Rauha vai ei - kas siinäpä vasta kysymys

Verkkouutiset kertoi, että NATO:n Euroopan joukkojen entinen komentaja James Stavridis arvelee Ukrainan ja Venäjän sodassa päädyttävän USA:n tulevan presidentin Donald Trumpin johdolla ratkaisuun, joka muistuttaa Korean sodan aselepoa. Tuolloin sodan molemmat osapuolet saivat pitää hallussaan olevat alueet, joiden pohjalle muodostuivat sitten Korean tasavallan ja Korean demokraattisen tasavallan - tuttavallisemmin Etelä- ja Pohjois-Korean - valtiot, joiden välille muodostettiin demilitarisoitu vyöhyke. 

Stavridiksen mukaan nyt synnytettävä demilitarisoitu vyöhyke jäisi eurooppalaisten valtioiden sotilaiden vahdittavaksi ja Ukrainalle avautuisi NATO:n jäsenyys. Lisäksi sen kanssa aloitettaisiin neuvottelut Euroopan Unioniin liittymisestä. 

Tällainen loppuratkaisu tuntuu toki mahdolliselta, mutta on huomattava, että Koreassa oli kyse sisällissodasta ja Ukrainassa Venäjän hyökkäyssodasta. Tämä tarkoittaa sitä, että edellä kuvatun ratkaisun toteutuessa Venäjä jäisi Ukrainan sodassa kiistattomasti voittajaksi samalla tavalla kuin Neuvostoliitto jäi talvi- ja jatkosodassa, jolloin Suomi joutui luovuttamaan sille alueitaan. Tämän seurauksena Putinille ja hänen seuraajilleen jäisi käytettäväksi malli siitä, kuinka sotilaallisella voimalla voidaan järjestellä asioita haluttuun suuntaan. 

Tämä voisi puolestaan johtaa saman ratkaisumallin hyödyntämiseen myös jatkossa joko Ukrainassa tai muissa Venäjän rajavaltiossa. Vaara ei ehkä kohdistuisi niinkään Suomeen tai muihin NATO-maihin, mutta esimerkiksi aiemminkin Venäjän uhriksi joutunut Georgia tai Venäjästä viime aikoina etääntynyt Armenia olisivat ilmeisessä vaarassa. 

* * *

Ratkaisun avaimet Ukrainassa ovat joka tapauksessa länsimaiden varassa. Lyhyellä aikavälillä merkittävin asia on Donald Trumpin rooli eli hänen mainostamansa rauhanratkaisun sisältö. Mikäli se ei johda sodan päättymiseen - esimerkiksi Stavridiksen arvelemalla tavalla - nousee EU-maiden Ukrainalle antaman avun sotilaallisen merkitys, koska USA tullee vähentämään omaa aseellista panostustaan joka tapauksessa. 

Tällöin mitataan eurooppalaisten tahdonlujuus, sillä EU:n talouskehitys on ollut viime aikoina heikkoa, minkä seurauksena rahalle olisi muutakin käyttöä. Myös sellaista, joka lisää asioista päättävien poliitikkojen kannatusta enemmän kuin Ukrainan tukeminen.

Tämä koskee varsinkin parhaillaan hallituskriisiä potevaa Saksaa, jossa järjestetään ennemmin tai myöhemmin luottamuslauseäänestys. Jos ja kun Olaf Scholzin hallitus kaatuu siihen, seuraavat parlamenttivaalit, joissa Kristillisdemokraattien ja - Venäjään myötämielisesti suhtautuvan - Vaihtoehto Saksalle puolueen kannatukset noussevat rajusti. 

Epäselvempää kuitenkin on, pystyvätkö ne sopimaan seuraavan hallituksen muodostamisesta, vai etsitäänkö jotain muuta ratkaisua mahdollisesti jopa hyvin pitkään. Molemmissa tapauksissa Saksan kyky toimia Ukrainan tukena tulee olemaan kyseenalainen. Ja hinnan siitä maksavat ennen kaikkea Putinin imperialistisista haaveista kärsivät tavalliset ukrainalaiset.

Kaiken kaikkiaan juuri nyt näyttää siis siltä, että ukrainalaisilla on edessään vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Ja siten jää nähtäväksi, onnistuvatko he pääsemään edes kohtuulliseen lopputulokseen Venäjän heille järjestämässä tragediassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Maahanmuutto ja Ukrainan sota järisyttivät Saksan valtapolitiikkaa

Georgian vaalit tuottivat uskottavuuskriisin

Georgian vaalit ovat tuoneet mieleeni Iso-Britannian toisen maailmansodan aikaisen pääministerin, Sir Winston Churchillin. Hänen mukaansa on nimittäin niin, että "monia valtiomuotoja on kokeiltu ja kokeillaan tässä synnin ja murheen maailmassa. Kukaan ei väitä, että demokratia olisi täydellinen tai kaikkitietävä. Itse asiassa, on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu."

Näin siksi, että tätä kirjoitettaessa käytettävissäni olevan tiedon mukaan ovensuukyselyt antavat georgialaisten äänestystuloksesta hyvin erilaisen kuvan. Valtiollisen televisiokanavan mukaan maata hallitseva Georgialainen unelma -puolue olisi ottamassa yli 56 prosenttia äänistä, kun taas televisioaseman tilauksesta tehdyssä tutkimuksessa opposition kannattajien määrä nousisi liki 52 prosenttiin.

Maata hallitsevan Georgialainen unelma -puolueen asettamien vaaliviranomaisten mukaan se olisi saamassa 53 prosenttia äänistä, kun 70 prosenttia vaalipiireistä on laskettu. Länsimielistä oppositiota taas olisi äänestänyt vain noin 38 prosenttia ihmisistä, vaikka maan länsimielinen media väittää sen olevan johdossa ääntenlaskennassa.

On siis syytä odottaa lopullisia vaalituloksia. Ja todeta, että jo tässä vaiheessa vaalien rehellisyyteen on syytä suhtautua varauksella, minkä merkiksi oppositio on jo ääntenlaskennan tässä vaiheessa syyttänyt Georgialainen unelma -puoluetta perustuslaillisesta vallankaappauksesta.

Tosiasia kuitenkin on, ettemme me täällä Suomessa voi tietää - ainakaan tässä vaiheessa - varmuudella, mitä georgialaisissa vaaleissa on tapahtunut. Mutta siitä huolimatta nämäkin vaalit tarjoavat meille oppitunnin demokratian heikoimmasta kohdasta. 

Koko järjestelmähän on nimittäin rakennettu sen varaan, että ihmiset käyvät vaaliuurnilla ilmaisemassa tahtonsa, minkä jälkeen viranomaiset laskevat heidän antamansa äänet rehellisesti. Jos näin ei käy - tai jos siitä jää edes varteenotettava epäilys - menettää koko demokraattinen järjestelmä uskottavuutensa. 

Valitettavasti Georgiassa näyttäisi olevan käymässä juuri näin, ja siksi sen vaalitulokseen ja ylipäätänsä georgialaiseen demokratiaan on syytä suhtautua varauksella. Sekä toivoa, että maan asukkaat kykenevät itse ratkaisemaan tämän uskottavuuskriisin huolimatta naapurissa vaanivasta isosta karhusta. 

Samalla on syytä ymmärtää, että Suomen tulevaisuuden kannalta on tärkeä huolehtia siitä, että meillä järjestettävät vaalit säilyvät rehellisinä ja antavat oikean kuvan kansan tahdosta myös jatkossa. Näin siitäkin huolimatta, että jokaisten vaalien jälkeen osa äänestäjistä joutuu pettymään ja hakemaan lohtua vaikkapa lukemalla tämän kirjoituksen ensimmäisen kappaleen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sitä saa, mitä tilaa
Vladimir-karhu ja rohkea kettu
Lindtmanin retoriikka toi tuulahduksen vuodelta 1918

Suomalaiset poliitikot asettuivat vastahankaan kun Halla-aho pyysi länsimaita pelastamaan ukrainalaissiviilit

Ukrainaan tunkeutunut Venäjän armeija on kokenut odottamattomia vaikeuksia ja on käytettävissä olevien tietojen mukaan siirtymässä siviilien terrorisointiin. Esimerkiksi Harkovassa Venäjä on tulittanut kaupunkia raketinheittimillä ja risteilyohjuksilla. Lisäksi se on ilmeisesti käyttänyt myös termobaarista asetta siviilejä vastaan. 

Tämän kaiken jälkeen olemme nähneet mielenkiintoisia reaktioita. Niistä oudoin on Saksan entisen demariliittokanslerin Gerhard Schröderin asettuminen Vladimir Putinin terroristiseen leiriin. 

Suomessa Jussi Halla-aho (perus) puolestaan asettui siviilien puolelle vaatimalla Natoa, YK:ta ja EU:ta pysäyttämään "venäläisten lauman ennen kuin meillä on uusi Groznyi ja Aleppo keskellä Eurooppaa". Tämä herätti monissa suomalaispoliitikoissa närää. 

Erkki Tuomioja (sd) piti Halla-ahon vaatimusta järkyttävänä arvioiden sen johtavan kolmanteen maailmansotaan. Jussi Saramon (vas) puolestaan kertoi oman näkemyksensä, jonka mukaan "ei ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja saa tuollaista sanoa". 

Pääministeri Sanna Marin (sd) taas kommentoi, että "tämä oli kovasti sanottu valiokunnan puheenjohtajalta. Uskon että eduskunta omalta osaltaan arvioi, onko tässä millä tavalla menetelty".

Nähtäväksi jää, mihin Halla-ahon ulostulo lopulta johtaa. Tähän mennessä näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, ettei suomalaispoliitikoilta - häntä lukuun ottamatta - heru juurikaan myötätuntoa Putinin sotajoukkojen terrorisoimia ukrainalaissiviilejä kohtaan. Tai ainakaan pyrkimystä lopettaa heihin kohdistuvaa joukkotuhontaa nyt, kun se ehkä olisi vielä mahdollista.

Sama koskee mitä todennäköisimmin myös Halla-ahon mainitsemia Natoa, YK:ta ja EU:ta. Ne eivät tule sotkeentumaan Ukrainan tapahtumiin sotilaallisilla interventioilla, vaan katsovat mieluummin sivusta, kun siviilejä tapetaan joukoittain. Syynä on luonnollisesti Tuomiojan mainitsema ydinsodan pelko ja toive siitä, että vähäisemmätkin toimet riittäisivät lopulta lannistamaan Putinin.

Toivon toki olevani väärässä ja ehkäpä Marinin odottamassa eduskuntakeskustelussa ilmaantuu julkisuuteen myös ukrainalaisia siviilejä puolustavia suomalaispoliitikkoja. Ainakin toivon niin. Ja samalla pyydän kaikkia suomalaispoliitikkoja lukemaan ajatuksella Eino Leinon runon "Kumpi on kauniimpi?"

Kumpi on kauniimpi:

uskoa, että vapaus koittaa,

toivoa, että valkeus voittaa,

ja taistella valkeuden eestä, –

vai taistella

tietäen, ettei valkeus koita,

tietäen, ettei vapaus voita,

ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:

aatella: ellei vapaus voita,

tuumia: ellei valkeus koita,

miksi ma taistelen sitten?

vai aatella:

laps olen auringonlaskun, en koiton,

mies olen valkeuden, vaikka en voiton,

siksi mun murtua täytyy.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Bunkkerimiehen huolet johtivat suomalaiseen kansalaisaloitteeseen
Aamu-uutinen Venäjältä antoi toivoa paremmasta
Maan ystävien puolustusdoktriini jäi epäselväksi

Aamu-uutinen Venäjältä antoi toivoa paremmasta

Minulla ei ole koskaan ollut juuri mitään hyvää sanottavaa toisten tietojärjestelmiin tunkeutuvista hakkereista. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää. Tai kuten tavataan sanoa, poikkeus vahvistaa säännön. 

Tämä hyvä poikkeus oli ensimmäisenä vastassa tänä aamuna, kun avasin tietokoneen. Siellä oli kansanedustaja Timo Heinosen (kok) twittaamana tieto, että hakkeriryhmä oli tunkeutunut Venäjän TV-kanaville siten, että ne lähettivät todellista tietoa Ukrainan tilanteesta. 

Nähtäväksi jää, miten venäläiset suhtautuvat asiaan, sillä tähän asti he ovat kuulleet ainoastaan Putiniin propagandaa, johon on sisältynyt mm. väite siitä, ettei operaatiossa olisi tullut omia tappioita. Sekä paksu valhe, jonka mukaan heidän armeijansa ei olisi aiheuttanut ukrainalaisille lainkaan siviilitappioita. 

Oma toiveeni - ja luulen suurimman osan maailman ihmisistä yhtyvän siihen - on, että venäläiset nousisivat Putinin hallintoa vastaan ja lopulta kaataisivat sen. Valitettavasti sellainen vaatii kuitenkin suunnatonta rohkeutta, joten pidän toiveeni toteutumista kohtuullisen epätodennäköisenä. 

Oman osansa samaan suuntaan on kuitenkin tehnyt myös Suomen eduskunnan ulkoasian valiokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (perus), joka julkaisi venäjänkielisen videon suoraan venäläisille. Toivon mukaan se lähtee leviämään Venäjän kansalaisten parissa.

Yleisesti ottaen olen pannut tyytyväisenä merkille, ettei Venäjän hyökkäys ole sujunut siten, kuin sen johto olisi toivonut. Sosiaalisen median perusteella maan tappiot ovat olleet merkittäviä ja tätä näkemystä tukevat useat videoklipit (esimerkki ja  toinen). Samalla länsimaat Saksaa myöden ovat lopultakin saaneet rivinsä järjestykseen ja ovat sulkemassa Venäjän kansainvälisen rahoitusjärjestelmän (SWIFT) ulkopuolelle sekä toimittamassa ukrainalaisille merkittävää aseapua. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka venäläisten veljeskansaansa kohdistama sota-aggressio päättyy. Ja kuinka Suomi siihen lopulta reagoi - hakeeko se turvaa läntisestä sotilasliitosta vai jatkaako edelleen omin voimin luottaen ison naapurinsa hyväntahtoisuuteen uskoen, ettei meille voi tapahtua samoin kuin nyt on tapahtunut Ukrainalle ja jo sitä ennen Georgialle. 

Tähän liittyen on joka tapauksessa varmaa, ettei Suomen pitäytyminen läntisten maiden joukossa ole jäänyt Putinilta huomaamatta. Eikä tämä jää myöskään seurauksitta, mikäli Vladimir Vladimirovitš selviää aloittamastaan Ukraina-operaatiosta ilman vallanmenetystä.

Pienenä sivuhuomautuksena haluan lopuksi todeta, että kansalaisaloite NATO:on liittymisestä sai pikavauhtia 50 000 kannattajaa. Itse en sitä lähtenyt allekirjoittamaan siksi, että meillä on olemassa demokraattisen prosessin kautta valitut johtajat, joiden tehtäväksi tämä päätös kuuluu, eikä kansanäänestyksen järjestäminen asiasta johtaisi kuin valtavaan venäläiseen disinformaatiotulvaan ja muuhun hybridivaikuttamiseen - tai pahimmillaan jopa Ukrainan esimerkin mukaiseen venäläisten sotilaalliseen interventioon. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoleeko pääministeri Marin Putinin persettä vai näytteleekö hän tarkoin varjeltua näytelmää?
Venäjän Ukraina-aggressio paljasti maastamme vätyksiä ja jämäköitä ihmisiä
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

  

Putin sulki Ukrainan NATO-oven

Eilisen päivän ja kuluneen yön aikana presidentti Vladimir Putin astui yhden askeleen eteenpäin maansa etupiirin luomisessa: hän ja häntä nöyrästi palveleva duuma tunnustivat Itä-Ukrainan kaksi nukkevaltiota, joiden luomisessa venäläiset pienet vihreät miehet olivat aikanaan keskeisessä roolissa. 

Sen jälkeen hän määräsi venäläiset sotilaat miehitt... ei kun turvaamaan rauhaa noille alueille. Kaikkea tätä edelsivät Mainilan laukauksia vastaavat hämäysoperaatiot, joissa ammutuista laukauksista syytettiin vastapuolta. 

Kuten Ylen kirjeenvaihtaja totesi, oli Putinin peliliike oivallinen, sillä sen kautta hän pystyi estämään Ukrainan liittymisen NATO:on samalla tavalla kuin tapahtui Venäjän miehittäessä Georgian kaksi maakuntaa paikallisten bäckmanien avulla. Yksi seurauksista oli suorastaan surkuhupaisa, kun USA kielsi olemattoman kaupankäynnin ja investoinnit itsenäisiksi julistautuneiden alueiden kanssa. 

Nähtäväksi siis jää, millä tavalla tapahtumat etenevät. Venäjälle saattaa hyvinkin riittää nyt saavutettu tilanne eli NATO-ovien sulkeminen Ukrainalta, eikä jälkimmäisellä ole sotilaallista voimaa Venäjän nukkevaltioiksi joutuneiden alueidensa palauttamiseksi. 

Toisaalta on varmaa, ettemme tiedä onko Putin kaheli vai erittäin fiksu, emmekä siis myöskään voi tietää aikooko hän lähettää sotavoimansa myös tähän asti itsenäisenä säilyneisiin Ukrainan osiin. Itse pidän tätä kuitenkin suhteellisen epätodennäköisenä eli luotan jossain määrin Venäjän diktaattorin järkevyyteen.

Varmaa lienee kuitenkin, että USA määrää jonkinlaisia taloudellisia pakotteita Venäjää vastaan, ja EU seuraa sitä myöhemmin. Lopputuloksena Venäjän kansa köyhtyy entisestään, mutta Putiniin länsimaiden toimilla ei liene sen suurempia vaikutuksia. 

Näin siksi, että hyvin tuntemani entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Viron tasavallan asukkaan ja metsäveljen jälkeläisen mukaan Venäjän kansa on tottunut siihen, että heidän taloudellinen asemansa on heikko. Ja jos se heikkenee entisestään, kansa kiristää kyllä vyötään, mutta ei nouse kapinaan hallintoa vastaan. 

Nähtäväksi siis jää, ovatko EU:n ja USA:n johtajat oikeassa pakotteidensa painostusvoiman kanssa, vai onko sittenkin niin, että virolainen ystäväni ja Vladimir Putin ovat paremmin perillä venäläisestä kansanluonteesta. Sitä paitsi kaikenlaisilla pakotteilla on yksi heikko puoli: alun uhoamisesta huolimatta niiden haitallisuus myös pakotteiden asettajille johtaa ennemmin tai myöhemmin suhteiden normalisoitumiseen. 

Valitettavaa tässä kaikessa on, että monin tavoin Venäjän kanssa yhteistyötä tehnyt Suomi tulee kärsimään EU:n asettamista pakotteista - tai Venäjän vastareaktioista niihin - monin tavoin alkaen metsäteollisuuden puunhankinnasta ja päätyen aina Pyhäjoen jo muutenkin viivästyneen ydinvoimalan valmistumisen siirtymiseen hamaan tulevaisuuteen.

Selvää on kuitenkin ollut jo pitkään, etteivät länsimaat tule puuttumaan asiaan sotilaallisesti. Tämä on sinänsä järkevää, sillä Venäjää ei suurena ydinasevaltiona voi voittaa. Eikä mikään myöskään velvoita länsimaita omaan sotilaallisen liikehdintään, koska Ukraina ei kuulu NATO:on. 

Jälkimmäinen seikka on hyvä tunnistaa myös Suomessa. Niin kauan kuin olemme liittoutumattomia, on meidän turha odottaa sotilaallista tukea länsimaista - ehkä omia intressejään tuollaisessa tilanteessa puolustavia ruotsalaisia lukuun ottamatta. 

Huomattava on lisäksi, että Ukrainan kohtalo osoittaa myös sen, ettemme voi avoimesti hakea NATO:n jäsenyyttä, koska silloin vaarana olisi nyt Ukrainan kohdalla nähdyn kaltainen Venäjän reaktio. Siksi mahdollinen NATO-päätös on tehtävä suljettujen ovien takana siten, että asian tullessa julkisuuteen olemme jo saaneet sotilasliiton turvatakuut. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän
Marin antoi signaalin Moskovaan ja Washingtoniin
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän

Nykyaikainen länsimainen ihminen saa lapsuudessaan paljon koulutusta. Sen lopputuloksena hän kerää valtavan tietopääoman, jota usein kutsutaan yleissivistykseksi.

Sen perusteella esimerkiksi aikuiset suomalaiset tietävät muun muassa, että länsimainen sivistys perustuu antiikin perinnölle, jonka keskeisiä lähteitä ovat juutalaisuuden ja kristinuskon traditiot sekä kreikkalaisen filosofian perintö tai että Neuvostoliitto aloitti talvisodan lavastamalla suomalaisen aggression ampumalla omia kansalaisiaan ns. Mainilan laukauksissa. Tai että isorokko on saatu hävitetyksi koko maailmasta lehmärokkovirukseen perustuvien rokostusten avulla. 

Valitettavasti yleissivistys ei ole levinnyt kaikkialle, vaan monissa maailman kolkissa se on heikoissa kantimissa. Yksi näistä maista on Venäjä, jossa MTV3:n uutisen mukaan valtiovalta levittää parhaillaan propagandaa, jonka mukaan "Venäjä ei ole koskaan hyökännyt mihinkään". 

Tämä on sikäli vaarallinen narratiivi, että sen antamalla "oikeutuksella" Venäjän johto voi puolustella omaa aggressiivista käyttäytymistään naapurimaitaan - tällä hetkellä erityisesti Ukrainaa - kohtaan. Eikä sanoman uskottavuutta haittaa ihmisten yleissivistyksen tuoma tietoisuus tosiasioista likimainkaan yhtä vahvasti kuin vastaavassa tilanteessa tapahtuisi vaikkapa Suomessa. 

Tilanteen tekee meidän suomalaisten kannalta vaaralliseksi se, että Venäjä on sotilaallinen suurvalta, jonka maamme kansalaiset - kiitos yleissivistyksen - tietävät 1930-luvun lopulla toimineen pitkälti samaan tapaan suhteeessa Suomeen. Mutta kaikeksi onneksi - kiitos edelleenkin yleissivistyksen - suurin osa suomalaisista tietää varsin hyvin, ettei naapurimaa ole sotilaallisesta mahdistaan huolimatta taloudellinen suurvalta, eikä tiukan paikan tullen pärjäisi edes sotilaallisesti läntiselle puolustusliitolle - eikä luultavasti edes Kiinalle.

Nähtäväksi siis jää, mitä Ukrainassa tapahtuu kuluvan vuoden aikana. Positiivista kuitenkin on, että Yhdysvallat ja Nato vaativat venäläisjoukkojen vetämistä pois Ukrainasta, Georgiasta ja Moldovasta taloudellisten sanktioiden uhalla. Toivottavasti tämä vaatimus saa myös tavallisen venäläisen pohtimaan tämän kirjoituksen alussa kuvattua valheellista propagandaa, ja toteamaan sen seurauksena Putinin hallinnon mädännäisyyden. 

Sillä tosiasia on, että luonnonvaroiltaan rikkaan Venäjän tulevaisuus voisi olla loistava, mikäli sen kansa ei vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sallisi toinen toistaan surkeampaa hallintoa, joka korvaa todellisen kehityksen propagandalla ja korostaa länsisuhteissaan vastakkainasettelua yhteistyön sijaan. Ja sen seurauksena tavallisen Venäjän kansalaisen elintaso mataa kaukana siitä, mistä länsimaalaiset ihmiset saavat nauttia, eikä sen enemmistö sivistyneisyyden puutteessaan tunnu osaavan edes vaatia parempaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Älyllistä epärehellisyyttä
Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?

Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

Aamuisen koronatilastoihin liittyvän kirjoitukseni jatkeeksi päätin näin sunnuntai-päivän ratoksi jakaa ajatukseni toisestakin aiheesta. 

Sotilaallinen puolueettomuus on toiminut Suomen tapauksessa oikein hyvin toisen maailmansodan jälkeen. Toki alkuun oli vaikeaa Neuvostoliiton pyrkiessä vaikuttamaan politiikkaamme vahvasti ja 25-vuotta hallinneen presidentin hyödyntäessä Neuvostoliiton uhkaa sisäpolitiikassa. Ulkopoliittisesti kuitenkin myös hän pyrki viemään Suomea niin lähelle länttä kuin Neuvostoliiton puristuksessa oli mahdollista. 

Nykyisin virallinen puolustuspoliittinen strategiamme perustuu kahteen seikkaan: vahvaan puolustuskykyyn ja itänaapurin toimien tarpeettoman arvostelun välttämiseen. Myös lännessä on ymmärrystä maatamme kohtaan, kuten USA:n äskettäinen päätös myydä asejärjestelmiä, jotka eivät ole olleet tarjolla edes kaikille Nato-maille. 

Helsingin sanomien pääkirjoittaja nosti tänä aamuna esille Venäjä-uhan ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei Suomen ole syytä muuttaa linjaansa. Omalta osaltani olen ollut kymmeniä vuosia samalla kannalla: miksi muuttaa toimivaksi osoittautunutta linjaa, jota aikanaan kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi ja josta on nykyisin virallisesti, vaan ei käytännössä - kuten Venäjän näkyvän arvostelun puuttuminen osoittaa - irtauduttu.

Puolueettomuutta kannattava ajatteluni on mennyt suunnilleen siten, että Nato tarjoaisi kyllä suojan Venäjän suoralta aggressiolta, mutta toisaalta siihen liittyminen sitoisi Suomen muihin Naton operaatioihin, joiden seurauksena maailmalta alkaisi virrata nuoria suomalaisia haudattavaksi isänmaansa multiin. 

Siten vastakkain on kaksi erillistä vertailua. Ensimmäisessä Natoon liittyminen tarkoittaisi varmuudella suomalaisten enemmän tai vähemmän tasaista kuolemista maailmalla, mutta puolueettomuuden valitessamme tällaista veriuhria ei tarvitsisi antaa muiden puolesta. Toisessa Natoon liittyminen poistaisi Venäjän suoran hyökkäyksen riskin, mutta mikä on todennäköisyys sille, että tuollaista hyökkäystä tulisi Suomen nykyiselläkään linjalla?

Varmoja vastauksia ei ole tuon jälkimmäisen vertailun jälkimmäiseen osaan. Aiemmin se vaikutti kaukaiselta, mutta Georgian ja Ukrainan tapahtumien jälkeen... hmmm... sanotaan nyt vaikka, että vähemmän kaukaiselta. Eivätkä Venäjän uudet toimet Ukrainan rajalla ainakaan loitonna huolta (täällä värikkämpi näkemys). 

Yleisellä tasolla lienee selvää, että mikäli Suomeen kohdistuisi akuutti Venäjän uhka, olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että Nato-maat ottaisivat Suomen pikajäseneksi puolustusliittoonsa, saati että rientäisivät Suomen turvaksi. Toki tuo optio voi kuitenkin vähentää Venäjän Suomeen kohdistamia aggressioita, mikäli se ymmärtää niiden lisäävän suomalaisten halua liittyä Natoon. 

Selvää siis kuitenkin on, ettei pelkkä Nato-optio tarjoa meille turvaa, eikä myöskään tule pelastamaan akuutista tilanteesta, mikäli Venäjä jostain syystä - vaikka vain senhetkisen tsaarintekeleen sisäpoliittisten vaikeuksien takia - päättää toistaa Georgian tai Itä-Ukrainan tapahtumat luoteisrajallaan.

Ja juuri tämä on se seikka, joka on alkanut kääntää mieltäni vuosi vuodelta yhä enemmän sen suuntaan, että Suomen kannattaisi liittyä Natoon. Siksi suosittelen kaikille muillekin suomalaisille tämän asian harkitsemista - edelle kirjoittamieni ja mahdollisten muiden seikkojen valossa. Tässä ja juuri nyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Maan ystävien puolustusdoktriini jäi epäselväksi

Tänä aamuna Maan ystävät Ry:n hallituksen jäsen kertoi mielipidekirjoituksessaan, etteivät Suomessa tekeillä olevat hävittäjähankinnat sovi yhteen maamme ilmastotavoitteiden kanssa. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Lisäksi hänen mukaansa "ilmastokriisi on sekä Suomelle että maailmalle merkittävästi suurempi turvallisuusuhka kuin sotilaallinen hyökkäys, jonka varalle puolustusministeriö haluaa hävittäjiä hankkia" ja kertoi, että Sveitsissä 22 hävittäjän hankinta "torpattiin" kansanäänestyksellä. Niinpä hän kaipasi myös Suomeen avointa keskustelua hävittäjähankinnasta.

Maan ystävä ei kertonut oliko hänen mielenilmauksensa tarkoituksena vastustaa hävittäjähankintoja, joten avoimeksi jäi, halusiko hän ilmastovaikutukset yhdeksi kilpailutuksen kriteeriksi vai perua koko kaupan. Niinpä asia jäi askarruttamaan mieltäni.

Jos hän halusi ostaa hävittäjän ilmastovaikutusten perusteella, tulikohan hän ajatelleeksi sitä lentäjäparkaa, joka pahimmassa tapauksessa tietäisi joutuneensa vihollisen kanssa ilmataisteluun suorituskyvyltään heikommalla kalustolla kuin olisi ollut mahdollista. Ja tulisi sen takia ammutuksia alas jättäen ammottavan reiän maamme puolustukseen muutenkin ylivoimaista vihollista vastaan.

Jos hän taas halusi luopua koko hävittäjäkaupasta, minkä hän näkee siksi keinoksi, jolla sotilaallisesti heikoissa Georgiassa ja Ukrainassa valloitushalunsa osoittanut naapurimme pidettäisiin poissa Suomen ilmatilasta? Uskoiko hän itsellään ja muilla kansalaiskeskustelijoilla olevan tästä asiasta parempi näkemys kuin puolustusvoimien asiantuntijoilla?

Entä ilmaston kannalta yhtä lailla haitallinen muu sotakalusto? Pitäisikö panssarivaunuista ja muista moottoriajoneuvoista pyrkiä eroon ja luottaa pienten vihreiden miesten pysymiseen omalla maaperällään pelkästä hyvästä tahdosta?

Vai ajatteliko hän Natoon liittymistä ja sitä kautta saatavia turvatakuita? Se ei ole mahdollista ilman nykyistä merkittävästi suurempaa sotilaallista panostusta ja siitä aiheutuvia ilmastopäästöjä. Tästä antoi vahvan viesti USA:n presidentti Donald Trump muistuttaessaan Euroopan maita riittävästä sotilasbudjetista heti valtaan astuttuaan - ja sai tahtonsa myös läpi.

Kuten totesin, ei maan ystävä kertonut vastauksia näihin kysymyksiin. Siksi olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että Suomessa tarvitaan keskustelua niistä geopoliittisista syistä, miksi maamme sotilaallista voimaa kannattaa ylläpitää. Ellei muuten, niin siksi, että puolustuskyvyn unohtamisen seurauksena sotilaallinen uhka saattaisi muuttua Suomen kannalta merkittävästi ilmastonmuutosta suuremmaksi uhaksi.

Ellei sitten maamme ystävän tarkoitus mielipidekirjoitusta rustatessaan ollutkin se, että pienet vihreät miehet ottavat maamme valtaansa ja luovuttavat sen sitten suurelle itäiselle naapurillemme. Siinä tapauksessahan sotilaallinen uhka ei enää olisikaan uhka vaan suorastaan mahdollisuus. Epäilen kuitenkin, ettei tämä ajatussuunta saa kovin suurta kannatusta mahdollisessa kansalaiskeskustelussa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vegaaniarmeija?
Donald Trumpista Suomen puolustusvoimien hankintoihin ja Euroopan puolustus
Pienen ei kannata leikkiä turvallisuudella