Mielipiteenvapaus ja virkavastuu ristiriidassa

Helsingin Uutiset kertoi Annamaija Hakamasta, joka on valmis maksamaan jopa Elokapinan nuorten aktivistien sakkoja, jos nämä tuomitaan kansalaistottelemattomuudesta. Hakaman mukaan esimerkiksi liikenteen tilapäinen pysäyttäminen on pieni haitta verrattuna ilmastonmuutoksen aiheuttamiin tappaviin helteisiin.

Hän on maksellut elokapinalaisten sakkoja aiemminkin ja päässyt sen seurauksena jopa oikeuteen epäiltynä rikokseen kiihottamisesta. Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi syytteet. 

* * *

Suomen kansalaisena Annamaija Hakamalla on tietenkin oikeus poliittisiin mielipiteisiin ja sakkojen maksamiseen muiden puolesta. Ja tätä oikeutta hän aikoo HU:n jutun mukaan käyttää jälleen seuraavassa Elokapinan mielenosoituksessa. 

Silti on kysyttävä, että vaikuttavatko Hakaman mielipiteet ja osallistuminen kiistanalaisen äärijärjestön toimintaan hänen työhönsä Opetushallituksessa, jossa hän toimii viestinnän asiantuntijana tehtävänään välittää oikeaa ja puolueetonta tietoa suomalaisen poliittisen päätöksenteon tueksi. En löytänyt pikaisella haulla tietoa, onko hän virka- vai työsuhteessa, mutta mikäli ensimmäisessä, on hänellä jopa erityinen velvollisuus tähän.

* * *

Toki Hakama on vain yksi poliittisesti sitoutuneista ministeriöiden työntekijöistä. Erityisesti korkeimpien virkamiesten nimitykset tapahtuvat yleensä poliittisin perustein, jolloin he epäilemättä palvelevat erinomaisesti virkaan asettajaansa, mutta voidaan toki kysyä, että kuinka motivoituneesti ja arvovapaasti vaikkapa vasemmistoliittolaisen ministerin virkaansa asettama henkilö toteuttaa seuraavan ministerin – vaikkapa kokoomuslaisen – antamia toimeksiantoja.

Virallisen totuuden mukaan virkavelvollisuus ratkaiseen asian. Sen perusteella henkilö voi – ja hänen suorastaan pitää – toimia riippumatta henkilökohtaisista näkemyksistään ja sitoutumistaan, sekä tuottaa päätöksentekijälle kaikki kulloiseenkin asiaan liittyvä tieto ilman poliittisperusteisia painotuksia. 

* * *

Otetaan kuviteltu esimerkki, jossa Elokapinan toimintaan osallistuvan viranomaisen tehtäväksi annetaan selvittää mitä seurauksia ärhäkästä kansalaisaktivismista on tavalliselle ihmiselle. Raportoiko hän silloin varmasti kaikki asiaan mahdolliset liittyvät seikat, vai "unohtaako" tai vähätteleekö niistä ympäristöaktivismin kannalta kiusallisimpia. Tai painottaako ilmaisunvapauden ja sivullisten oikeuksien suhteessa ensin mainittua?

Tämä on aihe, joka ansaitsisi varmasti yhden ellei useammankin korkeatasoisen väitöskirjan verran tutkimusta. Mahtaisikohan sellaiseen löytyä rahoittajaa Suomen Akatemialta, ministeriöiltä tai vaikkapa yksityisiltä säätiöiltä? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen
Helsinki tuottaa asukkailleen sutta ja sekundaa – ilman huolta huomisesta
Onko Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetulla muslimikiima?

Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen

Ministeri Wille Rydman (ps) päätti myöntää rahoituksen vain puolelle niistä sosiaalityön alan rahoitushankkeista, jotka tieteellinen asiantuntijaraati oli ehdottanut rahoitettavaksi. Perusteena hän käytti omaa vakuuttuneisuuttaan niiden hyödyllisyydestä.

Ministerin päätös on herättänyt paljon puheenporinaa, joten myös minä päätin ottaa kantaa hänen toimintaansa. Teen sen tutkijana, jonka työ perustuu niin ikään tutkimussuunnitelman sisältäviin hakemuksiin, joissa esitetään, mihin ja miksi rahoitusta tarvitaan. 

* * *

Rahoitushakemuksia tehdään erillisten hakukuulutuksen perusteella. Niissä kerrotaan millaista tietoa rahoittaja haluaa tuotettavan, ja usein on kirjattu myös yksityiskohtaisia vaatimuksia siitä, millä tavalla tietoa halutaan tuotettavan.

Hakemuksessa puolestaan kerrotaan mitä tieteellisen tiedon puutteita sen aiheeseen liittyy, miksi ne ovat ongelmallisia, millä tavalla näitä tiedon aukkoja aiotaan paikata ja mitä hyötyä – tieteellistä tai yhteiskunnallista – tehtävästä tutkimuksesta seuraa. Rahoittaja puolestaan käyttää hyväkseen asiantuntijoita, jotka arvioivat tutkimuksen laatua ja sopivuutta arvioimalla näitä kriteereitä. 

* * *

Rydmanin rahanjakoon puuttumisen kannalta on huomattava, että hänellä on epäilemättä kohtuullisen hyvä kyky arvioida  esitetyissä hankkeissa saatavien tutkimustulosten käytännön tarpeellisuutta, joskin myös se on luultavasti heikompi kuin varsinaisilla alan asiantuntijoilla. Sen sijaan on syytä epäillä hänen osaamistaan sen arvioimisessa, että onko suunniteltu tutkimus uutta tieteellistä tietoa tuottavaa tai ovatko sen odotetut tulokset saavutettavissa esitetyllä tavalla. 

Nyt nähdyssä tapauksessa Rydman poimi rahoitettavat hankkeet sellaisten esitysten joukosta, jotka olivat läpäisseet tieteellisen asiantuntijaryhmän käsittelyn. Siten hänen päätöksensä ei johtanut toteuttamiskelvottomien hankkeiden rahoittamiseen. Eli rahaa ei kaadettu suoraan kaivoon, mikä pantakoon merkille positiivisena asiana.

Samoin voidaan nähdä, että Rydmanin oman vakuuttuneisuutensa varassa tekemät päätökset perustuvat ensi sijassa sellaisiin seikkoihin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen henkilön arvioitavissa ja jopa maallikolle yleensä kohtuullisen ymmärrettäviä. Siten minun nähdäkseni ministeri tuskin teki tässä yhteydessä päätöksissään suoranaisia "oikeusmurhia", vaan kaikki rahoitetut hankkeet olivat tieteellisesti korkeatasoisia. 

* * *

Voidaan myös kysyä, kuinka poikkeuksellista Rydmanin toiminta oli. Tässä meitä auttaa esimerkiksi Suomen Akatemian rahanjaon tuntemus. Myös se käyttää asiantuntijamenettelyä, jonka lopputuloksena on jokaiselle tutkimushakemukselle annettava arvosana. 

Sen jälkeen kokonaisuus menee rahoittajan toimikunnan eli virkamiesten arvioitavaksi ja – yllätys, yllätys – rahoja myönnetään sekä hankkeen asiantuntijoilta saaman arvosanan että muiden syiden perusteella. Toisin sanoen myös Suomen Akatemia sivuuttaa rahaa jakaessaan osittain rahanjaossaan tieteellisten asiantuntijoidensa näkemyksen pudottamalla – samoin kuin Rydman – joitakin näiden parhaiksi arvioimia hanke-esityksiä tieteellisesti heikommilla esityksillä esimerkiksi aluepoliittisin perustein.  

Tiedän tämä ärsyttävän erittäin paljon monia syrjäyttämisen kohteeksi joutuneita tutkijoita, mutta käytännöstä tästä asiasta ei ole nostettu meteliä, koska käytäntö on etukäteen kaikkien tiedossa. Ja hakijat ovat siten voineet varautua siihen jo tutkimussuunnitelmia tehdessään.

* * *

Myös Europan Unionin tietellisessä puiteohjelmarahoituksessa on käytössä samankaltainen mekanismi. Hankkeiden tieteellinen tarpeellisuus ja laatu arvioidaan asiantuntijoiden toimesta, mutta rahoituksen myöntäminen ei perustu pelkkään tieteelliseen laatuun, vaan siinä huomioidaan esimerkiksi tutkimusryhmän sukupuolijakaumaa ja sen jäsenten maantieteellistä edustavuutta. 

Tästäkään ei kukaan ole nostanut sen suurempaa meteliä – vaikka se monia harmittaakin – koska asia on jo etukäteen kaikkien tiedossa. Ja siten he ovat voineet varautua siihen huomioimalla myös arviointiprosessin epätieteellisen osan jo hakemusta tehdessään. 

* * *

Edellä esittämälläni perusteella katsoisin, ettei Rydmanin toiminta ole sinänsä lähtökohtaisesti mitenkään tavatonta, mutta sisältää tutkijoiden oikeusturvan kannalta ongelman. Tämä juontaa siitä, ettei ministerin henkilökohtainen puuttuminen ollut hakijoiden tiedossaan etukäteen, eikä heillä siten ollut mahdollisuutta varautua siihen hakemusta laatiessaan. 

Toinen ongelma saattaa liittyä jaetun rahan määrään. Eli jos se oli ilmoitettu jo etukäteen, mutta leikkautui jälkikäteen, ei prosessia voida tältä osin pitää hyvän hallintotavan mukaisena. 

Näin ollen pidän Rydmanin puuttumista tutkimusrahojen jakopäätökseen – siten kuin hän teki – hyvän hallintotavan vastaisena. Se ei tarkoita, etteikö ministeri voisi varata itselleen viimeistä sanaa rahoituksen jakamisessa tai lopulta jaettavan rahamäärän suuruudesta päättämisessä. 

Kyllä ministeri voi hyvin ottaa itselleen tällaisen roolin, mutta tutkijoiden oikeusturvan kannalta olisi tärkeää, että tämän rooli ja jaettavan rahoituksen kokonaismäärän ehdollisuus olisi heidän tiedossaan jo etukäteen. Ja että hakijat pystyisivät näin huomioimaan ministerin roolin jo tehtävän työn tarpeellisuutta ja/tai hyödyllisyyttä kuvatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Suomalaisen korruption vahvan ytimen puolustustaistelu
Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Perussuomalaisten helsinkiläinen varavaltuutettu Mika Merano julkisti eilen pamfletin, jossa arvioidaan suomalaisen – lähinnä Suomen Akatemian – tiedepolitiikkaa. Sen perimmäinen sanoma on, että lähinnä, mutta ei pelkästään, humanististen tieteiden julkiseen rahoitukseen on sekoittunut wokeltavaa politiikkaa, minkä seurauksena rahoitettavaksi on päätynyt kelvottomia hankkeita. 

Koska pamfletti herätti jo etukäteen keskustelua, jonka seurauksena Suomen Akatemia lähetti jopa jonkinlaisen varoituskirjeen tutkijoille, ajattelin nostaa tässä esille Meranon oman pääviestin suomalaiselle tiedeyhteisölle. Minun ymmärtääkseni se kuuluu näin: tiede on erittäin tärkeää ja siksi tutkijoiden tulisi ottaa vastuu omien tieteenalojensa uskottavuudesta vaatimalla poliittisesti värittyneiden agendatutkimusten poistamista julkisen rahoituksen piiristä.

Lisäksi Merano vaati, että tutkimusrahoituksen viime kädessä veroistaan kustantavalla tavallisella kansalla tulee olla mahdollisuus ymmärtää, mitä heidän rahoillaan on tehty ja saavutettu. Ja siksi jokaisen rahoitetun hankkeen tuloksista ja merkityksestä tulisi saattaa julkisesti nähtäväksi kansantajuinen raportti. 

* * *

Nähtäväksi jää, onko Meranon pamfletilla vaikutusta Suomen Akatemian toimintaan. Omalta osaltani totean, että hänen ulostulonsa on hyvin perusteltu ja sellaisena sen soisi tulevan huomioiduksi suomalaisessa tiedepolitiikassa. 

Siksi pamfletissa listatuksi tulleiden – kelvottomiksi väitettyjen – hankkeiden vetäjillä ja rahoituspäätökset tehneellä Suomen Akatemialla on suorastaan velvollisuus tulla puolustamaan tekemisiään. Siis kertomaan miksi rahoitetut hankkeet olivat tärkeitä suomalaiselle ja kansainväliselle tiedeyhteisölle, minkälaista tieteellistä tietoa niillä haluttiin saavuttaa ja miten niiden löydöksiä oli tarkoitus hyödyntää. Tai vaihtoehtoisesti tunnustaa, että Meranon kritiikki oli aiheellista. 

Ihan lopuksi totean, että olen johtanut Suomen Akatemian rahoittamia projekteja, joten tiedän, että ainakin minua rahoittaneet toimikunnat ovat aina vaatineet tuomaan esille edellä mainitsemani asiat sekä tutkimussuunnitelmaan että myös hankkeen loppuraporttiin. Siten tämän tehtävän, eli näiden asioiden viestiminen kansantajuisella kielellä, ei pitäisi olla kenellekään tutkijalle – tai edes Suomen Akatemian toimihenkilöille – kovin vaativa tehtävä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkijatohtori Daria Krivonos, kansanedustaja Wille Rydman ja Suomen Akatemian tehtävä
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana

Tutkijatohtori Daria Krivonos, kansanedustaja Wille Rydman ja Suomen Akatemian tehtävä

Suomen Akatemian päätös rahoittaa Daria Krivonosin tutkimsta "Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa" on herättänyt suurta huomiota. Siihen on ottanut kantaa myös kansanedustaja Wille Rydman, jonka mukaan "vähempikin ´tieteen ja tutkimuksen vapaus´ riittäisi tässä maassa". 

Rydmanin kommenttiin otti kantaa myös tutkimushankkeen vetäjä, jonka mukaan kansanedustajan kommentit kumpuavat naisvihasta ja rasismista. Samalla hän perusteli tutkimushankkeensa tarpeellisuutta varsin erikoisella tavalla.

Krivonos nimittäin ilmoitti, että "heti kun yritetään tuoda näkyvyyttä maahanmuuttajien ja naisten tekemälle työlle, katsotaan, että rahaa käytetään väärin... Euroopassa alalla työskentelee nimenomaan itäeurooppalaisia ja Kaakkois-Aasiasta kotoisin olevia naisia. Tutkimus on siksi täysin perusteltu." Lisäksi hän perusteli tutkimuksensa tarvetta sillä, että kauneusala on maailmanlaajuisesti monien miljardien eurojen suuruinen, kasvava ala. 

Rydman puolestaan vastasi, että "nähdäkseni hänen kommenttinsa on syytä antaa puhua puolestaan". Ja arveli, että "emme nähtävästi voi luottaa siihen, että Suomen Akatemia täysin vapaasti harkitessaan ohjaisi rahoitusta kohteisiin, joihin rahoitus on tarkoitettu".

* * *

Minun nähdäkseni Krivonos teki kommenteillaan jättimäisen karhunpalveluksen tieteelle.  Näin siksi, ettei hän - eikä myöskään hankkeen julkinen kuvaus - kertonut käytännössä mitään niistä hyödyistä, joita puheena olevan hankkeen odotetaan tuottavan tieteelle tai yhteiskunnalle. 

Tämä on äärimmäisen ikävää, sillä asian noustua esille hänellä olisi ollut tilaisuus puolustaa näkyvästi hankettaan ja perustella yleisemminkin vapaata perustutkimusta, joka on Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksen virallinen viitekehys. Sen sijaan hän valitsi lapsellisen uhriutumisen keinokseen vastata esitettyyn kritiikkiin. 

* * *

Onneksi Krivonosilla - ja luultavasti myös Suomen Akatemialla - on edelleen mahdollisuus tarkentaa vastausta kiinnittäen huomiota esille nostamiini seikkoihin. Toivon näin myös tapahtuvan jo siitäkin syystä, että vapaa perustutkimus on aivan liian hyödyllinen ja arvokas asia menettääkseen rahoitusta vain siitä syystä, ettei sitä osata puolustaa asiallisin argumentein.

Tietenkin toinen mahdollisuus on, ettei hankkeeseen sisälly tutkimuksellista uutuusarvoa eikä siitä odoteta seuraavan käytännön hyötyjä. Näin ei pitäisi kuitenkaan olla - ei ainakaan sen varsin runsaan kokemuksen perusteella, joka itselläni on aivan toisen Akatemian toimikunnan rahoituspäätösten kriteereistä.

Jos näin kuitenkin olisi, pitäisi Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan ryhdistäytyä ja tarkistaa, että sen toiminta - ja rahoituspäätökset - vastaavat suomalaisen yhteiskunnan sille asetettamia tehtäviä ja tavoitteita. 

Ne ilmenevät Akatemian omasta ilmoituksesta, jonka mukaan se "tukee korkealaatuista, vastuullista ja vaikuttavaa tutkimusta kaikilla tieteen ja tutkimuksen aloilla sekä sen hyödyntämistä yhteiskunnan parhaaksi". Minun nähdäkseni tämä on erinomaisesti sanottu ja sitä tulee käyttää johtavana periaatteena kaikissa rahoituspäätöksissä - myös kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksessa.

Päivän aiempi blogimerkintä:
Hyvän omantunnon ostamisesta

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Strategisen tutkimuksen neuvoston maahanmuuttopoliittinen esitys kaatui
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana

Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta

Viime aikoina Suomessa on käyty paljon keskustelua tieteen oikeutuksesta. Tikun nokkaan on nostettu erityisesti joitakin Suomen Akatemian rahoittaman humanistisen tutkimuksen hankkeita, joiden arvostelijat - etunenässä diplomi-insinööri Mika Merano - näkevät olevan lähinnä poliittisesti motivoitua puuhastelua. 

Kritiikki on tietenkin aina hyvästä ja tiedeyhteisön tulisi uhriutumisen sijaan vastata sellaiseen asia-argumentein. En tässä ota kantaa siihen, onko näin tapahtunut tai ei, mutta nostan kuitenkin esille hyttysten ja niissä elävien bakteereiden ja virusten - ensituntumalta mahdollisesti hyvinkin turhanaikaiselta tuntuvan - tutkimusaiheen uudenlaisen sovelluksen. 

* * * 

Denguevirukset leviävät hyttysten mukana ja aiheuttavat ihmisissä kuumetautia, joka voi olla tappava. Denguekuumeeseen sairastuu vuosittain noin 100 miljoonaa ihmistä, joiden lisäksi jopa kolminkertainen määrä sairastaa taudin oireettomana, mutta levittäen sitä eteenpäin. 

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan tämä tauti yleistyy erittäin nopeasti, mistä kertoo se, että raportoitujen tautitapausten määrä kasvoi vuodesta 2000 vuoteen 2013 nelinkertaiseksi. 

Yksi mahdollinen strategia estää denguekuumeen leviämistä on lisätä laboratoriossa muunneltujen hyttysten vapauttamista, ja nyt kuluvana vuonna tämä keino on saavuttamassa uuden läpimurron. Voittoa tavoittelematon Maailman hyttysohjelma on nimittäin kehittänyt ja testannut Wolbachia pipientis -bakteeria kantavia keltakuumehyttysiä. 

Tämä bakteeri estää hyttysiä välittämästä tiettyjä viruksia ja leviää niiden jälkeläisille silloin, kun ne parittelevat villien hyttysten kanssa. Sen seurauksena bakteeria kantavien hyttysten levittäminen luontoon vähentää dengue-tapauksia ja sairaalahoitoja. 

Syksyllä 2023 tutkijat ilmoittivat, että denguetapaukset vähenivät käsitellyillä alueilla alle viiteen prosenttiin toistaiseksi suurimmassa muunneltujen hyttysten vapauttamiskokeessa. Sen seurauksen Maailman hyttysohjelma on päättänyt laajentaa toimintaansa. 

Suunnitelmissa on muun muassa suurimman Wolbachia-hyttysen tuotantolaitoksen avaaminen Brasiliaan vielä tänä vuonna. Lisäksi Maailman hyttysohjelma odottaa, että Maailman terveysjärjestö WHO antaisi tänä vuonna virallisen ohjeistuksen muunneltujen hyttysten käytöstä, jolloin useammat maat voisivat ottaa menetelmän käyttöön.

* * *

Lienee selvää, että sen jälkeen kun tutkijat olivat selvittäneet hyttysten merkityksen virusten kantajina sekä Wolbachia-bakteereiden roolin niiden leviämisessä, ovat kaikki ihmiset yksimielisiä siitä, että niiden tutkiminen on ollut järkevää. Luulen kuitenkin, että ennen tämän tiedon - siis aiheesta tehdyn perustutkimuksen - olemassaoloa monikin tieteen ulkopuolinen ihminen olisi voinut kritisoida rahan ja ajan käyttämistä hyttysissä elävien bakteereiden tutkimukseen. 

Tämä esimerkki alleviivaa sitä - mikä kaikkien tiedettä ja rahoituspäätöksiä kritisoivien ihmisten olisi hyvä muistaa - että perustutkimuksen tarkoituksena on selvittää sellaisia asioita, joista ei ole olemassa aiempaa tietoa. Ja siitä syystä on mahdotonta tietää etukäteen, mistä tutkimushankkeesta seuraa joskus tulevaisuudessa hyötyä ja mistä taas pelkästään käytännön elämän kannalta merkityksettömiä tuloksia. 

Tämä tosiasia on hyvä perustelu rahoittaa kaikenlaisia tutkimuksia, koska muussa tapauksessa moni ennalta arvaamaton tieteen hyöty jäisi saavuttamatta. Ja hyväksyä se, että vain osa tutkimukseen suunnatusta rahoituksesta johtaa mihinkään hyödylliseen.

Toisaalta on myös selvää, että perustutkimuksen rahoituspäätöksiä tehdessä on aina varmistettava, että rahoitettava tutkimussuunnitelma on sellainen, että sitä noudattamalla - siis esitetyllä aineistoilla ja käytettävillä menetelmillä - on mahdollisuus saada selvyys tutkittavaan ongelmaan ja että näin saavutetaan uutta tieteellistä tietoa. Näin toimien voidaan maksimoida tutkimukseen käytettävän rahoituksen hyöty. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana
Pieneliöt manipuloivat isäntäänsä
Nujertaako banaanikärpäsen bakteeri Dengue-kuumeen?

Strategisen tutkimuksen neuvoston maahanmuuttopoliittinen esitys kaatui

Suomalaisen tieteen rahoituspolitiikasta on syntynyt pieni myrsky vesilasissa. Tarkoitan tällä Suomen Akatemian kautta jaettavia soveltavan tutkimuksen määrärahojen - eli strategisen tutkimuksen rahoituksen - tämän vuoden teemoihin, jollaiseksi ehdotettu maahanmuuttotutkimus ei saanut hallitukselta vihreää valoa. 

Tästä tosiasiasta pillastui poliittinen vasemmistomme. Esimerkiksi MTV3:ssa Nasima Razmyar (sd) kritisoi hallitusta siitä, että "työnjako on aina tähän saakka ollut selvä: Strategisen tutkimuksen neuvosto esittää tutkimuksen teema-alueet ja hallitus vahvistaa niiden rahoituksen. Poliitikot ovat pysyneet tontillaan, eivätkä ole ottaneet kantaa STN:n itsenäisesti valitsemiin tutkimusaiheisiin."

Tosiasia kuitenkin on, että strategisen tutkimuksen neuvosto nimenomaisesti esittää tutkimusaiheita ja hallituksella on valta hyväksyä tai hylätä niitä. Tämä marssijärjestys ilmenee selkeästi laista, jonka mukaan "Akatemian yhteydessä toimii strategisen tutkimuksen neuvosto, jonka tehtävänä on: 1) tehdä valtioneuvostolle aloite strategisen tutkimuksen keskeisistä teema-alueista ja painopisteistä; 2) päättää strategisen tutkimustoiminnan ohjelmarakenteesta valtioneuvoston teema-alueita ja painopisteitä koskevaan päätökseen perustuen; 3) päättää tutkimushankkeiden valinnasta yhteiskunnallisen merkityksen, vaikuttavuuden ja tutkimuksen laadun perusteella; 4) vastata tutkimushankkeiden seurannasta ja vaikuttavuuden arvioinnista."

Nyt käsillä oleva tilanne koskee siis kohtaa 1, jossa STN on valmistellut teema-alueita ja painopisteitä hallitukselle, joka on kuitenkin katsonut, ettei maahanmuuttoon liittyvä esitys ole kelvollinen ja on siksi päättänyt siirtää tämän aiheen tutkimuksen ensi vuodelle. Tähän valtioneuvostolla on täysi oikeus, sillä eihän laissa muuten todettaisi, että STN "tekee aloitteen" valtioneuvostolle. Ellei näin olisi, lukisi laissa, että "STN päättäisi" tutkimuksen keskeisistä teema-alueista ja painopisteistä. 

Sinänsä Razmyarin valitus siitä, että "on täysin poikkeuksellista, että poliitikot ylipäänsä asettavat ehtoja tieteelliselle tutkimukselle" pitänee paikkansa - eli aiemmat hallitukset eivät ole käyttäneet oikeuttaan hylätä STN:n esityksiä, vaan ovat olleet tyytyväisiä niihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Petteri Orpon (kok) hallitus olisi jotenkin ylittänyt poliittisen intervention rajan tieteessä - kuten Razmyar asian ilmaisi. Sen sijaan nykyinen valtioneuvosto on ensimmäinen, joka on käyttänyt ottanut sille kuuluvaa hylkäysoikeutta poliittisesti ohjatun soveltavan tutkimuksen niin sanotun kilpaillun rahoituksen päätöksenteossa.

Toivoa sopii, että STN onnistuu ensi vuodeksi tuottamaan sellaisen maahanmuuttopoliittisen tutkimuksen esityksen, joka täyttää hallituksen vaatimukset. Onhan selvää, että Suomessa tarvitaan tutkittua tietoa maahanmuuton kaikilta alueilta, jotta siihen liittyvät hyödyt saadaan maksimoitua ja haitat minimoitua koko yhteiskunnassa. 

Jälkimmäisen osalta olisi erityisen tärkeää, että ohjelman yhteydessä selvitettäisiin eri maahanmuuttajaryhmiin liittyvät kustannukset, jottei enää tarvitsisi erityisesti humanitaarisen maahanmuuton osalta turvautua Suomen perustan tai Pauli Vahteran (ps) - sinänsä hyvin tehtyihin - laskelmiin, vaan poliittisen päätöksenteon pohjaksi saataisiin luvut, joiden kiistäminen epämääräisin poliittisin perustein ei olisi mahdollista edes poliittiselle vasemmistolle. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisten ja Kokoomuksen traumat
Juho Romakkaniemi piirsi kuvan valtionvelasta
Tanskalainen maahanmuuttajatilasto avaa kansanryhmien eroja

Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana

Sosiaalisessa mediassa on käyty kummallista keskustelua, jossa tiedeyhteisön ulkopuolinen henkilö on kaivanut esille julkisten tietojen perusteella turhanaikaisilta vaikuttavia Suomen Akatemian rahoittamia tutkimushankkeita. Siis sellaisia kuin "julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa", "afroeurooppalaisen liikkuvuuden poetiikka ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa" tai "diagnoosina arkistokuume: historioitsijat, arkistot ja muuttuva keskiluokkainen kulttuuri n. 1840-1914". 

En ole huomannut kyseisten tutkimusten tekijöiden lähteneen puolustamaan hankkeitaan, mutta heidän rahoittajansa on näin tehnyt julkaisemalla tiedotteen otsikolla "Suomen Akatemia tuomitsee virkamiehiin ja tutkijoihin kohdistuvan häirinnän". Siinä toisaalta tuomitaan nyt sosiaalisessa mediassa käynnissä oleva keskustelu ja avataan rahoituspäätöksiin johtavaa prosessia, mutta todetaan myös, että "tutkimuksesta ja sen rahoituksesta on voitava jatkossakin kertoa avoimesti. Tutkimusaiheista ja -näkökulmista keskustelu on osa yhteiskunnallista keskustelua, mutta sitä on käytävä asiapohjaisesti ja muita osapuolia arvostaen".

On totta, että sosiaalisen median keskustelu on ainakin osittain sisältänyt ruokotonta kieltä, jonka kaltainen ei kuulu sivistyneeseen keskusteluun. Tässä suhteessa tässä puheena oleva viestintä ei kuitenkaan poikkea muusta sosiaalisen median keskustelusta, jossa epäasialliset kommentit ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. 

Toisaalta keskustelussa pääosaan noussut henkilö - Mika Merano - on pyytänyt, että koko päätöksentekoprosessi dokumentaatioineen tehtäisiin julkiseksi, että julkisessa hankekuvauksessa kerrottaisiin selkeästi, mitä hyötyä hanke voi tuottaa, että kaikki hankkeen tuottamat artikkelit julkisesti listattaisiin rahoituspäätöksen yhteyteen sitä mukaa kun hanke niitä tuottaa ja hankkeen lopuksi tehtäisiin vaikuttavuusanalyysi ja yhteenveto siitä, mitä ollaan saatu aikaan. 

Nämä eivät ole kohtuuttomia pyyntöjä, sillä rahoitusta saaneet tutkijat toimittavat muutenkin Akatemialle lähes kaikki pyydetyt asiat. Siten kutakuinkin ainoa asia, joka Akatemian tulisi tehdä, olisi niiden saattaminen kaiken kansan nähtäväksi - tai kertoa miksei sellainen tule kyseeseen.

Tässä yhteydessä on myös muistettava, että Suomen Akatemialla on kahdenlaista rahoitusta. Se on perinteisesti rahoittanut perustutkimusta, jonka tärkein ja käytännössä ainoa tavoite on tieteellisen tiedon lisääminen. Vaikka tämä voi maallikon silmin kuulostaa rahan haaskaukselta, on juuri perustutkimus tuottanut ihmiskunnalle sen tärkeimmät edistysaskeleet, joita soveltamalla on luotu nykyinen teknologiaan painottuva hyvinvointiyhteiskunta. 

Ongelmana näissä on kuitenkin se, että kun tutkitaan tuntematonta, ei kukaan pysty etukäteen sanomaan mistä tutkimuksesta löytyy se maailmaa muuttava edistysaskel ja mikä kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Käytännössä tutkimushakemusten arvioinnissa on se vaara, että rahoituspäätös osuu poikkeuksellista tietoa tuottavien tutkimusten sijaan sinänsä hyvin tehtyyn akateemiseen puuhasteluun. 

Mika Meranon sosiaalisessa mediassa esittämät vaatimukset sopivat tähän Suomen Akatemian perinteisen roolin osaan huonosti. Sen sijaan minun nähdäkseni niitä voitaisiin aivan hyvin soveltaa niin ikään Akatemian hallinnoimaan strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitukseen. Sen päättämät hankkeen ovat soveltavaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on nimenomaisesti tuottaa käytäntöä hyödyntävää tutkimusta. 

Lopuksi totean keskustelua jonkin aikaa seurattuani, ettei minun olisi tarvinnut kirjoittaa tätä blogimerkintää, vaan sen olisi tuottanut Suomen Akatemia sen sijaan, että se julkaisi nyt nähdyn turhanaikaisen tiedotteensa. Samaan hengenvetoon ilmaisen omana näkemyksenäni, että kaikesta kritiikistä huolimatta juuri Suomen Akatemia on suomalaisen tieteen rahoittajista ylivoimaisesti luotettavin ja tieteen kehitystä parhaiten edistävä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteellis-tekninen kehitys ja taide
Muutama kommentti Teemu Keskisarjan listaan
Tieteen kehitys on hidastumassa

Jani Mäkelää oikonut Mika Salminen johti harhaan

Jani Mäkelä (ps) esitti Ylen A-studiossa virheellisesti, että THL:n yhdenvertaisuusyksikön työpanos olisi sata henkilötyövuotta. Yksikön päällikön mukaan siellä tehty työpanos vastaa vain noin 75 henkilötyövuotta, vaikka työntekijöitä onkin yli sata, joista reilu kolmannes osa-aikaisia. Siten Mäkelä lienee kommentissaan sekoittanut henkilötyövuodet henkilöstön lukumäärään.

Asia olisi todennäköisesti mennyt ohi kaikilta suomalaisilta, ellei THL:n johtaja Mika Salminen olisi oikonut Mäkelän väitteitä eilen sosiaalisessa mediassa. Ja minulta itseltänikin olankohautuksella, ellei hän olisi kertonut, että "yksikön viidestä tiimistä yksi käsittelee päätoimisesti maahanmuuttoon ja kulttuuriseen moninaisuuteen liittyviä aiheita. Tiimin rahoituksesta valtaosa on THL:n valtion budjettirahoituksen ulkopuolista, kilpailun kautta saatua hankerahoitusta."

Tämä rahoituksen muotona ovat yksikön päällikön mukaan pääosin EU-hankkeet, Suomen akatemia, säätiörahoitus ja eri ministeriöt, ja siitä pitää kilpailla muiden toimijoiden kanssa. Juuri tämä kommentti sai minut mietteliääksi.

On nimittäin niin, että edellä mainituista rahoituslähteistä ainakin EU, Suomen akatemia ja ministeriöt jakavat veronmaksajilta kerättyä tai ainakin julkisten toimijoiden hankkimaa (esim. veikkausmonopoli) rahaa. Siten näiden lähteiden osalta yhdenvertaisuusyksikön rahoitus ei missään tapauksessa vertaudu yksityiseen rahoitukseen, vaikka se onkin joutunut kilpailemaan sen saamisesta muiden - yleensä julkisten - toimijoiden kanssa. 

Toisin sanoen Mika Salmisen toteamus siitä, että "tiimin rahoituksesta valtaosa on THL:n valtion budjettirahoituksen ulkopuolista, kilpailun kautta saatua hankerahoitusta" on sikäli harhaanjohtava, ettei tämä tarkoita sitä, etteikö kyseinen rahoitus silti olisi - mahdollisesti säätiöitä lukuun ottamatta - viime kädessä julkista. Ja sellaisena perustu viime kädessä yrittäjien ja yksityisen sektorin työntekijöiden hankkiman varallisuuden sosialisointiin siinä missä suora budjettirahoituskin. 

Tämä asia ei suinkaan ole vähäpätöinen, koska se osoittaa sosialismin tiettyjen muotojen hämärtyneen ainakin joiden julkisen sektorin toimijoiden mielissä. Ja tämä on vaarallista. 

Näin siksi, että tiedämme talouden liiallisen sosialisoinnin johtaneen aina ja poikkeuksetta katastrofiin siitä huolimatta, että monin yhteisten asioiden hoitaminen verovaroin on järkevää. Tästä syystä olisi kaikkien suomalaisten - ja etenkin valtionhallinnon korkeiden virkamiesten - tärkeää pitää kirkkaana mielessään markkinaliberaalien ja sosialisoitujen rahavirtojen erot. Eikä ainakaan erehtyä luulemaan, että jälkimmäinen muuttuu ensimmäiseksi sillä, että sen jakamisesta järjestetään kilpailu. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Veroista vapautettu mielipidekirjoittaja haluaisi maksaa vapaaehtoisia veroja
Vaalit osoittivat miksi Viron talous kohenee, mutta Suomen ei
Onko julkisella taloudella optimaalista kokoa?

Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa

Minua pyydettiin eilen kommentoimaan blogistikollega Yrjöperskeleen esille nostamia Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä. Niitähän ovat aiemmin kritisoineet myös jotkut poliitikot kuten Ari Koponen (ps). 

Ykä oli valinnut kirjoitukseensa kieltämättä perin merkilliseltä kuulostavia tutkimusaiheita kuten "Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa". On kuitenkin selvää, ettei otsikon perusteella pidä lähteä arvioimaan tutkimuksen laatua tai tarpeellisuutta, vaan se on tehtävä SA:lle annetun tehtävän viitekehyksessä. 

Omalla nettisivullaan SA ilmoittaa tehtäväkseen varsin niukkasanaisesti "rahoittaa korkealaatuista tieteellistä tutkimusta, toimii tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana sekä vahvistaa tieteen ja tutkimustyön asemaa". Käytännössä Suomen Akatemia jakaa tutkimusrahaa perustutkimukseen, tutkijanuran edistämiseen ja sovellettuun tutkimukseen, joille kaikille on oma instrumenttinsa eli hakemusprosessinsa. 

Edellä mainittua ulostetutkimusta ei ole rahoitettu Strategisen tutkimuksen neuvoston eli SA:n soveltavan tutkimuksen varoista, vaan päätöksen on tehnyt Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta. Siten rahoituspäätöksen tulisi olla tehty lähinnä perustutkimusperustein eli uuden tieteellisen tiedon tuottamisen edistämiseksi.

Valitettavasti julkiset tiedot eivät juurikaan valaise sitä, mitä uutta tietoa tutkimuksen kautta odotetaan saavutettavan. Sen sijaan siinä kirjataan erilaisia saavutettavan tiedon soveltamisen tavoitteita, kuten "kehittää ulosteen politiikkaa... kehittää kansalaisuuden käsitteitä... vähentää ulostamiseen liittyviä epätasa-arvoisuuksia... lisätä likaiseen työhön liittyvää arvostusta..." ja "valjastaa ulosteen yhteiskuntakriittinen voima".

Edelle kirjoitetun perusteella katson olevan syytä kritisoida voimakkaasti sitä, että SA on päättänyt rahoittaa perustutkimukseen tarkoitetuista varoista tutkimusta, jonka tarpeellisuutta ei perustella uuden tieteellisen tiedon tuottamisella vaan poliittisluoteisilla tavoitteilla. Toisin sanoen, hanke vaikuttaa siitä saatavilla olevien julkisten tietojen perusteella pikemminkin soveltavalta kuin perustutkimukselta. 

Tämän ylös kirjattuani huomautan kuitenkin, ettei kritiikkini päde, mikäli itse tutkimusrahahakemus - jota en ole nähnyt - on sisältänyt ensisijaisesti uuden tieteellisen tiedon tuottamiseen liittyviä tavoitteita. Mikäli asia on näin, on rahoituspäätöksen sijasta syytä kritisoida voimakkaasti hankkeesta julki saatettuja tietoja harhaanjohtavuudesta. 

Tämä on erityisen tärkeää siksi, että SA on maamme ylivoimaisesti tärkein perustutkimuksen rahoittaja, mutta soveltavaan tutkimukseen on tarjolla paljon erilaista tutkimusrahaa - alkaen SA:n strategisen tutkimuksen varoista ja ulottuen aina yksityisen sektorin tiedepanostuksiin. Siksi olisi erityisen tärkeää, että Akatemian perustutkimusvarojen käyttöä ei laajennettaisi soveltavan tutkimuksen rahoittamiseen vaan pitäydyttäisiin niiden varsinaisessa käyttötarkoituksessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisten tiedekritiikistä
Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Perussuomalaisten tiedekritiikistä

Perussuomalaiset on lähtenyt arvostelemaan Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä tekemällä johtopäätöksiä hankkeiden otsikoista ja niihin liittyvistä populaarikuvauksista. Ensin heidän sormensa osoitti Oula Silvennoisen akatemiantutkija-nimitykseen, johon liittyy hanke "Suomi ja Lopullinen ratkaisu: valtio, hallinto ja historiakulttuuri kansanmurhan periferiassa".

Silvennoisen hankkeesta on käytettävissä julkinen tieto, jonka mukaan se "muuttaa kuvan holokaustista ja siihen kytkeytyneestä joukkoväkivallasta kansainvälisessä tutkimuksessa vähälle huomiolle jääneellä alueella - Suomessa ja suomalais-saksalaisten joukkojen miehittämillä alueilla Neuvostoliiton luoteisosissa ja Pohjois-Norjassa. Siitä huolimatta että Suomi oli Saksan tärkeä liittolainen alueella vuosina 1941-1944, kokonaisvaltainen tutkimus Suomen suhteesta 'lopulliseen ratkaisuun' puuttuu yhä, ja keskeisen tärkeitä tutkimuskysymyksiä on vailla vastausta. Hankkeen tarkoituksena on nostaa tieteellinen ymmärrys 'lopullisesta ratkaisusta' sen periferia-alueilla uudelle, kansainvälisen tutkimuksen kanssa kilpailukykyiselle tasolle. Hankkeen keskeinen ajatus on tutkia aatteiden, motivaatioiden sekä niiden seurausten välittymistä kansanmurhan ydin- ja reuna-alueen välillä. Hanke perustuu laajempaan lähdeaineistoon kuin yksikään aikaisempi tutkimus, ja yhdistelee ja vertailee lähteitä uutta luovalla tavalla."

Oleellista arvioitaessa Suomen Akatemian ratkaisuja on tietenkin ymmärtää, mihin tarkoitukseen sen rahoja on tarkoitettu jaettavaksi. Silvennoisen tapauksesta eli akatemiatutkijan rahoituskriteereistä  kerrotaan seuraavasti.

"Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa viideksi vuodeksi. Akatemiatutkija toteuttaa tieteellisesti korkeatasoiseksi arvioitua tutkimussuunnitelmaa. Hän on monipuolisesti verkottunut tutkija, jolla on mahdollisuus pätevöityä vaativimpiin tutkijan tehtäviin ja vakiinnuttaa asemansa itsenäisenä tutkijana kansainvälisessä tutkijayhteisössä."

Kriteereitä ovat käytännössä siis tutkimussuunnitelman tieteellinen korkeatasoisuus sekä hakijan osoitettu kyky tieteelliseen yhteistyöhön. Näihin kriteereihin ei siis sisälly millään tavalla tutkimusaiheen rajauksia - jota perussuomalaiset ovat moittineet - vaan ainoastaan hakemuksen korkeatasoisuus suhteessa nykytieteen tasoon ja kilpaileviin hakemuksiin.

Toisin sanoen Suomen Akatemia akatemiatutkijan rahoitusta myöntäessään on vain ja ainoastaan perustutkimuksen rahoittaja. Siis sellaisen tutkimuksen, jonka tarkoituksena on uuden inhimillisen tiedon lisääminen ilman varsinaista tavoitetta sen hyödyntämiseksi.

Ja juuri siksi tämän rahoituksen arvostelu tutkimuksen välittömän aiheen tai sen sovellettavuuden perusteella ei yleensä ole perusteltua - tosin Silvennoisen kuvauksessa puhutaan sekä tieteellisen ymmärryksen nostamisesta että aiempaa laajemman aineiston käyttämisestä, jotka viittaavat akatemiatutkijahakemuksen kriteereiden kannalta oleellisiin asioihin eli tukevat tehtyä rahoituspäätöstä.

Suomen Akatemialla on myös muita rahoitusinstrumentteja. Näistä erityisesti ns. strateginen tutkimus ja akatemiaohjelmat on tarkoitettu käytäntöön soveltuvia ratkaisuja hakevalle soveltavalle tutkimukselle. Mikäli Silvennoisen tutkimus olisi rahoitettu niiden kautta, olisi myös sen arvostelu pelkän hankkeen populaarikuvauksen pohjalta ainakin osittain mahdollista käyttäen perusteena sitä, tuottaako tutkimuksen aihepiiri sellaista sovellettavaa tietoa, jota suomalainen yhteiskunta näyttäisi rahoituspäätöstä tehdessä tarvinneen kipeästi.

Muista perussuomalaisten arvostelemista Suomen Akatemian rahoituspäätöksistä Markku Hokkasen on akatemiahanke ja Veronika Honkasalon tutkijatohtorihanke, jotka molemmat ovat akatemiatutkijan tavoin tarkoitettu perustutkimuksen tekemiseen. Siten niiden arvioiminen pelkän populaarikuvauksen perusteella on käytännössä mahdotonta - ja niihin ei siis pidä soveltaa tutkimuksen käytännön sovellettavuuteen liittyviä kriteereitä. 

Sen sijaan Julian Honkasalon ja Kaarina Nikusen saamat rahoitukset tulevat akatemiahankkeista, joissa tavoitellaan tieteellistä ja muuta vaikuttavuutta. Tuo muuta tarkoittaa sovellettavaa tietoa. Näiden hankkeiden arvioiminen on siten mahdollista myös pelkän otsikon ja lyhyen populaarikuvauksen perusteella, mikäli sen perusteella on mahdollista arvioida saavutettavan tiedon hyödynnettävyyttä käytännön tasolla.

Lopuksi totean vielä varmuuden vuoksi, että omasta mielestäni perustutkimus on parhaiten perusteltua julkisen tutkimusrahoituksen käyttöä. Käytännössä kaikki länsimaisen tieteen suurimat kehitysaskeleet antibiooteista ydinvoimaloihin on tehty nimenomaisesti inhimillisen uteliaisuuden motivoimana eli perustutkimuksen kautta. Tässä yksityisen rahoituksen suhteen ongelmaksi muodostuu se, että tällainen rahoittaja ei - sinänsä ymmärrettävästi - ole kiinnostunut rahoittamaan sellaista tutkimusta, josta ei ole nähtävissä sille suoraa hyötyä.

Perustutkimuksen merkitystä voi kuvata tiedemaailmassa laajalle levinneen anekdootin mukaan: "jos viime vuosisadan alkupuolella olisi tehty pelkkää soveltavaa tutkimusta, meillä olisi nykyisin uskomattoman hienoja rullatuoleja polion halvaannuttamille potilaille. Onneksi joku oli kiinnostunut myös siitä, mistä polio johtui."

Muuten olen sitä mieltä, ettei poliitikkojen kannattaisi ihan kauheasti sotkeutua yksittäisiin Suomen Akatemian hankerahoituksiin, koska sellaisesta ei ole aiemminkaan seurannut mitään hyvää. Sen sijaan heidän tehtävänsä on hyväksyä ja tarvittaessa muuttaa yleisiä periaatteita julkisen tiederahoituksen jakamisen perusteista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua

Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa

Kirjoitin kuusi vuotta sitten Kiinan pyrkimyksestä nousta tieteellisen maailman huipulle, kun olin nähnyt kiinalaisten sijoittavan uskomattomia rahasummia tieteensä edistämiseen. Erityispiirteenä oli tieteen rekrytointiohjelma, joka ulottui myös maan ulkopuolelle ja tähtäsi maailman parhaiden tutkijoiden saamiseen kiinalaisen tieteen pariin.

Totesin vuonna 2011, että "kiinalaiset ovat oivaltaneet: tutkimus ja koulutus ovat ainoa tie ylläpitää muuta maailmaa korkeampaa elintasoa".

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi Kiinan huikeaa teknis-taloudellista nousua käsittelevät kirjoituksen, jonka mukaan "tulevaisuutta ennakoiva tekijä on perustutkimus. Kiinan julkiset panostukset perustutkimukseen kasvavat... Tieteen ja tekniikan nousua selittää myönteinen kierre. Tiede vahvistaa taloutta. Vahva talous antaa mahdollisuuden sijoittaa tutkimukseen."

Samaan aikaan Suomessa on toimittu aivan toisin ja painettu alas tutkimuksen resursseja sekä lisäksi suuri osa tutkimusrahoituksesta on alistettu poliittisille intohimoille. Toisin sanoen perustutkimuksen sijasta vähentyneitäkin tutkimusrahoja on suunnattu yhä enemmän valtioneuvoston määrittelemiin aiheisiin, jotka ehkä palvelevat käytännön päätöksentekoa, mutta eivät edistä syvällisesti suomalaista tieteellistä perustaa, eivätkä siksi kanna nykyhetkeä pidemmälle tulevaisuuteen.

Olisiko lopultakin siis syytä pohtia myös Suomessa, haluammeko me muuta maailmaa korkeampaa elintasoa. Ja tunnustaa, että tutkimus ja koulutus ovat ainoa keino ylläpitää sellaista. Ja luoda Suomeenkin tieteellis-taloudellis-teknistä menestystä ylläpitävä positiivinen kierre.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiinalainen pääoma tuo Kemiin tullessaan sekä hyvää että huonoa
Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?
Kiinan tie

Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään Suomen Akatemian rahankäytöstä tehdystä (vielä julkaisemattomasta)  tutkimuksesta. Lehden mukaan selvityksen perussanoma on, että rahojen käyttö ei ole ollut kovinkaan tehokasta.

Ensimmäiseksi on todettava, että käsitelty tutkimus on kohdistunut vain kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimukseen. Se ei ole minun alaani, enkä siksi pysty kommentoimaan asian substanssiosamisen pohjalta. Tästä syystä lähestyn asiaa lähinnä tieteenalojen yhteisten ja yleisten periaatteiden pohjalta.

* * *

Seuraavaksi on kerrottava, että tutkimuksen tehneet professorit ovat laskeneet, että keskimääräinen tutkijatohtorin hanke on tuottanut noin kaksi, akatemiahanke kolme ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua. Tämä on heidän mielestään silmiinpistävän vähän, kun kyse on monivuotisista projekteista.

HS:n toimittaja oli kaivanut esille myös professoreiden omat julkaisumäärät, jotka olivat vuosivälillä 2011-2015 27 ja 35 vertaisarvioitua artikkelia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että itselläni vastaava luku oli 37, eli tutkimuksen tehneet professorit olivat suunnilleen yhtä tuotteliaita tutkijoita kuin olen itsekin.

Tässä yhteydessä on selvennettävä mikä on vertaisarvioitu julkaisu. Se on raportti, jossa kerrotaan uudesta tieteellisestä löydöksestä ja joka on ennen julkaisua ollut anonyymisti arvioitavana saman alan (yleensä kansainvälisillä) tutkijoilla, joiden tehtävänä on arvioida löydösten uutuusarvoa, käytettyjen menetelmien virheettömyyttä, saatujen tulosten luotettavuutta sekä niistä tehtyjen johtopäätösten loogista oikeutusta.

Toisin sanoen vertaisarvioitujen julkaisujen määrä on tuotetun uuden tieteellisen tiedon mittari. Jos tutkimushanke tuottaa paljon julkaisua sen on täytynyt tuottaa myös paljon uutta tietoa. Edelleen se tarkoittaa, että mikäli julkaisuja on vähän, on uuden tiedon määrä vähäinen.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, ettei mittari ole kovin tarkka - mitä arvostetummassa julkaisusarjassa raportti julkaistaan, sitä enemmän siinä on oltava uutta tietoa. Mutta suuntaa antava mittari kyllä on, vaikka myös eri tieteenalojen välillä lienee jonkin verran eroja siinä, minkä kokoinen tietopaketti on julkaisukelpoinen.

* * *

Suomen Akatemian tutkijatohtori-rahoitus on kolmivuotinen ja se on tarkoitettu tohtorin tutkinnon eli tutkijan perustutkinnon juuri suorittaneiden nuorten tutkijoiden itsenäisen tutkijanuran käynnistämiseen. Jos tämän työn lähtökohtana on aloittelevan tutkijan siirtyminen kokonaan uudelle tutkimusalueelle, en pitäisi HS.n vuotamassa raportissa mainittua kahta julkaisua kolmessa vuodessa mitenkään erityisen huonona.

Toisaalta, mikäli tutkijatohtorin jatkosuunnitelmat on tehty hänen oman väitöskirjatyönsä pohjalle, saattaa kolmen vuoden aikana tuotettu julkaisumäärä nousta helposti puoleen tusinaan. Siksi keskiarvona kaksi julkaisua per hanke on tosiaan varsin alhainen ottaen huomioon, että Akatemian hankerahoituksesta on kova kilpailu, jonka pitäisi tarjota mahdollisuus valita rahoituksen piiriin parhaista parhaimmat.

Akatemiahanke puolestaan on varttuneemmille tutkijoille suunnattu rahoitusmuoto, jonka tarkoituksena on tukea tieteellisesti korkeatasoisen tutkimusryhmän toimintaa. Tässä rahoitusmuodossa keskiarvona kolmen julkaisun tuottaminen olisi ainakin omalla tieteenalallani lähinnä varsin kehno suoritus, elleivät kyseessä ole aivan huippusarjoissa julkaistut työt.

Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että HS:n toimittajan vertailu tutkimuksen tehneiden professoreiden kaikkien tutkimusraporttien määrään on harhaanjohtava. Edellä kerroin oman julkaisutahtini määrän, eli keskimäärin noin seitsemän vertaisarvioitua julkaisua per vuosi.

Tuo määrä kuitenkin jakaantuu kaikkien meneillään olevien tutkimushankkeiden kesken, joten esimerkiksi edellinen Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen hankkeeni tuotti nelivuotisen kestonsa aikana "vain" seitsemän vertaisarvioitua julkaisua. Toisin sanoen tutkimuksessa tarkasteltujen akatemiahankkeiden julkaisumäärä on kyllä ainakin omiini verrattuna varsin pieni, mutta ei aivan sellainen katastrofi kuin jutussa käytetty vertailu näyttäisi osoittavan.

Kolmas tutkimuksessa tarkasteltu ryhmä olivat akatemiatutkijahankkeet. Nämä ovat hiukan varttuneempien eli jo itsenäistyneiden tutkijoiden hankkeita, joilta voi olettaa tulosta, koska niitä rahoittamalla on tarkoitus tukea niitä "nälkäisiä susia", joilla on edellytykset ja intohimo nousta tieteenalansa kansainväliselle huipulle.

Tutkimuksen perusteella nämä hankkeet ovat tuottaneet vain neljä julkaisua viidessä vuodessa, joka on katastrofaalisen vähän rahoituksen tarkoitukseen peilattuna. Koska näissä hankkeissa rahoitetaan tutkijan täysipäiväistä toimintaa (eli maksetaan koko palkka), tulisi heidän listata koko hankkeen aikainen tieteellinen julkaisutuotantonsa. Sen voisi olettaa olevan jotain samankaltaista kuin tutkimuksen tehneillä professoreilla tai itselläni. Tai joka tapauksessa vähintäänkin kaksinumeroisella luvulla ilmoitettu julkaisumäärä.

Näyttääkin siis siltä, että akatemiatutkijat eivät ole tehneet rahoituksen edellyttämää täysipäiväistä tutkimusta hankkeessaan tai vaihtoehtoisesti he ovat jostain syystä jättäneet raportoimatta osan julkaisuistaan. Tai sitten he ovat olleet yksinkertaisesti kelvottomia työssään. Tämän tietänevät vain tutkimuksen aineistona olleet kulttuurin ja yhteiskunnan alan tutkijat itse.

* * *

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnan toiminnassa on jotain sellaista, jota en tunnista omaan tieteenalaani liittyvästä Suomen Akatemian rahoituksesta. Sen osalta rahat ovat ainakin itse tuntemieni tutkijoiden osalta menneet varsin hyvällä osumatarkkuudella sinne, minne pitääkin. Eli motivoituneille, tuottaville ja kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta tekeville henkilöille.

Olisikohan nyt siis myös yhteiskuntatieteilijöiden aika katsoa peiliin ja korjata sieltä näkyvät ongelmat? Suomen Akatemian sisällä ne ovat ratkaistavissa siirtämällä parhaat käytännöt muista toimikunnista myös humanististen tieteiden puolelle. Oma veikkaukseni on, että rahoitusta päätettäessä avainasemassa olisi rahoituskriteerien painottaminen nykyisin ilmiselvästi poliittisesti tarkoitushakuisten perusteiden korvaaminen tieteellisellä laadukkuudella.

Ja lopuksi tämän kirjoituksen varsinaiseen sanomaan. Edelle kirjoittamaani taustaa vastaan on hälyttävää, että Sipilän hallituksen suunnasta on kuulunut kovalla äänellä vaatimuksia tutkimusten suuntaamiseksi muilla kuin tieteellisillä perusteilla.

On vaadittu erityisesti tutkimuksen vaikuttavuuden ja poliittisen relevanssin lisäämistä. Siis tieteen suuntaamista tieteellisten kriteereiden sijasta poliittisen päätöksenteon toiveiden mukaan.

Jos ja kun näin tehdään, on tuloksena myös kovien tieteiden puolella samanlainen tutkimuksen laadun ja tuottavuuden heikkeneminen, jonka olemme saaneet nähtäväksemme Helsingin Sanomien tänään julkaisemasta tutkimusraportista. Minusta on siksi selvää, että hallituksessa ollaan jälleen kerran päällystämässä tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla, jotka kumpuavat siitä varmuudesta, jonka vain täydellinen tietämättömyys tieteellisen työn luonteesta voi ihmiselle antaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Yleisradio kertoi tänään uutisissaan suomalaisen tutkimusrahoituksen uusimmasta muodosta eli strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitusvälineestä. Olen myös itse aikanaan kirjoittanut joitain siihen liittyviä näkökulmia.

Lyhyesti kerrottua Yle kauhisteli tämän vuoden hakukierrokseen käytetyn tutkijoiden resursseja minimissään 3,3 miljoonan euron edestä. Jaettavana oli tutkimusrahaa yhteensä noin 52,5 miljoonaa, jotka jaettiin yhteensä 16 tutkimushankkeelle, jotka täyttivät sekä strategisen tutkimuksen neuvoston poliittisluonteisen seulan että tieteellisen arvioinnin kriteerit.

Hakijoiden kannalta tilanne vaikutti kohtuullisen hyvältä: jaossa ollut raha ylitti laskelman mukaan jopa 15-kertaisesti sen saamiseksi uhratut resurssit. Veronmaksajan kannalta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen, vaikka kaikki valitut hankkeet epäilemättä ovatkin korkealuokkaisia.

Ylen jutussa professori Sara Heinämaa nimittäin totesi, että tässä puheena olevaan rahoitushakuun liityi suuri joukko erilaisia rajoitteita, joiden seurauksena tutkimushankkeita ei ole suunniteltu tuottamaan mahdollisimman hyvää tiedettä vaan pikemminkin täyttämään stategisen tutkimuksen neuvoston poliittisluonteiset vaatimukset. Siten ne eivät tuota tietoa ja innovaatioita parhaalla mahdollisella tavalla, vaan parhaimmillaankin vääntävät tutkimusta epätarkoituksenmukaiselle sivuraiteelle.

Vielä kalliimman ongelman poliittisluoteiset rajoitteet aiheuttavat supistamalla tutkimusryhmien mahdollisuuksia toteuttaa pitkäjänteisiä tutkimuskokonaisuuksia. Tämän ongelman ymmärtämiseksi on arvoisan lukijani tiedostettava että merkittävien tieteellisten keksintöjen muuttumista käytännön ratkaisuiksi edeltää keskimäärin lähes kahden vuosikymmenien mittainen soveltavan tutkimuksen jakso. Ja sitä ennenkin on tarvittu pitkä perustutkimuksen kausi.

Toki rahoitusvälineen luoneen edellisen hallituksen tavoitteena on ollut nimenomaisesti uusia sovelluksia tuottavan tutkimuksen tukeminen. Valitettavasti tehty ratkaisu ei perustu tieteelliseen innovaatioketjuun vaan lähinnä ymmärtämättömyyteen tieteen toiminnasta ja nykyaikaisten innovaatioiden syntymisestä.

Siksi epäilen vahvasti, ettei saavutettu lopputulos ole millään tavalla suomalaisen veronmaksajan etu. Tavallaan tässä nähdään, kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, ongelma, josta arvoisa lukijani lienee hyvin tietoinen. Tarkoitan marxilaisesta ajattelusta tunnetun tiedostavan etujoukon (strategisen tutkimuksen neuvosto) rajoitettua innovaatiokykyä verrattuna suureen määrään vapaasti toimivia innovaattoreita (suomalainen tiedeyhteisö).

Jos ja kun epäilykseni ovat oikeaan osuneita, ei Ylen uutisissa mainittu 3,3 miljoonaa euroa suinkaan ole keskeinen eikä kallein ongelma strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitusvälineessä. Se kun jää kalpeaksi verrattuna rahoitusvälineen rakenteeseen sisältyvään tutkijoiden luovuutta ja tutkimuksen pitkäjänteisyyttä rajoittavan poliittisen ohjailun epäsuoraa kustannusta.

Osuessaan samaan aikaan suomalaiseen tieteeseen sijoitetun resursoinnin alasajoon, tulevat vahingot näkymään aikanaan kaikkien suomalaisten hyvinvoinnissa. Tässä jos missä toivoisin olevan väärässä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua

Filosofi Pekka Himasen pääministeri Kataisen junailemalla 700 000 euron rahoituksella tekemä tutkimusraportti on nyt julkaistu. Ja asiantuntija on todennut sen (odotetun) köykäiseksi, tai oikeastaan pamfletiksi. Koska toinenkin asiantuntija on todennut saman, niin uskottavahan se on, että maamme sai sijoitukselleen vastineeksi tutkimusraportin sijasta uuden pamfletin.

Pamfletilla tarkoitetaan Wikipedian mukaan "jotain ajankohtaista ilmiötä koskevaa...kirjaa", jossa "kirjoittaja esittää suoraan omia mielipiteitään ja kannanottojaan". Itse en ole Himasen raporttia lukenut, mutta sen sijaan kylläkin Himasen työn välivaiheisiin osittain perustuneen hallituksen tulevaisuusselonteon, joka on sinänsä sujuvaa tekstiä jutustelutyyliin, mutta ei sisällä mitään oivaltavaa eikä käytännön politiikan kannalta käyttökelpoista.

Tämän tekstin aiheena ei kuitenkaan varsinaisesti ole Himasen raportti eikä valtion tulevaisuusselonteko, vaan Suomen Akatemian rooli tieteen rahoittajana ja sen suhde pamfletin kirjoittamiseen.

Akatemia on tärkein kotimaisen perustutkimuksen rahoittaja Suomessa. Sen varat tulevat pelinhimoisilta veikkajilta ja niitä jaetaan erilaisten rahoitusinstrumenttien kautta. Tällaisia instrumentteja ovat esimerkiksi aivan maailman huipulla toimiville tutkijoille myönnettävät akatemiaprofessorin virat ja huippututkimusyksiköt, kansainvälisesti korkeatasoiseen perustutkimukseen tarkoitetut projektitutkimusmäärärahat sekä lahjakkaimpien tutkijoiden uran eri vaiheisiin tarkoitetut määräaikaiset tutkijanpestit.

Suomen Akatemian rahoitus on eliittirahaa siinä mielessä, että edelle kirjoittamani luonnehdinnat "kansainvälisestä", "korkeatasoisesta" ja "huippututkimuksesta" eivät ole tavanomaista bullshitbingoa, vaan täyttä totta. Tästä pitää huolen toisaalta suomalaisen tieteen yleisesti korkea taso sekä se fakta, että vain 10-20% tutkijoiden hakemuksista tulee rahoitetuksi.

Tutkimushankkeiden rahoituspäätöksiä tehdessään Suomen Akatemia käyttää kansainvälisiä asiantuntijoita, joiden näkemys hankkeen ja tutkimusryhmän tieteellisestä tasosta ja uutuusarvosta on ratkaiseva - politiikkaa tai muuta suhmurointia tehdään rahanjaossa käsittääkseni varsin vähän.

Akatemia ei myöskään normaalisti tilaa keneltäkään suoraan tutkimushankkeita, vaan pyytää tutkijoilta tarjouksia, joista parhaat se rahoittaa. Useimmiten edes tutkimuksen aihetta ei ole määritetty etukäteen, vaan kaikki rahoituksen hakijat kilpailevat kaikkia vastaan - ja valintakriteerinä on siis vain hakemuksen tieteellinen taso.

Itse olen nauttinut useaan otteeseen Akatemian rahoituksesta. Jokainen rahoitettu tutkimushanke on todettu arvioinnissa erittäin korkeatasoiseksi (excellent tai outstanding; muuten rahaa ei saisikaan) ja saadun rahoituksen seurauksena on syntynyt uutta tieteellistä tietoa, joka on julkaistu korkeatasoisissa vertaisarvioiduissa julkaisusarjoissa.

Tämä tarkoittaa, että jokaisen julkaisemani tutkimuksen osalta on tuntemattoman kollegani toimesta tarkastettu, että julkaistavaksi tarkoitetun työn tutkimusasetelma ja mittaustulokset oikeuttavat tehdyt päätelmät ja että nämä päätelmät ovat tuottaneet relevanttia uutta tieteellistä tietoa. Erilaisia populaaritekstejä (myös pamflettitekstin) olen kirjoitellut muun työni ohella aika runsaastikin. Ja tätä blogia huvikseni...

Edelle kuvaamaani taustaa vastaan katsottuna Himasen erityiskohtelu pääministerin toimesta harmittaa. Hän on saanut kilpailuttamatta Suomen Akatemialta ison tutkimusrahan - todennäköisesti siksi, ettei Akatemian pääjohtaja ole uskaltanut vastustaa pääministeriä - ja on kehdannut sen suuremmin vaivaa näkemättä tuottaa saamallaan rahoituksella poliittisen pamfletin.

Filosofi Himanen ei siis ole ollut röyhkeä yksin rahaa hakiessaan ja vastaanottaessaan vaan myös sitä käyttäessään. Tämä loukkaa syvästi oikeudentajuani tieteentekijänä; ja erityisesti se loukkaa sitä tuntematonta tieteentekijää, jonka asiallinen tutkimushanke jäi rahoittamatta Himaselle suunnatun pamfletinkirjoitusrahoituksen takia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä
Miksi Katainen valehteli Himas-kohussa?