Vierasperäisistä saalistajista

Vieraslajeja pidetään toiseksi suurimpana uhkana luonnon monimuotoisuuden säilymiselle ja yhtenä suurimmista ympäristöongelmista. Kyse on eliölajeista, joita ei esiinny jollain maantieteellisellä alueella alkuperäisenä, vaan ne ovat päätyneet sinne ihmistoiminnan seurauksena

Käytännössä vieraslajit voivat kilpailla tai risteytyä luonnossa alkuperäisten lajien kanssa, saalistaa niitä tai levittää tauteja ja loisia. Monesti niiltä puuttuvat myös luontaiset viholliset, saalistajat tai loiset, mikä edesauttaa niiden menestymistä uudessa ympäristössä. 

Pahimmillaan vieraslajit voivat hävittää kokonaan alkuperäisiä lajeja, kuten on tapahtunut esimerkiksi valtamerten saarilla, mutta laajemmilla maantieteellisillä alueella niiden kilpailijat ja saaliseläimet sopeutuvat yleensä uuteen tulokkaaseen. Esimerkiksi suomalaiset kotikissat pyydystävät kuukausittain noin miljoona pikkueläintä, joista noin 144 000 on pikkulintuja, mutta ne eivät silti hävitä Suomesta jatkuvasti uusia lajeja.

Australian luonnonmukaisissa ympäristöissä saaliiksi joutuu vuosittain 815 miljoonaa eläintä, joista 56 % saarimantereen alkuperäiseen lajistoon kuuluvia. Lisäksi asutuksen liepeillä kenellekään kuulumattomat kissat tappavat 149 miljoonaa ja ihmisten lemmikit 180 miljoonaa nisäkästä, jotka olivat pääosin saarimantereelle ihmisten mukana kulkeutuneisiin lajeihin kuuluvia.

* * *

Uudessa tutkimuksessa Martin Philippe-Lesaffre ja hänen kumppaninsa tutkivat niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat saalislajien haavoittuvuuteen kotikissan saalistukselle Australiassa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, joissa kaikissa - Pohjois-Afrikasta peräisin oleva - kotikissa esiintyy vieraslajina. Koeasetelman kannalta oli oleellista erityisesti se, että sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa esiintyy luontaisesti muita pieniä kissapetoja, mutta Australiassa sellaisia ei ole. 

Tutkijat hyödynsivät tutkimuksessaan kokeellisia saalistustietoja sekä koneoppimismalleja kompensoimaan saalistustietojen puutteellisuutta. Näin he pystyivät tunnistamaan eri mantereille ominaisia saalistuksen piirteitä. 

Pohjois-Amerikassa ja Europassa kissat saalistivat eniten lintuja, kun taas Australiassa ne suosivat nisäkkäitä. Saaliiksi joutuneiden lintujen ominaisuudet olivat varsin samanlaisia kaikilla mantereilla, mutta nisäkkäiden ominaisuudet erosivat toisistaan. 

Erot kissojen saalistamien ja niiden rauhaan jättämien nisäkäslajien välillä liittyivät kaikilla kolmella mantereella erityisesti niiden levinneisyyteen ja lisääntymisominaisuuksiin. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa myös eläinten pieni koko lisäsi niiden saaliiksi joutumisen riskiä, mutta Australian nisäkkäiden kohdalla tutkijat eivät havainneet yhteyttä nisäkkäiden koon ja niiden saaliiksi joutumisen välillä. Eli siellä suuret eläimet joutuivat kissojen saaliiksi siinä kuin pienetkin. 

Tutkijoiden mukaan heidän saamansa tulokset korostavat ekologisten ja evolutiivisten tekijöiden merkitystä vieraslajien saalistusvaikutusten arvioinnissa ja luonnonsuojelussa. Lisäksi he pitivät koneoppimisen hyödyntämistä tärkeänä uutena innovaationa pyrittäessä tunnistamaan lajeja, joita vieraspedot uhkaavat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ja Amerikan lihansyöjät
Arabialaistaustaiset villikissat
Kissauutinen

Tasa-arvo on ihmisyhteisöjen perusluonteen vastaista

Yksi yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheista on ihmisten taloudellinen eriarvoisuus. Sen merkitystä kuvaa se, että aihe oli ennen vihreitä liikkeitä koko poliittisen kentän vedenjakaja - Suomessakin puhuttiin sosialistisista ja ei-sosialistisista puolueista. 

Ainakin teoriassa ihmisten taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseen pyrkivän sosialismin osoittauduttua ontoksi on aihe nykyisin aavistuksen vähäisemmässä roolissa kuin aiemmin. Lisäksi - kuten totesin - on katastrofaalisen tulevaisuuden pelko noussut uudenlaiseksi vedenjakajaksi suomalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa. 

Tosin senkin pohjalta ponnistavat liikkeet tunnustavat yleensä muodossa tai toisessa uskoa jonkinlaiseen tulojen tasajakoon. Niinpä esimerkiksi Suomen vihreät eivät asenteiltaan tai taloudellisilta näkemyksiltään juurikaan aiemman kommunistien ja vasemmistososialistien varaan rakennetun puolueen perinnölle perustetusta Vasemmistoliitosta. 

Yleensä on totuttu ajattelemaan, että ihmisten eriarvoistumisen alku sijoittui maatalouden vallankumoukseen. Ajatuksen mukaan vasta silloin syntyi merkittäviä ja kasautuvia yksityisiä omaisuuksia lähinnä viljelyalojen raivaamisen ja omistamisen myötä. 

Tätä näkemystä ovat tavallaan vahvistaneet historialliset ja geneettiset löydökset varhaisten maatalousyhteiskuntien sosiaalisista rakenteista Keski-Euroopassa ja Irlannissa. Ja onhan vanhastaan tunnettu erilaisten mahtimiesten ja -naisten hautoja, jotka kertovat kyseisten henkilöiden vauraasta asemasta omana aikanaan.

Tähän varsin vakiintuneeseen ajatteluun toi jokin aika sitten särön löydös, joka perustui 89 Tyynenmeren rannikolla Pohjois-Amerikassa olleen metsästäjä-keräilijäyhteisön analyysiin. Sen tulokset osoittivat, että erityisesti merkittävien luonnonvarojen - kuten hyvien lohijokien - hallinta oli johtanut näissä yhteisöissä poliittiseen ja taloudelliseen eriarvoisuuteen, ihmisten yhteiskunnallisen aseman hierarkkisuuteen, elintarvikeresurssien epätasa-arvoiseen saatavuuteen ja jopa orjuuteen.

Toisin sanoen tutkimus osoitti, että yhteiskunnallista hierarkiaa esiintyi jo ennen maatalouden vallankumousta silloin kun jotkut yksilöt tai liittoumat - usein sukulaisista koostuvat - onnistuivat saamaan hallintaansa puolustettavissa olevia ja maantieteellisesti rajautuneita resursseja. Siten eriarvoisuus näyttäisi olevan ihmisyhteisöjen ikiaikainen ominaisuus, jonka syntyminen ei niinkään liity taloudellisiin innovaatioihin, vaan sen taustalla on pikemminkin kehityskulku, jota kuvaa vanha sanonta "tilaisuus tekee varkaan". 

Nähtäväksi jää, miten demokraattiset yhteiskunnat tulevat jatkossa toimeen tämän ihmisyhteisön luontaisen ominaisuuden kanssa. Onhan kuitenkin tosiasia, että ihmisten elämä on keskimäärin vaurainta ja onnellisinta Suomen kaltaisissa maissa, joissa myös ihmisten tasa-arvo on korkealla tasolla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Metsästäjä-keräilijät hallitsivat metsäpalojen esiintymistä
Menneiden aikojen perheidylli
Varhainen sukurutsa paljasti muinaisen mahtisuvun

Pohjoinen helleaalto sulattaa myös arktista napajäätä

Suomessa olemme saaneet nauttia (tai kärsiä) pitkästä hellejaksosta, joka jatkuu edelleen. Samoin on käynyt ainakin osassa Pohjois-Amerikkaa.  

Nämä ovat tietenkin lähtökohtaisesti paikallisia ilmiöitä, mutta rajuudessaan kuitenkin merkille pantavia myös ennustetun ilmastonmuutoksen verifioinnin kannalta (vaikka Suomessa ei vielä olekaan rikottu kaikkien aikojen ennästyslämpöä, joka on vuodelta 2010, näin on kuitenkin käynyt Kanadan Lyttonissa). Mielenkiintoinen tällaisessa tilanteessa on etenkin pohjoinen napaseutu, jossa lämpenemisen tulisi näkyä muuta maailmaa voimakkaampana.

Taustaksi sen verran, että viimeisten kokonaisten kuukausien tilastojen mukaan vallinneita lämpötiloja kuvastavan arktisen merijään pinta-alat olivat touko- ja kesäkuussa mittaushistorian kahdeksanneksi ja kuudenneksi pienimpiä. Eli pohjoisrintamalta ei vielä viikko sitten näyttänyt kuuluvan mitään uutta. 

Tilanne kuitenkin muuttui merijään päivittäin raportoidun laajuuden suhteen kesä-heinäkuun vaihteessa, jolloin arktisen merijään sulaminen kiihtyi nopeasti ja se saavutti 5.7. vuotuiseen ajankohtaan nähden mittaushistorian pienimmän kokonsa. Siten maapallon pohjoisten alueiden poikkeuksellinen lämpöaalto sai vahvistuksen myös arktiksen jääpeitteen osalta.

Kuten arvoisa lukijani varmasti muistaa, olen pitänyt perustelluista syistä pohjoisen merijään kokoa maanpinnan mittauksia tai satelliittidataa luotettavampana mittarina koko maapallon ilmaston kehityksestä. Siten juuri tällä hetkellä olen äärimmäisen kiinnostunut siitä, että olisiko teoria maapallon ilmaston nopeasta lämpenemisestä juuri nyt saamassa tukea. 

Varsinainen teorian testaushetki koittaa kuitenkin vasta syyskuussa, jolloin pohjoinen merijää on vuosittain pienimmillään. Lisäksi on syytä muistaa, että arktisen merijään tilasto on varsin lyhyt alkaen vasta 1970-luvun lopulta. Siten yksittäiset ennätysvuodet ovat mahdollisia ja jopa todennäköisiä ihan pelkän ilmastolle tyypillisen satunnaisvaihtelun seurauksena. 

Tästä johtuen yksi ennätysvuosi ei riitä asiasta vakuuttumiseen, vaan sen jälkeen tulisi napajään koossa olla havaittavissa myös selvä trendi kohti sen sulamista - etenkin kun menneet 10 vuotta eivät sellaista osoita. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) jään suurella mielenkiinnolla odottamaan ensi syksyä ja napajään tämänvuotista minimikokoa. 

Mikäli se osoittautuu pienemmäksi kuin tähänastinen - jo vuodelta 2012 peräisin oleva - minimikoko, tulee napajään seuraavien vuosien pinta-alan kehityksen seuraaminen olemaan vielä aiempaakin jännittävämpää! 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hidastunutta kasvua vai ei?
Titaaninen ilmastomittari
Pohjoisen merijään sulaminen siirtyi 20 vuodella