Ihmisen paikasta toiseen siirtämiä vieraslajeja pidetään yhtenä pahimmista maailman monimuotoisuutta uhkaavista asioista. Uuteen paikkaan siirretty eliölaji saattaa syrjäyttää samalla paikalla luontaisesti esiintyvän lajin joko kilpailemalla tämän kanssa samoista resursseista, saalistamalla sen sukupuuttoon tai levittämällä mukanaan tauteja.
Nyt on Euroopan Unioni saanut aikaiseksi päätöksen vieraslajien levittämisen rajoittamisesta. Suomi on ollut negatiivisesti aktiivinen neuvotteluissa ja vastustanut täpläravun hävittämistä. Niinpä sitä saa Suomessa pyydystää ja myydä myös jatkossa. Sen sijaan täplärapua ei saa enää siirtää laillisesti vesistöstä toiseen.
Täplärapu on amerikkalainen eliö. Se levittää mukanaan rapuruttoa, joka romahdutti 1900-luvun alussa kotimaisen jokirapukannan. Ennen romahdusta Suomessa pyydettiin vuosittain jopa 20 miljoonaa rapua. Nykysaalis on murto-osa siitä.
Käytännössä jokirapua on levitetty Suomessa sekä laillisesti että laittomasti. Viime vuosien suurin katastrofi on ollut täpläravun luvaton levittäminen Oulujoen vesistöön - ja sen seurauksena paikallisen jokirapukannan romahtaminen. On siis selvää, ettei täpläravun levitys lopu tähän EU:n vieraslajipäätökseen, vaan innokkaat ja ymmärtämättömät ravustajat jatkavan sen levittämistä myös tulevaisuudessa kunnes jokiravun elintila Suomen järvistä katoaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiertomatka Australian tulimerestä Suomeen
Oravatarina
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rapurutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rapurutto. Näytä kaikki tekstit
tiistai 8. joulukuuta 2015
maanantai 21. lokakuuta 2013
Kiertomatka Australian tulimerestä Suomeen
Australiassa menee juuri nyt aika huonosti. Tai ainakin siellä tapahtuu opettavaisia asioita.
Ensinnäkin uutiset kertovat, että maastopalot uhkaavat jopa Sydneyn suurkaupunkia. Savu leijailee taivaalla ja maasto on sammutustöiden kannalta hankalaa. Myös kevät (Australia on eteläisellä pallonpuoliskolla) on yleensä kuiva ja perinteisesti otollista aikaa maastopaloille. Ja tänä vuonna vielä tavallistakin kuivempi.
Palojen seurauksena Australian pääministeri on joutunut selittelemään aiemmin kovin kielteistä kantaansa ilmastonmuutokseen. Ilmastopolitiikan muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua tämän kevään tuhoihin, vaan ne olisi tavalla tai toisella pystyttävä torjumaan tässä ja nyt. Toivottavasti Australiasta löytyy osaamista siihen.
Toinen, ja paljon vähemmän uutisoitu tapaus koskee Australian ainutlaajuisen laajaa myrttikasvilajistoa. Sitä uhkaa nimittäin ruostekasvitauti, joka on levinnyt Havaijilta muutama vuosi sitten Asutraliaan. Tauti on siitä ikävä, että se on Australiassa levinnyt jo yli 100 kasvilajiin ja saattaa levitä vielä lähes 900 muuhun. Australian luonto on siis todellisessa vaarassa.
Ruostetaudin leviäminen tapahtui varautumisesta huolimatta. Australiassa on varsin tiukka suhtautuminen maahan tuotaviin kasveihin. Maastopaloihinkin on epäilemättä varauduttu, ovathan ne lähes jokavuotisia. Mutta silti edelle kirjaamani katastrofit ovat Australialaisten keskellä juuri tänä keväänä.
Australiassa tapahtuneet suuren mittaluokan katastrofit opettavat meille siis sen, miten vaikeata on ehkäistä ikäviä asioita. Tai siis hetkinen: näistähän kumpikaan ei oikeastaan ole ollenkaan välttämättä luonnonkatatrofi, vaan ihmisen käyttäytymisen seurausta. Joku toi Havaijilta ruosteisen kasvin Australiaan ja on myös mahdollista että maastopalot saivat alkunsa maan armeijan huolimattomasta käytöksestä.
Olen siis taipuvainen näkemään Australian ongelmat merkiksi siitä, kuinka vaikeaa ihmisen käyttäytymistä on muuttaa. Riski Sydneyn alueen maastopaloista oli hyvin tiedossa ja samoin Australiassa oltiin erittäin tietoisia kasvikaupan vaaroista. Tästä huolimatta molemmat katastrofit ovat syntyneet ja jatkavat tuhojaan Australiassa.
Esimerkkejä riittää Suomestakin: esimerkiksi rapurutto leviää vuodesta toiseen vesistöissämme, koska aina joku haluaa siirtyä yhdestä vesistöstä toiseen ruttoisen pyyntivälineen kanssa. Myös nuoria kuolee edelleen moottoriliikenteessä suhteettoman paljon, koska autokoulun turvallisuusopit painuvat unholaan nuorten miesten hurmaannuttua autojensa hevosvoimiin. Sen sijaan metsäpaloja meillä ei juuri ole: kiitos valvontajärjestelmän, viileän ilmaston ja suomalaisen metsäpalo-osaamisen.
Kierrettyäni Australian kautta Suomeen jään lopuksi kysymään itseltäni sekä arvoisalta lukijalta seuraavaa kysymystä. Miten voisimme parhaiten ehkäistä vahingoista ja välinpitämättömyydestä johtuvia suurimittaisia tuhoja? Onko se mahdollista, vai pitääkö meidän ainoastaan nostaa kädet pystyyn mahdottoman tehtävän edessä? Jos näin, niin miksi lajiamme sitten kutsutaan nimellä Homo sapiens - viisas ihminen?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Väkivaltakasvatusta nuorille
Oravatarina
Australian ilmasto vaihtelee ennen näkemättömällä tavalla
Ensinnäkin uutiset kertovat, että maastopalot uhkaavat jopa Sydneyn suurkaupunkia. Savu leijailee taivaalla ja maasto on sammutustöiden kannalta hankalaa. Myös kevät (Australia on eteläisellä pallonpuoliskolla) on yleensä kuiva ja perinteisesti otollista aikaa maastopaloille. Ja tänä vuonna vielä tavallistakin kuivempi.
Palojen seurauksena Australian pääministeri on joutunut selittelemään aiemmin kovin kielteistä kantaansa ilmastonmuutokseen. Ilmastopolitiikan muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua tämän kevään tuhoihin, vaan ne olisi tavalla tai toisella pystyttävä torjumaan tässä ja nyt. Toivottavasti Australiasta löytyy osaamista siihen.
Toinen, ja paljon vähemmän uutisoitu tapaus koskee Australian ainutlaajuisen laajaa myrttikasvilajistoa. Sitä uhkaa nimittäin ruostekasvitauti, joka on levinnyt Havaijilta muutama vuosi sitten Asutraliaan. Tauti on siitä ikävä, että se on Australiassa levinnyt jo yli 100 kasvilajiin ja saattaa levitä vielä lähes 900 muuhun. Australian luonto on siis todellisessa vaarassa.
Ruostetaudin leviäminen tapahtui varautumisesta huolimatta. Australiassa on varsin tiukka suhtautuminen maahan tuotaviin kasveihin. Maastopaloihinkin on epäilemättä varauduttu, ovathan ne lähes jokavuotisia. Mutta silti edelle kirjaamani katastrofit ovat Australialaisten keskellä juuri tänä keväänä.
Australiassa tapahtuneet suuren mittaluokan katastrofit opettavat meille siis sen, miten vaikeata on ehkäistä ikäviä asioita. Tai siis hetkinen: näistähän kumpikaan ei oikeastaan ole ollenkaan välttämättä luonnonkatatrofi, vaan ihmisen käyttäytymisen seurausta. Joku toi Havaijilta ruosteisen kasvin Australiaan ja on myös mahdollista että maastopalot saivat alkunsa maan armeijan huolimattomasta käytöksestä.
Olen siis taipuvainen näkemään Australian ongelmat merkiksi siitä, kuinka vaikeaa ihmisen käyttäytymistä on muuttaa. Riski Sydneyn alueen maastopaloista oli hyvin tiedossa ja samoin Australiassa oltiin erittäin tietoisia kasvikaupan vaaroista. Tästä huolimatta molemmat katastrofit ovat syntyneet ja jatkavat tuhojaan Australiassa.
Esimerkkejä riittää Suomestakin: esimerkiksi rapurutto leviää vuodesta toiseen vesistöissämme, koska aina joku haluaa siirtyä yhdestä vesistöstä toiseen ruttoisen pyyntivälineen kanssa. Myös nuoria kuolee edelleen moottoriliikenteessä suhteettoman paljon, koska autokoulun turvallisuusopit painuvat unholaan nuorten miesten hurmaannuttua autojensa hevosvoimiin. Sen sijaan metsäpaloja meillä ei juuri ole: kiitos valvontajärjestelmän, viileän ilmaston ja suomalaisen metsäpalo-osaamisen.
Kierrettyäni Australian kautta Suomeen jään lopuksi kysymään itseltäni sekä arvoisalta lukijalta seuraavaa kysymystä. Miten voisimme parhaiten ehkäistä vahingoista ja välinpitämättömyydestä johtuvia suurimittaisia tuhoja? Onko se mahdollista, vai pitääkö meidän ainoastaan nostaa kädet pystyyn mahdottoman tehtävän edessä? Jos näin, niin miksi lajiamme sitten kutsutaan nimellä Homo sapiens - viisas ihminen?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Väkivaltakasvatusta nuorille
Oravatarina
Australian ilmasto vaihtelee ennen näkemättömällä tavalla
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Oravatarina
Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu harmaa- ja punaoravan eli meikäläisen oravan välisestä kilpailusta, jonka seurauksena alkuperäinen oravalaji uhkaa kadota kokonaan Iso-Britanniasta. Uutinen on merkittävä kahdesta syystä.
Ensinnäkin se kertoo siitä, mitä biodiversiteetille tapahtuu ihmisten siirrellessä eliölajeja paikasta toiseen. Ekologisesti (ja yleensä myös taksonomisesti) läheisten lajien välille syntyy kilpailua, jonka seurauksena alkuperäinen laji saattaa taantua ja jopa hävitä kokonaan.
Tästä on useita esimerkkejä Suomessakin, tunnetuimpina vesikon tappio amerikkalaiselle minkille sekä menossa oleva jokiravun katoaminen täpläravun vallatessa vesistön toisensa jälkeen. Rapujen tapaus muistuttaa erityisen paljon Englannin oravatragediaa, sillä myös siinä lajien väliseen kilpailuun liittyy eläimen mukana siirtynyt taudinaiheuttaja (vieraslaji sekin). Oravan tapauksessa kyseessä on virus, ravun tapauksessa rapuruttoa aiheuttava munasieni.
Toiseksi oravien tragedia kertoo hyvää tarkoittavien ihmisten pohjattomasta typeryydestä. HS:n jutussa kerrottiin BBC:n luontoreportterin kutsuvan punaoravan pelastamista yrittäviä ihmisiä "hulluiksi ja tunteellisen rasismin sokeuttamiksi". Näkemys perustunee reportterin vastenmielisyyteen pörröisten harmaaoravien tappamista kohtaan. Samalla hän kuitenkin on täysin kylmä kokonaisen lajin säilymisen suhteen: onko se viisasta ja rationaalisen suvaitsevaista tarkkasilmäisyyttä?
Asiaan liittyy vielä HS:n jutussa mainitsematta jäänyt nyanssi Italiasta (valitan, en löytänyt viitettä), jonne harmaaorava on myös levinnyt. Siellä vieraslaji havaittiin ajoissa ja sen hävittäminen olisi aluksi ollut hyvinkin mahdollista. Myös viranomaiset ymmärisivät asian tärkeyden ja myönsivät tappoluvat nopeasti.
Valitettavasti eläintensuojelijat saivat vihiä tapahtumista ja masinoivat tunteellisen vastalausemyrskyn. Sen seurauksena paikalliset poliitikot peruivat harmaaoravien tappoluvat väliaikaisesti. Näin laji pääsi leviämään niin laajalle alueelle, ettei sen eliminointi ole enää mahdollista.
Toisin sanoen italialaisten eläintensuojelijoiden aktiivisuuden seurauksena on vaarannettu koko Euroopan alueella elävien punaoravien tulevaisuus. Itse tulenkin nykyisin aina surulliseksi katsellessani oravia, koska koen näkeväni "elävän, mutta kuolleen" lajin edustajan.
Toivottavasti olen kuitenkin väärässä, ja HS:n jutussa mainittu Petri Nummi oikeassa: ehkäpä boreaalinen metsä on sellainen elinympäristö, jossa punaorava pystyy voittamaan harmaaoravan kilpailussa ekologisesta lokerosta viruksesta huolimatta.
Jokiravulla ei liene sitäkään pientä mahdollisuutta. Kiitos joidenkin ravustajien pohjattoman typeryyden tuhota saalistusvetensä joko desinfioimattomilla välineillä tai suorastaan täplärapua uusiin vesistöihin levittämällä.
Näin on käynyt omillakin ravustusvesilläni, ensin jokirapu tuhottiin ja nyt odotellaan täplärapujen kasvamista. Samalla alkuperäisen suomalaisen ravun potentiallinen elintila väheni ja sukupuutto lähestyi yhdellä vesistöllä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sus siunatkoon
Vieraita tuholaisia metsissä
Influenssavirus ja sen kaveri?
Ensinnäkin se kertoo siitä, mitä biodiversiteetille tapahtuu ihmisten siirrellessä eliölajeja paikasta toiseen. Ekologisesti (ja yleensä myös taksonomisesti) läheisten lajien välille syntyy kilpailua, jonka seurauksena alkuperäinen laji saattaa taantua ja jopa hävitä kokonaan.
Tästä on useita esimerkkejä Suomessakin, tunnetuimpina vesikon tappio amerikkalaiselle minkille sekä menossa oleva jokiravun katoaminen täpläravun vallatessa vesistön toisensa jälkeen. Rapujen tapaus muistuttaa erityisen paljon Englannin oravatragediaa, sillä myös siinä lajien väliseen kilpailuun liittyy eläimen mukana siirtynyt taudinaiheuttaja (vieraslaji sekin). Oravan tapauksessa kyseessä on virus, ravun tapauksessa rapuruttoa aiheuttava munasieni.
Toiseksi oravien tragedia kertoo hyvää tarkoittavien ihmisten pohjattomasta typeryydestä. HS:n jutussa kerrottiin BBC:n luontoreportterin kutsuvan punaoravan pelastamista yrittäviä ihmisiä "hulluiksi ja tunteellisen rasismin sokeuttamiksi". Näkemys perustunee reportterin vastenmielisyyteen pörröisten harmaaoravien tappamista kohtaan. Samalla hän kuitenkin on täysin kylmä kokonaisen lajin säilymisen suhteen: onko se viisasta ja rationaalisen suvaitsevaista tarkkasilmäisyyttä?
Asiaan liittyy vielä HS:n jutussa mainitsematta jäänyt nyanssi Italiasta (valitan, en löytänyt viitettä), jonne harmaaorava on myös levinnyt. Siellä vieraslaji havaittiin ajoissa ja sen hävittäminen olisi aluksi ollut hyvinkin mahdollista. Myös viranomaiset ymmärisivät asian tärkeyden ja myönsivät tappoluvat nopeasti.
Valitettavasti eläintensuojelijat saivat vihiä tapahtumista ja masinoivat tunteellisen vastalausemyrskyn. Sen seurauksena paikalliset poliitikot peruivat harmaaoravien tappoluvat väliaikaisesti. Näin laji pääsi leviämään niin laajalle alueelle, ettei sen eliminointi ole enää mahdollista.
Toisin sanoen italialaisten eläintensuojelijoiden aktiivisuuden seurauksena on vaarannettu koko Euroopan alueella elävien punaoravien tulevaisuus. Itse tulenkin nykyisin aina surulliseksi katsellessani oravia, koska koen näkeväni "elävän, mutta kuolleen" lajin edustajan.
Toivottavasti olen kuitenkin väärässä, ja HS:n jutussa mainittu Petri Nummi oikeassa: ehkäpä boreaalinen metsä on sellainen elinympäristö, jossa punaorava pystyy voittamaan harmaaoravan kilpailussa ekologisesta lokerosta viruksesta huolimatta.
Jokiravulla ei liene sitäkään pientä mahdollisuutta. Kiitos joidenkin ravustajien pohjattoman typeryyden tuhota saalistusvetensä joko desinfioimattomilla välineillä tai suorastaan täplärapua uusiin vesistöihin levittämällä.
Näin on käynyt omillakin ravustusvesilläni, ensin jokirapu tuhottiin ja nyt odotellaan täplärapujen kasvamista. Samalla alkuperäisen suomalaisen ravun potentiallinen elintila väheni ja sukupuutto lähestyi yhdellä vesistöllä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sus siunatkoon
Vieraita tuholaisia metsissä
Influenssavirus ja sen kaveri?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
