Vaihtoehtoja tuhansien virkamiesten irtisanomiselle ja byrokratian hidastumiselle

Valtiovarainmimisteriön virkamies kertoi, että hallituksen päätökset julkisen talouden supistamisesta saattavat johtaa tuhansien virkamiesten irtisanomisiin. Näin siksi, että henkilöstökulut ovat virastoissa ylivoimaisesti suurin kuluerä. 

Tämän välttämiseksi etsitään eri ministeriöissä säästökohteita, jotka tullaan esittelemään hallitukselle toukokuun loppupuolella. Ammattiyhdistysliikkeen edustajan mukaan irtisanomiset johtaisivat kansalaisille ja yrityksille erilaisten tarkastusten, luvitusten ja vaikkapa rahoituspäätösten saamisen hidastumisena.

Mikä siis neuvoksi tällaisessa tilanteessa?

Mieleeni tuli tänä aamuna kaksi eri vaihtoehtoa, joilla edellä kuvatuista ongelmista voitaisiin selvitä. Niistä ensimmäinen on virkamiesten vapaaehtoinen palkanlasku, jolla vähentynyt budjettirahoitus voitaisiin jakaa tasan kaikkien valtion palkkarenkien kesken. Tähän olisi hyvin varaa, sillä valtio maksaa nykyisin työntekijöilleen selvästi korkeampia palkkoja kuin yksityinen tai kuntasektori.

Näin julkisen hallinnon työpaikat voitaisiin säilyttää huolimatta valtion vähentyneestä palkanmaksukyvystä. Eikä asia tarvitsisi sen enempää kuin valtiolla työtä tekevien yhteisen päätöksen, jonka työnantaja tulisi epäilemättä hyväksymään. Ja virkamiehet ja muut valtion työntekijät voisivat sen jälkeen saada hyvää mieltä siitä, että he ovat kyenneet mittavaan solidaarisuustekoon. 

Toinen mieleeni tullut seikka koskee sitä, miten voitaisiin vähentää tarkastusten, luvitusten ja vaikkapa rahoituspäätösten - eli byrokratian - hidastumista. Se olisi yksinkertaista, rakas Watson, sanoisi Sherlock Holmes.

Hallitus ja eduskunta voisivat nimittäin seuraavaksi purkaa erilaisten tarkastusten, luvitusten ja vaikkapa rahoituspäätösten määrää julkisessa hallinnossa. Eli ryhtyä byrokratian supistamistalkoisiin. 

Se kannattaisi aloittaa vähiten tarpeellisesta byrokratiasta ja jatkaa niin pitkälle, että valtion jäljelle jäävä työvoima selviäisi siitä - mieluiten - jopa sukkelammin kuin valtion nykyinen renkiarmeija tämänhetkisestä byrokratiasta. Tässä suhteessa aloitteen voisi hallituksen lisäksi ottaa myös poliittinen oppositio, joka näin toimimalla voisi osoittaa olevansa rakentava voima suomalaisessa yhteiskunnassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Olli Rehn tarjoaa poliitikoille karvasta lääkettä
Julkinen raha johtaa lailliseen korruptioon
Terveydenhuolto tuli äärimmäiselle rajalle

Li Andersson ajaisi Suomen konkurssiin

Suomen valtionvelka on viime vuosina kasvanut hurjaa vauhtia. Nykyisen hallituksen aloittaessa vuonna 2019 se oli noin 106 miljardia, mutta viime vuonna jo pitkälle yli 141 miljardia euroa. 

Siksi valtiovarainministeriön virkamiehet ja vastuulliset puolueet ovat ilmoittaneet, että asiaan on tultava muutos. Mutta mitä teki Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. 

MTV3:n mukaan maamme vasemmistolaisimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja ilmoitti, ettei suurin sopeutuksiin olisi varaa enempää kuin puoli miljardia ja arveli, että verotusta voisi kuitenkin kiristää 2,5 miljardilla eurolla. 

Toisin sanoen Andersson ei halua tinkiä edes rahan lahjoittamisesta maailmalle - Suomen kuluvan vuoden budjetissahan on varattu 0,9 miljardia euroa esimerkiksi kehitysavulle, jollainen ei ole tähän mennessä nostanut yhtäkään kehitysmaata köyhyydestään. Ja maamme pieni Liberaalipuolue on tehnyt yli yhdeksän miljardin euron leikkauslistan, johon kuuluu sen mukaan vain kohteita, joita valtion ei edes pitäisi rahoittaa.

Lisäksi edesmenneen jazzpianisti Claes Anderssonin tytär näkee tarpeelliseksi lisätä suomalaisten verotaakkaa entisestään, vaikka se kuuluu jo nykyisin maailman raskaimpiin. Ja kohtuuttoman veroruuvin tiedetään heikentävän talouden kehitystä sekä lisäävän harmaata taloutta. Toisin sanoen Li Anderssonin ajama talouslinja ajaisi maamme ennemmin tai myöhemmin konkurssiin ja maailmanpankin holhoukseen. 

Edelle kirjoitetun ulostulon valossa onkin hämmästyttävää, että Anderssonin puolueella on edelleenkin yli kahdeksan prosentin kannatus. Toivottavasti ministeri-puheenjohtajan järjettömyys kuitenkin tuli ymmärrettäväksi viimeistään tässä käsitellyn lausunnon valossa ja hänen kannattajansa siirtyvät kevään vaaleissa jonkin vastuullisemman puolueen äänestäjiksi. 

PS kello 12.50: Luulo ei ole tiedon väärtti. Li ei ole Claesin tytär, vaikka olin jostain syystä luullut niin. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen koulutus Chilen ja Turkin tasolla, mutta miksi?
Li Andersson pesi kätensä Kaarinan kouluhelvetistä
Veronica Honkasalolle demokratia on verovarojen lennättämistä taivaan tuuliin

Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Tämä on kuudestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi onnistui luovimaan toisen maailmansodan jälkeen Paasikiven-Kekkosen-linjana tunnetuksi tulleen suomettumispolitiikan varjossa kohti läntistä maailmaa. Samalla nuorison koulutustaso nousi oleellisesti, mutta synnytti äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, jonka käyttövoima kuihtui elintason nousun ja maastamuuton seurauksena.

Seuraavassa vaiheessa 1980-luvun Suomi suuntasi kohti vertaansa vailla olevaa taloudellista nousua.  Sen käyttövoimana oli rahapolitiikan liberalisointi, joka salli pankeille oikeuden liikutella ulkomaisia valuuttoja ja myöntää niihin perustuen valuuttalainoja myös yrityksille, joilla ei ollut ulkomaisissa valuutoissa laskutettavia tuloja. Samalla kuitenkin jätettiin Suomen markka poliittisesti säädellyksi eli sen arvo jäi vapauttamatta markkinavoimien päätettäväksi.

Tämä ristiriita loi pohjan 1990-luvun laman poikkeukselliselle syvyydelle Suomessa. Valuuttalainojen vapautumisen seurauksena markkinoille tulvi rahaa, joka suuntautui lähinnä kotimarkkinoille. Samaan aikaan vahvan markan politiikka kuristi vientiyrityksiä ja poliittisella tasolla tiukasti kielletyt devalvaatio-odotukset nostivat kotimaisia korkotasoja. 

Niinpä Suomen markka sidottiin euron edeltäjään eli ecuun ylikorkealla kurssilla. Lopulta koko rakennelma kaatui, pankkeja meni konkurssiin ja erityisesti kotimarkkinayrityksiä sortui pakkodevalvaation jälkeen kohtuuttoman kalliiksi käyneisiin valuuttalainoihinsa, valtion velka räjähti kasvuun, vientiyritysten kilpailukyky väheni, työttömyysaste nousi tolkuttomiin mittoihin ja velkaiset ihmiset menettivät tulevaisuutensa joutuessaan vararikkoon.

Kaiken tämän seurauksena markka päästettiin lopulta kellumaan, minkä seurauksena vientiyritysten kilpailukyky parani nopeasti. Sen seurauksena Suomen talous muuttui Nokian menestyksen myötä suuryritysvetoiseksi ja alihankintavetoiseksi. Samalla suomalaiset suuryritykset alkoivat kansainvälistyä ripeästi. 

Laman syvyyteen vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton samaan aikaan tapahtunut romahtaminen, jonka seurauksena idänkauppa romahti. Sen seurauksena suomalaiset poliitikot jättivät käyttämättä tilaisuuden liittyä entisten Varsovan liiton jäsenten ja Neuvostoliitosta irronneiden Baltian maiden tavoin läntiseen sotilasliittoon eli NATO:n, koska se olisi osoittanut heihin vuosikymmeniä kohdistuneet suomettumisepäilyt oikeiksi. Euroopan Unioniin kuitenkin liityttiin vuonna 1995, vaikka sitä pidettiin vielä vuonna 1991 täysin epärealistisena tavoitteena.

Suuren laman jälkeen suomalainen talous muuttui aiempaa uusliberalistisemmaksi, mistä yhtenä merkkinä on työnantajan ja työntekijöiden välisen suhteen hämärtäminen yrityksen tuloihin sidottujen optiojärjestelyiden kautta. Näin palkansaajien suhteellinen asema heikkeni, eikä suurtyöttömyys mahdollistanut työntekijäpuolelle aktiivista toimintaa sen poistamiseksi. 

Tähän päättyi tämän kirjoitussarjan pohjana ollut professori Heikki Ylikankaan teos. Siinä jäivät siis käsittelemättä Nokian tuho, Suomen puolustuspoliittinen länsisuuntaus sekä näiden jälkeiset tapahtumat. Sallittakoon tähän yhteyteen kuitenkin vielä muutama kommentti niihin liittyen.

* * *

Yksi lama-ajan merkittävimmistä toimenpiteistä oli suomalaiseen koulutukseen panostaminen. Sen seuraksena maahan syntyi ennenäkemätöntä osaamista, joka mahdollisti Nokian nousun aivan poikkeukselliseen asemaan suomalaisessa taloushistoriassa. Se oli parhaimmillaan maailman selkeä markkinajohtaja alallaan noin 40 prosentin markkinaosuudella - ja vieläkin suuremmalla osuudella tuotoista - mutta ajautui sellaisena kahteen tuhoisaan virheeseen.  

Ensinnäkin Nokia menetti innovatiivisuutensa todennäköisesti virheellisen henkilöstöpolitiikan seurauksena. Siihen johti yrityksen harjoittama sisäiseen kilpailutukseen perustunut tuotekehitys, josta seurasi epäterve taistelu talon sisällä, mikä suuntasi ihmisten huomion uuden tekemisestä kilpailevan ryhmän tuotekehityksen kampittamiseen. 

Toiseksi yrityksen lähes määräävä asema markkinoilla johti voittojen maksimointiin kustannuksia minimoimalla. Tämän seurauksena yrityksen tuotteita valmistettiin halvan työvoiman maissa, joista lopulta rekrytoitiin myös tuotekehityksen työvoimaa ymmärtämättä, että länsimaiden ja kehitysmaiden välisellä elintasoerolla on myös tosiasioihin perustuvia syitä. 

Nokian tuhon myötä suomalainen talouselämä menetti lippulaivansa, jolloin vihreään kultaan perustuvat suuryritykset palasivat talouden selkärangaksi. Nokian tuhoutuessa sen osaava työvoima ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan on jakautunut hyödyttämään useampia suomalaisia yrityksiä. 

Samaan aikaan Suomi on EU:n integraatioprosessin myötä menettänyt omaa itsenäisyyttään Brysseliin ja joutunut kriisitilanteissa rahoittamaan pienemmän tuottavuuden valtioita. Toisaalta tietotekniikan kehitys on ajanut metsäteollisuuden rahantekoautomaatin eli paperin kulutuksen alas, mikä on vastareaktiona virkistänyt näiden yritysten tuotekehitystä. 

Tässä vaiheessa karu totuus on se, ettei Suomen talous ole vieläkään saavuttanut sitä kansainvälistä asemaa, joka sillä oli Nokian suuruuden aikana. Eikä metsien talouskäyttöön EU:n tasolta kohdistuvat rajoitusvaateet ainakaan edistä sen tulevaisuutta, mikäli ne toteutuvat. 

Ulkopolitiikan osalta Venäjän Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyksen osoitettua puolueettomuuspolitiikan onttouden tarjoutui Suomi pikavauhtia osaksi läntistä puolustusliittoa. Toteutuessaan tämä päätös varmistaa maan sotilaallisen turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen, mutta saattaa samalla johtaa aiempaa useammin sotkeutumiseen kansainvälisiin konflikteihin ja vahingoittaa suhteita suureen itäiseen naapuriin.

Ehkäpä suurin suomalaisen yhteiskunnan muutos on kuitenkin tapahtunut kehitysmaista länsimaihin suuntautuneen kansainvaellusaallon seurauksena. Sen ja kantaväestön lisääntymishaluttomuuden seurauksena Suomen väestöpohjan laatu tulee muuttumaan oleellisesti aiemmasta - eikä tämän fundamentaalisen muutoksen kaikkia seurauksia ole tässä vaiheessa mahdollista ennakoida. Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että maahan on muodostunut heikosti integroituva väestönosa, joka kantaväestöä nopeammin kasvavana tulee muuttamaan koko suomalaisen yhteiskunnan perusrakennetta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen talouden Feniks-lintu
Kun minä kuolen...
Nokia ja kustannukset

Kunta-alaan sopimus aiheutti vaikeasti selvitettävän vyyhdin

Suomessa solmittiin jokin aika sitten kunta-alalle hankala työsopimus, jossa työntekijöiden palkat sidottiin muiden palkankorotuksiin. Totesin tämän mallin ongelmallisuuden jo aiemmin eli edelleen kesken olevien hoitajien vaatimusten yhteydessä.

Sopimuksen solmimisen jälkeen on yksityisellä sektorilla ja aivan erityisesti vientiteollisuudessa kipuiltu. Uusin ulostulo nähtiin teknologiateollisuuden työnantajilta, jotka ehdottivat työehtosopimusta, jossa ei mainittaisi lainkaan palkankorotuksia. 

Näin toimien kunta-alan työntekijöiden palkannousuille ei löytyisi vertailukohtaa, eikä niiden määrittely olisi helppoa. Myös Suomen yrittäjien toimitusjohtaja on ollut samoilla linjoilla.

Vaikka kunta-alan sopimus herätti paljon närää myös yksityisen sektorin työntekijäpuolella, ei Teollisuusliiton puheenjohtaja innostunut ajatuksesta, vaikka ei hyväksykään kunta-alan ratkaisumallia. Hänen pelkonaan oli se, ettei työnantaja nostaisi työntekijöiden palkkoja lainkaan, mikäli niitä ei mainittaisi sopimuksessa: "käytännössä työnantaja tarjoaa tässä meille nollaratkaisua":

Oman lisänsä tähän vyyhteen tuo kiihtyvä inflaatio. Työntekijäpuolelta todettiinkin, että "kun inflaatio hakkaa kahdeksaa tai kymmentä prosenttia, niin voi kysyä, onko kukaan huolissaan työntekijöiden ostovoimasta".

Todettakoon tässä, että inflaation kiihtyminen alkoi jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Ja sen perustukset luotiin itse asiassa viimeistään noin kymmenen vuotta sitten, kun EKP ryhtyi ostamaan ongelmavaltioiden velkakirjoja pois markkinoilta - eli EU ryhtyi käytännössä painamaan rahaa. 

Tämän päälle tulivat koronakauden hulppeat - ja velkavetoiset - avustukset maasta riippuen joko yrityksille ja/tai ihmisille. Sekä kaiken kukkuraksi kansainvälisen kaupan sekoaminen Venäjän hyökkäysen takia sekä vihreän siirtymän aiheuttama energiakustannusten nousu.

Jos ja kun nyt lähdetään sopimaan kilvan yhä kovempia palkankorotuksia, ei inflaatio ainakaan seisahdu. Eivätkä numerollisesti aiempaa suuremmat palkankorotukset näy ihmisten ostovoimassa. 

Nähtäväksi jää, millä tavalla nyt käsillä oleva suma purkautuu. Selvää on tässä vaiheessa ainoastaan se, että rahaa sukanvarteensa säästäneille on edessä harvinaisen vaikeat ajat, joiden seurauksena heidän omaisuutensa olisi sijoitettava taiten, jotta inflaatiopeikko ei söisi siitä leijonan osaa. Ja vieläkin hankalammaksi käy nuorten asuntovelkaisten asema.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lakkokenraali Rytkönen pelaa kovaa peliä
Ilmastonmuutoksen torjunta on kallista riskipeliä
Pääministeri pelaa uhkapeliä ihan pokerina

Suomeen tarvitaan huokeampaa osakesäästämisen verotusta ja kouluihin lisää talouden opetusta

Suomalainen politiikka on tällä hetkellä mielenkiintoisessa tilanteessa. Etelä-Euroopan talousvaikeuksien ja koronaviruksen taloudellisten haittavaikutusten poistamisen nimissä maan hallitus on kasvattanut maan velkataakkaa erittäin huolettomasti. Osittain tämän seurauksena on syntynyt myös tuloksia, joista etenkin työllisyysasteen nousu ja julkisen sektorin koon kasvu ovat olleet merkittäviä. 

Nyt saavutettu tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton, sillä esimerkiksi työttömien määrä ei ole samaan aikaan laskenut. Toisin sanoen työllisyysastetta nostaneet ihmiset ovat tulleet työvoiman ulkopuolelta. Ja inflaatiokin on pitkästä aikaa nostamassa päätään, kuten rahan yhteiskuntaan pumppaamisesta pitäisikin loogisesti ottaen seurata. 

Niinpä talouspolitiikan arviointineuvosto on todennut, että "Suomen julkisessa taloudessa on rakenteellinen alijäämä kuten ennen kriisiäkin, mutta julkisen velan taso on nyt kohonnut. Julkista taloutta tulisi täten alkaa asteittain sopeuttaa. Sopeuttamisen ei tarvitse olla välitöntä, mutta sen pitäisi olla hallituksen suunnitelmia nopeampaa."

Samalla Suomi on jäänyt vaille monia sellaisia taloudellisia suurinvestointeja, joilla olisi ollut merkittävä vaikutus maallemme taloudellista pelivaraa luovaan kauppataseeseen. Eikä suomalaisten varallisuuden kehityskään ole pysynyt edes likimain muiden pohjoismaiden tasolla. 

Pidemmällä aikavälillä oleellista on se, kuinka hyvin rahaa käyttävät ja vaaleissa päättäjiä valitsevat ihmiset ymmärtävät taloudellisia realiteetteja. Siksi panin tyytyväisenä merkille sen, kuinka rahoituksen professori ja Osakesäästäjien puheenjohtaja Timo Rothovius toivoi Suomeen huokeampaa osakesäästämisen verotusta ja kouluihin lisää puhetta rahasta. 

"Siten ihmiset ymmärtäisivät, miten omaa taloutta hoidetaan". Ja jos ymmärtää jotain oman talouden hoitamisesta, lisää se ymmärrystä myös talouden hoitamisesta - ja se puolestaan näkyy poliittisissa päätöksissä ja lopulta talouden toimintaedellytyksissä koko laajassa suomenmaassa. Sekä sitä kautta maamme talouden kestävyydessä maailmanpolitiikan heilahteluissa, joista esimerkiksi mahdollinen Euroopan Unionin Venäjä-vastainen boikotointi sattuisi kipeästi suomalaisten kukkaroon. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
UPM:n Rotterdam-päätöksestä seurasi myös hyviä asioita
Ville Niinistö haluaa suomalaisille muita tiukempia rajoitteita
Tuhoaako hallitus Suomen tulevaisuuden?

Juhana Vartiaisen salainen budjettivalmistelu ja orwellilainen lihatiski

Helsingin valtuustossa käytiin outoa näytelmää. Se alkoi kun tuore pormestari Juhana Vartiainen (kok) päätti salata budjettiesityksensä.

Nyt on valtuusto käsitellyt tuota helsinkiläisille veronmaksajille tuntematonta suunnitelmaa ja sen seurauksena Perussuomalaisten valtuustoryhmä päätti irtautua koko budjettineuvotteluista. Syitä voivat laskun maksajat toistaiseksi vain arvailla.

Jotain vihiä asiasta saattaa kuitenkin löytää perussuomalaisten valtuutettujen kommenteista. Valtuustoryhmän puheenjohtajan mukaan "lähdimme neuvotteluista, kun totesimme, että näkemyksemme ovat niin kaukana toisistaan, ettei sopua voida saavuttaa". 

Näin ollen tulevassa budjetissa ei tarvitse olla näkyvissä perussuomalaisten kädenjälkeä lainkaan. Avoimeksi kuitenkin jää, olisiko sellainen ollut - vaikka pienikin - mikäli ryhmä ei olisi poistunut. 

Nyt perussuomalaisten edusnainen tyytyi vain toteamaan, että "muut puolueet haluavat kasvattaa kaupunkia lähes kiimaisesti. Meillä sakkaa varhaiskasvatus ja muut palvelut, ja meidän linja kaupungin kasvusta ja velkaantumisesta eroaa muista... varhaiskasvatuksen osalta ollaan varsin suuressa pulassa".

Nähtäväksi siis jää, minkälaiseksi pääkaupungin budjetti muodostuu. Kuten muistamme, on Helsingin valtuuston 85 jäsenestä 23 kokoomuslaisia ja 18 vihreitä, joten nämä puolueet ovat halutessaan voineet perussuomalaisten poissaollessa dominoida budjettisuunnittelua poliittisena enemmistönä.

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan lopputulosta. Ja sen jälkeen veikkailemaan, oliko perussuomalaisten ulosmarssi helsinkiläisen veronmaksajan kannalta järkevä, yhdentekevä vai haitallinen teko. 

Säästöä heille syntyy joka tapauksessa ainakin siitä syystä, että kaupunki päätti lopettaa lihan tarjoamisen vierailleen. Toki rehellisen orwellilaisessa hengessä siten, että pormestareiden tai muun ylimmän johdon vieraat ovat muita tasa-arvoisempia ja ansaitsevat siten myös liha-aterioita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nasima Razmyar tosiasioiden äärellä
Helsinkiin halutaan ideologista mainontaa
Kaupungin vuokra-asunnoista ja sosialismin kirouksesta

Epäonnistuiko Sanna Marinin hallitus tärkeimmässä tehtävässään?

Pääministeri Sanna Marin (sd) kehui taannoin Metsä Groupin Kemin biotuotetehtaan rakentamispäätöksen yhteydessä hallituksensa investointimyönteisyyttä. Totesin silloin, ettei kyseinen päätös osoita siitä mitään, koska investoija on käytännössä Suomessa sijaitsevien raaka-aineiden tuottajien omistuksessa, joten sillä on oma vahva intressinsä tehdä sijoitus juuri Suomeen. 

Sanoin myös, että hallituksen investointipolitiikan onnistumista osoittaa vasta se, mikäli "saamme Suomeen samankokoisia investointeja aidosti kansainvälisiltä yrityksiltä". Mainitsin siinä yhteydessä koetinkiveksi Nesteen uuden biojalostamon sijaintipaikan päätymisen Porvooseen Rotterdamin sijaan.   

Tuoreen ennakkotiedon mukaan nyt on kuitenkin käymässä siten, että Nesteen jalostamo päätyy sittenkin kohottamaan hollantilaisten elintasoa. Perusteluna Rotterdamin valinnalle yhtiö on maininnut jalostamohankkeen puoli miljardia euroa halvemman hinnan sekä raaka-aineiden paremman saatavuuden ja logistiikan verrattuna Porvooseen.

Sanon tässä nyt aivan suoraan pääministerille, että täällä Suomenniemellä me emme voi mitään logistiikalle, mutta investointien loppukustannuksiin maamme hallinnolla on suuri valta. Siten on selvää, että jos ja kun kotimainen yhtiö käyttää jälkimmäistä seikkaa perusteena rahojensa viemiseen ulkomaille, on hallituksen investointipolitiikka epäonnistunut täydellisesti. Toisin sanoen hallitus on munannut tärkeimmässä tehtävässään.

Tässä tilanteessa on juuri nyt toivottava, että eilen saatu ennakkotieto biojalostamon sijoittumisesta Rotterdamiin osoittautuisi uutisankaksi. Siinä suhteessa toivoa antaa se, että Neste ilmoitti pian ennakkotiedon julkaisun jälkeen, ettei se ole vielä tehnyt lopullista päätöstään jalostamon sijoituspaikasta. 

Toki on myös mahdollista, että Neste on kuunnellut elinkeinoministeri Mika Lintilää (kepu) - joka on luvannut panna "kaiken peliin", jotta jalostamo saataisiin Porvooseen - ja päättänyt päästää julkisuuteen perusteettoman uhkakuvan saadakseen hyväkseen ministerin lupaaman "kaiken". Tällöin on huomattava, että Nesteen suurin omistaja on valtioneuvoston kanslia eli Suomen valtio yli kolmanneksen omistusosuudella. 

Tällaisessa tapauksessa olisi siis käynyt niin, että valtio-omistaja olisi lähtenyt kiristämään itseään vuotamalla valheellisia tietoja vain saadakseen merkittäviä etuja. Jos näin on, on hallitus epäonnistunut pahasti Nesteen omistajaohjauksessa. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, ettei tällaista ole tapahtunut. 

Joka tapauksessa, vaikka Nesteen lopullinen päätös olisikin Suomelle suopea, on suomalaisten syytä vaatia, että Marinin hallitus ymmärtää yhtiön käyttämien perustelujen vakavuuden. Ja huolehtii maamme investointipolitiikan korjauksista siten, ettei seuraavan kotimaisen yrityksen suurinvestoinnin yhteydessä tarvitse murehtia ainakaan Suomeen suunnitellun tuotantolaitoksen tolkutonta hintaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pääministeri Marin otti sulan hattuunsa, mutta vihreät nikottelevat
Hallituksen tärkein tehtävä
Ministerit kiukuttelivat kuin teinitytöt

Katri Kulmuni ja poliittinen realismi

Helsingin Sanomien mielipidekyselyn mukaan suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä Sanna Marinin (sd) hallituksen toimiin koronakriisin yhteydessä.  Hyvä näin, sillä niitä ovat tukeneet myös maamme suurimmat oppositiopuolueet, joten muunlainen galluptulos osoittaisi Suomen politiikan olevan sikäli rikki, ettei se heijastaisi kaikkien kansalaisten näkemyksiä. 

Jutussa oli yksi mielenkiintoinen sivujuonne. Siinä nimittäin puhuttiin ryhminä perussuomalaisista ja ja poliittisesta oikeistosta. Se herätti kysymyksen siitä, että miksi Perussuomalaiset sijoitettiin eduskunnassa Kokoomuksen oikealle puolelle, mikäli puolue ei edes Helsingin Sanomien toimittajan mielestä ole osa maamme oikeistoa?

* * *

Helsingin Sanomat oli myös haastatellut valtiovarainministeri Katri Kulmunia (kepu), joka sanoi suoraan että "hallitusohjelmalta on lähtenyt taloudellisesti pohja pois. Talouden osalta se pitää kirjoittaa uudelleen... Se tarkoittaa, että niitä menolisäyksiä ei voi tehdä, joita on ajateltu tehtävän. Ja joudumme hallituksessa puhumaan myös niistä menolisäyksistä, joita on jo tehty."

On hyvä, että hallituksessa on tiedostettu, ettei vihervasemmistolainen jakopolitiikka sovi nykyiseen taloudellisen syöksykierteeseen sitäkään vähää kuin mahdolliseen nousukauteen. Valitettavasti hallitus oli ripeä toteuttamaan punavihreää agendaansa ehtien toteuttamaan aikomistaan noin 1,2 miljardin euron pysyvistä menoeristä yli miljardin euron verran.

Nähtäväksi siis jää, haluaako koko hallitus peruuttaa jo tekemänsä päätökset lisärahoista esimerkiksi eläkeläisille, korkeakouluille, vanhustenhoitajille, kouluille, kehitysmaille ja pakolaisille. Eli saavatko tällaiset päätökset myös vasemmistoliittolaisten ja vihreiden ministereiden ja eduskuntaryhmien tuen.

* * *

Joka tapauksessa on selvää, etteivät pelkät tehtyjen päätösten perumiset riitä tässä tilanteessa. Valtiovarainministerihän totesi, että "mehän otetaan joka tapauksessa varmaan yli 20 miljardia euroa velkaa".

Näin Suomi tulee kertaheitolla siirtyneeksi pois EU:n sallimasta velkaantumisen tasosta. Se ei kuitenkaan ole ongelmistamme suurin, sillä samaan aikaan Italian ja Espanjan kaltaiset ongelmamaat tulevat vajoamaan vielä syvemmälle velkakriisiin. Nähtäväksi jää, miten ne itse ja EU selviävät siitä tilanteesta.

Suomen kannalta pitäisi joka tapauksessa olla selvää, ettei meidän tule sitoutua hoitamaan tulevaa taloussotkua yhteisvastuullisesti muiden EU-maiden kanssa. Sen sijaan meidän tulee tässä yhteydessä lopultakin harjata koko julkisen sektorin toimintakenttä läpi ja poistaa siitä kaikki sellainen, joka ei ole välttämätöntä yhteiskuntamme toimivuuden takaamiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hallituksen päätökset
Marinin hallitus lyö EU:n moninkertaisesti
Onko Keskusta kestävän talouspolitiikan tukipilari?

Turvapaikanhakijat haastavat hallitusneuvotteluiden sopeuttamisohjelman

Helsingin sanomat otsikoi tänään, että hallitusneuvottelijat ovat valinneet kovan linjan. Perusteena väitteelle käytetään neuvottelijoiden päätöstä löytää julkiselle sektorille kuuden miljardin euron sopeutukset.

Tämä linja on yksimielinen, minkä voi päätellä esimerkiksi edellisen hallituksen pääministeri Alexander Stubbin toteamuksesta: "edellisen hallituksen kanssa kesti neljä vuotta saada yhteinen tilannekuva. Nyt meillä kesti tunti ja 14 minuuttia".

Supistuksia pohdittaessa on muistettava, että meillä on kolmenlaisia menoja. Ensimmäiset liittyvät yhteiskunnan toimintaedellytysten turvaamiseen, ja niiden on oltava kunnossa kaikissa tilanteissa. Näitä ovat esimerkiksi turvallisuusasiat. 

Seuraavan luokan menot ovat ns. jaettavaa kakkua kasvattavat menot. Niitä ovat esimerkiksi tutkimus ja koulutus. Niiden toiminnan heikentämisen seurauksena tuhoamme tulevaisuuttamme.

Kolmannen, ja suurimman, ryhmän muodostavat erilaiset hyvinvointipalvelut. Niiden piirissä on monenlaisia asioita lasten ja vanhusten hoidosta terveydenhoitoon ja kehitysapuun. Niistä tinkimällä heikennämme yhteiskuntamme hyvinvointia tässä ja nyt. Lisäksi näistä monet näkyvät suoraan suurten kansalaismassojen arjessa.

Kaikkien kolmen osalta on huomattava, ettei jaettu euromäärä ole sama kuin rahoille saatava vastine. Se tarkoittaa, että jokaiseen edellä mainittuun kohtaan voidaan tehdä kustannusleikkauksia, jos toiminnan tehokkuutta voidaan kasvattaa. 

Tästä syystä meillä on yritetty saada aikaiseksi esimerkiksi Sote-uudistusta ja taitettu paljon peistä julkisen sektorin tietojärjestelmien kehittämisestä. Tehokkuuden parantamisen kautta kun olisi mahdollista helpottaa säästöjen syntymistä.

Yksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksista taas kertoi, että meille on tänä vuonna pyrkimässä noin 5000 turvapaikanhakijaa. Se asettaa 4000 tulijan mukaan rakennetun vastaanottojärjestelmämme pulaan. Niinpä toimittaja toteaakin hakemusten käsittelyaikojen pitenevän ja maahanmuuton kustannusten lisääntyvän. 

Ratkaisuksi pääkirjoittaja ehdottaa, että käsittelijöiden määrän nostaminen olisi halvempaa kuin tulijoiden pitkäaikainen säilöminen. Tämä pitänee paikkansa etenkin kun huomioimme, että se samalla vähentää maahan Suomeen syntyvien siteiden perusteella jäävien kehitysmaalaisten määrää.

Toisin sanoen turvapaikanhakijoiden tulvan purkamiseksi tarvitaan lisäinvestointeja tässä ja nyt, mutta samalla hallituksen pitäisi tehdä kuuden miljardin sopeutukset. Siinäpä haastetta Sipilälle ja kumppaneille.

Toisaalta edelle kirjoittamastani nousee kysymys siitä, miten turvapaikanhakijoiden määrää saataisiin pysyvästi alemmalle tasolle. Sellaiseen johtaisivat ainakin hakuvaiheessa olevien henkilöiden etujen vähentäminen, turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentaminen ja luopuminen oleskeluluvista toissijaisin perustein. 

Parhaan käytettävissä olevan laskelman mukaan maahanmuuton suorat kustannukset ovat nykyisin 700 miljoonaa euroa. Mikäli kustannuksia aiheuttava tulijoiden virta saataisiin pysäytetyksi kokonaan, voitaisiin julkisen sektorin kuluja ajan myötä vähentää pysyvästi ainakin yli puolella miljardilla eurolla. Ja mikä parasta, tällainen maahanmuuttolinja vastaisi Suomen kansan enemmistön näkemystä.

Tämä on vajaa 10%  hallitusneuvottelijoiden kovasta sopeutustarpeesta - ihmettelen syvästi mikäli hallitusneuvottelijoilla on varaa ohittaa tällainen säästökohde ja leikata sen sijaan esimerkiksi koulutuksesta tai vanhusten vaipoista. Samalla syntyy lisäsäästöjä esimerkiksi maahanmuuttajien rikollisuuden vähenemisestä - tai ainakin sen määrän pysähtymisestä nykytasolle.

Ja onhan meillä toinenkin ikään kuin ilmainen säästökohde. Se on tietenkin kehitysapu, johon käytämme vuosittain yli miljardi euroa - tai siis 800 euroa per tavallinen lapsiperhe eli lähes 20% tarvittavasta sopeutustarpeesta. 

En ehdottaisi tästä tinkimistä, mikäli rahalle saataisiin vastinetta, mutta kuluneet vuosikymmenet ovat jo osoittaneet, ettei kehitysapuun syydetylla rahalla saada kehitysmaiden omaa taloutta käyntiin - usein päin vastoin. Siten se ei myöskään vähennä tänne pyrkivien kehitysmaalaisten tulvaa.

Edellisen kohdan tavoin ihmettelen syvästi, mikäli hallitusveuvottelijoilla on varaa ohittaa tällainen säästökohde ja leikata sen sijaan esimerkiksi homekoulujen korjaamisesta, tutkimuksesta tai poliisien määrästä syrjäkylillä. 

Maahanmuuton ja kehitysavun yhteenlaskettu potti julkisen talouden säästötalkoisiin voisi teoriassa nousta siis noin 1,7 miljardiin euroon. Se olisi yli neljännes koko sopeutustarpeesta. 

Näin suuri säästö ei tietenkään ole realismia, mutta jos molemmat menoluokat saataisiin supistettua edes neljänneksellä, saavutettaisiin sopeutustavoitteesta jo suunnilleen seitsemän prosenttia. Ja tämä siis ilman, että suomalaisen yhteiskunnan toimintaedellytyksiä tai sen kansalaisten turvaverkostoja heikennettäisiin millään tavalla.

Jäädään siis odottamaan Sipilän ja kumppanien ratkaisuja. Toivottavasti he tekevät järkeviä linjauksia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Saate hallitusneuvottelijoille

Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkavaatimukset vastaavat suomalaisten näkemyksiä

800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan

Onko ruotsalainen oikeassa?

Pääministeri Alex Stubbin pyynnöstä Suomen ongelmia selvittelevä Ruotsin entinen valtiovarainministeri Anders Borg kertoi Suomen talouden kärsivän liian korkeista palkoista. Ongelman ratkaisemiseksi hän ehdotti ruotsalaisen diskuteerauskulttuurin omaksumista.

En nyt ole aivan varma, onko Ruotsissa enää sellaista diskuteerauskulttuuria, jolla ongelmia voitaisiin edes yrittää ratkoa. Siihen ei viittaa ainakaan se, että parlamentissa keskustellaan vain samanmielisten kanssa. Mutta ei anneta sen häiritä.

Selvitysmies Borgin kanssa samoilla linjoilla näyttäisi olevan myös SAK, joka hänestä riippumatta on korostanut tarvetta kolmikantakeskusteluille. Samalla SAK totesi Suomen ongelmien välittömän syyn eli viennin hiipumisen.

Tämänkertaisen laman syitä onkin haettava viennin hiipumisen syistä. Kuten jokainen aikaansa seuraava tietää, on siihen useita syitä. Ennen kaikkea Nokian täydellinen mahalasku kännykkämarkkinoilla sekä aiemmin Suomeen tasaisesti vaurautta tuoneen paperin kulutuksen maailmanlaajuinen hiipuminen.

Nokian romahdukseen voi tietenkin hakea monia syitä, mutta tuskin kuitenkaan palkkatasoa. Itse näkisin tärkeimpänä syynä tiukan kulukurin eli kaikesta säästämisen. Strategia toimi ehkä hetken, mutta etenkin tuotekehityksen palkkakuluista säästäminen oli suorastaan avainasemassa siinä katastrofissa, jossa Nokian kännykkämallisto jäi pahasti jälkeen kilpailijoista.

Entäpä sitten metsäteollisuuden ongelmat. Myös niissä voidaan nähdä merkkejä tuotekehityksessä tehdyistä virheistä: Suomalaiset paperifirmat tyytyivät liian pitkään takomaan miljoonia paperilla. Mutta nyt kun markkinat ovat kadonneet, on myös metsäteollisuuden tuotekehitys aktivoitunut ja ainakin juuri tällä hetkellä näyttää, että aallonpohja on ylitetty.

Eivätpä näyttäisi myöskään metsäteollisuuden ongelmat siis olevan ainakaan suoraan seurausta liian korkeista palkoista. Mutta ei selvitysmies kuitenkaan ihan väärässä ole. Meillä on kuin onkin Suomessa työntekijöiden palkkaamiseen liittyviä ongelmia.

Ensimmäinen niistä on liian korkea sosiaaliturvan ja työsuhdeturvan taso. Kun työtön ihminen saa kohtuullisen korvauksen pelkästä olemisesta, ei kaikista heikoiten kannattavaa työtä kannata kenenkään tehdä. Kun tämän päälle vielä lisätään yrityksille rakennettu tolkuton byrokratia, työllistämisen korkeat sivukulut ja irtisanomisen vaikeus, ei ole ihme, etteivät varsinkaan pienet yritykset palkkaa työntekijöitä kuin äärimmäisessä hädässä.

Saman asian kääntöpuolelta löydämme puolestaan sen, että jos palkkatyöstä saa kohtuullisen korvauksen, eikä yrityksen perustaminen näytä houkuttelevalta (eli ei todennäköisesti nosta yrittäjän elintasoa), on suomalaisten into yrittäjyyteen erittäin alhainen. Tästä löysin siis yhteisen sävelen ruotsalaisen selvitysmimehen kanssa.

Entä ratkaisu?

Toivottavasti vaaleissa käydään perusteellinen julkinen keskustelu edelle kirjoittamistani ongelmista. Siis ei nykyruotsalaista diskuteerausta, vaan kaikkien eri vaihtoehtojen ja niiden seurannaisvaikutusten esillepano ja keskinäinen vertailu. Näin kansalaiset voivat ottaa äänestyskopissa kantaa Suomen tulevaan talouslinjaan, jolla maamme nostetaan jälleen kunnolliselle kasvu-uralle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaiset haluavat ensisijaisesti metsien monimuotoisuutta - entä sitten?
Eläkeiän nostostako ratkaisu nuorisotyöttömyyteen?
Romahtaako Ruotsin velkatalous

Julkisen sektorin liiat virkamiehet

Oppositiopoliitikko Juha Sipilä on havainnut, että Suomessa on liikaa virkamiehiä. Hänen mukaansa peräti 530 000 ihmistä työskentelee julkisella sektorilla. Tätä ei ole syytä epäillä, joten voin vain todeta keskustalaisen olevan oikeassa.

Kun itse kuitenkin kuulun noihin 530 tuhanteen, sallittakoon pari sanaa seuraavan hallituksen ohjenuoraksi.

Ensimmäinen huomioitava asia on se, että julkisen sektorin töitä tekee väestöstä huomattavasti suurempi osa kuin julkiselta sektorilta palkkansa saavat 530 000 ihmistä. Tarkoitan tällä niitä kaikkia ulkoistettuja työntekijöitä, kuten siivoojia tai puhelinvaihteita, joiden julkisen sektorin hyväksi tekemä työ laskutetaan yrityksen kautta veronmaksajalta.

Toiseksi olisi huomattava, että myös julkisella sektorilla ns. tehostamistoimet suunnitellaan hallintobyrokratian toimesta. Tällöin ilmeisenä vaarana on se, että irtisanomiset tehdään kunkin viraston substanssiin liittyvien työntekijöiden joukosta jättäen hallintoon kuuluvat palkansaajat edelleen toimiinsa. Kukapa itsensä saneeraisi?

Kolmanneksi tulevan hallituksen soisi ymmärtävän, että jokainen uusi hallinnollinen vaatimus - oli sen taustalla kuinka hyvä tarkoitus tahansa - vaatii myös julkisella sektorilla tekijänsä. Tällöin virastolla on kaksi mahdollisuutta: joko rasittaa näillä tehtävillä viraston varsinaista tarkoitusta hoitavia työntekijöitä tai järjestää niitä hoitamaan hallintohenkilöstöä.

Neljänneksi totean vielä, että hallituksen tulisi miettiä mitkä kaikki tehtävät kuuluvat julkisen sektorin hoidettaviksi ja mitkä voidaan lopettaa tarpeettomina tai haitallisina. Tätä koskee sama lainalaisuus kuin virastojen sisäisiä tehtäviäkin: jokainen julkisen sektorin tehtävä vaatii tekijänsä.

Tässä muutama ratkaisuehdotus seuraavissa hallitusohjelmaneuvotteluissa pohdittavaksi.

Ensimmäiseen kohtaan liittyen hallituksen ei kannattaisi haaskata aikaa eikä resursseja julkisen sektorin tehtävien ulkoistamiseen. Ei ainakaan jos sitä kautta syntyy ainoastaan julkisella rahalla pyöriviä rahastusautomaatteja, jotka laskuttavat itse tehdystä työstä aiheutuvien kulujen lisäksi liikevoiton.

Toiseen kohtaan liittyen kannattaisi keskushallinnossa miettiä minkä kaikkien tietojen kerääminen eri virastoilta on tarpeellista. Ja mitkä kaikki organisaatiouudistukset ovat tarpeellisia virastojen toiminnan - eikä ainoastaan niitä "sparraavien" konsulttien - kannalta. Samalla kannattaisi ottaa käyttöön hallinnon ja muiden yleiskulujen kehittymistä seuraava mekanismi.

Itse asiassa tällainen mekanismi on jo olemassa. Se on ns. yleiskustannuskerroin, jota käytetään laskettaessa virastojen kuluja ulkopuolisella rahoituksella toteutettavissa hankkeissa. Tämän kertoimen pienentäminen on mahdollista esimerkiksi hallinto- ja vuokrakuluja pienentämällä, mutta ei viraston substanssitoimintoja vähentämällä. Koska kertoimet lasketaan joka tapauksessa, olisi asia hoidettavissa lähes ilmaiseksi lisäämällä keskushallinnon ja virastojen väliseen tulossopimukseen vaatimus yleiskustannuskertoimen alentamisesta.

Kolmanteen ja neljänteen kohtaan liittyy sitten varsinainen maan hallituksen ratkaisuvalta. Siksi hallitusneuvotteluissa tulisi päättää mitkä kaikki tehtävät ovat lopultakin valtion- ja kunnallishallinnossa tarpeellisia.

Pitäisi siis harkita tarvitsemmeko julkisin varoin palkattuja virkamiehiä opastamaan maahanmuuttajia sosiaalietujen vaatimisessa? Tai kannattaako virastojen palkkakustannusten maksamiseen välttämättä käyttää palvelukeskusta, joka käytännössä hoitaa ainoastaan rahojen siirron palkansaajan pankkitilille varsinaisen palkanlaskennan jäädessä edelleen virastojen hoidettavaksi.

Entä pitäisikö meidän purkaa tolkuttoman kalliiksi osoittautunut kilpailulaki, joka on tuottanut lähes jokaiseen virastoon päätoimisen kilpailutusasiantuntijan, joka on pitkittänyt jokaisen hankinnan kestoa moninkertaiseksi ja joka on vaikeuttanut tehokkaasti pienyritysten toimintaa maassamme. Ja onko ihan varmasti tarpeellista ylläpitää virkamiehiä, jotka vaativat homeisten kirkkojen suojelua tai vahtivat blogiteksteissä mahdollisesti esiintyvää piilomainontaa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Myrsky viskilasissa paljasti valtionhallinnosta oivan säästökohteen
Lapsilisäriita paljasti demareiden todellisen karvan
Johtaminen julkisella sektorilla

Säästöjä vai ei?

Kirjoitin eilen Suomen vaihtoehdoista selvitä velka- ja kestävyysvajeongelmistaan. Listaan tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisia "säästötoimia", joista ei ole mitään hyötyä.

Ensimmäinen väärinkäsitys nykyhallituksella on ollut se, että siirtämällä valtion tehtäviä kunnille saataisiin aikaiseksi joitain säästöjä. Jos nämä tehtävät hoidetaan, maksaa se saman, on toiminnon järjestäjä sitten kunta tai valtio.

Samasta syystä säästämistä ei ole myöskään kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Koska samat ihmiset toimivat sekä kuntien että valtion veronmaksajina ovat maksumiehinä samat tahot. Siten on suorastaan järkyttävää, että hallituksen tähän mennessä tekemistä "säästöistä" noin puolet on ollut tällaista rahan siirtämisetä yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle, kuten asiantuntijat ovat huomauttaneet.

Julkisen sektorin säästöjä ei lähtökohtaisesti tuota myöskään eri tehtävien yksityistäminen, mutta julkisen sektorin säilyttäminen maksumiehenä. Tällaisessa tilanteessa veronmaksaja maksaa yrittäjälle sekä palvelun että yrityksen voiton - säästöä syntyy ainoastaan mikäli yritys tuottaa palvelun niin paljon tehokkaammin, että voiton sisältävä laskutettava lopppusumma jää pienemmäksi kuin julkisen sektorin järjestäessä palvelun.

Jos yksityiselle sektorille ulkoistetun toiminnan tehokkuus saavutetaan palvelutasosta tinkien, on toki julkisella palveluntarjoajalla mahdollisuus samaan. Tämä on nähtävä aidoksi säästämiseksi, mutta samalla kansalaisten on hyväksyttävä palvelutason laskeminen.

Edelleenkin on turha kuvitella, että todellisia säästöjä syntyisi tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkimällä. Toki näin toimien rahaa säästyy lyhyellä aikavälillä, mutta ajan myötä yhteiskunnan koko suorituskyky kärsii ja kansantalouden kehitys suuntautuu korkean elintason yhteiskunnasta sijasta kohti kolmannen maailman ratkaisuja. Tätä tuskin kukaan haluaa.

Entä puolustusvoimat? Niihinhän päätettiin juuri suuren yksimielisyyden vaallitessa sijoittaa lisävaroja, vaikka on selvää etteivät panssarivaunut tuota hyvinvointia. Tämä säästökohde olisikin erinomainen, mikäli voisimme olla varmoja siitä, ettei kukaan käyttäisi hyväkseen vähitellen kehittyvää sotilaallista tyhjiötä.

Viimeksi puolustusvoimien kuluihin liittyvää uhkapeliä pelasi 1930-luvun lopulla kasvitieteilijä Cajanderin hallitus ja seuraukset tunnetaan. En usko, että tätä säästökeinoa kannattaa kokeilla uudelleen.

Entä voisiko humanitaaristen maahanmuuttajien kotouttamisesta säästää. Vastaus on kyllä, mutta vasta kun ensin päätämme vähentää maahan päästettävien turvapaikanhakijoiden määrää ja muokkaamme kotouttamistoimet nykyistä tehokkaammiksi.

Säästöä syntyy, mikäli kotoutamme onnistuneesti kaikki ne, jotka olemme tänne halunneet ottaa. Siten on tärkeää, että Suomen kielen, suomalaisten tapojen ja Suomen kulttuurin opetuksesta ei voida tinkiä. Ei myöskään rikollisten pikaisesta poistamisesta Suomen rajojen ulkopuolelle.

Oikeusavusta, maahanmuuttajille suunnatuista erityispalveluista  ja harkinnanvaraisesta tuesta sen sijaan pitäisi luopua välittömästi; mutta niiden sijaan tulisi järjestää pakollisia työllistämistöitä vaatimatonta asuntoa, ruokaa ja pientä korvausta vastaan.

Niihin osallistumisesta voisi vapautua heti, kun henkilö on saavuttanut aseman yleisillä työmarkkinoilla. Perusteluksi edelliselle riittänee se, että työnteon tärkeys kotoutumisen taustalla on viime aikoina havaittu aivan keskeiseksi.

Maahanmuuton kustannuksista ei ole Suomessa esitetty kunnollisia laskelmia, mutta esimerkiksi Norjassa kulujen on laskettu olevan noin 10 miljardia kruunua vuodessa. Mikäli humanitaariset maahanmuuttajat saataisiin siis edellä kuvatuilla keinoilla keskimäärin yhteiskunnan kannalta hyödyllisiksi kansalaisiksi, saavutettaisiin pitkällä aikavälillä erittäin merkittäviä säästöjä myös Suomessa.

Lyhyellä tähtäimellä tämä vaatisi kuitenkin pikemminkin kotouttamiskustannusten kasvattamista kuin supistamista (työllistämistyöllistäminen on kallista, siksi siitä luovuttiin kantasuomalaisten kohdalla jo 1960-luvulla).

Edelle kirjoittamani lista ei varmasti ole läheskään täydellinen, mutta sisältää monia sellaisia toimenpiteitä, joita on joko käytetty tai ehdotettu käytettäväksi. Niiden sijaan kannattaisi keskittyä järkevämpiin säästökohteisiin tai valtion tulojen lisäämiseen.

Itse pyrkisin pääministerinä ratkaisemaan nykyistä kriisiä parantamalla vientiteollisuuden toimintaedellytyksiä, lisämällä yrittäjyyden houkuttelevuutta sekä poistamalla turhia hallinnollisia sääntöjä ja palveluita.

Tehokkaita keinoja olisivat esimerkiksi palkkatason laskeminen tai jäädyttäminen yhteisymmärryksessä ay-liikkeen ja yrityselämän kanssa, nykyisen kilpailulain muuttaminen sellaiseksi, ettei se tappaisi pienyrityksiä sekä nykyisen peruspäivärahan ja harkinnanvaraisen tuen vaihtaminen kansalaispalkaksi pienentämällä samalla minimipalkkaa (ja muitakin palkkoja) maksimissaan kansalaispalkan verran.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kataisen kutsu oppositiolle - keinot on, mutta onko rohkeutta, ymmärrystä ja viisautta?
Kansalaispalkka
Maahanmuuttajat tuovat valtiolle puhdasta rahaa?

Voisikohan olla...

Nokia on vaikeuksissa. Se on pudonnut Helsingin pörssissä kakkostilalle Nordeaa pienemmäksi. Mutta miksi?

Nokiahan on hyödyntänyt edullisia alituotantoratkaisuja tuotannossaan. Se on siirtänyt huoltoa ja tuotantoaan halpojen kustannusten maihin. Jopa tuotekehityksessä on haettu ympäri maailmaa edullisia ratkaisuja. Ja väitetäänpä jopa, että Nokia palkkaa tuotekehitystään varten Suomeen meikäläisiä insinöörejä halvempia osaajia ulkomailta.

Tätä kaikkea on pidetty esimerkillisenä yritysjohtamisena ja globalisoitumisena. Myös julkinen sektori on ottanut mallia tästä tuotannon tehostamisesta ja toteuttaa omaa tuottavuusohjelmaansa, minkä seurauksena vanhustenhoidossa on tuottavuussyiden takia pula hoitajien ajasta ja yksityinen rakennusteollisuus kaipaisi tuottavuuden alttarille uhrattuja harmaata taloutta vastustavia valvojia takaisin. Jopa valtion tutkimuslaitokset kuten Metsäntutkimuslaitos ovat joutuneet tulevaisuuden innovaatiopohjaa heikentävällä supistusten tielle samalla kun sen tukema metsäsektori tarvitsisi rakennemuutokseensa tukea ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Olisiko tässä niin sanotussa tuottavuuden tehostamisessa pelkkiä kuluja karsimalla joku ihan periaatteellinen vika?

Voisiko olla niin, että kun Nokia on hakenut kaikessa toiminnassaan edullisia ratkaisuja, on siitä luodun strategian logiikan mukaisesti tullut maailman johtava halpojen kännyköiden valmistaja. Voisiko olla niin, että kestävä tie maailman johtavaksi älypuhelinten valmistajaksi olisi kulkenut maksimoimalla innovatiiviset ratkaisut palkkaamalla halpojen tuotekehittelijöiden sijaan kalliita mutta hyviä tutkijoita ja tuotekehittäjiä? Voisiko myös olla niin, että Nokian olisi kannattanut kehittää tuotantokulttuurinsa laatua sen edullisuuden sijasta? Ja voisikohan lisäksi olla niinkin, että julkisella sektorilla kannattaisi pyrkiä korkeaan kansalaisten palvelutasoon, jolloin voisimme vanheta rauhassa. Ja lopuksi - voisikohan lisäksi ajatella, että lain valvontaa ja uusia innovaatioita tuottavan julkisen sektorin kustannukset olisivat saatavissa takaisin lisääntyneinä verotuottoina ja tulevaa talouskasvua ruokkivina innovaatioina?