Luontoarvojen mittaustulos

Luonnonsuojelijat ajattelevat yleensä, että luonnolla on jonkinlainen itseisarvo, mutta silloin tällöin näkyy myös väitteitä siitä, että biodiversiteetin väheneminen ja/tai ekosysteemien toiminnan heikkeneminen johtaisivat taloudellisiin tai terveydellisiin kustannuksiin. Nämä näkemykset eivät perustu juurikaan mitattuun tutkimustietoon, vaan parhaimmillaankin lähinnä teoreettisiin malleihin.

Science-lehdessä julkaistiin kuitenkin viime perjantaina amerikkalaisen Eyal G. Frankin tutkimus, joka tarjosi edelle kuvaamalleni väitteelle ensimmäisen empiirisen todisteen. Kyseessä on lepakoille valkokuonotaudin aiheuttavan sienen leviämisen ja maataloudessa käytettävien hyönteismyrkkyjen käytön välisten suhteen mittaaminen. 

Jo aiemmin oli tiedossa, että hyönteisiä syövät lepakot voivat rajoittaa viljelykasvien tuholaispopulaatioita. Yhdysvaltoihin vuonna 2006 levinnyt valkokuonotauti puolestaan aiheuttaa lepakoille yli 70 prosentin kuolleisuuden. 

Siten taudin leviäminen maakunnasta toiseen tarjosi luonnollisen koeasetelman, joka antoi mahdollisuuden arvioida, miten maatilat reagoivat lepakoiden katoamiseen ja sen seurauksena lisääntyviin tuhohyönteisiin. Ja mitä seurauksia sillä on.

Tutkimus osoitti, että maanviljelijät lisäsivät hyönteismyrkkyjen käyttöä lähes kolmanneksella lepakoiden joukkokuolemien alkamisen jälkeen. Lisäksi tulokset osoittivat, että imeväisikäisten vauvojen kuolleisuus - muiden kuin onnettomuuksien tai henkirikosten seurauksena - kasvoi keskimäärin 7,9 % lepakkokadosta kärsineissä maakunnissa. Tutkijan mukaan tämä tapahtui hyönteismyrkkyjen lisääntyneen käytön seurauksena. 

Edellä lyhyesti kuvaamani tulokset olivat lievästi sanottuna hätkähdyttäviä ja osoittivat lepakoilla olevan suuri merkitys tuhohyönteisten torjuntaan käytettyjen torjunta-aineiden määriin. Ja sitä kautta sekä taloudellisia että ihmisten terveyteen liittyviä seurauksia. 

Tutkimusraportin mukaan nämä "havainnot tukevat käynnissä olevia ponnisteluja, kuten kunnianhimoista tavoitetta suojella 30 % maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä, ja korostavat biodiversiteettitasojen jatkuvan seurannan merkitystä". 

Tämä tietenkin pitää paikkansa, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, ettei meillä ole - ainakaan toistaiseksi - käytettävissä enempää samansuuntaista empiiristä dataa, joka vahvistaisi tässä käsitellyn tutkimuksen tulokset yleispäteväksi tieteelliseksi lainalaisuudeksi. Ja siksi tarvitaan lisätutkimuksia ekosysteemien hyvän/heikon kunnon vaikutuksesta ihmisyhteisöihin ennen kuin ryhdytään ajamaan laajamittaisesti alas vaikkapa suomalaista maa- tai metsätaloutta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Geenieditoitu tomaatti
Russakan ihmeelliset seikkailut
Luonnonsuojelubiologian perusteet horjahtivat

Luonnonsuojelubiologian perusteet horjahtivat

Edesmennyt professori Ilkka Hanski ryhmineen oli metapopulaatiotutkimuksissaan maailman ehdotonta huippua, kuten hänelle myönnetty 500 000 dollarin arvoinen Crafoord-palkinto osoitti. Tämä - Hanskin kiinnostuksen kohteena ollut - teoria on myös luonnonsuojelun keskeinen raami. 

Wikipedian mukaan "metapopulaatiomallien perusolettamus on, että elinympäristön pirstoutuneisuus vaikuttaa lajin dynamiikkaan sekä sen säilymiseen maisematasolla. Koska elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen on suurin syy lajien uhanalaistumiseen, sukupuuttoihin ja tätä kautta luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen, on pirstoutumisen seurausten tunteminen tärkeää." 

Koska luonnonsuojelusta on tullut myös yhä tärkeämpi poliittisen päätöksenteon sektori, kuten Suomen torjuma EU:n komission valmistelema ennallistamisasetus osoittaa, oli mielenkiintoista huomata Yhdysvaltain tiedeakatemian julkaisusarjassa ilmestynyt tutkimusraportti. 

Siinä oli mallinnettu metapopulaatioiden elinvoimaisuuden ylläpitämistä pirstoutuneissa maisemissa luomalla aiempaa monimutkaisempia eli realistisempia sekä myös yksinkertaisia maisemarakenteita. Ensin mainitut heijastavat pirstoutumista jälkimmäisiä realistisemmin. Tulokset osoittivat, etteivät aiemmista - siis yksinkertaisista - malleista saadut tulokset ole välttämättä yleistettävissä. 

Näin siksi, että sellaiset realistisemmin pirstoutuneissa maisemissa syntyvät dynaamiset ilmiöt ovat usein ristiriidassa yksinkertaisempien mallien tuottamien johtopäätösten kanssa. Näin uusi tutkimustyö syö pohjaa perinteiseltä metapopulaatioteoria-ajattelulta - ja samalla sen käytännön sovellukselta eli luonnonsuojeluajattelulta. 

Nähtäväksi jää, miten tässä esittelemäni tutkimus saa tilaa suomalaisissa valtamedioissa. Tai miten vaikuttaa esimerkiksi EU:n ennallistamisasetuksen jatkokehittelyyn. Vai jääkö se medioiden julkaisukynnyksen alapuolelle eikä siten vaikuta esimerkiksi suomalaiseen luonnnonsuojelukeskusteluun millään tavalla? 

Koska epäilen vahvasti tässä käsittelemäni tutkimuksen jäävän julkisuudelta pimentoon, päätin tässä kirjoituksessani nostaa asian nähtäväksi myös suomeksi, jotta joku asiasta mahdollisesti kiinnostunut - tätä blogia lukeva - journalisti, poliitikko tai muu vaikuttaja saisi sen tietoonsa. Ja voisi halutessaan lukea sen itse (julkaisu on avoin luettavaksi) sekä hyödyntää sen tuloksia omassa toiminnassaan.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonsuojelijoiden suurtyön hyödyntämisestä
Diversiteettikeskusten kestävyys
Miksi media vaikenee tieteen menestyjistä?

Luonnonsuojelijoiden suurtyön hyödyntämisestä

Joukko luonnonsuojelijoita on ilmoittanut luonnonmetsätyöryhmän keränneen tietoja suojelemattomien vanhojen ja luonnontilaisten metsien määrästä ja sijainnista sekä vaatinut näiden alueiden välitöntä suojelemista. Heidän mukaansa vanhojen metsien suojelu on ensimmäinen askel pysäyttää luontokato Suomessa.

Ensin täytyy todeta, että tietojen kerääminen vanhoista ja luonnontilaisista metsistä on ollut hieno ja vaativa työ, jota valtioneuvoston kannattaa hyödyntää omissa suojelupäätöksissään. Ja toiseksi, ettei metsämaiden luonnonsuojelu välttämättä edisty parhaiten suojelemalla tällä hetkellä vanhimmat tai luonnontilaisimmat metsät - joita on eniten maamme jo muutenkin kattavasti suojelun piirissä olevassa Pohjois-Suomessa. 

Näin siksi, että pitkällä aikavälillä kohteen tämänhetkistä tilaa tärkeämpi tekijä eliökunnan biodiversiteetin ylläpitämisessä on koko suojeluverkoston rakenne. Oleellista siinä on erityisesti se, että suojelualueet kattavat mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaisia elinympäristöjä ja eliölajeilla on mahdollisimman hyvät edellytykset siirtyä verkoston sisällä. 

Toisistaan erillään olevan vanhan metsän pläntit eivät kuitenkaan palvele tätä tarkoitusta. Ja siksi suojelupäätöksissä kannattaa toki hyödyntää nyt kerättyä tietoa, mutta valikoiden sen pohjalta suojelukohteita, jotka palvelevat parhaiten kokonaisuutta. 

Sekä huolehtia siitä, että niissä oleskelevilla eliöillä on käytettävissään toimivia ekologisia käytäviä, joiden kautta ne voivat siirtyä muihin osiin maamme luonnonsuojelualueiden verkostoa. Tähän kelpaa nykyiseltä suojeluarvoltaan vähäisempikin metsä, koska se ajan myötä muuttuu joka tapauksessa vanhaksi luonnontilaiseksi metsäksi. 

* * *

Huomasin jokin aika sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa oli kartoitettu maailman nykyisten suojelualueiden merkitystä nelijalkaisten selkärankaisten monimuotoisuudelle. Sen mukaan maapallon maapinta-alasta ja sisävesistä on suojeltu lähes seitsemäntoista prosenttia ja valtameristäkin kahdeksan prosenttia.

Tutkimuksessa oli hyödynnetty kahta laajaa tietoaineistoa, jotka kattoivat yhteensä 2 239 maalla elävää selkärankaispopulaatiota. Tulosten mukaan suojelualueilla sammakkoeläinten ja lintujen monimuotoisuuden heikkeneminen oli hidastanut tilastollisesti merkitsevästi verrattuna suojelemattomiin alueisiin. Sen sijaan matelijoilla ja nisäkkäillä hidastuminen oli selvästi vähäisempää eikä tilastollisesti merkitsevää.

Siten näyttää selvältä, että ainakin sammakkoeläinten ja lintujen monimuotoisuutta voidaan turvata perustamalla suojelualueita. Sen sijaan saman vaikutuksen puuttuminen nisäkkäiden ja matelijoiden kohdalla herättää kysymyksiä siitä, onko laajojen suojelualueiden perustaminen sittenkään paras keino niiden olemassaolon turvaamiseksi. Eli kannattaisiko nisäkkäiden ja matelijoiden elonkirjon säilyttämiseksi hyödyntää muunlaisia keinoja. 

Nähtäväksi jää myös se, millä tavalla muut kuin selkärankaisen eliöt hyötyvät suojelualueista. Meillä Suomessahan tässä suhteessa ovat selkärankaisten lisäksi usein esillä erityisesti hyönteiset ja sienet, joiden monimuotoisuus lienee huomattavasti suurempaa kuin selkärankaisten. 

* * *

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Suomessa metsänomistajat tekevät nykyisin omalla kustannuksellaan monenlaisia toimia luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. He esimerkiksi jättävät säästöpuuryhmiä ja riistatiheikköjä eliöiden hyödynnettäväksi. Ja hakkuiden yhteydessä jättävät kaatuneet puut metsäänsä lisäämään lahon maapuun määrää. 

Tämä työ on myös tuloksellista, sillä jopa WWF:n mukaan talousmetsissä monimuotoisuutta ylläpitävien tekijöiden määrä on lisääntynyt ja metsälajien uhanalaistumisen kasvu hidastunut. Koska sekä julkinen sektori että vapaaehtoiset metsänomistajat jatkavat suojelutoimiaan myös tulevaisuudessa, on todennäköistä että metsälajien monimuotoisuuden köyhtyminen loppuu Suomessa jo suhteellisen pian. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonsuojelijat tieteen kimpussa
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
30 prosenttia maapallon pinta-alasta suojellaan

Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Suomessa on viime aikoina käyty kovaa vääntöä koirasusista. Siksi oli mielenkiintoista lukea Australiassa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli selvitetty esihistoriallisten ihmisten villiintyneistä koirista syntyneiden dingojen risteytymistä lemmikkikoiriin.   

Asia on sikäli merkittävä, että niin susien kuin dingojenkin tapauksessa näiden villieläinten haluttaisiin pysyvän geneettisesti erillisinä kotieläinsukulaistaan. Siihen on sekä luonnonsuojelullisia (rodun puhtaus) että käytännöllisiä (eläimen pelon katoaminen ihmistä kohtaan) syitä. 

Tässä käsittelemässäni tutkimuksessa käytettiin (lähes) koko perintöaineksen kattavia tekniikoita, joiden avulla arvioitiin 391 dingon geneettistä puhtautta. Ja motiivin työlle antoi se, että aiemmissa yksinkertaisemmin menetelmin tehdyissä tutkimuksissa oli viitteitä siitä, että joillakin alueilla kesykoirien ja dingojen risteytyminen olisi yleistä. 

Nyt tehty tutkimus kuitenkin osoitti, etteivät dingot ole juurikaan sekoittuneet kesyjen koirien kanssa, eikä niiden perinnöllinen puhtaus ole katoamassa. Tämä voi johtua joko siitä, ettei risteytymisiä tapahdu tai - todennäköisemmin - siitä, etteivät silloin tällöin syntyvät risteymät tahdo löytää parittelukumppaneita puhdasverisistä dingoista.

* * *

Meitä suomalaisia ei tietenkään kiinnosta sen suuremmin australialaisten villikoirien perinnöllinen puhtaus, mutta suden osalta moni on asiasta kiinnostunut. Siksi olisi hyvä, jos myös Suomessa selvitettäisiin tarkemmin sitä, kuinka tehokkaasti kesykoiran geenit siirtyvät eteenpäin koirasusista. 

Eli onko koirasusi geeneille lopultakin sellainen umpikuja, josta ne eivät pääse leviämään eteenpäin puoliverisen eläimen jäädessä ilman parittelukumppania. Vai ovatko nämä villisusille ehkäpä eksoottisesti erilaiset eläimet suorastaan poikkeuksellisen haluttuja vastakkaiseen susisukupuoleen kuuluvien yksilöiden joukossa?

Jos ensimmäinen vaihtoehto on oikea, ei koirasusista ehkä tarvitse olla kovinkaan huolissaan. Sen sijaan jälkimmäisen vaihtoehdon osoittautuessa todelliseksi asiaintilaksi olisi koirasudet syytä poistaa elävien kirjoilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
Susi on hyötyeläin
Susikoe saa jatkoa

Diversiteettikeskusten kestävyys

Kuten arvoisa lukijani on huomannut ja ehkä myös lukenut tästä blogista, on ympäristön monimuotoisuus ohittanut ilmastonmuutoksen vihervasemmistolle ahdistuneisuutta aiheuttavana tekijänä. Siksi tässäkin blogissa on syytä käsitellä myös monimuotoisuusasioita monelta kantilta.  

Suomessa ei ole koralliriuttoja, mutta olemme saaneet aika ajoin lukea siitä, kuinka ne ovat tuhoutumassa ihmisen toimien takia (esimerkki). En tiedä, millä tavoin nämä uutiset ovat yleensä vaikuttaneet meihin suomalaisiin, mutta lienee selvää, ettei täällä Pohjantähden alla olla kovinkaan hyvin selvillä koralliriuttojen biologiasta. Näin siitä huolimatta, että toinen toistaan hienommin kuvatut luontodokumentit ovat kertoneet niillä elävistä monenlaisista kaloista, selkärangattomista eläimistä ja levistä. 

Siksi päätin - tällaisena jonkinlaisena kansankynttilänä itseäni pitävänä ihmisenä - välittää tiedon uudesta tieteellisestä tutkimuksesta, jonka aineisto kerättiin vuosina 2016-2018. Tuolloin kansainvälinen tiimi nimittäin keräsi näytteitä 99 riutalta 32 Tyynenmeren saarella ja sekvensoi DNA:ta yli 5000 näytteestä kolmelta korallilajilta, kahdelta kalalajilta ja planktonista. 

Tämän jälkeen tutkijat ekstrapoloivat saarilta löytämiensä puolen miljardin mikrobilajin, pääasiassa bakteerien, määrän koko Tyynellemerelle, jossa elää 80 prosenttia maailman korallilajeista. Ja tuli siihen lopputulokseen, että maailman suurimman merialtaan mikrobiston monimuotoisuus vastaa aiemmin arvioitua koko maapallon monimuotoisuutta. 

Ehkäpä arvoisan lukijani odottaman kauhukuvien maalailun sijaan tutkijat arvelivat tämän käsittämättömän korkean mikrobiston monimuotoisuuden auttavan koralliriuttoja olemaan aiemmin luultua paremmin lämpöaaltoja ja muita stressitekijöitä kestäviä. Tähän arveluun on tietenkin miellyttävää yhtyä. Ja toivoa tutkijoiden olevan oikeassa havaitsemiensa diversiteettikeskusten kestävyyden suhteen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten metsien tehokasta hyödyntämistä on syytä jatkaa
Ympäristöahdistus estää elokapinallista erottamasta faktaa fiktiosta
YK:n mukaan yli miljoona kasvi- ja eläinlajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon

Ympäristöahdistus estää elokapinallista erottamasta faktaa fiktiosta

Ilmastoahdistunut elokapinallisnainen - Ida Korhonen - kertoi kokeneensa ensimmäistä kertaa ympäristöahdistusta yksitoistavuotiaana istuttaessaan puiden taimia isoisänsä kanssa. Hän oli nähnyt kaadettujen puiden kannot sekä muokatun maan ja suri itselleen rakkaan metsän kaatamista.

Tämä on tietenkin varsin ymmärrettävää, sillä taimikon kasvu takaisin metsäksi kestää ihmisen mittapuulla kauan. Mutta tuntuu oudolta, ettei ahdistunut elokapinallisnainen tunnu ymmärtäneen sitä, että Suomessa on metsiä ylipäätään vain siksi, että niille on talouskäyttöä. Ilman sitä metsämaalle olisi kyllä keksitty viimeistään 1800-luvun lopulla muuta käyttöä, kuten esimerkiksi silloinen suurmies Johan Vilhelm Snellman vaati. 

Nyt elämme tietenkin jo 2000-luvun toista vuosikymmentä ja metsien arvo ymmärretään paljon laajemmin kuin puolitoista vuosisataa sitten. Itse asiassa tällä tielle lähdettiin maassamme jo vuonna 1886, jolloin säädettiin ensimmäinen metsälaki, jonka mukaan "metsiä älköön hävitettäkö". Vaatimus esiintyy myös nykyisessä metsälainsäädännössä, joka alkaa seuraavasti.

"Tämän lain tarkoituksena on edistää metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää hoitoa ja käyttöä siten, että metsät antavat kestävästi hyvän tuoton samalla, kun niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään". Tosin laissa todetaan myöhemmin, että "tämä laki ei estä metsätalousmaan ottamista muuhun käyttöön".

Ja juuri tämä - metsätalousmaan ottaminen muuhun käyttöön - on Suomessa ainoa tie, jolla metsiä hävitetään tänä päivänä. Näitä muita käyttöjä ovat esimerkiksi rakennusten rakentaminen, liikenneväylien ja kaivosten perustaminen sekä nykyisin valtaviin mittasuhteisiin paisunut vihreään sähköntuotantoon tarvittava sähkölinjojen vetäminen tuulimyllyiltä etelän kasvukeskuksiin. 

Siksi oli outoa nähdä elokapinallisen - jonka voisi kuvitella perehtyneen ajamaansa asiakokonaisuuteen - kirjoittavan, että metsäteollisuus "on suurimpia syitä luontokatoon Suomessa ja hakkuillaan romahduttanut hiilinielut". Siis juuri se teollisuudenala, jonka olemassaolo on mahdollistanut sen Suomen, joka on Euroopan metsäisin maa, ja joka nykyisin vaatii ostamansa puutavaran olevan sertifioitua (esimerkkinä suurimman eli UPM:n kirjaus). 

Sellaisen merkinnän saadakseen on puutavaran oltava peräisin metsästä, jonka hoidon ja käsittelyn on oltava "ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää, eikä tulevien sukupolvien elämisen mahdollisuuksia heikennetä. Metsäluonnon monimuotoisuus sekä metsien kulttuuri- ja virkistysarvot säilytetään samalla kun harjoitetaan suunnitelmallista metsätaloutta". 

Suomessa on lisäksi hyvin tunnettua, että metsiemme puuston määrä on kasvanut jo vuosikymmenien ajan. Näin on edelleen, sillä puuston vuotuinen poistuma, joka sisältää sekä hakkuut että luontaisen poistuman, oli vuosina 2014-2020 vain 83 prosenttia kasvusta. Lisäksi tutkimus on osoittanut, että metsien kehitys on viime vuosikymmeninä ollut suotuisaa monimuotoisuutta edistävien rakennepiirteiden kannalta, äärimmäisinä esimerkkeinä siitä ovat suojellun metsämaan pinta-alan seitsemäntoistakertaistuminen ja järeän haavan määrän moninkertaistuminen Etelä-Suomessa.

Sitä paitsi metsien monimuotoisuus on Suomessa jo nykyisin paljon paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa. Tästä kertoo esimerkiksi tämä karttakuva, jonka on koonnut englantilainen Natural history museum.

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella minusta näyttääkin siltä, että median luoma ympäristöahdistuneisuus on saanut tässä kirjoituksessa puheena olevan elokapinallisen niin sekavaan tilaan, ettei hän enää kykene erottamaan toisistaan faktaa ja fiktiota. Eikä siksi suuntaamaan aktivisimiaan luonnon kannalta oikeisiin osoitteisiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Anarkismilla on kannatusta eduskunnassa
Elokapinan jäsen paljasti
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

30 prosenttia maapallon pinta-alasta suojellaan

Montrealin COP-15-luontokatokokous pääsi kuin pääsikin sopimukseen. Sen mukaan valtiot sitoutuivat suojelemaan 30 prosenttia planeetan maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä. Tämän saavuttaakseen niiden tulee mobilisoida vuoteen 2030 mennessä vähintään 200 miljardia dollaria vuodessa kotimaan ja kansainvälistä biologiseen monimuotoisuuteen liittyvää rahoitusta kaikista mahdollisista lähteistä – olivat ne sitten julkisia tai

yksityisiä. 

Lisäksi rikkaiden maiden tulee asiaa edistääkseen nostaa vuosittaisen tukensa kehittyville maille 30 miljardiin dollariin. Nähtäväksi jää, riittääkö tämä siihen, että kehitysmaat saavat ruokituksi pupujussimaisesti lisääntyvän väestönsä ilman, että se valtaa maata ympäristön monimuotoisuuden ylläpitämiseltä - sopimuksessa ei nimittäin puhuttu mitään väestänkasvun hillitsemisestä näillä globaalin biodiversiteetin kannalta maapallon tärkeimmillä alueilla. 

Ei siis ihme, että sopimuksen hyväksymisen yksimielisestä hyväksymisestä huolimatta Kamerun syytti puheenjohtajamaa Kiinaa pakotetusta kädenpuristuksesta kehyksen hyväksymisessä. Tämän pakottamisen keinoista en ole nähnyt kirjoitettavan, mutta kyse lienee sen talousruuvin käyttämisestä, jota Kiina on jo pitkään rakentanut mustassa Afrikassa. 

* * *

Meidän suomalaisten kannalta tämän sopimuksen suhteen on positiivista se, että elinkeinoelämämme on ilmaissut olevansa tyytyväinen sen syntymiseen. Ja mikä ehkä vieläkin merkittävämpää: tyytyväisyytensä on ilmaissut myös professori Janne Kotiaho, joka on tullut tunnetuksi ...hmmmhh... melko fanaattisista ulostuloistaan ympäristöasioissa.

Hänen mukaansa "kyllähän tämä on hyvä sopimus. Siinä on numeerisia tavoitteita ja kunnianhimoa. Hyvä maailmanlaajuinen sopimus."

Kaiken kaikkiaan nyt tehty sopimus raamittaa jatkossa pitkälle sitä, kuinka ihmiskunta tulee hyödyntämään ympäristöä. 30 prosentin suojeluvelvoitehan ei tarkoita täyssuojelua, vaan siitä suurin osa liittyy pikemminkin jonkinasteisiin rajoitteisiin luonnonvarojen käytössä.

Esimerkiksi Suomen metsistä oli tämän vuoden alussa suojeltu noin 13 prosenttia, joista suurin osa oli täysin metsätalouden ulkopuolella. Niinpä Montrealin sopimuksen vaatima suomalaismetsien suojelutavoite lisää lähinnä käytöltään jonkinasteisesti rajattujen alueiden lisäämistä maassamme. 

Siten saavutettu sopimus ei todennäköisesti vaikuta kovinkaan merkittävästi esimerkiksi metsätaloutemme toimintaedellytyksiin. Ja tämä lienee myös syy siihen, ettei maamme elinkeinoelämä ryhtynyt vastustamaan saavutettua sopimusta.

* * *

Oli myös mielenkiintoista huomata, että lehdistömme näyttäisi olevan tyytyväinen saavutettuun sopimukseen. Siitä kertoi myös se, että jo tänä aamuna Helsingin sanomat siirsi katseensa jälleen ilmastokysymyksiin eli hiilinieluihin - jotka olivat painuneet hiukan taaemmalle viimeisen vuoden aikana. 

Tämän se teki pääkirjoituksessaan, jossa vaadittiin hakkuiden rajaamista nykyistä pienemmiksi, koska metsiemme hiilinielu on viime vuosina pienentynyt muutamalla prosentilla. Syiksi siihen on löydetty pohjoisten mäntymetsien ikääntymisen seurauksena vähäisempi kasvu sekä ilmeisesti myös metsänhoidossa tehdyt virheet. 

Jälkimmäisen ongelman pitäisi ainakin maalaisjärjellä ajateltuna olla helposti korjattavissa, mutta tuon ikääntymisongelman ratkaisuksi ei oikein käy pääkirjoittajan vaatima hakkuiden vähentäminen. Sen kautta voidaan toki hetkellisesti lisätä metsien hiilinieluja, mutta samalla vuosi vuodelta ikääntyvien puiden kasvu vähenee ajan myötä yhä enemmän. 

Päinvastoin, pitkällä aikavälillä ratkaisu hiilinieluihin saattaisi löytyä pikemminkin hakkuiden lisäämisestä ja niissä kertyvän puutavaran käytöstä pitkäikäisiin kohteisiin. Näin hiilivarastomme kasvaisivat, mutta myös hiilinielut pysyisivät korkeina. Lisäksi saavutettaisiin se hyöty, ettei hyönteistuhoille alttiiden yli-ikäisten metsien määrä kasvaisi hallitsemattoman suureksi eikä sen seurauksena syntyvän hiilinielujen äkillisen romahtamisen riski kasvaisi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Montrealin luontokokous, yritykset ja väestönkasvu
YK:n mukaan yli miljoona kasvi- ja eläinlajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

Montrealin luontokokous, yritykset ja väestönkasvu

Ylen uutisen mukaan yritykset ovat Montrealissa parhaillaan käynnissä olevassa YK:n luontokokouksessa läsnä isommin kuin koskaan. Ne toivovat valtioilta vahvaa sitoumusta luontokadon pysäyttämiseksi ja selkeitä, mitattavia tavoitteita.

Tähän asiaan tarttui maamme tunnetuimpiin sosialististen luontoratkaisujen ajajiin kuuluva professori Janne Kotiaho. Hän unelmoi, että "jos kirjanpito luontohaitoista lähtee liikkeelle, niin sen perusteella voidaan vapaaehtoisin toimin tehdä tai harkita aiheuttaja maksaa -periaatteen laajamittaista käyttöönottoa tai verotusta luontohaittojen perusteella".

Itse kuitenkin epäilen, että yritysmaailmassa kaivataan lisäverojen sijaan pikemminkin luotettavia tietoja, joilla ne voisivat suunnata luontokadon torjuntaan liittyvät toimenpiteensä mahdollisimman kustannustehokkaasti. Ja samalla toteuttaa ne omaa toimintaansa tukevasti.  

Tähän viittasi nähdäkseni Elinkeinoelämän keskusliiton edustaja, jonka mukaan "kaikkien yritysten pitäisi päästä yli ajan tekemään toimenpiteitä luontokadon hidastamiseksi. Nyt tarvitaan sitä, että edelläkävijät viitoittavat polkua, mutta jotta vaikutuksia saadaan isossa mittakaavassa aikaiseksi, niin kaikkien yritysten täytyy liittyä joukkoon. Siitä tulee pidemmällä aikajänteellä odotusarvo yritysten omalle toiminnalle."

* * *

Kuten olen aiemmin todennut, voidaan luontokato-ongelmaa tutkimusten mukaan hoitaa parhaiten päiväntasaajaa lähellä olevilla seuduilla. Siis juuri siellä, missä luontokadon taustalla on nopeasti kasvava väestö, joka raivaa maata sekä oman ravintonsa tuottamiseksi että hankkiakseen tuloja myymällä ruokaa. 

Tästä ei pitäisi enää nykyisin olla kenellekään mitään epäselvyyttä. Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole näin. 

Sen osoittivat jälleen kerran akateemisesti koulutetut mielipidekirjoittajat, joiden mukaan "luontokadosta puhuttaessa väestönkasvu nousee edelleen helposti keskusteluun. Kuitenkin Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n selvityksen (2019) mukaan olennaisempia taustatekijöitä luontokadolle ovat varakkaiden maiden kulutustottumukset ja globaalin talouden rakenteet."

Heidän ja IPBES-panelistien looginen virhe liittyy siihen, että vaikka kehitysmaiden vienti sinänsä perustuukin rikkaista maista tulevaan kysyntään, johtuu sen tyydyttäminen köyhistä maista peräisin olevalla tuonnilla siitä, että tuotantokustannukset ovat kehitysmaissa väestöräjähdyksen tuottaman runsaan halpatyövoimareservin takia alhaisemmat kuin ne olisivat länsimaissa tuotettuina. Ellei näin olisi, siirtyisi tuotanto normaalien markkinatalouden lainalaisuuksien ohjaamana länsimaihin. 

* * *

Ylen luontokatouutisessa pisti silmääni myös kohta, jossa kerrottiin kymmenien kehitysmaiden kävelleen jo kertaalleen ulos neuvoteltaessa luonnonsuojelun rahoituksesta. Näin siksi, että ne haluaisivat länsimailta vuosittain noin 700 miljardia dollaria tähän mennessä tarjottua enemmän sitoutuakseen luontonsa suojeluun.

En tiedä millä perusteella kehitysmaat ovat päätyneet kyseiseen summaan. Se voi tietenkin olla vain gepardihattujen vaatimus oman ja kavereidensa elintason kohottamiseksi, mutta toisaalta se saattaisi ainakin periaatteessa viitata myös siihen taloudelliseen hyötyyn, joka jäisi näiltä mailta saamatta, mikäli niiden luontokatoa aiheuttava vienti rikkaisiin valtioihin supistuisi kokouksessa ehdotetulla tavalla. 

Nähtäväksi siis jää minkälaisiin velvoitteisiin Montrealin kokous lopulta päätyy. Varmaa on kuitenkin se, ettei biodiversiteettiongelma poistu ennen kuin luontonsa monimuotoisuuden suhteen suurimmassa riskissä olevien - päiväntasaajan lähellä sijaitsevien - maiden väestöräjähdys saada pysähtymään. 

Valitettavasti en ole havainnut, että ranskankielisen Kanadan suurimmassa kaupungissa olisi tehty siihen liittyviä päätöksiä. Tai ainakaan, että sellaisista olisi uutisoitu Suomessa.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Luomutuotantoon siirtyminen johti nälänhätään ja valuuttatulojen loppumiseen
Hallitus päätti nostaa valtionvelan 120 000 euroon perhettä kohti
Tutkimus osoitti EU:n ja Suomen ilmasto- ja biodiversiteettisuunnitelmat järjettömiksi

Luomutuotantoon siirtyminen johti nälänhätään ja valuuttatulojen loppumiseen

Aamulla kirjoitin lyhyen tekstin yhdestä maahanmuuton vivahteesta. Vasta sen jälkeen luin Helsingin sanomat ja huomasin siellä uutisen, johon oli kerta kaikkiaan pakko ottaa kantaa. 

Kyseinen lehti nimittäin kertoi Sri Lankan nälänhädästä. Sen mukaan tämä on seurausta turistitulot katkaisseesta koronapandemiasta sekä maan edellisen presidentin asettamasta kemiallisten lannoitteiden kielloista. Jostain syystä lehdessä ei mainittu, että lannoitteiden lisäksi Sri Lankan maanviljelijöiltä kiellettiin torjunta-aineet eli käytännössä maanviljelijät määrättiin siirtymään luonnonmukaiseen orgaaniseen viljelyyn. 

Näiden toimien seurauksena Sri Lankan riisisato putosi viidenneksellä ja aiemmin sen suhteen omavarainen maa joutui riippuvaiseksi ruuan tuonnista. Samalla riisin hinta puolitoistakertaistui, eikä kaikilla ihmisillä ollut enää varaa ruokaan.

Lisäksi maan ulkomaankaupan kannalta tärkeä teentuotanto romahti, joten maan valuuttavarannot ovat huvenneet olemattomiin ja jopa puoli miljoonaa ihmistä on vajonnut köyhyyteen. Tämä on johtanut satoja uhreja vaatineisiin levottomuuksiin ja saanut hallituksen lopulta luopumaan luomu-viljelypakosta vientituotteiden osalta. 

Akuutti tilanne ei kuitenkaan ole hellittänyt, eikä aivan lähiaikoina luultavasti hellitäkään Venäjän ja Ukrainan sodan seurauksena syntymässä olevan globaalin ruokakriisin oloissa. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe. 

Sen sijaan haluan korostaa tässä kirjoituksessa sitä, mitä voi seurata ideologisesta puhdasoppineisuudesta elintärkeissä asioissa - kuten ruokahuollossa. Sri Lankan esimerkkihän osoittaa kouriintuntuvasti, että luonnonmukaiseen maataloustuotantoon siirtymisen seurauksena maatalouden satotasot romahtivat, vientitulot katosivat ja köyhimpien ihmisten elämäntilanne muuttui kestämättömäksi.

Tämä olisi syytä huomioida myös Euroopan Unionissa ja Suomessa. Vaikka vihreänsävyisillä aatteilla onkin nyt etenkin urbaanien ihmisten ja valtakunnantason poliitikkojen vahva kannatus - lähes puoluekantaan katsomatta - on Euroopassa syytä pitää järki päässä.

Vaikka luomu onkin kaunis ajatus, ei se muuta sitä tosiasiaa, että maatalouden tuotantokasvit vaativat kasvaakseen edelleen paljon ravinteita, niitä vaanivat monenlaiset tuholaiset ja kasvitaudit eivätkä maanviljelijät elä pelkästä pyhästä ideologiasta, vaikka se olisikin klorofyllinvihreää. Sama koskee myös muita eläviä luonnonvaroja, joista metsä on Suomessa tärkein. 

Tästä syystä myös suomalaisen metsänhoidon viherryttämisessä on syytä edetä varovaisin askelin. En kiistä, etteikö meilläkin tarvittaisi biodiversiteetin ja hiilinielujen kasvattamisen takia nykyistä monimuotoisempaa metsänhoitoa, mutta kaikkien munien yhtäkkinen heittäminen samaan ideologiseen koriin on maamme elintasolle yhtä riskialtista kuin teentuotannon luonnonmukaistaminen Sri Lankassa. 

Siksi Suomen on huolehdittava siitä, ettei EU seuraa yksisilmäisesti biodiversiteettistrategiaansa monimuotoisuuden suojelussa ja metsien hiilinielukäytössä. Nämä ovat toki tärkeitä asioita, mutta niitä ei tule tavoitella tuhoamalla yhdellä kerralla ruokahuoltomme ja luonnonvarataloutemme perusta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän siirtymän hintalappuja
Ville Niinistö haluaa suomalaisille muita tiukempia rajoitteita
Yllättäviä käänteitä

Hallitus päätti nostaa valtionvelan 120 000 euroon perhettä kohti

Sanna Marinin (sd)) hallitus päätti eilen valtion tulevien vuosien rahankäytöstä. Se poikkeaa siinä aiemmin asettamistaan menokehyksistä eli valtion enimmäismenoista lisäämällä velanottoa vuositasolla noin kaksi miljardia euroa tänä ja ensi vuonna.

Vuosille 2023-2024 valtio aikoo siten käyttää menoihinsa peräti 7,4 miljardilla euroa enemmän kuin sillä on tuloa. Vuonna 2025 tulot ylitetään 7,0 miljardilla ja vuonna 2026 7,6 miljardilla. Siis yhteensä noin 29,4 miljardilla eurolla. 

Koska Suomessa asuu noin 5,6 miljoonaa asukasta, voidaan Marinin kabinetin laskea ottavan jokaisen suomalaisen vastattavaksi uutta velkaa noin 5 250 euroa. Koska sitä on tällä hetkellä 24 790 euroa asukasta kohden, saavat kaikki suomalaiset vauvasta vaariin vuoden 2026 jälkeen vastattavakseen noin 30 000 euron velkamerkinnän.

Tästä voi jokainen sitten laskea, paljonko valtiovelkaa on omaa perhettä kohti. Lapsettomalla pariskunnalla sitä on 60 000 ja kaksilapsisella perheellä 120 000 euroa. Nämä eivät ole mitään pikkusummia. 

Tosiasia kuitenkin on, että hallituksen nyt tekemille menonlisäyksille on hyvä perusteet. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on osoittanut Suomen puolustusvalmiuden ylläpidon tärkeyden, ja sodan takia kasvaneiden elinkustannusten kompensoiminen vähävaraisimmille on inhimillisyyden nimissä enemmän kuin hyväksyttävää. Eikä maamme tulevaisuuden kannalta voi väheksyä myöskään tutkimus- ja koulutusmenojen merkitystä. Ja onhan maahamme saapuneista ukrainalaispakolaisistakin pidettävä huoli. 

Edelle kirjaamieni ja niistä edelleen laskemieni tolkuttomien velkamäärien valossa on kuitenkin käsittämätöntä, ettei hallitus ole näiden hyväksyttävien menonlisäysten vastineeksi juuri millään tavalla priorisoinut kulujaan, vaikka pientä juustohöylää onkin käytetty. Kauan sitten turhanaikaiseksi osoittautuneen kehitysavun budjetti seisoo lähes koskemattomana eikä kehitysmaalaisten epäilemättä COVID-19 pandemian päätyttyä jälleen alkavaa kansainvaellustakaan aiota suitsia millään tavalla. 

Lisäksi juuri julkaistu IPCC:n raportti vaatii entistä jyrkempiä toimia ilmastonmuutoksen suitsimiseksi ja EU:n biodiversiteettistrategia vähentämään rajusti metsien käyttöä teollisuutemme raaka-aineena. Nähtäväksi jää, onnistutaanko Suomessa ratkomaan nämä haasteet siten, että talouden pohja kestää ja sen myötä valtion tulorahoitus kestää.   

Minun käy sääliksi nyt työelämään tulevia ja heitä seuraavia ikäluokkia. Heidän maksettavakseenhan tämä kaikki lopulta tulee ennemmin tai myöhemmin. Toivon mukaan heistä on onnistuttu kasvattamaan iloisia veronmaksajia, jotka tekevät koko ikänsä työtä - stahanovilaisittain itseään säästämättä - koko yhteiskunnan hyödyksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Petteri Orpo nosti puolueiden ideologiat näkyviin
Pelastetaan tutkimus vähentämällä afrikkalaisten gepardihattujen määrärahoja
Sairaanhoitajille lisää liksaa

UPM:n Rotterdam-päätöksestä seurasi myös hyviä asioita

Suomen heikkous kansainvälisten yritysten investointikohteina tuli jälleen esille kun UPM:n päätös uuden jalostamonsa sijainnista Kotkan sijasta Rotterdamiin julkistettiin, kuten Björn Wahlroos totesi joulukuussa ja itsekin pari päiväää sitten arvelinkin. Kyse on toki suurelta osin logistiikasta, mutta myös Sanna Marinin (sd) hallituksen poliittisista linjauksista, ympäristöjärjestöjen käyttämästä vallasta sekä Euroopan Unionin linjauksista. 

Tämä oli jo neljäs kerta kun Suomi todettiin sopimattomaksi kansainvälisten toimijoiden - jollainen myös UPM on huolimatta suomalaisista juuristaan - investointien sijoituspaikaksi. Edelliset olivat Vaasan havitteleman akkutehtaan sijoittaminen Ruotsiin, Nesteen päätös rakentaa mahdollinen oma jalostamonsa Rotterdamiin sekä suomalaisen oikeusjärjestelmän päätös kieltää pitkälti kiinalaisella rahalla toimivan yrityksen sellutehdas Kallajärven rannalta. 

Hallituksen vastuun tässä asiassa vahvisti Kotkan kaupunginjohtaja, joka viestitti, että "tässä on hyvä valtiovallankin ottaa peili käteen, kun lyhyellä aikavälillä jo toinen miljardihanke lähtee maan rajojen ulkopuolelle. Kannattaisiko valtiovallankin nyt tarkastella toimintatapojaan, jos tänne teollisia investointeja halutaan."

Mutta eipä hätäillä. Asiassa voi nimittäin nähdä roppakaupalla hyviä puolia. Nythän huutava työvoimapulamme ei pahene työpaikkojen lisääntymisen myötä, mutta hoivasektorilla työskentelevien suhteellinen palkkataso nousee, koska hyväpalkkaisten teollisuuden työntekijöiden määrä ei lisäänny. 

Tästä syystä myöskään miesten ja naisten palkkatasa-arvo ei heikkene, koska UPM:n biojalostamon työntekijät olisivat kuitenkin olleet voittopuolisesti miehiä. Lisäksi paine luonnonvarjojen käytön suhteen vähenee, jolloin mm. biodiversiteetille ja metsien rauhoittamiselle hiilinieluiksi jää enemmän tilaa. Näin pystymme tarjoamaan Keski-Euroopan vahvalle fossiilitaloudelle kompensaatiomahdollisuuksia hyvään hintaan.

Nämä asiat tulivat tänä aamuna päällimmäisinä mieleeni. Toivottavasti päivän myötä sinne juolahtaa vieläkin positiivisempia ajatuksia - ja jopa sellaisia, jotka eivät kuulostaisi sarkasmilta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
UPM:n ja ay-liikkeen yhteenotosta
Björn Wahlroos: EU:n taksonomiapäätös perustuu väärinymmärrykseen

Valtiokorruptiota

Euroopan unioni on rakentamassa kestävän rahoituksen kriteereitä eli EU-taksonomiaa. Se tarkoittaa sellaisen mekanismin kehittämistä, jonka avulla rahan saatavuus tai rahan hinta sidotaan siihen, miten kestävästä investointikohteesta on kyse. Tämän määrittelyn oli alkujaan tarkoitus tapahtua puhtaasti tieteellisin perustein.

EU-taksonomian ilmasto-osuus on saamassa ratkaisun, jossa kestäviksi energiamuodoiksi luetaan mm. ydinvoima ja maakaasu. Ensimmäinen on hyvin perusteltu, kuten esimerkiksi tämä ja tämä kuva osoittavat: ydinenergiahan on kasvihuonekaasupäästöiltään samaa luokka kuin vaikkapa vesi- ja tuulienergia ja paljon parempi kuin muut vähäpäästöiset energianlähteet eli aurinko, biomassa tai maalämpö - puhumattakaan ilmastoon kasvihuonekaasuja rajusti lisäävistä maakaasusta ja kivihiilestä.

Fossiilisen maakaasun luokittelua kestäväksi on perusteltu sillä, että se on kuitenkin parempi kuin kivihiili - mikä sinänsä pitää paikkansa - joten sitä kestäväksi energiaksi ajanut Saksa voi alentaa päästöjään siirtymällä kivihiilestä maakaasuun. Käsittämättömäksi tämän ratkaisun tekee se, että samaan aikaan EU:n suurin talousmahti on luopumassa sata kertaa maakasua puhtaammasta ydinvoimasta.

On siten aivan selvää, ettei maakasun luokittelu kestäväksi energiamuodoksi voi perustua tieteellisiin kriteereihin, vaan sen taustalla on Saksan poliittinen suhmurointi - ja välinpitämättömyys siitä, että samalla Venäjä saa pujotettua EU:n kaulaan hirttosilmukan, jonka kireyttä säädellään kaasutoimitusten kautta. 

Suomeksi sanottuna tässä toteutui vahvemman oikeus eli jonkinlainen valtiokorruptio, jossa voimakkain valta polkee jalkoihinsa kaikkien hyväksymät periaatteet omien etujensa ja intohimojensa takia. Intohimon ajamaksi tulkitsen tässä Saksan tuoreen hallituspuolueen eli sikäläisen ympäristöpuolueen, jonka "saavutus" ydinvoimasta luopuminen on ollut. 

Merkille pantavaa on, että tuo intohimo on niin voimakas, että sen avulla on mahdollista perustaa maan energiapolitiikka fossiiliselle maakaasulle. Ja olla piittaamatta sen sisältämästä turvallisuusriskistä - tai edes suomalaisen vihreän europarlamentaarikon eli Ville Niinistön vastustuksesta.

Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomella ole lihaksia torjua saksalaista valtiokorruptiota. Täytyy kuitenkin toivoa, että ministeri Mika Lintilä (kepu) olisi oikeassa siinä, että Saksan päätös johtaa myös suomalaisen bioenergian käytön hyväksyttävyyteen EU-taksonomiassa. 

Sitä tosin eivät uhkaa niinkään ilmastoon liittyvät kriteerit, vaan vasta valmistumassa olevat EU:n biodiversiteettiin liittyvät taksonomiavaatimukset, joiden mukaan toimien metsien tuottavuus jäisi oleellisesti nykyistä pienemmäksi. Ja siten myös sen ilmasto-, talous- ja sosiaaliset hyödyt suomalaisille vähenisivät.

Kaiken kaikkiaan EU:n kestävän rahoituksen kriteereiden valmisteluprosessi on ollut ruma esimerkki EU:n sisäisestä valtapelistä, vahvemman oikeudesta, periaatteettomuudesta ja valtiokorruptiosta. Nähtäväksi jää, millä tavalla tämä kaikki vaikuttaa Unionin tulevaisuuteen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ville Niinistö haluaa suomalaisille muita tiukempia rajoitteita
Björn Wahlroos: EU:n taksonomiapäätös perustuu väärinymmärrykseen
Vihreän politiikan uhri(t)

Suomessa tarvitaan kokonaisvaltainen laskelma biodiversiteetin kustannuksista

Tämän päivän lehdessä oli kaksi metsäaiheista mielipidekirjoitusta. Niistä ensimmäisen mukaan luonnon monimuotoisuuden turvaaminen "ei vaadi metsätaloudesta luopumista. Se vaatii vain, että suojelisimme kaikkialla Suomessa tarpeeksi paljon metsiä, jotta se todella riittäisi turvaamaan luonnon monimuotoisuuden."

Toisen kirjoituksen mukaan "metsäala kaipaa kipeästi metsätaloudellisten arvojen rinnalle yhteisesti laaditut hyvän monimuotoisuusarvioinnin ohjeet sekä konkreettiset mittarit... Monimuotoisuusarvon tuominen metsätalousarvon rinnalle saattaisi synnyttää metsätiloille uudet luontoarvomarkkinat. Kun euro saadaan mukaan keskusteluun, mutu-vaikuttamiselle jää vähemmän tilaa."

Yhdessä kirjoitukset osoittavat Suomen keskeisen metsäpoliittisen ongelman eli kunkin keskustelijan eräänlaisen osaoptimoinnin. Ensimmäiselle suojelu on itseisarvoinen asia, josta on pidettävä huoli kustannuksista riippumatta. Jälkimmäinen kirjoittaja taas näyttäisi laskevan kustannuksiksi vain metsänomistajan suorat menetykset, jotka korvattaisiin verovaroista unohtaen täydellisesti metsätalouden kerrannaisvaikutukset, joiden kautta syntyy suuri osa julkisista tuloista.

Tämä ei liene ensimmäisen kirjoittajan - opiskelijan - tai toisen kirjoittajan - metsätilan välittäjä - vika. Heidän sijaansa on syytettävä suomalaisen metsäntutkimusjärjestelmän kyvyttömyyttä tuottaa oikea-aikaista ja kokonaisvaltaista tietoa yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon pohjaksi. 

Tässä tapauksessa jäin kaipaamaan puolueetonta tieteellistä laskelmaa siitä, mitä esimerkiksi ympäristöväen muodostaman Luontopaneelin suojeluvaatimus - 30 prosenttia metsien pinta-alasta - tarkoittaisi taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden kannalta. Nythän tällaista laskelmaa ei ole, vaan ainoastaan Luontopaneelin heittämä arvio 6,8 miljardista eurosta, jonka perusteita ei ole avattu julkiselle keskustelulle.

Tehtävä kuuluisi valtion tutkimuslaitoksille eli Luonnonvarakeskukselle ja/tai Suomen ympäristökeskukselle, jotka valtionhallinnon tulisi mitä pikimmin määrätä tekemään tällainen selvitys. Keskeisiä kysymyksiä vastattavaksi olisivat esimerkiksi vaikutukset metsäteollisuuden toimintaedellytyksiin, Suomen vientiin ja verotuloihin, sekä maaseudun elinvoimaisuuteen ja suojelusta mahdollisesti syntyvien muuttoliikkeiden kustannuksiin. 

Samalla olisi arvioitava myös metsien suojelun kautta saavutettavan uudenlaisen toimeliaisuuden merkitys. Sekä suhteutettava se siihen, mistä vihreän kullan käytön lopettamisen takia jouduttaisiin luopumaan. Kaikki tämä vaatisi yhteisen mittapuun, joksi epäilemättä kelpaisi ainoastaan euro. 

Vasta tällaisen laskelman perusteella voitaisiin ryhtyä keskustelemaan ensimmäisen mielipidekirjoittajan loppukaneetista: "haluamme pysäyttää luontokadon, mutta emme ole valmiita tavoitteen vaatimiin tekoihin". Eikä pelkästään keskustelemaan, vaan myös tekemään päätöksen siitä, kuinka suuren osan taloudellisesta hyvinvoinnistamme olisimme lopulta valmiita sijoittamaan ekologisen kestävyyden säilyttämiseksi eli luontokadon pysäyttämiseen.

Tai jos näemme sen hinnasta riippumatta välttämättömäksi, niin kuinka pystyisimme rahoittamaan biodiversiteettimme säilyttämiseen tarvittavat toimenpiteet ilman, että yhteiskunnan vakaus vaarantuisi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sata vuotta metsätietoa on tarua ihmeellisempää
Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
Suomen metsäpolitiikka on kohdallaan

Valtionjohtajien virtuaalikokous synnytti kauhukuvia - entä faktat?

MTV3 kertoi yli 70 valtionjohtajan osallistuneet virtuaaliseen ilmastokokoukseen. Sen aikana  YK:n pääsihteeri António Guterres kysyi, että "voiko kukaan kiistää, että olemme kohtaamassa hätätilan? Sen takia kehotan kaikkia maailman johtajia julistamaan ilmastohätätilan omissa maissaan siihen asti, kun hiilineutraalius on saavutettu."

Ehkäpä juuri tämän kokouksen innoittamana Yle julkaisi jutun siitä, kuinka suomalaisten pitäisi muuttaa radikaalisti elämäntapaansa, jotta maailma pelastuisi lämpenemiseltä. Siihen sisältyi kysymys siitä, "miltä tuntuisi, jos tietäisit, että seuraavan 30 vuoden aikana voit tehdä korkeintaan 10 kaukolentoa, etkä mitään muuta".

Jutussa kerrottiin myös suomalaisten hiilirepusta, joka on tiukimman laskelman mukaan "jo käytetty loppuun, eikä autoilua, lentämistä eikä oikein mitään tavallista ole laskelman mukaan enää mahdollista nykytavoilla tehdä". 

Ylen artikkelin lopussa oli kaavakuva siitä, kuinka Suomi voisi saada hiilipäästönsä kuriin vuoteen 2035 mennessä. Siinä keskeinen rooli on maankäyttösektorilla eli käytännössä hiiltä sitovalla metsänkasvulla, jonka sitoman hiilen määrän pitäisi kyseisenä vuonna olla yhtä suuri kuin kaikkien maamme hiilipäästöjen yhteensä. Sitä juttu ei valaissut, miten tämä päästöjen kompensaatio vaikuttaisi metsäteollisuuteen, eli suoraan tai välittömästi meidän kaikkien suomalaisten elintasoon.

Myös Iltalehti repäisi asialla. Se kirjoitti kauhukuvasta, jossa ilmastonmuutos tuhoaisi tunturitkin. Tai ainakin niiden avoimet laet sekä niillä elävän kasviston ja eläimistön. 

Siksi on jälleen aika tarkastella kuinka tämä hirmuinen oman elämäntapamme jatkuvuutta ja luontoa uhkaava kehitys näkyy maapallon siinä osassa, jonka pitäisi ilmastonmallien mukaan reagoida kasvihuonekaasujen lisääntymiseen kaikista herkimmin. Se on pohjoinen napa-alue, jonka käyttökelpoisena proxynä toimii napajään pinta-ala. 

Kuten muistamme, ei napajään vuotuinen minimikoko viime syyskuussa saavuttanut vuoden 2012 ennätysminimiä, mutta sijoittui kuitenkin toiseksi. Näitä tilastoja julkaiseva National Snow and Ice Data Center NSIDC ei valitettavasti kerro päivittäisiä tietoja jään pinta-alasta. Siksi meidän on tyydyttävä tarkastelemaan jään laajuudesta (sisältäen jäämassojen väliin jäävän sulan veden alueet) kertovia päivätilastoja. 

Tämän laajuustilaston mukaan jää on edelleenkin vuodesta 1979 alkaneen joulukuisen aikasarjan mukaan kakkostilalla. Tosin tilastokärki on muuttunut vuodesta 2012 vuoteen 2016 eli kahdeksan ajastajan sijasta neljän vuoden taakse. Lämmintä on siis piisannut, mutta ei kuitenkaan mitään kovin radikaalia muutosta. 

Kun mitattu tilastohistoria on näinkin lyhyt, on tietenkin hyvä muistaa, että onhan näitä lämpökausia ollut aiemminkin. Seitsemän vuoden takaisesta kirjoituksestani lainaten: "Suomessa oli 7000 vuotta sitten selvästi nykyistä lämpimämpää - minkä vahvistavat tunturiylänköjen lammista löytyneet vanhat puufossiilit. Lapin puufossiileista voidaan havaita ilmaston viilenneen noin 6000 vuotta sitten ja lämpötilojen sen jälkeen vaihdelleen varsin paljon. Myös meillä pieni jääkausi näkyy erittäin kylmänä jaksona ennen viimeisten vuosisatojen lämpenemistä. Toisin sanoen näyttäisi siltä, että Suomen ilmasto on varsin uskollisesti seuraillut koko maailman ilmastokehitystä."

Pyydän lukijaani huomaamaan nuo tunturiylänköjen lampien puufossiilit. Ne kertovat siitä, että tunturimme eivät ole aina olleet puuttomia - eivät edes viime jääkauden jälkeisellä ajalla. Siten pohjoisen luontomme lajisto on aiemmin selvinnyt sellaisesta vaiheesta, jossa tunturien laet ovat olleet metsien peitossa. 

Ja näin ne tulevat tekemään myös nyt käynnissä olevan ihmisen kasvuhuonekaasupäästöjen syyksi pannun ilmastonmuutoksen aikana - ellei sellaista sitten aiheuta ihmisten muu toiminta. Siihen viittasi tämänpäiväinen mielipidekirjoitus, joka väitti naalien ahdingon johtuvan susien hävittämisestä porotalouden takia, minkä seurauksena naalien kanssa kilpailevat ja niiltä resursseja vievät ketut ovat runsastuneet.

Loppukaneettina todettakoon, että vaikka ilmaston lämpeneminen viimeisten kymmenien tai jopa muutaman sadan vuoden aikana onkin epäilemättä fakta, on todellisuus paljon monimutkaisempi kuin kasvihuonekaasuihin juuttuneet alarmistiset kauhukuvat näyttäisivät osoittavan. Tämä meidän kaikkien on hyvä muistaa juuri nyt, kun meiltä vaaditaan oman elämämme radikaalia muuttamista näiden kauhukuvien varjolla. 

Ja muistetaan samalla, että tälle lämpenemiselle on esitetty myös muita selityksiä kuin ihmiskunnan hiilipäästöt. Niiden osalta nyt aluillaan oleva talvi tarjoaa mielenkiintoisen tilaisuuden, jonka luonteesta kasvihuone- ja aurinkoteoria tarjoavat toisistaan radikaalisti poikkeavat ennusteet. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkimus osoitti EU:n ja Suomen ilmasto- ja biodiversiteettisuunnitelmat järjettömiksi
Ristiriitaiset ennusteet ensi talven säistä
Ristiriitaiset ennusteet ensi talven säistä

 

Tutkimus osoitti EU:n ja Suomen ilmasto- ja biodiversiteettisuunnitelmat järjettömiksi

Uusimmassa Nature-lehdessä julkaistiin mallinnustutkimus, jossa vertailtiin biodiversiteetin säilyttämiseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen tähtäävien elinympäristöjen ennallistamistoimenpiteiden tehokkuutta. Siis sellaisten toimenpiteiden kuin esimerkiksi metsien palauttaminen alkuperäisen kaltaisiksi tai raivattujen turvepeltojen palauttaminen soiksi. 

Tutkimuksen päätulos oli se, että kohdistamalla ennallistamis- ja sen jälkeiset suojelutoimenpiteet vain yhden tavoitteen suhteen jää toinen tavoite heikoille ja kustannukset kasvavat. Esimerkiksi ennallistamalla 15 prosenttia alkuperäisestä luoteestaan muokatusta maasta siten, että maksimoidaan ilmastonmuutoksen torjuntavaikutus saadaan vain 65 prosentin biodiversiteettihyöty verrattuna siihen, että olisi maksimoitu jälkimmäistä. Jos vastaavasti pyrittäisiin minimoimaan kustannuksia, saavutettaisiin vain 34 prosenttia monimuotoisuuden ja 39 prosenttia ilmastonmuutoksen torjunnan maksimaalisesta hyödystä. 

Jos kuitenkin nuo 15 prosenttia valittaisiin siten, että optimoitaisiin sekä biodiversiteetti- että ilmastohyödyt ja maksimoitaisiin kustannustehokkuus, saavutettaisiin 91 prosenttia monimuotoisuuden ja 82 prosenttia ilmastonmuutoksen teoreettisesta maksimihyödystä. Toisin sanoen pelkkä ennallistetun maan pinta-ala on kovin huono mittari eli ohjenuora ympäristön suojelutoimille – minkä demonstroi ehkä parhaiten se, että saman pinta-alan ennallistamisen vaikutus lajien sukupuuttoriskiin vaihtelee kuusinkertaisesti riippuen siitä, millä kriteerillä nuo alueet on valittu. 

Tutkimus osoitti, että myös kustannustehokkuuden suhteen voidaan saavuttaa valtavia säästöjä. Verrattuna globaalisti optimoituihin toimenpiteisiin, saavutettaisiin vain 28 prosentin biodiversiteetti- ja 29 prosentin ilmastonmuutoshyöty ennallistamalla maittain 15 prosenttia muuhun tarkoituksiin muokatuista maa-aloista – mutta kustannukset kasvaisivat peräti 52 prosenttia. Vastaavasti ennallistamistoimien suuntaaminen tasaisesti kaikkiin luontotyyppeihin vähentäisi optimaaliseen ratkaisuun verrattuna 67 prosenttia biodiversiteetti- ja 49 prosenttia ilmastohyötyjä, mutta lisäisi kustannuksia 92 prosenttia. 

Edellä kirjoittamaani - ja etenkin tuota viimeisen kappaleen alkuosaa on syytä verrata EU:n ja Suomen hallituksen suunnitelmiin ympäristön suojelutoimista. Nehän lähtevät siitä, että jokainen maa suojelisi keskimäärin 30 prosenttia pinta-alastaan. 

Nature-tutkimuksen mukaan näin saavutettaisiin siis vain hiukan yli neljännes siitä, mitä samalla pinta-alalla olisi saavutettavissa, mikäli suojelutavoitteet toteutettaisiin globaalisti järkevästi. Lisäksi kustannukset olisivat puolet suuremmat. 

Joku ilkeä voisikin sanoa, että ovatpa EU:n/Suomen tavoitteet melkoista - ellei suorastaan äärimmäistä - typeryyttä. Eikä pelkästään ilkeä vaan ihan kuka tahansa ajattelukykyinen.

Kysymys tässä tilanteessa kuuluukin, että minkälaisista kohteista biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosvaikutusta sitten pitäisi lähteä tavoittelemaan, jotta saavutettaisiin globaalisti mahdollisimman hyvä lopputulos? 

Vastaus tähän kysymykseen annettiin edellä referoimassani tutkimuksessa. Vieläpä kartan muodossa. Siinä ennallistamisen kannalta merkittävimmät alueet on merkitty lämpimillä väreillä, seuraavaksi parhaat kylmillä väreillä ja käytännössä tarpeettomat ilman värejä. 

Tässä kohtaa jäin miettimään, että onko tätä kirjoitusta enää tarpeen jatkaa, koska käsitykseni mukaan tätä blogia lukevan henkilöt ovat itsekin kykeneviä tekemään johtopäätöksiä. Koska kuitenkin toivon, että tämä merkintä luettaisiin myös maamme hallituksessa tai ainakin sen liepeillä, väännettäköön varmuuden vuoksi vielä rautalangasta. 

Suomeksi sanottuna tässä käsittelemäni tutkimusten valossa Suomen taloudellisesti kannattavien metsien ja peltojen ennallistamistoimet kannattaisi jättää minimiin ja sen sijaan ottaa niistä irti se tuotto minkä tuotannollisesti kestävästi saa ja ohjata osa näin syntyvästä tulovirrasta karttaan punaisella tai keltaisella merkittyjen alueiden suojelutoimenpiteisiin. Raha toki virtaisi Suomesta ulkomaille - mikä tuntuu lähtökohtaisesti epäreilulta - mutta tuo rahavirta kompensoituisi korkojen kera meillä tämän takia suojelematta jäävien maa-alueiden tuotannolla ja niiden sadon jatkojalostuksella. Loppusaldo olisi siten voitto sekä luonnon monimuotoisuudelle, ilmastonmuutoksen torjunnalle että meille Pohjantähden alla asuville. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi media vaikenee kasvihuonepäästöistä?
Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa
Suomalaisten metsien talouskäyttö on ilmastoteko

Valeuutinen metsässä

Yle oli tehnyt täksi aamuksi jutun siitä, kuinka katoavat koppakuoriaiset kertoisivat metsätaloutemme heikosta kestävyydestä. Juttuun oli haastateltu Jyväskylän yliopiston professoria Mikko Mönkköstä, joka tunnetaan kovana jatkuvan kasvatuksen puolestapuhujana.

Uutista varten oli valmisteltu grafiikka, johon oli otsikon mukaan kuvattu alueellisesti ne alueet Suomessa, joissa metsähakkuiden määrät olivat vuosina 2015- 2018 ylittäneet puuntuotannollisesti kestävän tason. Kuvasarjassa keltaisen ja ruskean sävyillä väritetty alue kasvoi kuin pullataikina.

Tarkemmin katsoen tosin olikin niin, että kuvassa laajeni myös - ja etenkin - keltaisella merkitty alue, joka kuvasi alueita, joissa oli hakattu 86-99 prosenttia eli vain melkein kestävän hakkuun määrä. Siitä huolimatta kuvan otsikossa siis luki suurella fontilla, että "Kestävän hakkuukertymäarvion ylityksen vuonna..."

Grafiikka oli siis yksiselitteisesti harhaanjohtava valeuutinen.

Itse huomasin tämän vasta siinä vaiheessa kun kirjoitin tätä tekstiä. Kuinkahan monelle Ylen asiakkaalle koko asia jäi huomaamatta kokonaan?

No miksi sitten ryhdyin kirjoittamaan koko tekstiä ellen huomannut edelle kuvaamaani yksityiskohtaa ennen tietokoneeni näppäimistön kimppuun käymistä?

Se johtui siitä, että tiesin metsähakkuiden olleen vuonna 2018 kaikkien aikojen korkeimmalla tasolla ja romahtaneen siitä viime vuonna (asiasta saa käsityksen esimerkiksi täältä). Mutta tästä tosiasiasta ei koko Ylen juttu maininnut halaistua sanaa.

Mutta niin, ne koppakuoriaiset. Jutun alkupuolella haastatellun professori Mikko Mönkkösen mukaan "metsiä hoidetaan tänä päivänä niin, että puut kasvavat hyvin ja ne eivät kuole. Kun ne korjataan pois niin sinne ei jätetä puuta lahoamaan."

Väite on absurdi, sillä Suomessa on erilaisten sertifiointijärjestelmien mukaisesti jätettävä kaikille hakkuualoille tietty määrä säästöpuita, jotka joko jatkavat kasvuaan tai kaatuvat tuuleen. Niinpä jutun loppupuolella - jonne vain osa lukijoista jaksaa - haastateltu Etelä-Karjalan metsänhoitoyhdistyksen johtaja Markku Vaario kertoi Luonnonvarakeskuksen tutkimukseen perustuen, että lahopuun määrä on 1990-puolivälistä alkaen kasvanut Etelä-Suomessa, vaikka Pohjois-Suomessa näin ei olekaan käynyt.

Siten myös professori Mönkkösen lausunnon sisältö oli valeuutinen.

Minun nähdäkseni Ylen juttu onkin tiedonvälityksen sijasta osa sitä propagandaa, jolla pyritään ajamaan alas suomalaista avohakkuisiin ja aktiiviseen metsänuudistamiseen perustuvaa metsätaloutta. Ja jossa - kuten tämäkin juttu osoitti - keinoina ovat asiakkaiden harhaanjohtaminen ja suoranainen valeuutisointi.

Tämän toiminnan syitä en pysty ymmärtämään, sillä nykyaikainen metsänhoito on nopeasti lisännyt suomalaisten metsien puumäärää, kasvattanut yli 120 vuotiaiden puiden määriä metsissämme sekä - kuten edelle kirjoitin - nostanut viime aikoina myös lahopuuston määriä metsissämme. Siten jo nyt on nähtävissä, että suomalainen metsätalous saavuttanee hyvinkin nopeasti tilanteen, jossa myös luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen saadaan loppumaan sen lisäksi, että puuta riittää myös teollisuudelle jalostettavaksi ja sitomaan hiilidioksidia ilmasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kolmannes pinta-alasta on suojeltava
Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?
Kansalaiset haluavat ensisijaisesti metsien monimuotoisuutta - entä sitten?

Mikä on aiheuttanut selkärankaisten eläinten määrän romahduksen?

Helsingin Sanomat luetteli pääkirjoituksessaan syitä sille, miksi maapallon selkärankaiset eläimet ovat uhattuna. Sen mukaan "elinympäristöjen pilaantuminen ja katoaminen, liiallinen metsästys ja kalastus, saasteet, vieraslajit sekä ilmastonmuutos ajavat lajeja yhä ahtaammalle".

Hiukan myöhemmin pääkirjoitus vielä tähdentää, että "syynä ahdinkoon on kasvava kulutus. Lajit katoavat, koska ihmiset kuluttavat liikaa luonnonvaroja ja päästävät ilmaan liikaa hiilidioksidia. Maapallo ei uusiudu samaa tahtia."

Toimenpiteeksi lehti ehdottaa, että "suunnan kääntämiseksi tarvitaan toimia niin valtioilta, yrityksiltä kuin kuluttajiltakin, jotta vastuullinen, luonnonvaroja säästävä hyödykkeiden tuotanto ja kulutus pääsee vallalle".

Maapallon selkärankaisten eläinten lukumäärän väheneminen on sinänsä tosiasia, jota ei voi kiistää. Esimerkiksi National Geographic -lehti julkaisi jo pari vuotta sitten samasta aiheesta kirjoituksen. Sen mukaan eläinten väheneminen johtuu lähinnä sopivien elinympäristöjen katoamisesta ja tuhoutumisesta, metsästyksestä ja kalastuksesta, ilmastonmuutoksesta, ympäristön saastumisesta, tautien leviämisestä sekä vieraslajeista.

Mikä mielenkiintoisinta, National Geographicin jutussa todettiin, että eläinten lukumäärän lasku tapahtuu kehitysmaissa. Korkean elintason maissa niiden määrä on vähenemisen sijaan kasvanut kymmenellä prosentilla. Tästä ei Helsingin Sanomien päätoimittaja hiiskahda sanallakaan.

Se, minkä molemmat lehdet jättävät kertomatta liittyy eläinten määrän laskemisen perimmäiseen syyhyn. Se on väestönkasvu kehitysmaissa, josta seuraavat jutuissa mainitut eläinten määrien vähenemiset.

Enemmän ihmisiä tarkoittaa elintilan valtaamista luonnolta eli elinympäristöjen tuhoutumista, lisääntyvää ruuan kulutusta ja siten myös niin metsästystä ja kalastusta kuin peltojen raivaustakin, lisääntyvää kasvihuonekaasujen ja saasteiden tuottamista sekä ihmisen mukana leviävien taudinaiheuttajien ja vieraslajien liikkumista. Siten edellä siteeratuissa lehdissä mainitut syyt eläinten vähenemiselle ovat kaikki seurausta liiallisesta väestönkasvusta, joka on ymmärrettävä eläinlajien vähenemisen perussyyksi.

Siksi Helsingin Sanomien ehdotus ongelman ratkaisemiseksi on tehoton. Väestönkasvu ei pienene sellaisilla valtioiden, yritysten ja kuluttajien toimilla, joilla vastuullinen, luonnonvaroja säästävä hyödykkeiden tuotanto ja kulutus pääsee vallalle. Siksi niiden esille nostaminen on älyllisesti epärehellistä samaan tapaan kuin olisi väite Saharan erämaan muuttamisesta maapallon ruoka-aitaksi kastelukannun avulla.

Älyllisen epärehellisyyden sijasta olisi puututtava edellä mainittuun perussyyhyn. Maailman väestönkasvu on nykyisin keskittynyt kehitysmaihin, erityisesti Afrikkaan. Sen väkiluku kasvaa vuosittain kymmenillä miljoonilla ja saavuttanee neljän miljardin ihmisen rajan tällä vuosisadalla. Jos ja kun niin käy, jokainen voi mielessään todeta kuinka paljon maanosan eläimille jää elintilaa.

Suuri kysymys kuuluukin, että miksi kehitysmaiden väestönkasvulle ei tehdä mitään? Miksei kehitysapuun sidota tehokkaita Kiinan mallin mukaisia väestöohjelmia? Miksei noiden maiden naista lapsentekokoneeksi alistaviin kulttuureihin tartuta? Ja miksi katastrofitilanteissa tuhoalueille syydetään apua, jotta saadaan varmistetuksi ympäristön ja taloudellisen kestokyvyn kannalta liiallisen väestömäärän säilyminen?

Niin, kyllä minä tiedän. Itsenäisen valtion asioihin ei ole lupa puuttua ulkopuolelta, kaikki kulttuurit ovat erilaisia mutta samanarvoisia ja hädässä olevaa on autettava. Kaikki omalla tavallaan hyviä asioita, mutta niistä kiinni pitämisen lopputulos on negatiivinen niin luonnon kuin ihmiskunnankin kannalta. Hyvät aikomukset ovat siis jälleen kerran kiveämässä tietä helvettiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nöyristelyn aika on ohi
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin
Sodassa, rakkaudessa ja tiedonvälityksessä kaikki on sallittua

Oravatarina

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu harmaa- ja punaoravan eli meikäläisen oravan välisestä kilpailusta, jonka seurauksena alkuperäinen oravalaji uhkaa kadota kokonaan Iso-Britanniasta. Uutinen on merkittävä kahdesta syystä.

Ensinnäkin se kertoo siitä, mitä biodiversiteetille tapahtuu ihmisten siirrellessä eliölajeja paikasta toiseen. Ekologisesti (ja yleensä myös taksonomisesti) läheisten lajien välille syntyy kilpailua, jonka seurauksena alkuperäinen laji saattaa taantua ja jopa hävitä kokonaan.

Tästä on useita esimerkkejä Suomessakin, tunnetuimpina vesikon tappio amerikkalaiselle minkille sekä menossa oleva jokiravun katoaminen täpläravun vallatessa vesistön toisensa jälkeen. Rapujen tapaus muistuttaa erityisen paljon Englannin oravatragediaa, sillä myös siinä lajien väliseen kilpailuun liittyy eläimen mukana siirtynyt taudinaiheuttaja (vieraslaji sekin). Oravan tapauksessa kyseessä on virus, ravun tapauksessa rapuruttoa aiheuttava munasieni.

Toiseksi oravien tragedia kertoo hyvää tarkoittavien ihmisten pohjattomasta typeryydestä. HS:n jutussa kerrottiin BBC:n luontoreportterin kutsuvan punaoravan pelastamista yrittäviä ihmisiä "hulluiksi ja tunteellisen rasismin sokeuttamiksi". Näkemys perustunee reportterin vastenmielisyyteen pörröisten harmaaoravien tappamista kohtaan. Samalla hän kuitenkin on täysin kylmä kokonaisen lajin säilymisen suhteen: onko se viisasta ja rationaalisen suvaitsevaista tarkkasilmäisyyttä?

Asiaan liittyy vielä HS:n jutussa mainitsematta jäänyt nyanssi Italiasta (valitan, en löytänyt viitettä), jonne harmaaorava on myös levinnyt. Siellä vieraslaji havaittiin ajoissa ja sen hävittäminen olisi aluksi ollut hyvinkin mahdollista. Myös viranomaiset ymmärisivät asian tärkeyden ja myönsivät tappoluvat nopeasti.

Valitettavasti eläintensuojelijat saivat vihiä tapahtumista ja masinoivat tunteellisen vastalausemyrskyn. Sen seurauksena paikalliset poliitikot peruivat harmaaoravien tappoluvat väliaikaisesti. Näin laji pääsi leviämään niin laajalle alueelle, ettei sen eliminointi ole enää mahdollista.

Toisin sanoen italialaisten eläintensuojelijoiden aktiivisuuden seurauksena on vaarannettu koko Euroopan alueella elävien punaoravien tulevaisuus. Itse tulenkin nykyisin aina surulliseksi katsellessani oravia, koska koen näkeväni "elävän, mutta kuolleen" lajin edustajan.

Toivottavasti olen kuitenkin väärässä, ja HS:n jutussa mainittu Petri Nummi oikeassa: ehkäpä boreaalinen metsä on sellainen elinympäristö, jossa punaorava pystyy voittamaan harmaaoravan kilpailussa ekologisesta lokerosta viruksesta huolimatta.

Jokiravulla ei liene sitäkään pientä mahdollisuutta. Kiitos joidenkin ravustajien pohjattoman typeryyden tuhota saalistusvetensä joko desinfioimattomilla välineillä tai suorastaan täplärapua uusiin vesistöihin levittämällä.

Näin on käynyt omillakin ravustusvesilläni, ensin jokirapu tuhottiin ja nyt odotellaan täplärapujen kasvamista. Samalla alkuperäisen suomalaisen ravun potentiallinen elintila väheni ja sukupuutto lähestyi yhdellä vesistöllä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sus siunatkoon
Vieraita tuholaisia metsissä
Influenssavirus ja sen kaveri?

Sodassa, rakkaudessa ja tiedonvälityksessä kaikki on sallittua

Tiedonvälitys on tunnetusti hankalaa. Dublinissa, Irlannissa, paikalliset väitöskirjatyöntekijät kehittivät uuden tiedeviestinnän keinon. He painattivat olutlasin alustoja, joissa kerrottiin erilaisia biodiversiteettiin liittyviä faktoja. Sellaisia kuin "tarvitaan ainakin neljä mehiläistä tuottamaan omenat yhtä siiderituoppia varten". Tai että "flamingo on syntyessään harmaa".

Tavoitteena oli paitsi kertoa juomia naukkaileville baarin asiakkaille mielenkiintoisia pikkutietoja, saada heidät huomaamaan kuinka arvokasta biodiversiteetti on jokapäiväisessä elämässämme. Toisin sanoen kertoa, miksi biodiversiteetin säilyttäminen on tärkeää.

Alkujaan jatko-opiskelijat olivat vieneet alustojaan vain baareihin, joiden asiakaskunta koostui yliopisto-opiskelijoista ja opettajista, mutta laajensivat pian työväenluokan suosimiin pubeihin. Jälkimmäisissä baarimikot ensin katsoivat nuoria tiedotekauppiaita vinoon, mutta pian yksi heistä soitti opiskelijoiden puuhamiehelle ja kertoi, että myös hänen kollegansa haluaisi näitä oluenalaisia tiedotusvälineitä omaan pubiinsa.

Tästä innostuneena jatko-opiskelijat olivat viime lokakuussa tuottamassa 20 000 kappaleen lisäpainosta tiedonvälitteestään jakaakseen sen edelleen pariinkymmeneen uuteen pubiin.

Aika näyttää onko tällä tiedotuskampanjalla mitään vaikutusta irlantilaisten asenteisiin biodiversiteettiä kohtaan. Mutta on kyllä myönnettävä, että ainakaan luovaa ongelmanratkaisukykyä näiltä tohtorikoulutettavilta ei puutu. Mainiota!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?
Yksisarvisia
Muut syyt hukassa