ainakin länsimaissa - kunhan näiden täsmälääkkeiden tuotanto saadaan täyteen vauhtiin.

Kuten arvoisa lukijani tietää, olen esitellyt tässä blogissa omikronin tartuntoja ja kuolleisuuslukuja Etelä-Afrikassa, missä kyseinen variantti tavattiin ensimmäisenä. Palaan näihin tilastoihin tässä, koska nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen, että omikron-viruksen kuolleisuusluvut ovat siellä kääntyneet laskuun. Asiaa havainnollistaa alla oleva kuva.  

Kuvassa on esitetty Etelä-Afrikassa havaittujen tartuntojen ja koronaan kuolleiden määrien kuvaajat, joiden huipuilla on 31 päivän ero. Periaatteessa kuvasta voi siis päätellä, että omikron aiheuttaa kuoleman keskimäärin 31 päivää sen jälkeen kun se on havaittu. Toisin sanoen sen aiheuttamat kuolemat toteutuvat hiukan myöhemmin kuin aiempien koronamuunnosten aiheuttamat hengenmenetykset.

Koronan osalta luin viime viikolla mielenkiintoisen artikkelin koronaviruksen aiheuttamasta soluvälitteisestä immuniteetista. Ne ovat soluja, jotka tuhoavat mm. elimistön sairastuneita soluja eli samalla solunsisäisiä taudinaiheuttajia kuten viruksia. 

Lukemani artikkelin mukaan soluvälitteinen immuniteetti tunnistaa viruksen tai rokotteen saaneilla ihmisillä myös uudet variantit - mukaan lukien omikronin. Eikä niiden teho laske yhtä nopeasti kuin veren vasta-aineiden. 

Jutussa haastatellun tutkijan mukaan Etelä-Afrikasta tulevat tiedot viittaavat siihen, että omikron-viruksen säyseys Etelä-Afrikassa johtuu todennäköisesti T-soluista. Ongelmana on kuitenkin se, että koronaviruksen ja soluvälitteisen immuniteetin välistä suhdetta on tutkittu kovin vähän, koska se on paljon vaikeampaa kuin vasta-aineiden määrittäminen verestä. 

Nähtäväksi siis jää, millä tavalla tieteen kehitys lopulta kukistaa koronapandemian. Selvää kuitenkin on, että ilman uusia yllätyksiä se ei enää kestä kovin kauan, eivätkä edes uudet virusmuodot - mitä todennäköisimmin - tule enää lamaannuttamaan terveydenhoitojärjestelmäämme. 

On kuitenkin lähes varmaa, ettei SARS-CoV-2 tule katoamaan kokonaan, vaan se jää kiertämään ihmisten joukkoon monien muiden virusten tavoin - mutta ei enää hengenvaarallisena tappajana vaan kiusallisena nuhakuumeiden aiheuttajana. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Omikronin alhaiselle virulenssille löytyi syy
Koronaviruksen omikron-muunnos on aiempia variantteja säyseämpi, mutta tukkii terveydenhuollon
SARS-CoV-2 on muuttumassa virusfossiiliksi