Pääministeri pelaa uhkapeliä ihan pokerina

Suomen hallitus on ottanut reilun kahden vuoden vallassaolonsa aikana suruttomasti velkaa. Ensi vuodelle sitä on suunniteltu otettavaksi karvan vaille seitsemän miljardia. 

Summaa suhteutti paremmin ymmärrettäväksi Kalle Isokallio omassa blogissaan. Hänen mukaansa "valtio... kerää ensi vuonna veroina kansalaisten palkoista kuusi miljardia" tai "arvonlisäveroprosentti pitäisi korottaa yli kolmeenkymmeneen". Kannattaa lukea koko kirjoitus.

Verkkouutiset selvensi Pääministeri Sanna Marin (sd) ajatuksia kertomalla tämän puoluevaltuuston kokouksessa pitämästä puheesta, jossa tämä kertoi, että "hallituksen talouspolitiikan ansiosta pitkän aikavälin taloudellinen kestävyys on parempi kuin miltä tilanne näytti ennen koronaa".

Marin kertoi myös näkemyksenään, että hallituksen taloustoimet ovat johtaneet nopeaan kasvuun, jonka myötä velkaantuminen on taittumassa. Ja siksi "velkasuhteen taittuminen, joka vielä vuosi sitten näytti vaativan miljardileikkauksia ja vuosikymmenen aikaa, voi toteutua jo lähivuosina ilman merkittävää sopeutusta."

Toivon todella, että pääministeri olisi oikeassa. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että kuluneen vuoden talouskasvun ensisijainen moottori on ollut koronarajoitusten poistuminen, minkä seurauksena ihmiset ovat panneet menemään sitä rahaa, jota heille on pandemian aikana kertynyt sukanvarteen.

Toki osa tuosta rahasta on peräisin hallituksen ottamasta velkarahasta. Ja sen suhteen on niin, ettei siitä tarvitse juurikaan maksaa korkoa, ei ainakaan ennen kuin korkotaso nousee tai Suomen uskottavuus velanottajana laskee. 

Ottaen huomioon, että inflaatio on jo lähtenyt liikkeelle, on kuitenkin myös korkotason nousu todennäköistä lähivuosina. Yhdysvalloissa rahan arvo on tuoreimman tiedon mukaan laskenut 6,2 prosenttia vuodessa. Myös EU:ssa inflaatio on kiihtymässä nopeasti ja on Suomessakin noussut jo 3,2 prosenttiin. 

Inflaatio puolestaan on kaksiteräinen miekka. Rahan arvon laskiessahan velanmaksu periaatteessa helpottaa. Kuvio kuitenkin muuttuu, mikäli velkaa on niin paljon, että inflaatiota velanantajille kompensoivien korkojen määrät muodostuvat niin suuriksi, että niiden maksaminen aiheuttaa ongelmia. 

Valitettavasti tilanne Suomessa on juuri tällainen. Valtionvelkamme on 132,2 miljardia euroa, joten jokainen korotusprosentti maksaisi meille 1,32 miljardia euroa eli melko tarkalleen ulkoministeriön vuotuisen määrärahan verran. Se on noin kaksi prosenttia koko budjetin loppusummasta.

Jos nyt sitten oletetaan, että kävisi melkein kuin rapakon takana ja inflaatio ryhtyisi laukkaamaan viiden prosentin vauhdilla ja korkomenot nousisivat sitä vastaavalle tasolle, pitäisi budjettiin löytyä pikaisesti 6,6 miljardia euroa eli kymmenys koko valtionbudjetin loppusummasta. Marinin näkemyksen mukaan tämä tulisi hallituksen avittamasta talouskasvusta, mutta ellei se onnistuisi, tulisi meidän pystyä keräämään valtiolle uusia tuloja joka vuosi suunnilleen saman verran kuin Isokallio kuvasi ensi vuodeksi otettavan uuden valtionvelan määrää. 

Sen lisäksi meidän pitäisi kaiken järjen mukaan pystyä vielä vähentämään velkaantumisastettamme, eli pienentämään uuden velan määrää. Se tarkoittaisi vieläkin kovempaa verkkokarhun kynsien raapaisua veronmaksajille. 

Oma näkemykseni on, että Marinin alussa siteeraamani näkemykset ovat uskomatonta uhkapeliä kaikkien suomalaisten tulevaisuudella - ja vielä ihan pokerina. Jos inflaatio ja korot pysyvät aisoissa, hän on kyllä oikeassa. Mutta jos kuitenkin käy niin, että Suomi Marinin uskomuksista huolimatta seuraa muuta maailmaa, olemme veret seisauttavassa velkakriisissä. 

Eikä siinä silloin taida lohduttaa edes se, että joillain muilla mailla menisi vielä paljon heikommin. Ei, vaikka niiden takia kävisikin todennäköisesti siten, että EKP ryhtyisi painamaan lisää rahaa pelastaakseen Euroopan julkiset taloudet, mikä viime kädessä pelastaisi myös Suomen valtiontalouden.

Mutta - ja se on iso mutta - tämä olisi vieläkin kovempaa uhkapeliä, jonka taustaoletuksena olisi, ettei sivistyneessä Euroopassa voisi nykyaikana toistua Saksan 1920-luvun tai Zimbabwen vuosituhannen vaihteen hyperinflaatio, joka viimeistään hoitaisi pois koko korko-ongelman, mutta tuhoaisi samalla yhteiskunnan vakauden. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin hallitus pelaa vihreää uhkapeliä
Tuhoaako hallitus Suomen tulevaisuuden?
Valtionvelka kääntyi laskuun

Onko Kreikan kriisi nyt ohi?

Tänä aamuna kuulimme, että Kreikan kriisi olisi saanut ratkaisunsa. Sen mukaan maan ottamien lainojen takaisinmaksun aloittamista lykätään 10 vuotta eteenpäin, ja niille myönnetään 10 vuotta lisää maksuaikaa.

Kyse on Kreikan toisesta, vuonna 2012 myönnetystä lainaohjelmasta, joka oli kooltaan noin 97 miljardia euroa. Se myönnettiin vuonna 2012 ja sopimuksen mukaan Kreikka maksaa lainansa viimeisen erän noin vuonna 2076.

Kreikan kolmas lainaohjelma on päättymässä tänä kesänä, minkä jälkeen sen pitäisi hankkia tarvitsemansa rahoitus markkinoilta. Kriisin aikana helleeneille on kaikkiaan myönnetty yhteensä 273 miljardia euroa.

Näin maksumiehen roolissa olisi hieno uskoa, että Kreikan kriisi olisi ohi. Päätin kuitenkin tehdä pari laskutoimitusta, jotta saisin käsityksen siitä, onko asia tosiaankin näin.

Kreikan koko bruttokansantuote on 286 miljardia dollaria, eli nykykurssilla noin 248 miljardia euroa. Toisin sanoen samaa suuruusluokkaa kuin sille myönnetyt lainat.

Se tarkoittaisi Suomen bkt:n 216 miljardin dollarin eli 187 miljardin euron bkt:n kautta laskettuna sitä, että meillä olisi lainaa noin 200 miljardia. Se tarkoittaa lähes nelinkertaisesti koko valtion budjettia. Jaettuna tämä maksuajaksi määrätyllä 58 vuodella, saadaan lyhennysmenoiksi 3,4 miljardia euroa vuodessa. Se on noin kuusi prosenttia budjetin loppusummasta.

Lisäksi tulevat korkomenot. En löytänyt tietoa niiden suuruudesta Kreikalle, mutta Suomen 106 miljardin euron velkataakasta on maamme budjetin mukaan varauduttu maksamaan 1,2 miljardia euroa korkokuluja. Siten voidaan olettaa, että Kreikan velkojen suuruisen lainan korkokulut olisivat ainakin 2 miljardia euroa vuodessa, eli noin 3,5 prosenttia budjetista.

Näin Suomen kautta tarkasteltuna Kreikan lainanhoitokulut tulevat seuraavan 58 vuoden aikana olemaan yhteensä vajaat 10 prosenttia (eli takaisinmaksun 6 prosenttia + korkokulut 3,5 prosenttia) maan budjetista. Miten se suhtautuu nyt tehdyn sopimuksen ehtoihin?

Sen löysin asiasta kertoneesta uutisesta, jonka mukaan Kreikan olisi pidettävä budjettinsa ylijäämä ilman velanhoitomenoja neljän vuoden ajan vähintään 3,5 prosentissa bruttokansantuotteesta ja sen jälkeen vuoteen 2060 saakka 2,2 prosentissa. Nämä lukemat ovat siis nimenomaisesti niitä lukuja, jotka Kreikalla olisi käytettävänään velkataakkansa maksuun. Ja ne ovat siis 6-7,3 prosenttiyksikköä liian pienet.

Ilmeisesti nyt tehdyn sopimuksen taustalla on ajatus siitä, että Kreikan lainoja jatketaan vastaisuudessa markkinalainoilla. Siten Kreikan ei ole edes tarvetta tyhjentää lainataakkaansa, vaan ainoastaan hoitaa vanhoja lainoja uusilla. Näinhän Suomenkin valtio tekee ja siihen kreikkalaisten rahkeet juuri ja juuri riittävät ainakin neljän ensimmäisen vuoden aikana, jolloin talouden ylijäämä (3,5 prosenttia) on suunnilleen yhtä suuri kuin korkokulut (niin ikään 3,5 prosenttia bkt:stä).

Iso kysymys kuuluukin, että minkälainen markkinoilla toimiva eli voittoa tavoitteleva taho lähtee lainoittamaan maata, jonka velkatilanteen ja maksukyvyn välinen suhde on edellä kuvaamani kaltainen? Ja millä ehdoilla?

On kuitenkin myönnettävä, että edelle kirjaamani laskelma sisältää paljon sellaisia oletuksia, joita en pystynyt tarkastamaan. Ennen kaikkea minulla ei ole tietoa Kreikan saamien lainojen korkotasosta suhteessa Suomen ottamiin lainoihin. Olisi kuitenkin hämmästyttävää, mikäli kriisimaan lainakorot olisivat oleellisesti alhaisemmat kuin asiansa hoitaneen kotimaamme.

Laskelma oletti myös korkotasojen pysyvän nykyisellä äärimmäisen alhaisella tasollaan. Jokainen voi arvioida onko tämä realismia, vai nousevatko Kreikan lainanhoitokulut jossain vaiheessa oleellisesti? Jos (ja kun) näin käy, muuttuu Kreikan tilanne entistä epätoivoisemmaksi.

Toisaalta Kreikan bkt asukasta kohden on merkittävästi alhaisempi kuin Suomessa. Koska heidän lainataakkansa on henkeä kohden suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin Suomen (23 vs. 19 tuhatta euroa), voisivat helleenit ratkaista ongelmansa nostamalla taloutensa aktiivisuuden samalle tasolle kuin Suomessa. Mutta kuka tähän uskoo?

Siten on varsin epätodennäköistä, että Kreikka pystyisi maksamaan lainojansa takaisin euromaille ja kansainväliselle valuuttarahastolle. Sen sijaan tämän päivän poliitikot ovat onnistuneet siirtämään Kreikka-ongelmaa jälleen eteenpäin.

Sinne sitä siirretään myös tulevaisuudessa, kunne kreikkalaisten selkäranka katkeaa tai inflaatio kiihtyy syystä tai toisesta niin korkeaksi, että lainojen reaaliarvo romahtaa niin alhaiseksi, että Kreikka voi lopultakin suoriutua ottamistaan lainoista. Mutta tärkeintähän tässä koko episodissa oli se, että eurooppalaiset pankit ja niiden omistajien omaisuus tulivat pelastetuksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Polveutuvatko kreikkalaiset antiikin helleeneistä?
Veronmaksaja pelasti pankinomistajia, entä sitten?
Kreikkaan rahamme syytäneiden poliitikkojen toimet edelleen analysoimatta

Kreikkaan rahamme syytäneiden poliitikkojen toimet edelleen analysoimatta

Sampo Terho (ps) ilmaisi eilen kantanaan, ettei hänen puolueensa tule missään tapauksessa hyväksymään Kreikan velkahelpotuksia. Hänen mukaansa "mikään semmoinen ratkaisu ei kelpaa... missä lainattu sata euroa tulisi takaisin vähempänä kuin sata euroa".

Terhon muotoilua on vaikea tulkita muulla tavalla kuin siten, että Perussuomalaiset haluaisivat pitää Kreikkaa pihdeissä täältä ikuisuuteen, kunnes nyt olematon inflaatio olisi syönyt lainasumman pois.

Terhon linja on tavallaan ymmärrettävä. Kreikka on itse velkaantunut, joten ei ole heidän pelastajiensa tehtävä surra sitä, että lainojen takaisinmaksu ottaa koville.

Näkymä on kuitenkin ainakin osittain toinen, jos huomioimme sen, että saksalaislehti Handelsblatt on tuonut julkisuuteen tutkimuksen, jonka mukaan Kreikan tukemiseen käytetyistä yli 200 miljardista eurosta vain noin viisi prosenttia on ohjattu Kreikan valtion budjettiin. Ja sen että tämä asia oli aivan varmasti Kreikan tukipaketteja värkänneiden eurooppalaispoliitikkojen tiedossa jo kriisin alkaessa.

Kirjoitin itse vuonna 2011 näin: Saksa, Ranska ja muut sellaiset maat, joissa toimivat pankit tai vakuutuslaitokset ovat rahoittaneet Kreikkaa suurilla summilla luonnollisesti haluavat kaikki euromaat ja mielellään kenet tahansa muunkin maksamaan tukea. Muussa tapauksessahan niiden pitäisi itse pelastaa holtittomasti Kreikkaan rahaa lainanneet pankkinsa. Motiivina on siis tässäkin tapauksessa pelkkä pyrkimys hyötyä muiden rahoista.

Erityisvivahteen näiden lainoittajamaiden käyttäytyminen saa vielä siitä, että pelastettavana ovat paitsi pankit itsessään, myös niiden suuromistajat (ja heidän omaisuutensa). En liene kovin väärässä, jos arvelen jälkimmäisten mitä todennäköisimmin olevan poliittisten johtajien tuttuja tai kavereita. Tämä koskee myös EKP:n pankkiireja kuten pääjohtaja Trichetiä, joka  ajaa tukirahoja Kreikalle kuin käärmettä pyssyyn niin pankkimiehenä kuin ranskalaisena.

Samassa kirjoituksessa totesin myös, että helpointa olisi vain sosialisoida ongelmapankit merkitsemällä niiden osakkeita EU:lle uutta pääomaa vastaan. Ja antaa Kreikan mennä selvitystilaan. Näin pankit pelastuisivat ja eurooppalaiset veronmaksajat saisivat takauksensa pankkien osakkeina. Ainoastaan virhepäätöksiä tehneet pankinomistajat menettäisivät omaisuuttaan - mutta juuri niinhän kapitalismissa kuuluu ollakin.

Edelle kirjoittamani osoittaa, että kaltaiseni tavallinen kaduntallaajakin ymmärsi jo viisi vuotta sitten mistä näissä lainapaketeissa oli kysymys ja osasi tarjota jopa ratkaisun, jossa tappio olisi kanavoitunut todellisille syyllisille. Tämän vahvistaa se, että nyt eli vuonna 2016 asiasta on valmistunut tuon näkemyksen vahvistava tutkimus. On ollut myös jo kauan selvää, ettei Kreikalle lainattuja rahoja tulla koskaan saamaan takaisin.

Niinpä ensi kesänä todennäköisesti Sampo Terhon ja kumppaneiden vastustuksesta huolimatta myönnettävän uuden uuden lainapaketin alla kysynkin, missä on tutkiva journalismi esimerkiksi meille uusia byrokraattisia kuluja kehittelevän Jyrki Kataisen (kok) toimista Kreikka-paketeista tehtyjen päätöksen taustalla? Tai nykyhistorian professoreiden tai dosenttien tutkimukset aiheesta, jonka loppulaskun suuruus ei ole tiedossa vielä pitkään aikaan? 

Olisi tutkittava ainakin se, miksi Trichet, Katainen ja kumppanit tekivät päätöksensä vastoin olemassa olevaa parempaa tietoa? Olivatko he vain tyhmiä tai lapsellisia? 

Vai saivatko he Kreikka-päätöksistä henkilökohtaista hyötyä muutenkin kuin poliittisina nousukkaina ja syyllistyivät siten laittomuuksiin? Entä saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajat: millä tavalla he myötävaikuttivat tehtyihin päätöksiin? Lahjomallako?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uskottava Kreikkapaketti ja tosiasiat

Suomen vastuista Kreikassa

Kreikka irti EU:sta - heti!

Uskottava Kreikkapaketti ja tosiasiat

Suomen hallitus otti ilmeisesti Perussuomalaisten johdolla tiukan kielteisen kannan Kreikan lisärahoittamiseen. Kaikenlaiset asiantuntijat ja journalistit ennakoivat, että Kreikka tulee siitä huolimatta saamaan tukirahansa: reilut 53,5 tai jopa 74 miljardia, jos pankeille annettava tuki lasketaan mukaan.

Perusteluita tukipaketille on antanut esimerkiksi valtiovarainministeri Alexander Stubb. Kuunnellaan siis häntä.

"Ratkaisu edellyttää sitä, että Kreikalla on uskottavia ehdotuksia pöydällä, jotka liittyvät vahvaan ehdollisuuteen, rakenteellisiin uudistuksiin ja luottamukseen ylipäätään." Lisäksi "ratkaisu on se, että Kreikka esittää uskottavan ohjelman ja hyväksyy sen omassa parlamentissaan."

Stubb on siis valmis "lainaamaan" Kreikalle lisää rahaa, mikäli paperille saadaan uskottavalta kuulostava velanhoitosuunnitelma. Tosiasia kuitenkin on, että maan velka on 175 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Jälkimmäinen on Wikipedian mukaan 267 miljardia US dollaria, joten velan määräksi tulee noin 420 miljardia euroa, joka nousisi uuden lainapaketin mukaan ainakin 470 miljardiin. 

Asukkaita Kreikassa on noin 11 miljoonaa, joten uuden lainan jälkeen jokaiselle kreikkalaiselle tulisi takaisin maksettavaa suunnilleen 38 000 euroa, johon olisi laskettava päälle vielä jokavuotinen korko. Summaa voi verrata kreikkalaisten keskipalkkaan 1 004 euroon kuukaudessa. 

Suomessa velkakello näyttää tällä hetkellä vähän yli 17 800 euroa jokaista suomalaista kohti; ja keskipalkkahan meillä on saman lähteen mukaan noin 2 300 euroa kuussa. Näiden lukujen suhteista voidaan laskea, että kreikkalaisten velkataakka on kansalaisten maksukykyyn verrattuna yli viisinkertainen Suomen julkiseen velkataakkaan verrattuna. 

Edellä olevassa laskelmassa ei ole huomioitu esimerkiksi työllisyysastetta, joka muuttaa työssäkäyvien kreikkalaisten asemaa vielä mahdottomammaksi. Jos tässä tilantessa ottaa huomioon sen itkun ja valituksen, josta olemme saaneet lukea nyt, kun Suomen hallitus on alkanut listata julkisen talouden sopeutustoimia sekä kreikkalaisten negatiivisen suhtautumisen veronmaksuun, en usko hetkeäkään, että Kreikka maksaisi ikinä velkaansa takaisin. 

Jäänkin tässä tilanteessa odottamaan suurella mielenkiinnolla EU:n ja Suomen linjanvetoa Kreikan uuteen tukipakettiin, sillä kyllä jokaisen EU-maan päätöksentekijät osaavat laskea edelle kirjaamani rätingit itsekin. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, poikkeavatko esimerkiksi Slovakian, Latvian tai Liettuan kannanotot Suomen tiukasta linjasta. Sitä en usko.

Timo Soini ja koko Sipilän hallitus ovat tässä asiassa siis paljon vartijoina. Toivottavasti nahka on tarpeeksi parkkiinntunutta kestämään kovia paineita. Se olisi kreikkalaisten ja koko Euroopan etu, kuten olen jo ajat sitten todennut. Tosiasia kun on, ettei Kreikkaan upotettuja rahoja voi saada enää takaisin tehtiin mitä tahansa tai vaikka harmittaisi kuinka paljon.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Euroopan Unionin syvin olemus
Vanhoja konsteja Kreikalle
Tehdään oikein!

Säästöjä vai ei?

Kirjoitin eilen Suomen vaihtoehdoista selvitä velka- ja kestävyysvajeongelmistaan. Listaan tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisia "säästötoimia", joista ei ole mitään hyötyä.

Ensimmäinen väärinkäsitys nykyhallituksella on ollut se, että siirtämällä valtion tehtäviä kunnille saataisiin aikaiseksi joitain säästöjä. Jos nämä tehtävät hoidetaan, maksaa se saman, on toiminnon järjestäjä sitten kunta tai valtio.

Samasta syystä säästämistä ei ole myöskään kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Koska samat ihmiset toimivat sekä kuntien että valtion veronmaksajina ovat maksumiehinä samat tahot. Siten on suorastaan järkyttävää, että hallituksen tähän mennessä tekemistä "säästöistä" noin puolet on ollut tällaista rahan siirtämisetä yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle, kuten asiantuntijat ovat huomauttaneet.

Julkisen sektorin säästöjä ei lähtökohtaisesti tuota myöskään eri tehtävien yksityistäminen, mutta julkisen sektorin säilyttäminen maksumiehenä. Tällaisessa tilanteessa veronmaksaja maksaa yrittäjälle sekä palvelun että yrityksen voiton - säästöä syntyy ainoastaan mikäli yritys tuottaa palvelun niin paljon tehokkaammin, että voiton sisältävä laskutettava lopppusumma jää pienemmäksi kuin julkisen sektorin järjestäessä palvelun.

Jos yksityiselle sektorille ulkoistetun toiminnan tehokkuus saavutetaan palvelutasosta tinkien, on toki julkisella palveluntarjoajalla mahdollisuus samaan. Tämä on nähtävä aidoksi säästämiseksi, mutta samalla kansalaisten on hyväksyttävä palvelutason laskeminen.

Edelleenkin on turha kuvitella, että todellisia säästöjä syntyisi tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkimällä. Toki näin toimien rahaa säästyy lyhyellä aikavälillä, mutta ajan myötä yhteiskunnan koko suorituskyky kärsii ja kansantalouden kehitys suuntautuu korkean elintason yhteiskunnasta sijasta kohti kolmannen maailman ratkaisuja. Tätä tuskin kukaan haluaa.

Entä puolustusvoimat? Niihinhän päätettiin juuri suuren yksimielisyyden vaallitessa sijoittaa lisävaroja, vaikka on selvää etteivät panssarivaunut tuota hyvinvointia. Tämä säästökohde olisikin erinomainen, mikäli voisimme olla varmoja siitä, ettei kukaan käyttäisi hyväkseen vähitellen kehittyvää sotilaallista tyhjiötä.

Viimeksi puolustusvoimien kuluihin liittyvää uhkapeliä pelasi 1930-luvun lopulla kasvitieteilijä Cajanderin hallitus ja seuraukset tunnetaan. En usko, että tätä säästökeinoa kannattaa kokeilla uudelleen.

Entä voisiko humanitaaristen maahanmuuttajien kotouttamisesta säästää. Vastaus on kyllä, mutta vasta kun ensin päätämme vähentää maahan päästettävien turvapaikanhakijoiden määrää ja muokkaamme kotouttamistoimet nykyistä tehokkaammiksi.

Säästöä syntyy, mikäli kotoutamme onnistuneesti kaikki ne, jotka olemme tänne halunneet ottaa. Siten on tärkeää, että Suomen kielen, suomalaisten tapojen ja Suomen kulttuurin opetuksesta ei voida tinkiä. Ei myöskään rikollisten pikaisesta poistamisesta Suomen rajojen ulkopuolelle.

Oikeusavusta, maahanmuuttajille suunnatuista erityispalveluista  ja harkinnanvaraisesta tuesta sen sijaan pitäisi luopua välittömästi; mutta niiden sijaan tulisi järjestää pakollisia työllistämistöitä vaatimatonta asuntoa, ruokaa ja pientä korvausta vastaan.

Niihin osallistumisesta voisi vapautua heti, kun henkilö on saavuttanut aseman yleisillä työmarkkinoilla. Perusteluksi edelliselle riittänee se, että työnteon tärkeys kotoutumisen taustalla on viime aikoina havaittu aivan keskeiseksi.

Maahanmuuton kustannuksista ei ole Suomessa esitetty kunnollisia laskelmia, mutta esimerkiksi Norjassa kulujen on laskettu olevan noin 10 miljardia kruunua vuodessa. Mikäli humanitaariset maahanmuuttajat saataisiin siis edellä kuvatuilla keinoilla keskimäärin yhteiskunnan kannalta hyödyllisiksi kansalaisiksi, saavutettaisiin pitkällä aikavälillä erittäin merkittäviä säästöjä myös Suomessa.

Lyhyellä tähtäimellä tämä vaatisi kuitenkin pikemminkin kotouttamiskustannusten kasvattamista kuin supistamista (työllistämistyöllistäminen on kallista, siksi siitä luovuttiin kantasuomalaisten kohdalla jo 1960-luvulla).

Edelle kirjoittamani lista ei varmasti ole läheskään täydellinen, mutta sisältää monia sellaisia toimenpiteitä, joita on joko käytetty tai ehdotettu käytettäväksi. Niiden sijaan kannattaisi keskittyä järkevämpiin säästökohteisiin tai valtion tulojen lisäämiseen.

Itse pyrkisin pääministerinä ratkaisemaan nykyistä kriisiä parantamalla vientiteollisuuden toimintaedellytyksiä, lisämällä yrittäjyyden houkuttelevuutta sekä poistamalla turhia hallinnollisia sääntöjä ja palveluita.

Tehokkaita keinoja olisivat esimerkiksi palkkatason laskeminen tai jäädyttäminen yhteisymmärryksessä ay-liikkeen ja yrityselämän kanssa, nykyisen kilpailulain muuttaminen sellaiseksi, ettei se tappaisi pienyrityksiä sekä nykyisen peruspäivärahan ja harkinnanvaraisen tuen vaihtaminen kansalaispalkaksi pienentämällä samalla minimipalkkaa (ja muitakin palkkoja) maksimissaan kansalaispalkan verran.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kataisen kutsu oppositiolle - keinot on, mutta onko rohkeutta, ymmärrystä ja viisautta?
Kansalaispalkka
Maahanmuuttajat tuovat valtiolle puhdasta rahaa?

Suuri kusetus

Taitaa Kreikan velkojen sosialisointi alkaa valmistua, kun Kreikka voidaan lopulta päästää saneeraukseen. Näin päättyy eurooppalaisen veronmaksajan suuri kusetus, jolla eurooppalaisten pankinomistajien luottoriskit on siirretty EKP:lle. Aika näyttää toistetaanko temppu Portugalin, Espanjan ja Italian kanssa. Ja miten tämä kaikki vaikuttaa vähän vakavammin ongelmiinsa suhtautuvien irlantilaisten tahtoon selvittää asiansa?

Kreikan tilanne olisi pitänyt ymmärtää jo vuonna 2009, kun maan korot alkoivat nousta. Sen sijaan siinä vaiheessa maan kykyyn selvitä luotettiin ja ilmeisesti jo tuolloin EKP päätti ottaa hoitaakseen maan lainoittamisen, jotta sen ei tarvitsisi maksaa yksityisille markkinoille kohtuutonta korkoa. Käytännössä  tämä tarkoitti sitä, että EKP:n varoilla maksettiin pois yksityisiä lainoja - toisin sanoen sosialisoitiin niiden kelvottomat luotot.

Vaihtoehtoina tälle veronmaksajan kusetukselle eli heidän rahojensa vastikkeettomalle kylvämiselle olisivat olleet pankkien päästäminen talousvaikeuksiin tai vaihtoehtoiseti niiden vahvistaminen  merkitsemällä tukirahojen vastineeksi omistusosuutta - siis noiden pankkien sosialisoiminen. Jostain syystä jälkimmäistä keinoa ei ole haluttu käyttää.

Tässä tilanteessa on hyvä muistaa, että euroon siirtyminen on monessa asiassa auttanut suomalaisia ja muita Länsi-Euroopan maita, joiden taloutta horjutettiin valuuttaspekuloinnin keinoilla oikein urakalla 1990-luvun lamaa rakennettaessa. Vahvaan yhteisvaluuttaan eli euroon siirtyminen vakautti tilanteen, mutta samalla synnytti uuden aikapommin, kun osallistujamaille ei luotu selkeitä sääntöjä talouskurista eikä vähäisistäkään säännöistä pidetty kiinni. Tuloksen näemme nyt: kevyesti yhteistyöhön suhtautuneet eteläeurooppalaiset ovat vaikeuksissa, joista meidän asioistamme huolehtineiden pitäisi heidät nyt pelastaa.

Mikäli pelastusoperaatio saadaan vietyä loppuun, mitä epäilen, jää jäljelle koko eurokriisin aiheuttanut perusongelma. Pohjoisen Euroopan maissa työn tuottavuus on yksinkertaisesti niin paljon korkeampi kuin etelän, ettei yhteisvaluutta ole jatkossakaan mahdollista kuin rakentamalla pysyvä varallisuudensiirtojärjestelmä, jolla maiden väliset erot kuitataan. Siis samalla periaatteella kuin Helsingin seutu tukee valtionosuuksien kautta vaikkapa Savukosken kuntaa.

Etelä-Euroopan maat sisältävän eurojärjestelmän hyötyjen ja haittojen arvoinnissa on siis pohjimmiltaan kyse siitä, mitä etuja taloudellisesti heikkojen alueiden mukana pitämisestä seuraa, ja millä tavoin ne suhtautuvat järjestelmän ylläpidosta pohjoiselle aiheutuviin kustannuksiin. Mikäli saavutettavat hyödyt ovat suuremmat kuin uhraukset, on Suomen kannattanut - ja kannattaa jatkossakin - olla mukana järjestelmässä tukemassa kriisimaita.

Mikään asia ei kuitenkaan olisi oikeuttanut EU:n eliittiä sosialisoimaan ranskalaisten ja saksalaisten pankkien luottotappioita edes kysymättä laskun maksajalta eli eurooppalaiselta veronmaksajalta. Siksi olen tässä tekstissä kutsunut tapahtumassa olevaa eurooppalaisten veronmaksajien suureksi kusetukseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikan parlamentti päätti säästää
Kreikka ja EU-poliitikot
Lajityypillistä käytöstä
Portugalin valtionvelka ja muita omituisuuksia