Miljardi uutta afrikkalaista

Ylen mukaan Afrikan väestö kasvaa 60 prosenttia seuraavan 24 vuoden aikana. Se tarkoittaa miljardia uutta afrikkalaista. 

Samaan aikaan Euroopan väestö laskee nykyisestä 744 miljoonasta 703 miljoonaan ihmiseen. Juttu ei kerro, kuinka suuri osa näistä 703 miljoonasta on syntynyt Afrikassa tai afrikkalaisille ihmisille Euroopassa. 

* * *

Ylen artikkelin mukaan Jakkie Cilliers tutkimuslaitos Institute for Security Studiesista arveli, että "Afrikan nuori ja kasvava väestö luo mahdollisuuden nopeaan kasvuun oikeilla investoinneilla". Lisäksi Afrikan tapahtumia seuranneen Edward Paicen sanottiin kertoneen, että "erityisen tärkeää on, että nuorille ihmisille pitää yrittää tarjota työtä. Työtä, joka tuo vähän paremman elämän kuin heidän vanhemmillaan ja etenkin isovanhemmillaan oli."

Samalla kannalla on myös tutkija Yohannes Wado Nairobissa toimivasta African Population and Health Research Centerista, mutta puhuu myös asian kääntöpuolesta todeten, että "jos ei luoda työpaikkoja, syntyy pahaa työttömyyttä. Työttömyydestä seuraa muita hankaluuksia, kuten väkivaltaa ja rikollisuutta."

* * *

Ylen juttu ei kuitenkaan kerro, kenen noita työpaikkoja pitäisi luoda eli työllistää afrikkalaisia. Vähenevät eurooppalaisetko? Vai kiinalaiset, intialaiset tai amerikkalaiset? Vai pitäisikö afrikkalaisten itsensä tehdä jotain asian eteen?

Olen toki Ylen toimittajien ja heidän haastattelemiensa asiantuntijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että olisi hienoa, jos Afrikan väestönkasvu johtaisi taloudelliseen kasvuun ja elintason nousuun. Valitettavasti minua myöskin hiukan huolestuttaa se, etteivät afrikkalaisten näytöt taloudellisesti vahvojen yhteiskuntien rakentamisessa ole olleet kovin vahvat. Enkä siksi pidä mahdottomana, että tulisimme uusien afrikkalaisten talousmahtien sijaan näkemään seuraavien vuosikymmenien aikana valitettavan monta uutta Sudania, Etelä-Sudania ja Somaliaa. 

Lisäksi luulen – vaan en toivo – ettei afrikkalaisten kansainvaellus omasta maanosastaan muualle tule suinkaan pysähtymään, vaan pikemminkin kiihtymään. Näin ainakin siinä tapauksessa, että maailmasta löytyy tulijoille halukkaita – tai ainakin kansainvaelluksen hyväksyviä – niin sanotusti sinisilmäisiä vastaanottajia. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuinka vähentää ranskalaista lapsiseksiorjuutta?
Suomessa on noin 150 000 muslimia ja 19 000 afrikkalaista, entä sitten?
Kehitysavusta on kuin onkin hyötyä

Putinin taskussa ja sveitsiläisellä pankkitilillä

Olen pitänyt mahdollisena, että Venäjän diktaattorilla Vladimir Putinilla on jokin keino ohjailla USA:n presidenttiä Donald Trumpia. Tämä johtuu kahdesta syystä: ensinnäkin tällaisesta on esitetty väitteitä jo kauan sitten ja toiseksi Trumpin toiminta Ukrainan sodassa viittaa päivästä toiseen Venäjän pussiin pelaamiseen juuri sillä tavalla kuin Putin haluaa.

Siksi oli mielenkiintoista kuulla, kun eilisillan uutiset kertoivat Iso-Britannian ulkopoliittisen instituutin arvostetun tutkijan Keir Gilesin näkemyksen asiasta. Hänen mukaaansa "hänen toimintapansa on niin selvä, että meidän pitää olettaa Donald Trumpin työskentelevän Moskovalle, ellei toisin todisteta".

Myös Euroopan suhteen Giles on varsin pessimistinen. Hänen - ja myös minun näkemykseni - mukaan Euroopan pitäisi kohentaa omaa sotilaallista kykyään ja saada rintama pitämään Ukrainassa sen sijaan, että päätyisimme myöhemmin sotimaan lähempänä kotinurkkia. 

Giles ei kuitenkaan pidä tätä todennäköisenä, vaan uskoo, että "Euroopan valtiot jatkavat puhumista, kokouksia ja jahkailua, kunnes tulevaisuudestamme päätetään ilman meitä". Pelkään pahoin, että hän on oikeassa myös tässä asiassa.

* * *

Kysyin neljätoista vuotta sitten, että onko silloin itsenäistymässä olleella Etelä-Sudanilla malttia kehittyä. Näin siksi, että maa on luonnonvaroiltaan erittäin rikas ja omaa siitä syystä erinomaiset mahdollisuudet nousta taloudellisesti riippumattomaksi ja vauraaksi kansakunnaksi. 

Tänään saimme sitten yhden vastauksen. Siitä kertoneen artikkelin otsikon mukaan "Maailman nuorin valtio vajoamassa pikavauhtia sotaan – YK: ”Tänä iltana kuilun partaalla".

Itse jutussa kerrottiin, että Etelä-Sudanissa käytiin vuosina 2013–2018 sisällissota, jossa kuoli noin 400 000 ihmistä. Eikä Etelä-Sudan ole toiminut sen jälkeen kansakuntaa eheyttäen kuten Suomi vuoden 1918 tapahtumien jälkeen, vaan maa on jälleen ajautumassa kohti uutta konfliktia presidentti Kiirin ja varapresidentti Macharin välillä. 

Ensin mainittu nimittäin otti ja pidätytti jälkimmäisen - ja oli tehnyt samaa jo aiemmin tämän poliittisille ja sotilaallisille liittolaisille, joten odotettavissa on jälleen maan sisäisen sotimisen kiihtyminen. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa puhuttaessa afrikkalaisista, kuten ei siinäkään, että Etelä-Sudanin talouden tuottoja on alusta asti ohjailtu sen johtajien salaisille pankkitileille. 

Niinpä lienee selvää, että eteläsudanilaiset jatkavat elämäänsä köyhyydessä ja kärttävät YK:n tukemana meitä maksamaan omaa elämänsä. Tai ainakin kartuttamaan kulloisenkin johtajansa sveitsiläistä pankkitiliä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Volodymyr Zelenskyin vierailu USA:ssa herätti ajatuksia
Se mikä ei ole ihmisoikeuksia, maahanmuuttoa tai sisäistä turvallisuutta on aseriisuntaa ja hyödyllisiä idiootteja
Varoittavia esimerkkejä monikulttuurisuuden riskeistä

Lapsiavioliitot ja islam

Suomalaisessa yhteiskunnassa on selvää, että ihmiset asettuvat pysyvään parisuhteeseen vasta aikuisena. Ja jo pelkälle seksisuhteellekin on olemassa alaikäraja. 

Näin ei ole kuitenkaan kaikkialle, vaan monissa maissa tyttöjä naitetaan miehille jo lapsina. Pelastakaa lapset -järjestön mukaan "noin 32 miljoonaa 10–17-vuotiasta tyttöä elää niissä kymmenessä maassa, joissa lapsiavioliittojen tilanne on pahin. Siis Keski-Afrikan tasavallassa, Tshadissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Eritreassa Jemenissä ja Afganistanissa.

Koska suomalaisilla - ja itsellänikin - lienee sellainen käsitys, että lapsiavioliitot on lähinnä islamilainen perinne, jonka profeetta Muhammedin esimerkki pyhittää, katsoin mitä näiden maiden uskonnollisesta tilanteesta kerrotaan Wikipediassa. 

Keski-Afrikan väestöstä 35 % tunnustaa paikallisia uskontoja, 25 % on protestanttisia kristittyjä, 25 % katolisia kristittyjä ja 15 % islamia. 

Tshadin pohjois- ja itäosan väestö on pääasiassa muslimeja ja etelässä kristittyjä tai perinteisiä animisteja. Kristittyjen määräksi on eri lähteissä arvioitu 5–35 prosenttia.

Etelä-Sudanin väestöstä väestöstä 37,2% on roomalaiskatolisia kristittyjä ja 36,5% episkopaalisiin kirkkoihin tai muihin kristillisiin ryhmiin kuuluvia. 19,7% väestöstä on animisteja tai perinteisiä uskontoja harjoittavia ja 6,25 % muslimeja.

Somaliassa asuvat ovat lähes yksinomaan sunni-muslimeja.

Eritrean väestöstä on kristittyjä noin 50 %, muslimeja 48 % ja heimouskontojen harjoittajia kaksi prosenttia. 

Jemenin väestö koostuu lähes kokonaan muslimeista.

Afganistanin väestöstä 99,7 % on muslimeita.

Näyttää siis siltä, että pahimmat lapsiavioliittohelvetit eivät ole pelkästään islamilaisia yhteiskuntia, vaikka toki muslimeilla on ilmiselvästi suhteellinen yliedustus tämän vastenmielisen perinteen harjoittajana. 

Arvoisan lukijani on tässä mielessä hyvä huomata, ettei Wikipediatieto kerro minkä uskontojen harjoittajat syyllistyvät lasten naimiseen sellaisissa valtioissa, joissa väestö ei ole puhtaasti islamilaista. Ja että listalla mukana olevista maista etenkin Etelä-Sudanissa muslimien osuus on varsin pieni.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiitokset Turun hovioikeudelle
Sairas sulttaani
Onko lapsimorsian pöyristyttävämpi kuin kulttuurirasisti?

Varoittavia esimerkkejä monikulttuurisuuden riskeistä

Kirjoitin vuonna 2011 siitä, kuinka Afrikkaan oli syntymässä kansanäänestyksen seurauksensa uusi valtio. Otsikoksi olin keksinyt presidentti Urho Kekkosen tunnettua kysymystä mukaillen "Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?"

Seuraavaksi tartuin asiaan vuonna 2013 otsikoiden "Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?". Ja viimeksi palasin asiaan vuonna 2021 tehden sen huomion, ettei tämä mielenkiintoni kohteena oleva maa ole kärkisijoilla maailman rikostilastoissa - siis vihdoinkin jotain positiivista. 

Tänään vapunpäivänä päätin palata aiheeseen ja tarkastella Etelä-Sudanin kehitystä tilastojen valossa. Ja verrata sitä viime aikoina ikävissä uutisissa vahvasti esillä olleen - tässä tämän aamun performanssi - entisen emämaan eli Sudanin tilastoihin.

Ihan ensimmäiseksi hain näiden maiden väestötilastot. Sudan näyttäytyi niissä kiihtyvän kasvun valtiona, jonka pääluku kasvaa yli miljoonalla ihmisellä vuodessa. Etelä-Sudanin väestö oli puolestaan pysynyt vakaana itsenäistymisen jälkeen. 

Jäin hetkeksi miettimään mistä moinen kehitys, kunnes hoksasin katsoa pakolaistilastoja. Sieltä selvisi, että eteläsudanilaisista yli kaksi miljoonaa eli yli viidennes on jättänyt maansa pakolaisena. Toisin sanoen eteläsudanilaiset ovat tavallaan lisääntyneet maan rajojen ulkopuolelle. 

Yli neljä kertaa väkirikkaammasta Sudanista pakolaisia on lähtenyt "vain" reilut 800 000. Mutta ilmeisesti tänä vuonna siirrytään aivan uudelle tasolle maassa syntyneiden levottomuuksien takia. Hyvin ei siis näyttäisi menevän kummallakaan Sudanilla. 

Siksi olikin syytä katsoa vielä maiden BKT:n kehitystä asukasta kohden. Tämän tilaston mukaan sudanilaisten vauraus kasvoi nopeasti aina vuoteen 2017 asti, jolloin se romahti. Syynä tähän lienevät olleet USA:n presidentti Barack Obaman johdolla maalle asettamat taloudelliset pakotteet ja niitä seuranneet levottomuudet. 

Etelä-Sudanin vauraus oli puolestaan loivalla laskevalla uralla itsenäistymisestä vuoteen 2015 asti. Sen jälkeen maasta ei ole olemassa edes tilastoja. Siten on selvää, että vuonna 2011 peräänkuuluttamaani malttia vaurastumiseen ei ole ollut. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka lopulta käy entisen Suur-Sudanin perillisille. Kumpikin on afrikkalaisille maille tyypillisessä sekasorrossa, josta pois pääseminen edellyttäisi jonkinlaista yhteiskuntasopimusta. 

Sen suurimpana esteenä lienee molempien maiden monikulttuurisuus. Etelä-Sudanin väestö koostuu peräti 64 heimosta tai etnisestä ryhmästä, joiden intressien yhteensovittaminen on epäilemättä haastavaa. 

Etelä-Sudanin etninen kirjavuus on kuitenkin varsin vaatimatonta verrattuna sen pohjoiseen naapuriin. Siellä on nimittäin yli 500 etnistä ryhmää, jotka puhuvat yli 400 eri kieltä. Ja niiden kaikkien tulisi päästä yhteisymmärrykseen siitä, minkälainen valtio Sudanista tehdään. 

Tästä kaikesta onkin helppo tehdä ennuste: sen enempää Sudanilla kuin Etelä-Sudanilla ei ole loistavaa tulevaisuutta. Eikä minulla totta puhuen ole minkäänlaista käsitystä siitä, millä näiden epäonnistuneiden valtioiden tulevaisuudesta saataisiin valoisa.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Molemmat valtiot nimittäin toimivat meille suomalaisille varoittavana esimerkkinä monikulttuurisen yhteiskunnan riskeistä. Eivätkä ne valitettavasti ole ainoita - tai edes surkeimpia - monikulttuurisuuden uhreja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikkalaisnaisten hedelmällisyysluku laskee, mutta elinikä kasvaa
Ruuasta on ehkä pula, mutta ei sentään lapsista
Monikulttuuri ja väestöräjähdys tuottivat maailman kurjimman elinpaikan

Afrikkalaisnaisten hedelmällisyysluku laskee, mutta elinikä kasvaa

Helsingin sanomat kertoi pääkirjoituksessaan, että maapallon väkiluku ei kasva korkean syntyvyyden vaan alhaisen kuolleisuuden vuoksi. Näin siksi, että syntyvyys laskee kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta Saharan eteläpuolista Afrikkaa.

Tämä HS:n näkemys herätti mielessäni pari ajatusta. 

Ensinnäkin koin tarpeen tehdä jonkinlaista faktantarkistusta. Sopiva lähde löytyi helposti hakukoneen avulla, joten tarkasteltakoon sieltä löytynyttä karttakuvaa.

Kuvasta näemme, että naisten lapsimäärä on edelleen suuri paitsi Afrikassa, niin myös Lähi-idässä, Etelä- ja Keski-Aasiassa sekä joissain muissa valtioissa. Mutta toki sen kehitys on viimeisinä vuosikymmeninä ollut laskeva lähes kaikissa maailman maissa. 

Mielenkiintoista kyllä, mainitulla sivulla olevan kuvaajan mukaan myös Saharan eteläpuolisen Afrikan naisten hedelmällisyysluku on laskenut - toisin kuin HS:n pääkirjoitus antoi ymmärtää - varsin lineaarisesti noin 0,06 lapsen vuosivauhdilla. Näin laskien tämän alueen naisten lapsiluku saavuttaisi kahden lapsen tason niinkin pian kuin 45 vuoden kuluttua. Eli joskus 2060-luvulla.

Tosiasia kuitenkin on, että mikäli oletamme afrikkalaisten eliniän kasvavan samalla aikavälillä nykyisten oletusten mukaisesti, on mustan mantereen väkimäärä siinä vaiheessa edelleen paljon ripeämmässä kasvussa kuin pelkästään hedelmällisyysluvut antaisivat ymmärtää. Näin siis siinä tapauksessa, ettei Afrikan nopea väestönkasvu missään vaiheessa johda sotien, tautien, ruuan loppumisen tai muiden syiden takia kuolleisuuden nopeaan kasvuun tai suoranaiseen romahdukseen. 

Samaan aikaan eurooppalaisten maiden alhainen lapsiluku tulee johtamaan kantaväestön määrän pysyvään alenemiseen, jota ainakin nykyiset poliitikot pyrkivät mielellään kompensoimaan maahanmuutolla. Jos sama linja jatkuu, korvautuu myös EU:n väestö ainakin osittain muualta tulleilla ihmisillä.

Oleellinen kysymys tässä kehityksessä on se, mitä tapahtuu eurooppalaiselle elämäntavalle ja kulttuurille. Ja mitä tapahtuu tänne muuttavan väestön kyvylle ylläpitää EU:n alueen hyvinvointia. 

Tosiasiahan on - vaikka se kuinka haluttaisiin kieltää - ettei Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ole pystytty luomaan EU:n alueeseen edes jollain tavalla vertailukelpoista hyvinvointia kuin valkoisten pitkään hallitsemassa Etelä-Afrikassa. Siellä taloudellista romahdusta ei kuitenkaan ole tapahtunut vallansiirron jälkeen, joten ainakin toistaiseksi myös EU:n tulevan väestönvaihdon suhteen voidaan olla taloudellisessa mielessä optimisteja.

Toisaalta Etelä-Afrikka on maailman rikostilastoissa kolmannella sijalla Venezuelan ja Papua New Guinean jälkeen, mikä ei lupaa hyvää. Etenkin kun tässä tilastossa on kärkipäässä paljon afrikkalaismaita, vaikka siitä puuttuu kokonaan iso osa sellaisista maanosan maista - kuten Kongo, Keski-Afrikka ja Etelä-Sudan - joiden voisi kuvitella sijoittuvan tällä listalla erittäin korkealle. 

Nähtäväksi siis jää, minkälaisen Euroopan ja muun maailman me jätämme lapsillemme elettäväksi. Pahoin pelkään, ettei se juurikaan muistuta sellaista paratiisia, josta kehitysoptimismin kulta-aikana minun lapsuudessani uneksittiin. 

Aiempia ajatuksia samsta aihepiiristä:
Kulttuuri istuu syvässä - ja se määrittää myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden

Tuhoaako post-imperialistinen historia koko maapallon?
Monikulttuuri ja väestöräjähdys tuottivat maailman kurjimman elinpaikan

Ruuasta on ehkä pula, mutta ei sentään lapsista

Etelä-Sudan on nuori valtio, jonka vaiheita olen seurannut itsenäistymisestä alkaen. Tuolloin, vuonna 2011, listasin maan ilmeisiä haasteita, joiden toteutumista käsittelen tässä kirjoituksessa.

Ensimmäiseksi ongelmaksi näin luonnonvarojen jakamisen maan rajoista päätettäessä. Nähdäkseni siitä ei tullut uudelle valtiolle kompastuskiveä, vaan rauha Sudanin kanssa on pitänyt. Siten maan kehitys on ollut ennen kaikkea oman väestön käsissä.

Toiseksi ongelmaksi näin maan hallinnon afrikkalaisuuden. Mustalla mantereellahan valtakuntien johtomiehillä on ollut tapana kahmia valta itselle ja kavereille - sekä riistää ja sorsia muita parhaansa mukaan. Tämä ennuste näyttäisi toteutuneen, sillä maan presidentti ja entinen pääministeri kannattajineen ovat syösseet maan vuosien mittaiseen sisällissotaan, jossa on Wikipedian mukaan kuollut jo peräti 300 000 ihmistä.

Kolmas näköpiirissä ollut riski oli maan puuttuva infrastruktuuri, joka ei ole tainnut sisällissodan aikana päästä kehittymään. Infran puuttumista ei kuitenkaan voi pitää maan nykyisten ongelmien ensi- tai edes toissijaisena lähteenä.

Neljäntenä ja vakavimpana riskinä näin seitsemän vuotta sitten uuden valtion monikulttuurisuuden. Ja toden totta: siinä taitaa olla maan ongelmien perimmäinen lähde. Maan sisällissodan osapuolethan ovat jakautuneet heimorajojen mukaisesti.

Etelä-Sudanissa ei siis ole onnistuttu yhtenäisen valtion luomisessa. Sellaisen saavuttamiseksi sudanilaisten olisi itse pitänyt (vuoden 2011 kirjoitukseni mukaan) tiedostaa hyvinvointinsa edellytykset ja vaatia johtajiltaan samaa. Ja vastaavasti johtaviin asemiin kipuavien henkilöiden olisi pitänyt asettaa itsensä likoon yhtenäisen eteläsudanilaisen kansakunnan luomiseksi. Tämä kaikki olisi vaatinut sekä yhtenäisyyden korostamista etnisyyden kustannuksella että oman edun tavoittelusta luopumista kansakunnan hyväksi.

Niinpä niin, eivät ole eteläsudanilaiset löytäneet yhteistä säveltä elinolosuhteidensa parantamiseksi. Sen seurauksena Yle uutisoi Etelä-Sudanin surkeasta tilanteesta, jossa ruoka alkaa olla liian kallista työtä tekevillekin, maan valuutta on syksykierteessä ja kaikkialla vilisee epätoivoisia varkaita hankkimassa jokapäiväisen leipänsä.

Ruuan puutteesta huolimatta väestö kasvaa vauhdikkaasti, eli  vuonna 2016 peräti 3,92 prosentin verran. Siis noin 435 000 eteläsudanilaista enemmän kuin edellisenä vuonna.

Avoimeksi jää, miten nuo lisääntyvät suut ruokitaan. Ja onko kukaan miettinyt millä keinoin nuo kaikki lapset saisivat paremman elämän kuin yhteiskunnallisesti yhteistyökyvyttömät vanhempansa. Panemalla oman maansa asiat kuntoon, sisällissotimalla entistä tarmokkaammin, muuttamalla Eurooppaan vai jollain muulla keinolla?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Etelä-Sudanin kehityksestä Google-haun valossa
Media ja pahuuden ilmentymät
Suomi ja Etelä-Sudan nousivat maailman kärkeen!

Etelä-Sudanin kehityksestä Google-haun valossa

Kysyin tammikuussa 2011 onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä. Sen jälkeen olen palannut aiheeseen pariinkin kertaan.

Etelä-Sudanin tilanteeseen on syytä palata tänään, sillä Iltalehti on välittänyt meille uuden uutisen tuosta vasta äskettäin itsenäisyyden saaneesta luonnonvaroiltaan ja kulttuurisesti upporikkaasta maasta. Palaan siihen hetken kuluttua.

Vuoden 2011 kirjoituksessani totesin Etelä-Sudanilla olevan hyvät edellytykset nousta "taloudellisesti riippumattomaksi ja vauraaksi kansakunnaksi" todeten kuitenkin samaan hengenvetoon, etteivät hulppeat luonnonvarat ole aina olleet omistajalleen onneksi.

Samalla nostin esille afrikkalaisen demokratiakäsityksen aiheuttamat ongelmat, puuttuvan infrastruktuurin ja ennen kaikkea monikulttuurisuuden luomat haasteet.

Niinpä tein Google-haun tässä käsiteltävän valtion nimellä. Tulosluettelo oli sen verran valaiseva, että päätin vain listata tähän maan kehitystä kuvaavat otsikot.

Maaliskuu 2014: "Etelä-Sudanin kriisi syvenee"
Elokuu 2015: "Etelä-Sudanin kriisi koettelee pahiten lapsia"
Heinäkuu 2015: "Etelä-Sudan on katastrofin partaalla"
Syyskuu 2015: "Naisia pidetään seksiorjina Etelä-Sudanin "raiskausleireillä"
Heinäkuu 2016: "Vuotaako veri taas? Etelä-Sudan luisuu kohti uutta sotaa"
Joulukuu 2016: "Etelä-Sudan kamppailee liimatakseen rauhansopimuksen riekaleet yhteen"

Tämän kaiken jatkoksi Iltalehti teki tälle päivälle jo tämän kirjoituksen alussa mainitsemani oman uutisensa. Sen mukaan juuri tällä hetkellä yli 360 000 eteläsudanilaista lasta on vaarassa kuolla nälkään, yli puolet maan lapsista ei Unicefin mukaan pääse kouluun ja lisäksi yli miljoona eteläsudanilaista on paennut maasta.

Näistä asioista kertovan lyhyen juttunsa IL oli otsikoinut seuraavasti: "Unicef: Etelä-Sudanin lapsia värvätään aseryhmiin kiihtyvään tahtiin". Tänä vuonna värvättyjen lasten määräksi selviää itse jutusta 1300. Vuosien mittaan värvättyjen lasten kokonaismäärä on 17 000.

Näiden uutisten jälkeen jään suurella mielenkiinnolla odottamaan Etelä-Sudanin jatkokehitystä. Nouseeko maailman nuorin valtio jonain päivänä tavoittelemaan edes siedettävää hyvinvoinnin tasoa, vai osoittautuuko afrikkalainen monikulttuurinen yhteiskunta jälleen kerran täydellisen kyvyttömäksi huolehtimaan asioistaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi ja Etelä-Sudan nousivat maailman kärkeen!
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?
Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?

Media ja pahuuden ilmentymät

Espoon seurakunnat on julkaissut seuraavan tekstin. "Luterilaisen teologian mukaan meidän ihmisten olemus ja teot ovat niin synnin ja pahuuden vaurioittamia, että ne väistämättä vaativat erittäin suurta rankaisua, sovitusta ja vapautusta... Juuri tämän takia Jeesus, jossa yhdistyy ainutlaatuisesti todellinen Jumala ja todellinen ihminen, syntyi kärsimään ihmisten puolesta... Ehkä Jumalalla on jokin korkeampi päämäärä, jota kärsimyskin palvelee, vaikka meidän onkin joskus vaikea löytää kärsimyksestä mitään mieltä."

En ole luterilainen enkä minkään muunkaan uskontokunnan jäsen, enkä usko maailman pahuuden katoavan rankaisemalla, sovittamalla enkä vapauttamalla. En myöskään näe sen palvelevan jotain korkeampaa päämäärää. Siitä huolimatta tunnistan kyllä maailman pahuuden, joka saa mitä hirveimpiä ilmenemismuotoja kuten seuraavat esimerkit osoittavat.

* * *

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoi, että "Etelä-Sudanin hallituksen joukot tukehduttivat viime lokakuussa tahallisesti yli 60 miestä konttiin Leerin kaupungissa... pidätetyt miehet pakotettiin konttiin, joka lukittiin. Välillä ovi avattiin kuolleiden poistamiseksi. Kuolleet miehet olivat todistajien mukaan siviilejä."

Saman valtion tapauksiin kiinnitti huomiotaan myös Yleisradio, joka kertoi että "Etelä-Sudan antaa taistelijoiden raiskata ja siepata naisia ja tyttöjä palkaksi, YK:n ihmisoikeustoimisto kertoo [että] osa armeijaa tukevista aseistetuista ryhmistä ´ryösteli karjaa, varasti omaisuutta ja raiskasi ja sieppasi naisia ja tyttöjä´ palkan sijasta... Raiskauksia on käytetty laajasti kauhun välikappaleena ja sota-aseena."

Kaikesta karmeudestaan huolimatta nämä uutiset eivät ole varsinaisesti uutisia. Mehän tiedämme muutenkin, että sota-aikoina ja erityisesti sisällissodissa ihmiset ovat syyllistyneet hirmuisiin tekoihin.

Näin oli myös Suomessa niin nuija- kuin punakapinankin aikana. Ensimmäisessä Flemingin joukot teurastivat aseensa laskeneet nuijamiehet ja jälkimmäisessä niin voittajat kuin hävinneetkin murhasivat surutta niitä, joita vastaan heillä oli hampaankolossa. Tai pelkästään yleisen koston ja seikkailunhalun takia, kuten ruotsinkieliset rankaisuretkikunnat suomenkielisellä Länsi-Uudellamaalla tapahtumasarjassa, joka lienee pohjana Kjell Westön kuvaukseen kirjassaan "Missä kuljimme kerran".

* * *

Yleisradio kertoi aamulla myös muista pahuuden ilmentymistä. Sen mukaan "YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka puuttuu YK:n rauhanturvaajien viime vuoden aikana tekemiin 69:ään seksuaaliseen hyväksikäyttötapaukseen.... Yhdysvaltojen laatima päätöslauselma vaatii niiden rauhanturvayksiköiden kotiuttamista, joiden jäseniä syytetään seksuaalisesta hyväksikäytöstä.... Päätöslauselman puolesta äänesti turvallisuusneuvostossa 14 jäsenmaata. Egypti pidättäytyi äänestämästä."

Tässä uutisessa pahuus on edellisiä syvällisempää. Rauhanturvaajathan ovat hakeutuneet, tai ainakin heidän olisi pitänyt hakeutua, turvaamaan sodasta kärsivää väestöä. Suojelun sijaan he sen sijaan ovat tarjonneet saastaisten elukoiden lailla pakkoseksiä jo muutenkin kärsineille naisille. Eli ovat siis olleet sanan varsinaisessa merkityksessä täysiä mulkkuja

Valitettavasti näiden rauhanturvaajien pahuus ei kuitenkaan ole tämän uutisen syvintä. Sitä on sen sijaan Egyptin käyttäytyminen turvallisuusneuvostossa.

Minusta olisi kovin mukava kuulla, millä perusteella Egypti on pidättäytynyt äänestämästä. Onko päätös syntynyt raiskausten vähättelystä, naisten alemman aseman korostamisesta vai egyptiläisten vallanpitäjien omista luurangoista?

Valitettavasti en odota koskaan saavani vastausta kysymykseeni, mutta on selvää, ettei rauhanturvaajien suorittamassa raiskailussa ole egyptiläisten mielestä edes sen vertaa tuomittavaa, että tekijät tulisi siirtää pois uhriensa luota. Kuvottavaa...

* * * 

Pahuuden ilmentymästä on kyse myös Tanskanmaalta kantautuneessa uutisessa, jonka mukaan "entinen lapsiasiamies Lisbeth Zornig Andersen ja hänen miehensä on tuomittu ihmissalakuljetuksesta. Pariskunta auttoi syyrialaisen perheen Tanskasta Ruotsiin, ennen kuin maiden välinen raja suljettiin tammikuussa."

En epäile, etteikö lapsiasiamiehen ja hänen siippansa omasta mielestä kyseessä olisi ollut jalo teko. Valitettavasti ihmissalakuljetus ei kuitenkaan koskaan ole sellainen. Tässäkin tapauksessa parivaljakko tuli lisänneeksi Ruotsin maahanmuuttajaongelmaa yhdellä syyrialaisperheellä.

Se ei kuitenkaan ollut heidän toiminnassaan pahinta, sillä on selvää, että pyrkiessään auttamaan syyrialaisperhettä laittomin keinoin he tulivat vahvistaneeksi sitä bisnestä, jonka avulla Aasiasta ja Afrikasta vyöryy miljoonia ihmisiä Euroopan alueelle. Sen sivujuonteena saamme katsella taideteoksia Välimereen hukkuneista lapsukaisista ja lukea järkyttäviä uutisia tuhansien parempaa elintasoa tavoittelevien ihmisten kuolemista.

Lyhyesti sanottuna tanskalaisen lapsiasiamiehen ja hänen miehensä toiminnassa tiivistyy sellaisen pahuuden olemus, jonka käyttövoimana ovat älyllinen epärehellisyys, aatteen ohjaama kapeakatseisuus ja oman moraalisen ylemmyyden kieroutunut tavoittelu. Kaikki nämä juuri niitä tekijöitä, jotka ovat mahdollistaneet maailmanhistorian kauheimmat hirmuteot lasten uhraamisesta Molokin kitaan aina natsien juutalaisvainoihin ja Kiinan kulttuurivallankumoukseen sekä tanskalaispariskunnan tavoin oman ideologiansa sokaiseman Anders Breivikin toteuttamaan norjalaisnuorten joukkomurhaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa
Suomi ja Etelä-Sudan nousivat maailman kärkeen!
Zuber Jalal Isa herätti ajatuksia

Oppiiko suomalainen, kun kiinalainen opettaa Afrikassa?

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut maailman nuorimman valtion eli Etelä-Sudanin taivallusta kriisistä toiseen. Luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas valtiohan on itsenäisyytensä aikana keskittynyt lähinnä keskinäiseen sotimiseen.

Sekasorron tausta lienee pääosin tuoreen valtion monikulttuurisuudessa ja epäterveen suuressa oman suvun ja klaanin merkityksessä. Ilmiö sai ainakin omassa mielessäni jännittävän vivahteen, kun blogikollega Kumitonttu linkitti tietooni Ylen esittämän dokumentin Apinoiden saari, joka osoittaa tämän kulttuuripiirteen syntyneen jo ennen ihmislajin syntymää ja olevan siten äärimmäisen primitiivistä alkuperää.

Tämän kirjoituksen innoitti uutinen, jonka mukaan Etelä-Sudaniin on solmittu rauha. Valitettavasti sama uutinen kertoo, ettei tuo rauha ole ainakaan aluksi pitänyt. Toivotaan kuitenkin, että järki voittaisi lopulta Etelä-Sudanissakin. Silloin maa voisi halutessaan lähteä rikkaiden luonnonvarojensa turvin ennenäkemättömään talouskasvuun.

Se ei ole lainkaan mahdotonta. Esimerkkiä osoittaa naapurimaa Etiopia, joka niinikään tuoreen uutisen mukaan nauttii 10 prosentin vuosikasvusta. Taustalla on tiukka yhteiskuntajärjestys, jota Kansan uutisten mukaan voi kutsua perusvapauksien rajoittamiseksi ja sorroksi. Lisäksi taustalla on vahvasti kiinalainen asioiden organisointi ja raha.

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö kiinalaiset olisi kiinnostuneita myös Etelä-Sudanin luonnonvaroista. Niinpä nykyisen rauhansopimuksen pitäessä nähdän myös kiinalaisten ryntäys maahan. Eivätkä kiinalaiset tee sitä pelkästään altruistista syistä vaan turvatakseen omat etunsa globaalissa maailmantaloudessa.

En kuitenkaan lähtisi moittimaan kiinalaisia. He toki ottavat osansa, mutta jos pystyvät samalla selättämään afrikkalaisen kulttuurin rautakourallaan, ovat edunsaajia myös paikalliset ihmiset.

Toisin on meidän länsimaalaisten, jotka omaa ideologiaa viedessämme olemme tuottaneet suunnatonta kärsimystä viime vuosien aikana esimerkiksi Irakissa, Libyassa ja Syyriassa. Ja Afrikassa käynnistäneet kriisiavun ja terveydenhuollon avulla väestöräjähdyksen, joka on toiminut pysyvänä esteenä mantereen maiden talouden nousulle.

Tässä mielessä Etiopian nousu on lupauksia herättävä, sillä maassa on taloudellisen nousun lisäksi alueen maille tyypillinen nopea väestönkasvu: 2,89%. Nykyisen 10% talouskasvun ja tiukan yhteiskuntakurin oloissa se ei aiheuttane ongelmia, mutta mikäli talouskavu heikkenee tai hallituksen ote lipsuu, voi muinainen keisarikunta vaipua samanlaiseen sekasortoon kuin muutkin Afrikan maat.

Tämän tietävät myös kiinalaiset, jotka epäilemättä pyrkivät estämään tällaisen kehityksen - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kun nyt Suomessakin puhutaan paljon kehitysavusta, niin tahtoisin antaa hallitukselle neuvon.

Se kuuluu näin: "katsokaa mitä kiinalaiset tekevät Afrikassa, ja kopioikaa siitä".

Meidän on siis luovuttava yksipuolisesta mustan maanosan ihmisten auttamisesta, omien ideologisten ihanteiden viemisestä ja muusta maailmanparantamisesta. Niiden sijaan on siirryttävä molemminpuolisten intressien etsimiseen, jossa Suomen taloudellinen etu on ensisijaista ja se primus motor, jonka kautta saadaan yksityiset yrityksetkin kiinnostumaan asiasta. Vain siten näyttäisi olevan mahdollista tuottaa Afrikkaan kestävää kehitystä.

Jos maailmanparantamista vielä halutaan jatkaa, pyrittäköön ensisijaisesti väestöräjähdyksen hillintään, sillä se stabiloi Afrikkaa pitkällä aikavälillä. Ja hyödyttää meitäkin Eurooppaan suuntautuvan kansainvaelluspaineen ajan myötä pienentyessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Paratiisi
Kuinka turvata kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun rahoitus?

Suomi ja Etelä-Sudan nousivat maailman kärkeen!

Olen seuraillut harvakseltaan (yksi, kaksi, kolme) Etelä-Sudanin kehitystä sen itsenäistymisestä lähtien. Näin erityisesti siksi, että maalla on valtavat luonnonvarat, joiden turvin sen olisi mahdollista nousta helposti Afrikan ja vaikka koko maailmankin taloudellisen kehityksen kärkeen. Ainakin periaatteessa.

Tämän päivän uutinen kertookin Etelä-Sudanin uudesta saavutuksesta. Se on nimittäin noussut kärkeen maailman epävakaimpien maiden listalla. Taakse on jäänyt jopa vuoden 1991 vallankumouksesta lähtien kuuluisuutta niittänyt Somalia.

Etelä-Sudanin ongelmat eivät ole peräisin erityisen kovista luonnonoloista. Enkä usko niiden juontuvan edes liian suurista luonnonvaroista, vaikka jälkimmäinen onkin luonnonvarojen kirouksena tunnettu ilmiö.

Perustelen tätä sillä, että jos luonnonvarat olisivat Etelä-Sudanin (tai monien muiden Afrikan tai Lähi-Idän öljymaiden) ongelmien perimmäinen syy, tulisi luonnonvaroiltaan erityisen rikkaiden valtioiden kuten Norjan, Kanadan tai Yhdysvaltojen olla myös maailman epävakaimpien maiden listan kärjessä. Mutta kun ne eivät ole.

Luonnonvarojen kirouksen sijaan Etelä-Sudanin ongelma löytyneekin väestön monikulttuurisuuden, alhaisen koulutustason ja ehkäpä myös alhaisen älykkyysosamäärän yhdistelmästä, joka on tuottanut keskenään nahistelevia poliitikkoja. Maan vieminen vaurauteen edellyttäisi Nelson Mandelan kaltaista eri heimot yhdistävää suurmiestä, mutta sellaista ei ole ilmaantunut.

Entä Suomi? Se oli uskomattoman hienosti saman listan toisessa päässä, vieläpä omaan "erittäin vakaiden" maiden luokkaansa nostettuna.

Saavutus on uskomaton, ja sen olisi voinut kuvitella näkyvän Helsingin Sanomien otsikoinnissa, jossa Etelä-Sudan nostettiin esille isolla ja kotimaamme menestys kuitattiin alaotsikolla. Erityisesti minua ihmetytti se, ettei yksin Suomelle uuden ryhmän luomista mainittu otsikossa lainkaan, vaikka sen voisi kuvitella olevan erityisen ylpeyden aihe kaikille suomalaisille näinä taloudellisesti epävakaina aikoina.

Aika harvassahan ovat ne asiat, joissa meidät tunnustetaan kansainvälisessä vertailussa muita paremmiksi ja aivan omaan luokkaamme kuuluviksi. Nyt sellainen ihme olisi ollut Erkon otsikkonikkarille tarjolla, mutta kun ei niin ei.

Afrikka nyt vain kiinnosti enemmän. Tosin minulle ei selvinnyt oliko otsikkonikkarin tarkoituksena mässäillä toisten pahoinvoinnilla, muokata ilmapiiriä suopeaksi kehitysavulle tai jopa humanitaariselle maahanmuutolle vai jokin muu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat valehtelee jälleen
Kuinka humanitaarinen kriisi kesytetään?
Korruptio lisää ebolan leviämisriskiä Sierra Leonessa
Noita

Kuinka humanitaarinen kriisi kesytetään?

Silmiini sattui mielenkiintoinen uutinen. Sen mukaan YK on esittänyt kaikkien aikojen suurimman avustuspyynnön humanitaariseen apuun. Syynä siihen ovat nykymaailman suuret katastrofit Syyria, Irak, Keski-Afrikka ja Etelä-Sudan.

Poikkeuksellista pyynnön taustalla on määrän lisäksi se, että avustuspyynnän takana on tavallista vähemmän luonnonkatastrofeihin annettavaa apua. Toisin sanoen ihmiset ovat itse aiheuttaneet ennennäkemättömän humanitaarisen tilanteen.

Tätä taustaa vastaan ei voi kuin ihmetellä taannoisia uutisia siitä, kuinka vuosi sitten puhuttiin Afrikasta vuoden myönteisimmän kehityskulun tyyssijana. Ja muutamia vuosia sitten riemuittiin arabikeväästä. Näiltä osin ei kaikki ole tainnut mennä kuin Strömsössä.

En kuitenkaan kirjoita tätä ilkkuakseni epäonnistuneille näkemyksille maailman paranemisesta. Sen sijaan haluaisin, ettei perustettaisi maailman politiikkaa tai sen tulkintaa toiveille vaan tosiasioille. Itselleni on ollut alusta asti selvää, ettei Afrikka ole yht´äkkiä muuttunut onnelaksi eikä arabikevät johtaisi yhden kevään vallankumouksilla demokraattisin hyvinvointivaltioihin.

Mutta toivokaamme uskonnollisen, poliittisen ja etnisen äärimielisyyden aikanaan loppuvan sekä arabimaista että mustasta Afrikasta, ja molempien maailmankolkkien aloittavan maltillisen tien kohti hyvinvointia. Aloite tähän voi kuitenkin tulla ainoastaan paikalliselta väestöltä. Sen auttamiseksi länsimaat voivat tehdä vain vähän; mutta sentään jotain.

Koulutus, etenkin naisille suunnattu, nimittäin tunnetusti hillitsee sekä rasistis-uskonnollista ääriajattelua että väestöräjähdystä, jotka lienevät keskeisiä osasyitä myös kaikissa edellä mainituissa kriiseissä. Toivokaamme siis, että YK käyttää pyyntöönsä vastanneiden maiden antamat avustukset mahdollisimman tarkoin naisten koulutukseen kriisimaissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Korruptio lisää ebolan leviämisriskiä Sierra Leonessa
Hiukkasen säälittäviä jihadisteja
Vuoden myönteisin kehityskulku löytyi Afrikasta!

Uusi askel Afrikassa

Kysyin kolmisen vuotta sitten onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä. Taustalla oli tämän luonnonvaroiltaan poikkeuksellisen rikkaan ja runsaasti monikulttuurista voimavaraa sisältävän maan itsenäistyminen.

Vajaa vuosi sitten tarkastelin uuden valtion siihenastista kehitystä tilanteessa, jossa Etelä-Sudan edelleen nahisteli Sudanin kanssa, etnisiä vähemmistöjä ahdisteltiin, pääministeri oli eronnut ja presidentti rikastunut. 

Tänään saimme lukea Ylen nettisivuilta, että Etelä-Sudan on ottanut uuden merkittävän askeleen matkallaan kohti maanpäällistä helvettiä: nyt maata uhkaa nälänhätä. Tai itse asiassa Yle kertoo että maassa on jo nyt maailman tämän hetken pahin ruokakriisi.

Nälänhädän syyksi Yle ei kerro ilmastonmuutosta tai poikkeuksellista kuivuutta, vaan nuorta valtiota riivaavat väkivaltaisuudet, joissa hallitus taistelee kapinoivia entisiä sotilaita ja eri heimojen asejoukkioita vastaan. Kielletty kysymys kuuluukin, että miksi Etelä-Sudanilla ei ollut malttia vaurastua vaan se otti vakaan suunnan alaspäin. Tai yleisemmin, miksi ns. mustassa Afrikassa näyttää käyvän lähes aina huonosti (huomaa kuitenkin Ghanan positiivinen kehitys)?

Mahdolliset selitykset kopioinkin sitten vuoden takaisesta tekstistäni hiukan muokaten.

Ensimmäisen selityksen mukaan vika on imperialismissa. Tämän mukaan Etelä-Sudanin vaikeudet johtuisivat brittiläisestä ja sitä seuranneesta arabialaisesta imperialismista. Etenkin siirtomaaherrojen estoitta piirtelemät rajat nähdään ongelmina. Mutta juurihan Etelä-Sudanissa tällainen raja muutettiin. Eikä se näytä johtavan onnelaan, pikemminkin vain ojasta allikkoon.

Tästä pääsemme toiseen selitykseen, eli olisiko vika monikulttuurisuudessa. Afrikka muistuttaa väestöoloiltaan pikemminkin verisesti hajonnutta Jugoslaviaa kuin monokulttuurista Suomea. Tämä johtuu Bantujen laajoista vaelluksista, jotka ovat johtaneet väestölliseen tilkkutäkkiin lähes koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tällaisessa tilanteessa väestöä yhdistävää kansallisvaltio-ideologiaa ei voi käyttää kansakunnan perusteena vaan ihmiset kokevat tärkeimmäksi viiteryhmäkseen suvun ja/tai heimon. 

Näin tulemme kolmanteen mahdolliseen selitykseen, eli olisiko kyseessä sittenkin afrikkalaiseen kulttuuriin liittyvä ongelma. Kun suvun tai klaanin merkitys on ylivertainen, saattaa ajatus koko valtion yhteisen hyvän ajamisesta tuntua oudolta. Tämä voisi myös selittää afrikkalaisten herraonnea - jos kerran suku on valtiota tärkeämpää, on valtaan pääsyn jälkeen vain luonnollista kerätä omaisuutta ja valtaa itselle ja sukulaisille.

Lopuksi vielä kielletty selitys. Eli johtuisiko Afrikan kurjuus viime kädessä afrikkalaisten nykyaikaan heikosti sopivista geeneistä. Tähän viittaisivat ainakin amerikkalaistutkimukseteri väestöryhmien keskimääräisestä älykkyydestä ja Detroitin mustan väestön ja hallinnon kyvyttömyydestä reagoida autoteollisuuden muutoksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Ghanalla malttia vaurastua?
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?
Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?

Vuoden myönteisin kehityskulku löytyi Afrikasta!

Puolustuvoimain erikoistutkijan näkemyksen mukaan lopussa olevan vuoden myönteisin kehityskulku on Saharan eteläpuolisen Afrikan vakautuminen. Erityisesti Somaliassa ja Malissa on hänen mukaansa saavutettu edistystä.

Voihan asian noinkin nähdä, ja voin vilpittömästi ilmoittaa toivovani erikoistutkijan olevan näkemyksessään oikeassa. Somalian tilannehan on siirtynyt täydestä kaaoksesta hallituksen ja ääri-islamistien välienselvittelyksi ja Malissa pari vuotta jatkunut muslimien ja turagien kapina on saatu ainakin pääosin rauhoitetuksi. Terrorismi ei kuitenkaan ole päättynyt Malissa ja Somalian konflikti on osin siirtynyt myös naapurimaahan Keniaan.

Muista Saharan eteläpuolista Afrikkaa koskevista uutisotsikoista päällimmäisiä ovat olleet Etelä-Sudanin vajoaminen sisällissodan partaalle sekä loppuvuodesta eskaloitunut Keski-Afrikan kriisi. Jälkimmäisen osalta erikoistutkijan näkemys afrikkalaisen rauhantoiminnan edistymisestä joutuu hiukan outoon valoon Tshadilaisten joukkojen osoittauduttua puolueellisiksi.

Yleiskäsityksen saamiseksi googlasin satunnaisella valinnalla kuulumisia myös joistain muista maista. Ruandassa on näköjään pidetty presidentivaalit, joissa hallituspuolue voitti ja äänestysaktiivisuus nousi lähes sataan prosenttiin (!). Zimbabwessakin on pidetty hallitukselle ja presidentti Mugabelle suosiolliset, mutta epärehellisiksi väitetyt, vaalit.

Pitkään kriisissä olleen Liberian huolet puolestaan liittyvät yliopistojen opiskelija-ainekseen ja rauhanturvaajien ylennyksiin. Tämä kuulostaa suorastaan mainiolta. Valitettavasti Norsunluurannikolla ei mene näin hyvin, vaan maa on juurrunut väkivallan kierteeseen.

Tällä pikaisella katsauksella sanoisin, ettei Afrikassa nyt aivan valtavaa kehitysaskelta ole otettu. Paikoitellen on kuitenkin saavutettu pientä edistystä. Toivotaan, että nämä pienet edistysaskeleet laajenevat koko mantereen kattaviksi ja saattavat koko mustan maanosan hyvinvoinnin tielle. Valitettavasti en edelle kirjaamani pikaisen katsauksen valossa kuitenkaan ainakaan vielä ole vakuuttunut siitä, että näin todella tapahtuisi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?
Rohkeita miehiä, ressukoita ja väkivaltaa

Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Afrikka on ihmiskunnan kehto. Sieltä lähten ihmiset ovat asuttaneet muut maanosat ainakin kahteen  ja todennäköisesti useampaankin kertaan: ensin lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten ja viimeiseksi nykyihmisen kehityttyä.

Afrikassa elää vielä tänäkin päivänä geneettisesti monimuotoisempi ihmiskunta kuin missään muualla maailmassa: esimerkiksi khoisan-kansa on eronnut omaksi evolutiiviseksi haarakseen jo kauan ennen kuin nykyihminen lähti Afrikasta. Geneettinen monimuotoisuus ei kuitenkaan ole johtanut Afrikan kukoistukseen, vaan maanosa on jäänyt auttamatta jälkeen tieteellis-teknologisessa kehityksessään.

Afrikan surkeuden taustalla saattaa olla muita ihmisiä alhaisempi älykkyys. Mutta ei se sellaisenaan selitä koko tragediaa. Esimerkiksi Suomea on viime vuosina yleisesti pidetty yhtenä maailman parhaista paikoista elää ja koululaisiamme useimpia muita osaavampina, mutta ei meidän keskimääräinen älykkyysosamäärämme ole erityisen korkea, pikemminkin alhainen.

Yleisimmin Afrikan surkeudesta syytetään länsimaiden imperialismia. Maanosahan oli lähes sadan vuoden ajan länsimaisen riiston kohteena, eikä talous ole lähtenyt nousuun sen jälkeen.

Tarkastellaanpa imperialistisen riiston seurauksia Suomen historiaa vasten. Suomi oli vähintään samanlaisen riiston kohteena kuin Afrikkakin koko Ruotsin suurvaltakauden ajan. Itse asiassa riisto oli todennäköisesti merkittävästi rajumpaa nuorten miesten joutuessa armeijan rulliin kuollakseen lähinnä tauteihin mutta joskus myös taisteluissa.

Samanaikaisesti itse Suomi miehitettiin kerta toisensa jälkeen. Pahimman miehityksen eli isovihan aikana venäläiset ryöstivät ja raiskasivat minkä pystyivät. Naisia ja lapsia myös vietiin maasta myytäväksi kauas Venäjälle. Lisäksi Suomeen levisi rutto, jonka seurauksena noin kolmannes maan silloisesta väestöstä kuoli.

Vasta 1800-luvulla maan tilanne vakiintui, kun meidät liitettiin Suomen sodan seurauksena Venäjän osaksi. Tämäkin kausi päättyi lähes 20 vuotta kestäneeseen sortovuosiin, joiden aikana suomalainen sivistys yritettiin tuhota.

Nuoren maan itsenäistyttyä kehitys jatkui samalla tavoin kuin myöhemmin monien Afrikan maiden itsenäistyttyä. Nuori valtio ajautui pikaisesti osin ulkovalloista ohjattuna veriseen sisällissotaan ja vielä sen jälkeen voittajien hävinneisiin kohdistamaan laajamittaiseen terroriin. Tämä kehityskulku on ollut nähtävissä muutamia vuosia sitten itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Ero meidän ja afrikkalaisten välillä näkyy siinä, että itsenäisyyden alun kauhuista selvittyään suomalaiset ymmärsivät yhdistää rivinsä ja ryhtyä yhdessä kehittämään maata. Toki jännitteitä oli vielä pitkään, mutta kehitys oli niin ripeää, että vain 22 vuotta itsenäisyyden jälkeen pystyttiin talvisodassa torjumaan suurvallan hyökkäys.

Myös jotkut Afrikkalaiset maat ovat onnistuneet säilyttämään jonkinasteisen sisäisen rauhan. Mutta niissäkin on ollut silmiinpistävää hallitsemaan nousseiden ihmisten pyrkimys oman omaisuutensa kasvattamiseen ja oman viiteryhmän etujen ajamiseen. Pahimmillaan on ajauduttu joukkoteurastuksiin ja taloudellisesti menestyneimpien väestöryhmien vainoamiseen, joiden seurauksena vähäinenkin edistys on tuhottu. Etelä-Sudan lienee jälkimmäisen tien alussa.

Edelle kuvaamani jatkuva tai toistuva yhteiskunnallinen rauhattomuus Afrikassa näyttäisi usein syntyvän sikäläisiin kulttuureihin oleellisena osana kuuluvasta vahvasta yhteisöllisyydestä. Sen kääntöpuolenahan on suvaitsemattomuus omaan viiteryhmiin kuulumattomia ihmisiä kohtaan.

Vastakohtana yhteisöllisyydelle meidät suomalaiset tunnetaan siitä, ettei toisten asioihin juuri puututa. Koko kansakuntaa koskevat suuret uhat osataan kuitenkin ratkaista yhteistuumin - esimerkkinä käy tietenkin talvisota, mutta myös 1990-luvun lama, jonka aiheuttamat taloudelliset tragediat eivät johtaneet valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaaviin levottomuuksiin eivätkä mellakoihin.

Esimerkkejä Afrikkalaisesta suvaitsemattomuudesta ei ole vaikea hakea. Ruandassa tutsit ja hutut ajautuivat joukkoteurastukseen. Etelä-Afrikassa valkoiset vihaavat bantuja ja päin vastoin, mutta samalla molemmat halveksuvat maan alkuperäiskansaa eli khoisaneja. Vain Nelson Mandelan kyvykkyys uuden hallinnon johdossa esti maata vaipumasta Zimbabwen kaltaiseen koston ilmapiiriin ja taloudelliseen syöksyyn.

Vielä on huomattava, ettei afrikkalaiseen vihanpitoon tarvita edes suuria geneettisiä eroja vaan usein katkerimpia vihollisia ovat saman kansan eri klaanit ja suvut; ikävimpänä esimerkkinä tästä käy somalian sisällissota. Myös uskonnolliset erimielisyydet käyvät syyksi erimielisten murhaamiseen.

Edelle kirjoittamani tarkastelun perusteella en pidä länsimaista imperialismia afrikkalaisen köyhyyden ensisijaisena syynä. Sen sijaan ongelmien perusta löytyy syvältä afrikkalaisesta yhteisöllisyyteen perustuvasta kulttuurista.

Siten myös ratkaisu Afrikan kurjuuteen löytyy tuon kulttuurin muuttamisesta. Suomen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän kannattaisi sijoittaa vuosittain käyttämämme 1100 miljoonaa kehitysapueuroa tuon kulttuurin muutosta edistäviin toimiin - kuten naisten koulutukseen.

Aiempia ajatuksiasamasta aihepiiristä:
Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys
Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?

Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?

Kirjoitin kaksi ja puoli vuotta sitten itsenäistymässä olevasta Etelä-Sudanista otsikolla "onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä". Tänä aamuna havaitsin yllätyksekseni, että Helsingin Sanomat oli päivittänyt Etelä-Sudanin tilannetta pääkirjoituksessaan.

Aiemmassa kirjoituksessani totesin, samoin kuin Helsingin Sanomatkin, että Etelä-Sudan on luonnonvaroiltaan rikas valtio. Luonnonvarojaan oikein käyttämällä maa olisi vieraasta hallinnosta vapauduttuaan voinut ripeästi vaurastua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Helsingin Sanomien mukaan Etelä-Sudanin nuori hallitus on imuroinut kansallisvarallisuutta omiin ja lähipiirinsä taskuihin kokonaista kolmen miljardin euron arvosta.

Näyttää siis siltä, että presidentti Salva Kiir on valinnut esikuvakseen pikemminkin neljän miljardin dollarin omaisuuden Sveitsiläisille pankkitileille keränneen Zairen edesmenneen diktaattorin Mobutu Sese Sekon kuin Etelä-Afrikan kansallissankarin Nelson Mandelan, jota jopa presidentti ja rauhannobelisti Martti Ahtisaari on sanonut ihailevansa.

Mobutua en tiedä muiden ajatelleen lämpimästi kuin maailman kaikkien aikojen arvostetuimman nyrkkeilijän Muhammad Alin, joka kirjassaan "Suurin ja kaunein" ilmaisee arvostuksensa diktaattorille, joka mahdollisti hänen paluunsa raskaan sarjan maailmanmestariksi tyrmäämällä raivokkaasti päälle käyneen George Foremanin Afrikan yössä.

* * *

Mutta palataan ongelman syihin.

Etelä-Sudan syntyi etnisesti kirjavan Sudanin tummapigmenttisen ja lähinnä luonnonuskontoja harjoittavan väestön asuttaman eteläosan itsenäistyessa pohjoisen arabialaisen väestön vallasta. Sudanin monikulttuurinen kokeilu johti siis valtakunnan hajoamiseen etnisesti painottuneen vastakkainasettelun ristipaineissa.

Tästä huolimatta jakautuneen valtion molemmat osa säilyivät monikulttuurisina, mikä näkyy pohjoisessa mm. Darfurin alueen tilanteessa. Myös Etelä-Sudanissa hallitus on nahistellut etnisten vähemmistöjen kanssa, ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan ne on ajettu yhä ahtaammalle.

Pääkirjoituksen mukaan Etelä-Sudan ja Sudan ovat nahistelleet itsenäistymisen jälkeenkin. Lisäksi Etelä-Sudanin sisäinen tilanne on, edelleen saman lähteen mukaan, kärjistynyt jatkuvasti. Tästä merkkinä presidentti Salva Kiir erotti äskettäin koko hallituksensa.

Kyseessä saattoi tietenkin olla tavanomainen toimenpide, mutta on myös mahdollista, että tarkoituksena oli siirtää itsenäisyystaistelun muut veteraanit kauemmas päätöksenteosta ja siten vankistaa presidentin omaa valtaa.

Jälkimmäiseen viittaa se, että presidentti on pääkirjoituksen mukaan ahdistellut etnisten vähemmistöjen lisäksi myös oppositiota ja lehdistöä. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Etelä-Sudania on sinunattu huonolla herraonnella.

* * *

Kielletty kysymys kuuluukin, että miksi Afrikassa näyttää käyvän lähes aina näin?

Ensimmäisen selityksen mukaan vika on imperialismissa. Tämän mukaan Etelä-Sudanin vaikeudet johtuisivat brittiläisestä ja sitä seuranneesta arabialaisesta imperialismista. Etenkin siirtomaaherrojen estoitta piirtelemät rajat nähdään ongelmina. Mutta juurihan Etelä-Sudanissa tällainen raja muutettiin. Eikä se näytä johtavan onnelaan, pikemminkin vain ojasta allikkoon.

Tästä pääsemme toiseen selitykseen, eli olisiko vika monikulttuurisuudessa. Afrikka muistuttaa väestöoloiltaan pikemminkin verisesti hajonnutta Jugoslaviaa kuin monokulttuurista Suomea. Tämä johtuu Bantujen laajoista vaelluksista, jotka ovat johtaneet väestölliseen tilkkutäkkiin lähes koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tällaisessa tilanteessa väestöä yhdistävää kansallisvaltio-ideologiaa ei voi käyttää kansakunnan perusteena vaan ihmiset kokevat tärkeimmäksi viiteryhmäkseen suvun ja/tai heimon.

Näin tulemme komanteen mahdolliseen selitykseen, eli olisiko kyseessä sittenkin afrikkalaiseen kulttuuriin liittyvä ongelma. Kun suvun tai klaanin merkitys on ylivertainen, saattaa ajatus koko valtion yhteisen hyvän ajamisesta tuntua oudolta. Tämä voisi myös selittää afrikkalaisten herraonnea - jos kerran suku on valtiota tärkeämpää, on valtaan pääsyn jälkeen vain luonnollista kerätä omaisuutta ja valtaa itselle ja sukulaisille.

Lopuksi on vielä kielletty selitys. Eli johtuisiko Afrikan kurjuus viime kädessä afrikkalaisten nykyaikaan heikosti sopivista geeneistä. Tähän viittaisivat ainakin amerikkalaistutkimukset eri väestöryhmien keskimääräisestä älykkyydestä ja Detroitin mustan väestön ja hallinnon kyvyttömyydestä reagoida autoteollisuuden muutoksiin.

* * *

Entä mihin ongelmien ratkaisemisessa pitäisi paneutua?

Ensimmäisestä selityksestä ei voi johtaa korjaavia toimenpiteitä, joten sen hokeminen selitykseksi kokonaisen maanosan ongelmiin ei johda mihinkään riippumatta selityksen oikeellisuudesta. Sama koskee toista selitystä: Afrikka on ja pysyy monikulttuurisena tilkkutäkkinä, jota olisi vain pystyttävä hallinnoimaan tavalla tai toisella.

Kolmannen ja kielletyn selityksen varaan voisi kuitenkin yrittää rakentaa jotain. Pitäisikö kehitysyhteistyössä pyrkiä vahvistamaan kansakunnan laajuista ajattelua ja samalla varovasti heikentää sukukeskeistä yhteisöllisyyttä tai ainakin levittää sanomaa sen turmiollisuudesta. Lisäksi on hyvin tunnettua, että koulutus lisää ihmisten älykkyyttä. Olisi siis tärkeää panostaa afrikkalaisten kouluttamiseen, jotta heistä saataisiin mahdollisimman hyviä yhteiskunnallisia ratkaisuja vaativia ja löytäviä kansalaisia, joiden joukosta voisi nousta Nelson Mandelan kaltaisia valtiomiehiä myös Etelä-Sudanissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aikamme uskonsodat
Rohkeita miehiä, ressukoita ja väkivaltaa
Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?

Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?

Sudan valmistautuu kansanäänestykseen ja sitä kautta itsenäisyyteen. Mikäli islamilaisen pohjoisen hallitsijat hyväksyvät odotetun äänestystuloksen, syntyy Afrikkaan pitkästä aikaa uusi valtio. Näin murtuu yksi englantilaisen siirtomaahallinnon luoma mielivaltainen monikulttuuriyhteiskunta.

Itsenäisyyden välittömänä kimmokkeena on toiminut Sudanin monikulttuurisuuden synnyttämä ilmeinen kansanmurha. Näin historia toistaa itseään, ja uusi mahdollisuus syntyy jälleen kerran inhimillisen tragedian ja katastrofin kautta.

Vaan jos ja kun Etelä-Sudan itsenäistyy, niin millainen on maan tulevaisuus?

Etelä-Sudan on luonnonvaroiltaa erittäin rikas ja omaa siis hyvät mahdollisuudet nousta taloudellisesti riippumattomaksi ja vauraaksi kansakunnaksi. Valitettavasti samanlainen rikkaus ei aina ole ollut onneksi, ja Etelä-Sudaninkin tapauksessa uuden valtion ensimmäinen ongelma syntynee rajalinjojen vetämisestä, koska sekä pohjoinen että eteläinen Sudanin valtio vaativat tiettyjä öljyntuotantoalueita omakseen.Tämä kiista voi johtaa uuteen sotaan, mikäli neuvotteluteitse ei päästä sopimukseen.

Toinen, ja ehkä pitkällä tähtäimellä vielä suurempi ongelma on uuden valtion hallinto. Afrikkalaisilla demokratioilla on ollut taipumus ajautua epädemokraattisiksi. Tietyt Etelä-Sudanin hallitukseen liittyvät hajanaiset uutiset eivät lupaa hyvää tämänkään uuden valtion tulevaisuudelle, vaikka esimerkiksi kaupunkien piirtäminen eläinten muotoiseksi onkin lutuiselta kuulostava ajatus.

Kolman ongelma on syntyvän maan infrastruktuuri. Vaikka rauha pohjoisen kanssa saataisiinkin aikaiseksi, puuttuu Etelä-Sudanista käytännössä koko infrastruktuuri teistöineen, tehokkaine koululaitoksineen ja terveydenhuoltoineen. Niiden rakentaminen kestää pitkään, eikä maa voi muuttua hyvinvointivaltioksi ennen kuin hankkeet on saatu kuntoon. Jos tähän työhön pesiytyy voimakas korruptio, kulkeutuvat rahavirrat yksityisiin taskuihin ja maantaloudellinen vahvistuminen viivästyy entisestään. Samalla väestön taloudellinen tasa-arvo heikkenee.

Neljäs ja ehkä lopulta kaikista suurin  ongelma on myös Etelä-Sudanin monikulttuurisuus. Uusikaan valtio ei ole nimittäin ole etnisesti edes likipitäen yhtenäinen, vaan maassa asuu monia hyvin erilaisia heimoja, joiden väliset kiistat voivat eskaloitua nyt, kun islamilaisen pohjoisen muodostama yhteinen vihollinen katoaa.Tämä kehitys johtaa toteutuessaan kurjistumisen kierteeseen, jonka ratkaiseminen on erittäin vaikeaa ilman karismaattista johtajaa, joka pystyy yhdistämään koko kansan. Tällaisia johtajia ei juuri ole nähty mustassa Afrikassa (vaikka poikkeuksiakin on).

Sinänsä ei liene epäilystä siitä, että syntymässä oleva uusi afrikkalainen demokratia haluaa välttää ja/tai ratkaista kaikki edellä kuvaamani ongelmat ja luoda luonnonrikkauksiensa pohjalta hyvinvointivaltion, joka muutaman vuosikymmenen kuluttua voisi toimia esimerkkinä muulle Afrikalle. Tämän saavuttamiseksi sudanilaisten tulee itse tiedostaa hyvinvointinsa edellytykset ja vaatia johtajiltaan samaa. Ja vastaavasti johtavin asemiin kipuavien henkilöiden tulee asettaa itsensä likoon yhtenäisen eteläsudanilaisen kansakunnan luomiseksi. Tämä kaikki vaatii sekä yhtenäisyyden korostamista etnisyyden kustannuksella että oman edun tavoittelusta luopumista kansakunnan hyväksi. Tilanne muistuttaa siis Suomen talouden tilannetta maailmansotien jälkeen. Niinpä silloin vielä tulevan presidentti Kekkosen tavoin voidaan hyvällä syyllä kysyä: "onko uudella kansakunnalla malttia kehittyä".

Aika näyttää, onnistuuko uusi valtio, vai kirjoitetaanko historiaan jälleen yksi surullinen luku afrikkalaista pahoinvointia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiinalainen juttu
Nykyajan kansainvaelluksesta