Säästöjä vai ei?

Kirjoitin eilen Suomen vaihtoehdoista selvitä velka- ja kestävyysvajeongelmistaan. Listaan tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisia "säästötoimia", joista ei ole mitään hyötyä.

Ensimmäinen väärinkäsitys nykyhallituksella on ollut se, että siirtämällä valtion tehtäviä kunnille saataisiin aikaiseksi joitain säästöjä. Jos nämä tehtävät hoidetaan, maksaa se saman, on toiminnon järjestäjä sitten kunta tai valtio.

Samasta syystä säästämistä ei ole myöskään kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Koska samat ihmiset toimivat sekä kuntien että valtion veronmaksajina ovat maksumiehinä samat tahot. Siten on suorastaan järkyttävää, että hallituksen tähän mennessä tekemistä "säästöistä" noin puolet on ollut tällaista rahan siirtämisetä yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle, kuten asiantuntijat ovat huomauttaneet.

Julkisen sektorin säästöjä ei lähtökohtaisesti tuota myöskään eri tehtävien yksityistäminen, mutta julkisen sektorin säilyttäminen maksumiehenä. Tällaisessa tilanteessa veronmaksaja maksaa yrittäjälle sekä palvelun että yrityksen voiton - säästöä syntyy ainoastaan mikäli yritys tuottaa palvelun niin paljon tehokkaammin, että voiton sisältävä laskutettava lopppusumma jää pienemmäksi kuin julkisen sektorin järjestäessä palvelun.

Jos yksityiselle sektorille ulkoistetun toiminnan tehokkuus saavutetaan palvelutasosta tinkien, on toki julkisella palveluntarjoajalla mahdollisuus samaan. Tämä on nähtävä aidoksi säästämiseksi, mutta samalla kansalaisten on hyväksyttävä palvelutason laskeminen.

Edelleenkin on turha kuvitella, että todellisia säästöjä syntyisi tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkimällä. Toki näin toimien rahaa säästyy lyhyellä aikavälillä, mutta ajan myötä yhteiskunnan koko suorituskyky kärsii ja kansantalouden kehitys suuntautuu korkean elintason yhteiskunnasta sijasta kohti kolmannen maailman ratkaisuja. Tätä tuskin kukaan haluaa.

Entä puolustusvoimat? Niihinhän päätettiin juuri suuren yksimielisyyden vaallitessa sijoittaa lisävaroja, vaikka on selvää etteivät panssarivaunut tuota hyvinvointia. Tämä säästökohde olisikin erinomainen, mikäli voisimme olla varmoja siitä, ettei kukaan käyttäisi hyväkseen vähitellen kehittyvää sotilaallista tyhjiötä.

Viimeksi puolustusvoimien kuluihin liittyvää uhkapeliä pelasi 1930-luvun lopulla kasvitieteilijä Cajanderin hallitus ja seuraukset tunnetaan. En usko, että tätä säästökeinoa kannattaa kokeilla uudelleen.

Entä voisiko humanitaaristen maahanmuuttajien kotouttamisesta säästää. Vastaus on kyllä, mutta vasta kun ensin päätämme vähentää maahan päästettävien turvapaikanhakijoiden määrää ja muokkaamme kotouttamistoimet nykyistä tehokkaammiksi.

Säästöä syntyy, mikäli kotoutamme onnistuneesti kaikki ne, jotka olemme tänne halunneet ottaa. Siten on tärkeää, että Suomen kielen, suomalaisten tapojen ja Suomen kulttuurin opetuksesta ei voida tinkiä. Ei myöskään rikollisten pikaisesta poistamisesta Suomen rajojen ulkopuolelle.

Oikeusavusta, maahanmuuttajille suunnatuista erityispalveluista  ja harkinnanvaraisesta tuesta sen sijaan pitäisi luopua välittömästi; mutta niiden sijaan tulisi järjestää pakollisia työllistämistöitä vaatimatonta asuntoa, ruokaa ja pientä korvausta vastaan.

Niihin osallistumisesta voisi vapautua heti, kun henkilö on saavuttanut aseman yleisillä työmarkkinoilla. Perusteluksi edelliselle riittänee se, että työnteon tärkeys kotoutumisen taustalla on viime aikoina havaittu aivan keskeiseksi.

Maahanmuuton kustannuksista ei ole Suomessa esitetty kunnollisia laskelmia, mutta esimerkiksi Norjassa kulujen on laskettu olevan noin 10 miljardia kruunua vuodessa. Mikäli humanitaariset maahanmuuttajat saataisiin siis edellä kuvatuilla keinoilla keskimäärin yhteiskunnan kannalta hyödyllisiksi kansalaisiksi, saavutettaisiin pitkällä aikavälillä erittäin merkittäviä säästöjä myös Suomessa.

Lyhyellä tähtäimellä tämä vaatisi kuitenkin pikemminkin kotouttamiskustannusten kasvattamista kuin supistamista (työllistämistyöllistäminen on kallista, siksi siitä luovuttiin kantasuomalaisten kohdalla jo 1960-luvulla).

Edelle kirjoittamani lista ei varmasti ole läheskään täydellinen, mutta sisältää monia sellaisia toimenpiteitä, joita on joko käytetty tai ehdotettu käytettäväksi. Niiden sijaan kannattaisi keskittyä järkevämpiin säästökohteisiin tai valtion tulojen lisäämiseen.

Itse pyrkisin pääministerinä ratkaisemaan nykyistä kriisiä parantamalla vientiteollisuuden toimintaedellytyksiä, lisämällä yrittäjyyden houkuttelevuutta sekä poistamalla turhia hallinnollisia sääntöjä ja palveluita.

Tehokkaita keinoja olisivat esimerkiksi palkkatason laskeminen tai jäädyttäminen yhteisymmärryksessä ay-liikkeen ja yrityselämän kanssa, nykyisen kilpailulain muuttaminen sellaiseksi, ettei se tappaisi pienyrityksiä sekä nykyisen peruspäivärahan ja harkinnanvaraisen tuen vaihtaminen kansalaispalkaksi pienentämällä samalla minimipalkkaa (ja muitakin palkkoja) maksimissaan kansalaispalkan verran.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kataisen kutsu oppositiolle - keinot on, mutta onko rohkeutta, ymmärrystä ja viisautta?
Kansalaispalkka
Maahanmuuttajat tuovat valtiolle puhdasta rahaa?