Li Andersson pesi kätensä Kaarinan kouluhelvetistä

Twitterissä oli eilen koululaisen isoäidin nimellään kirjoittama viesti, jonka tämä osoitti ministeri Li Anderssonille (vas). Siinä kerrottiin, että "Kaarinassa Piispanristillä on koulu, jossa ekaluokkalaiset pienet pojat pelkäävät mennä kouluun jokapäiväisen, raa’an väkivallan vuoksi. Kannattaisi käydä katsomassa mitä inkluusio ja pienryhmien poistaminen on tehnyt."

Isoäiti mainitsi myös lapsenlapsensa olleen koulusta poissa viikon verran, koska "ei uskaltanut mennä sinne". Hänen mukaansa "eräs toinen pieni sanoi kotona: ´Äiti, en tänään itkenyt kertaakaan koulussa. Kyllä ne taas potki mua, mutta ei se sattunut kauheasti. Ei se haittaa´.

Yllättäen kävi niin, että ministeri osallistui pitkään viestiketjuun. Hän siirsi vastuun valtakunnan tason poliitikoilta kuntatasolle kertomalla, että "inkluusio ei tarkoita pienryhmien poistoa! Päinvastoin, hyvin toteutettu inkluusio tarkoittaa, että kaikkien sitä tarvitsevien oikeus pienryhmäopetukseen toteutuu. Jos pienryhmäopetusta ei järjestetä on kunta asettanut säästöt lasten oikeuksien edelle."

Tähän tarttui eräs kuntapäättäjä siirtämällä poliittisen vastuun takaisin hallitukselle kertomalla, että "me kuntapäättäjät olemme todella vaikeassa tilanteessa, koska kuntien vastuut ja menot ovat kasvaneet jatkuvasti, mutta esim. valtion kompensaatiot eivät ole nousseet samassa suhteessa".

* * *

Tapaus on monessa suhteessa tärkeä. Toki suomalaisten koulujen tapahtumat ylittävät ajoittain valtakunnantason lehtien uutiskynnyksen (viimeksi Ilta-Sanomat ja Iltalehti), mutta niiden perusteella voi helposti saada käsityksen, ettei koulujen tilanne ole niinkään krooninen - kuten yllä olevasta viestiketjusta voi päätellä - vaan pikemminkin ajoittain akuutisti leimahtava. 

Nähtäväksi siis jää, millä tavalla Suomi huolehtii jatkossa supistuvan jälkikasvunsa tulevaisuudesta. Siinä avaimet ovat ennen kaikkea maan hallituksen käsissä - eikä tarvittavien toimenpiteiden kenttä rajoitu pelkästään suoriin koulutusratkaisuihin vaan ulottuu aina valtion ja kuntien väliseen resurssiallokaatioon ja maahanmuuttopolitiikkaan asti. 

Ja siksi on surullista, ettei hallituksemme ministeri edes asiaan puuttuessaan kyennyt näkemään kokonaisuutta tai ottamaan vastuuta, vaan vieritti sen ratkaisemisen paikallistasolle, jossa tilanteen hallinta on käymässä vuosi vuoden jälkeen yhä mahdottomammaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tasapäistämisen ongelma
Onnistunut maahanmuuttajakoululaisten inkluusio, vai...
Uussuomalaiset kouluhäiriköt heikentävät myös kantaväestön oppimistuloksia