Kun haastatteluja ei ole – tekoäly, totuus ja journalismin kriisi

On syytä pysähtyä erään hiljattain esiin nousseen tapauksen äärelle. Paikallislehdessä julkaistiin haastatteluja, joita ei todellisuudessa ollut koskaan tehty. Tekstit oli tuotettu tekoälyn avulla – mutta esitetty lukijoille tosiasiallisina, aitoina kohtaamisina.

Tapaus ei ole kiinnostava siksi, että joku “jäi kiinni”. Se on kiinnostava siksi, että se paljastaa jotakin olennaista ajastamme.

1. Haastattelu journalistisena instituutiona

Haastattelu ei ole vain tekstilaji. Se on epistemologinen väline – tapa tuottaa tietoa maailmasta toisten ihmisten kautta. Kun toimittaja haastattelee, hän ei pelkästään kerää sitaatteja, vaan rakentaa siltaa kokemusten, näkemysten ja yleisön välille.

Mitä tapahtuu, kun tämä silta korvataan simulaatiolla?

Tekoälyn tuottama “haastattelu” voi olla kielellisesti moitteeton, jopa oivaltava. Mutta se ei perustu todelliseen kohtaamiseen. Se ei sisällä epävarmuutta, epäröintiä, ristiriitaa – niitä inhimillisiä piirteitä, jotka tekevät haastattelusta merkityksellisen.

2. Totuuden ja uskottavuuden erkaantuminen

Yksi modernin mediaympäristön keskeisistä ongelmista on, että uskottavuus ja totuus eivät enää kulje käsi kädessä.

Tekoäly kykenee tuottamaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta riippumatta siitä, onko sen sisältö totta. Tämä siirtää journalismin ydinkysymyksen uudelle tasolle: ei riitä, että jokin vaikuttaa oikealta – sen täytyy olla totta.

Kyseinen tapaus konkretisoi tämän eron. Lukijalle tarjottiin uskottavia kertomuksia, mutta niiden totuusarvo oli nolla.

3. Vastuun paikka ei ole koneessa

On houkuttelevaa ajatella, että ongelma liittyy teknologiaan. Näin ei ole.

Tekoäly ei tee eettisiä päätöksiä. Se ei päätä esittää fiktiota faktana. Vastuu on yksiselitteisesti ihmisellä – toimittajalla, toimituksella, julkaisijalla.

Tämä on tärkeä huomio, sillä teknologian kehittyessä kiusaus siirtää vastuuta “järjestelmälle” kasvaa. Mutta journalistinen vastuu ei ole ulkoistettavissa.

4. Luottamus: hitaasti rakentuva, nopeasti mureneva

Journalismin legitimiteetti perustuu luottamukseen. Tämä luottamus on historiallisesti rakentunut hitaasti, mutta se voi murentua nopeasti.

Kun lukija kohtaa tapauksen, jossa sisältö on esitetty totena ilman todellisuuspohjaa, syntyy epäilys: missä muualla näin tapahtuu?

Yksittäinen teko voi näin heijastua koko instituutioon.

5. Missä kulkee hyväksyttävän raja?

Tekoälyn käyttö journalistisessa työssä ei itsessään ole ongelma. Päinvastoin, se voi tehostaa työskentelyä ja avata uusia mahdollisuuksia.

Kysymys kuuluu: missä vaiheessa käyttö muuttuu harhaanjohtamiseksi?

Voidaan hahmotella karkea rajanveto:

• Tekoäly apuvälineenä → hyväksyttävää
• Tekoäly sisällön muokkaajana → usein hyväksyttävää
• Tekoäly lähteen korvaajana → ongelmallista

Erityisesti viimeinen kohta on kriittinen. Journalismi ilman todellisia lähteitä lakkaa olemasta journalismia.

6. Tarve uusille käytännöille

Tämä tapaus osoittaa, että olemassa olevat eettiset ohjeistukset eivät vielä riittävästi kata tekoälyn käyttöä.

Tarvitaan:

• selkeitä linjauksia siitä, mitä tekoälyllä saa ja ei saa tehdä
• läpinäkyvyyttä lukijoille
• toimituksellista valvontaa, joka ymmärtää teknologian mahdollisuudet ja riskit

Ilman näitä riskinä on, että yksittäiset kokeilut muuttuvat käytännöiksi ennen kuin niiden seurauksia on kunnolla ymmärretty.

7. Lopuksi: kysymys ei ole teknologiasta vaan totuudesta

On helppo kehystää tämä tapaus teknologiseksi poikkeamaksi. Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin jotain syvempää: kysymys on suhtautumisestamme totuuteen.

Jos journalismi alkaa hyväksyä sisällön, joka “kuulostaa oikealta” mutta ei ole totta, se luopuu omasta perustastaan.

Siksi keskeinen kysymys ei ole, mitä tekoäly pystyy tekemään.

Keskeinen kysymys on, mitä me päätämme pitää hyväksyttävänä.

Tähän kysymykseen vastaaminen määrittää journalismin tulevaisuuden enemmän kuin mikään yksittäinen teknologinen innovaatio.

* * *

Edellä oleva teksti on – otsikkoa myöden – ChatGTP-tekoälyn tuottamaa. Tämä johtuu kahdesta syystä. 

Ensinnäkin halusin katsoa, pystyykö tekoäly tekemään järkevää tekstiä toimeksiannolla: "kirjoita minulle blogiteksti, jossa pohditaan monipuolisesti sitä, kun Lauttasaari-lehden toimittaja kirjoitutti haastatteluita tekoälyllä ja julkaisi ne tosiasiana!" sekä tarkennuksena "muokkaa juttu vielä Professorin ajatuksia -blogin tyyliin/formaattiin".

Tältä osin totean, että omasta mielestäni teksti on sinänsä ihan ansiokasta pohdintaa. Siis vähän kuin kympin oppilaan muotoilema ainekirjoitus – ja siten blogitekstiksi varsin huonosti soveltuva. 

Lisäksi hämmästyin sitä, ettei tekoäly ymmärtänyt tehdä juttua siihen tyyliin ja formaattiin, jota olen käyttänyt tässä blogissa. Ei edes sen jälkeen, kun pyysin sitä – eksplisiittisesti – tekemään niin.

* * *

Toiseksi halusin kokea miltä tuntuisi olla Lauttasaari-lehden toimittaja-avustaja, joka teki samalla tavalla. Siis miltä hänestä tuntui ennen kuin hän sai potkut työstään.

Vastaukseksi sain epämiellyttävän tunteen, joka pakotti minut kirjoittamaan tämän loppukaneetin, jota minun ei ollut alkujaan tarkoitus tehdä. 

Koin samaan aikaan kolme asiaa. Ensinnäkin tunsin olevani epärehellinen, toiseksi harmitti tekoäly-tekstin koulutekstimäinen sävy ja kolmanneksi koin pettäväni teidät, arvoisat lukijani. 

Siksi päätin lopettaa tämän tekstin kysymykseen siitä, että mitähän tekoälyn tekemiä juttuja julkaissut toimittaja-avustaja mahtoi itse tuntea ja kokea? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle teki jutun oslolaisesta rikollisuudesta
Vaihtuuko Iranissa valta?
"Täysin riippumattoman tahon" analyysi

Helsinki tuottaa asukkailleen sutta ja sekundaa – ilman huolta huomisesta

Helsingin Laajasalo näyttäisi olevan eräänlainen pääkaupunkimme päättäjien leikkipaikka tai koelaitos. Siellä on muun muassa muutettu erinomaisesti toimivien eritasoliittymien kautta liikennettä palveleva läpiajotie liikennettä seisottavaksi kaupunkibulevardiksi. Koululaisia on puolestaan ohjattu ja ohjataan jatkossakin kauppojen tarjoaminen pikaruokien kuluttajiksi lisäämällä syömättä jääviä kasvisruokia oppilaiden lounaslistalle.

Sinne on myös rakennettu niin sanottu miljardisilta, jossa ei voi ajaa autolla – eikä sitä taida alkaa käyttää edes kovin moni jalankulkija tai pyöräilijäkään, koska ensin olisi ajettava korkea ylämäki, koska sillan alituskorkeus vesiliikenteelle on peräti 20 metriä ja pituus yli 1,2 kilometriä. Ja sen jälkeen olisi vielä tultava jarrutellen samanmoinen alamäki.

* * *

Tämän päivän uutinen kertoi edellisten tapausten jatkoksi, että Helsingin kaupungin kokonaan omistaman asuntofirman – Hekan – Laajasaloon rakentamaan taloon on tullu pienoinen lapsus. Sen seurauksena talossa on ovia, joiden kynnys on yli kaksi metriä maanpinnan yläpuolella, joten niitä ei voi ottaa käyttöön. 

Edesmennyt presidentti Urho Kekkonen olisi tämän kaiken seurauksena epäilemättä kutsunut pääkaupunkimme päättäjiä ja virkamiehiä saatanan tunareiksi. Eikä hän tietenkään edelle kirjoittamieni tosiasioiden valossa olisi ollut millään tavalla väärässä – perimmäinen syy ovien väärään korkeuteen on nimittäin se, ettei kaupunki malttanut odottaa rakentamisen aloittamista niin pitkään, että sen itse tekemien katutöiden suunnittelu olisi tuottanut tiedon maanpinnan korkeudesta.

Epäilen, että jos kyse olisi yksityisestä yrityksestä, saisi aika moni henkilö – niin suorittavasta kuin johtoportaastakin – lähteä etsimään muita töitä. Ainakin asiasta vastaava johtaja – kuten vaikka yrityksen rakennustoiminnasta vastaava henkilö – olisi saanut lähteä.

Helsingin kyseessä ollessa tällaisesta ei tietenkään ole ollut edes puhetta, vaan jopa rakentamisesta vastaava apulaispormestari Johanna Laisaari (sd) voi nukkua yönsä aivan rauhassa. Eikä muillakaan tunareilla ole mitään estettä jatkaa nykyisissä töissään tekemässä lisää sutta ja sekundaa pääkaupunkimme veronmaksajien piikkiin ja kiusaksi.

Päivän aiempi merkintä:
Vesa Kanniaisen lista kannattaisi sisällyttää Euroopan maahanmuuttopolittisiin ohjelmiin

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Hernesaaresta halutaan väestönsekoittamo

Helsinkiläisille lapsille ja nuorille vain kolme liharuokaa kahdessa viikossa?

Eristäytyvä pääkaupunki

Lipuntarkastajille kamerat – mutta miksi?

Helsingin paikallislehti sekä myös Ylen paikallistoimitus kertoivat, että pääkaupunkimme liikennelaitos reagoi turvallisuushäiriöiden kasvuun laittamalla matkalipun tarkastajilleen kehokamerat, joilla voidaan tallentaa videokuvaa ja ääntä. Toistaiseksi kyseessä on kokeilu, jonka aikana selvitetään kameroiden käytön vaikutusta turvallisuuteen.

Kamera ei ole päällä koko ajan, vaan tarkastaja voi laittaa sen päälle esimerkiksi turvallisuutta uhkaavassa tilanteessa. Sitä ei siis pidetä päällä normaalissa – rauhallisesti sujuvassa – matkalippujen tarkastustilanteessa.

Näiden kameroiden tuottamia tallenteita voivat katsoa vain tarkasti määritellyt henkilöt, eikä esimerkiksi kameraa kantava matkalippujen tarkastaja pääse itse katsomaan niitä. Eikä tallenteita saa kukaan muukaan tarkastella ilman erillistä perustelua. 

Jutussa jäi kuitenkin yksi asia kertomatta. Nimittäin se, että mistä syystä tarkastajat tarvitsevat turvakseen kameroita juuri nyt. Ovathan he jo vuosikymmeniä toimineet ilman sellaisia - ja jo kymmeniä vuosia sitten myös konduktöörit ja rahastajat tulivat toimeen ilman dokumentaatiota työvuorojensa tapahtumista. 

Itselläni on asiasta jonkinlainen aavistus (vihje ja toinen), mutta nähtäväksi jää vahvistaako jokin virallinen taho sen oikeaksi. Ei sillä, että asialla olisi merkitystä, sillä omalta osaltani on aivan sama näytänkö kulloinkin voimassa olevan matkalippuni tarkastajalle kameran läsnäollessa tai ilman sitä. 

Päivän aiempi merkintä:
Tuhoutuvatko koralliriutat lähivuosina?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaisaloite omien kustannusten maksattamisesta muilla ihmisillä
Oulun bussiliikenteen matkustajat sosialismin uhrina
Palopommeista naisen logiikkaan