Oliko Laboren ennuste hyvä vai huono uutinen?

Arvoisa lukijani tietää varmasti sen, että ihmisiin voidaan vaikuttaa monella tavalla. Yksi niistä on esittää asioita hienovaraisesti siten, että kerrotaan niistä sinänsä todenmukaisesti, mutta johdattamalla samalla vastaanottajan ajatuksia tarkoitettuun suuntaan. 

Tänä aamuna saimme tästä asiasta hyvän esimerkin, kun eri mediat uutisoivat Laboren uudesta talousennusteesta, joka julkaistiin otsikolla "Talousennuste vuosille 2026-2028: Suhdanne pysyy arvaamattomana". 

Laborea lähellä oleva Demokraatti muotoili asian kertomalla, että "Labore: Kysyntä ja vienti elpyvät, mutta näihin kuoppiin talouskasvu voi tyssätä". Yleisradio taas haki huomiota otsikolla "Labore ennustaa alle prosentin talouskasvua tälle vuodelle". Ja Uutissuomalainen näki asian siten, että "Labore ennustaa alle prosentin kasvua tälle vuodelle – Kasvun tiellä on jälleen kansainvälisiä kuoppia". 

Minun nähdäkseni nämä kaikki otsikot ovat pessimistisiä – kuten oli Laboren omakin otsikko. Mutta toki suomalaisille tarjottiin myös toisenlaista maailmankuvaa.

Sellaiseen oli nimittäin päädytty Helsingin sanomien toimituksessa, joka kirjoitti, että "Laboren arvio: Suomi välttää taantuman". Eikä Verkkouutisetkaan jäänyt kauaksi erkkolaisesta optimismista, sillä sen mukaan "Talous kasvaa 0,9 prosenttia, Labore laski ennustetta".

Näiden erojen merkitys korostuu, kun tiedämme, että ihmiset lukevat suurimmasta osasta uutistarjontaa vain otsikon. Ja luovat siten maailmankuvansa – tai ainakin suuren osan siitä – niiden pohjalta. Siten medioiden otsikot eivät ole vain artikkeleiden nimiä vaan keskeinen poliittisen vaikuttamisen keino. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Havaintoja sukupuolten välisistä eroista ja Ylen katsojiin vaikuttamisesta
BBC:n johtajat erosivat valheellisen uutisoinnin takia – entä Yleisradion johto?
Kannatuksen katoamisella on seurauksensa

Esimerkki on annettu, mutta seuraako Suomi?

Suomen valtion sunnitellusta budjetista vuodelle 2025 on velkarahaa yli neljätoista prosenttia. Eli joka seitsemäs valtion käyttämä euro on otettu velaksi ja maksettava ennemmin tai myöhemmin takaisin.

Samaan aikaan suomalaisten työntekijöiden tuloista verotetaan reilusti yli 40 prosenttia. Ja sen ihmisten työntekemisen motivaatiota vähentävä progressio on niin korkea, että marginaalivero ylittää 50 prosentin rajan - jolloin työntekijälle jää alle puolet lisätulosta - 58 000 euron vuosituloista ja jo 19 000 euron ansiotasolla verokarhu vie lisätyön palkasta peräti kolmanneksen.

En tässä kiistä sitä, etteikö näistä rahoista suurinta osaa käytettäisi hyviin asioihin. Mutta totean kuitenkin, että näitä hyviä asioita - ja usein vähän vähemmänkin hyviä - on suomalaisten työntekijöiden kannettavaksi aivan liikaa. Ja lisäksi budjettiin sisältyy myös vähemmän hyviä asioita, hyvinkin mainitsemani velkarahoitteinen neljätoista prosenttia.

Siksi oli mielenkiintoista lukea Verkkouutisten juttu, jossa oli kattava yhteenveto Argentiinan talouden muutoksesta Javier Milein valtaannousun jälkeen. Olen myös itse kirjoittanut aiheesta aiemmin, joten en kommentoi sitä sen enempää kuin suosittelemalla teille - arvoisat lukijani - artikkelin lukemista.

Sen sijaan haluan tuoda esille pari suomalaiseen politiikkaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyvää seikkaa, joihin artikkeli tarjoaa lisävalaistusta. Niistä ensimmäinen on suomalaisen vasemmiston taholta - ja lisäksi Yleisradion toimituksessa - esille nostettu väite argentiinalaisten suistumisesta kurjuuteen Milein tekemien rajujen julkisen talouden leikkausten jälkeen. 

Verkkouutisten jutussa kuitenkin kerrotaan, että Milein uudistusten jälkeen kuluneen vuoden aikana argentiinalaisten keskipalkat ovat lähes kaksinkertaistuneet, maan työttömyysaste on laskenut seitsemän prosentin tuntumaan sekä vuokra-asuntojen tarjonta on kasvanut 170 prosenttia ja vuokrakustannukset laskeneet 40 prosenttia. Minusta nämä tiedot asettavat vasemmistolaisten väitteen vähintäänkin kyseenalaiseksi. Etenkin, kun Argentiinan taloudelle povataan ensi vuodeksi peräti viiden prosentin kasvua.

* * *

Siksi kysyn, että eikö tämä kaikki osoita sitä, että ylipöhöttyneen julkisen talouden ja yhteiskunnallisen sääntelyn leikkaaminen - vaikka kirpaiseekin lyhyellä aikavälillä - on loppujen lopuksi hyväksi myös kaikkein köyhimmille? Onhan Argentiinassa sentään toimittu ihan toisenlaisessa mittakaavassa kuin Suomessa on edes suunniteltu: julkisesta taloudesta leikattiin 30 prosenttia sisältäen 30 000 valtion työntekijän irtisanomisen, energia- ja liikennetukien leikaamisen, julkisten töiden keskeyttämisen ja valtion palkkojen sekä eläkkeiden pienentäminen. 

En silti sano, että Suomessa pitäisi tehdä yhtä rajuja muutoksia, sillä eihän meidän taloutemmekaan ole samanlaisessa kriisissä kuin Argentiinassa oli Milein astuessa valtaan. Sen sijaan haluaisin myös poliittisen vasemmiston ja heidän kannattajiensa pysähtyvän hetkeksi miettimään edelle kirjoittamaani ja ymmärtämään, että myös meidän julkisesta sektoristamme voidaan - ja kannattaa - varmasti leikata paljonkin. 

Enkä tarkoita esimerkiksi hyvinvointipalveluiden suorittavaa työtä tekevien ihmisen käsiä vaan niiden hallintoa ja byrokratiaa. Enkä tarkoita edes julkisten alojen työntekijöiden palkkojen laskemista, mutta ehkä niiden korottamista voisi kuitenkin rajoittaa, kunnes palkkajohtajuus siirtyisi valtion hommista Suomen talouden viime kädessä rahoittavalle yksityiselle sektorille. Enkä panisi pahakseni, jos valtion tarjoamista tuista mitä erilaisimmille valtionhallinnon ulkopuolisille toimijoille - kuten kansalaisjärjestöille, yrityksille, kehitysmaille ja puolueille - leikattaisiin leijonanosa.

Lisäksi pitäisi katsoa valtion ja varmasti kuntienkin virastojen hallintorakenteita. Ne ovat viime vuosina kasvaneet kuin pullataikina ja tarjoavat siksi erinomaisia leikkaus- eli tehostamiskohteita, joita karsimalla säästyy sekä rahaa että vapautuu työntekijöitä käytettäväksi yksityiselle sektorille.

Esimerkiksi tutkimuslaitoksilla oli johtonaan vielä viime vuosituhannen lopulla tyypillisesti pää- tai ylijohtaja ja hänen apunaan tutkimus- ja hallintojohtaja sekä sihteeri, mutta nykyisin hyvinkin kukkea ja monitasoinen johtamisapparaatti (esimerkki ja toinen) ja sen rakentama byrokratia. Ja vielä paljon paremmaksi pantiin terveydenhuollossa, jossa hyvinvointialueet toivat aiempaan verrattuna yhden uuden hallintotason, paljon johtajia ja - kuin kukkaseksi kakkuun - poliitikoille uuden temmellyskentän. 

Näin ollen valtion budjetin sopeuttamisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa edes poliitikoille. Ja siksi nykyisen - niin sanotun porvarihallituksen - voisi olettaa tarttuvan tähän tehtävään selvästi pontevammin kuin se on tähän mennessä tehnyt. Etenkin kun Argentiinan ekonomistipresidentti on osoittanut sillä tavalla saavutettavan erinomaisia tuloksia. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Suomen talouden supistuminen on maailman kymmenenneksi nopeinta
Mistä 274 000 euron keinu ja Ylen monimuotoisuuspuuhat kertovat?
Hallinto vai hoito - terveydenhuolto hölmöjen käsissä

Luonnonsuojelijat tieteen kimpussa

Arvoisa lukijani muistanee sen, kuinka luonnonsuojeluaktivistit halusivat suojella Uudenmaan Lapinjärvellä sijaitsevat tutkimusmetsät käytöltä. Näin siitä huolimatta, että osa näistä metsistä on jo nyt suojelukäytössä - nimittäin metsäpuiden geneettisen monimuotoisuuden suojelun. 

Metsissä tehdään myös monenlaista muuta metsäntutkimusta, joka on myös syynä sille, että metsät ovat poikkeuksellisen monimuotoisia verrattuna tavallisiin talousmetsiin. Tästä huolimatta ainakin itseäni on mietityttänyt tässä asiassa se, että eivätkö luonnonsuojelijat ymmärrä, että näin tulee olemaan myös jatkossa, vai ovatko he vain tutkimusvastaisia.

Tähän asiaan jonkinlaista selvyyttä toi tämä aamun Helsingin sanomien artikkeli, jossa kerrottiin kaupunkiekologista, joka - vähemmän yllättävästi - vastusti kaupungin päätöstä sijoittaa jäähalli pieneen metsälämpäreeseen Myllypuron kaupunginosassa. Paikka on sikäli tähän tarkoitukseen sopiva, että se rajautuu vieressä olevaan liikuntapuistoon.

Suojeluekologi kuitenkin katsoi, että kyseinen metsikkö on erittäin arvokas suojelukohde, vaikka sen pituus on vain parisataa metriä ja toisella puolella on avoin kenttä. Lisäksi metsikön vieressä on yksi maan eniten liikennöidyistä väylistä eli Kehä I. 

Niinpä ekologi vihjaisikin, että tämän metsikön sijaan uusi jäähalli pitäisi sijoittaa pellolle. Tosin niistäkin hän totesi, että "toki esimerkiksi Viikin koepeltojen linnusto on arvokasta" - siis vihjaisi, että jäähalli voitaisiin kenties sijoittaa tuolle tutkimukseen varatulle maaperälle.

Itseäni tässä hämmästyttää se, ettei luonnonsuojelupiireissä tunnuta ymmärrettävän lainkaan maa- ja metsätieteiden tarvitsevan tiedonkeruuta varten koepaikkoja, vaan on lähdetty niiden valtaamiseen luonnonsuojelun nimissä. Muutenhan jouduttaisiin luottamaan pelkään mallinnukseen ilman empiiristä sidosta todellisuuteen. 

Tätä kirjoittaessa tuli vielä mieleen kolmaskin samaan suuntaan viittaava äskettäinen tapaus. Se koski luonnonsuojelijoiden onnistunutta kaappausta muuttaa niin sanotun jatkuvan kasvatuksen Rautavaaralla sijaitseva varsin tuore seuranta-ala suojelumetsäksi. Tämän seurauksena jatkossa saadaan aiottua vähemmän tutkimustietoa juuri sellaisesta metsänhoidosta, jota ympäristöihmiset haluaisivat lisätä Suomessa.

Luonnonsuojelijoiden tutkimuskielteisyytenä näyttäytyvä toiminta ei siten näyttäisi olevan sattumaa, vaan erittäin määrätietoista toimintaa. Valitettavasti sen motiiveja on vaikea ymmärtää - ellei kyse sitten ole yksinkertaisesti siitä, että he ovat todenneet yliopistojen ja tutkimuslaitosten olevan taloustoimintaa harjoittaviin tahoihin verrattuna avuttomia vastustajia - ja tarjoavan suojelijoiden hattuihin helppoja voitonsulkia, joilla päteä omissa piireissään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
Virheellistä argumentointia
Vihreä metsäpolitiikka menee metsään

Ilmastonmuutoksen torjunta on kallista riskipeliä

Eilinen päivä jäi tämän blogin historiaan. Näin siksi, että sillä oli lukukertoja enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Professorin ajatuksia avattiin peräti 11 209 kertaa. 

Kiitos ennätyksestä kuuluu teidän - arvoisat lukijani - lisäksi epäilemättä myös Renaz Ebrahimille, jonka toivon selviävän performanssinsa megalomaaniseksi kasvaneesta jälkipyykistä ilman suurempia vaurioita. 

* * *

Näiden kiitosten ja toivomuksen jälkeen on syytä palata tavanomaisempiin ajatuksiin eli talous- ja ilmastonmuutospolitiikkaan. 

Näin siksi, että Taloustutkimuksen mukaan koronapandemian jälkeisestä voimakkaasta talouskasvusta, energiavarastojen alhaisesta tasosta ja päästöoikeuksien hinnannoususta seuraava energian kallistuminen kasvattaa suomalaisten kotitalouksien menoja noin 1,6 miljardilla eurolla ensi vuonna. Kotitalouksien ostovoima vähenee keskimäärin 1,6 prosenttia, joten tulevat palkankorotukset vain kompensoivat energialaskun kasvun.

Suomen inflaatio on viimeisimmän tiedon mukaan noin 3,2 prosenttia. Mikäli taloustutkimuksen arvio pitää paikkansa ja inflaatio pysyy nykyisellä tasolla, tavallisen työtä tekevän ihmisen palkalla saa tulevien palkankorostusten jälkeen energian hinnan kuittaamisen jälkeen noin 1,6 prosenttia vähemmän kuin kuluvana vuonna. 

Siten elinkeinoelämää pystyssä pitävistä tekijöistä kotimainen ostovoima pienenee, mikä heijastuu monenlaisiin asioihin valtion ja kuntien tuloista ja menoista aina yritysten kannattavuuteen ja tarjolla olevaan työn määrään - ellei sitten vientiteollisuutemme kuittaa omalla kasvullaan kotimaisen kysynnän laskua. Tai valtio lisää entisestään yhteistä velkataakkaamme jakaakseen rahaa kansalle.

Tämä kaikki on vain alkusoittoa, mikäli Suomi pitää kiinni maailman nopeimmasta hiilineutraalisuustavoitteestaan. Ja miksi ei pitäisi, kun hallituksessa istuvat juuri ne, jotka sitä ajavat. 

Tavoitteenahan on pakottaa elinkeinoelämämme uudistumaan ilmastopaineen alla siten, että sen tuotekehitys tuottaa muita maailman maita nopeammin ilmastoratkaisuja, joita sitten myydään kovaan hintaan maailmalle. Tämä on luonnollisesti toivottavaa, mutta koska kiirehtimällä tapaa tulla vain ns. kusipäisiä lapsia, on todennäköistä, etteivät kaikkien yritystemme tuotekehitysponnistelut johda maailmanvalloitukseen. Siitä huolimatta on varmaa, että ellei ponnisteluiden loppusaldo jää negatiiviseksi, se muodostuu positiiviseksi tai ainakin neutraaliksi. 

* * *

Yksi ensimmäisistä ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä tehdyistä uusista innovaatioista on ollut hiilikompensaatio. Kuulimme eilen Yleltä, että se on villiä rahastusta, jossa lopputulos saattaa olla hyödytön tai pahimmillaan jopa haitallinen. 

Näin siksi, ettei hiilikauppaan ole sovittu pitäviä sääntöjä eikä kauppatavaran arvoa mitata kunnolla. Lisäksi esimerkiksi metsiin tehtävä kompensaatio saattaa jäädä lyhytaikaiseksi, jos vihreä kulta hakataan. Tosin tässä asiassa Ylen toimittajille on syytä huomauttaa, että siinäkin tapauksessa ainakin varsinainen rakennuspuu säilyttää hiilensä vuosia, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. 

Ja muistuttaa heitä myös siitä, että metsilläkin on ikänsä, eivätkä ne säily edes hakkaamattomina ikuisesti. Niinpä niiden sisältämä hiilikin palaa ennemmin tai myöhemmin takaisin ilmaan: joskus jopa nopeammin kuin olisi käynyt puutavarana.

Nämä huomiot eivät kuitenkaan vaikuta hiilikauppaa käyviin toimijoihin juuri nyt. Siksi lienee varmaa, että heistä ainakin osa on liikkeellä vain siksi, että on havainnut ilmastohuolen aiheuttaman paniikin tarjoavan mahdollisuuden kerätä kokoon mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tuohta eli rikkautta. Ja sen me heille nähtävästi myös sallimme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastohyödyt katosivat savuna ilmaan
Rautalankaa ja biohiiliakkuja
Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa

Ei arvoa ilman kerrannaisvaikutuksia

Helsingin Sanomat uutisoi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen uuden raportin pohjalta, että matkapuhelimia valmistanut Nokia oli aikanaan tärkeämpi kuin Suomen kolme merkittävintä yritystä tänä päivänä. Ainakin jos kriteerinä on se, kuinka paljon yritykset tuottivat vuoden aikana maallemme arvonlisää. 

Nykyisin merkittävimmät yritykset ovat OP, Neste ja Nordea. Niiden kunkin tuottamat lisäarvot Suomen taloudelle ovat noin 1,5 miljardia euroa. Nokia taas ei enää kuulu käytetyn kriteerin perusteella edes kymmenen merkittävimmän yrityksen joukkoon.

Koska tämä oli mielenkiintoista, katsoin tarkemmin tuota Etlan raporttia ja huomasin, että siellä oli yritysten suoran arvonlisän ohella myös toinen listaus. Ja ehkäpä vielä paljon tärkeämpi kuin HS:n uutisoima. 

Siinä oli nimittäin laskettu kymmenen merkittävimmän yrityksen suoran arvonlisän ohella myös niiden kerrannaisvaikutukset. Ja se korosti asiaa, jota eilen sivusin, eli maamme metsätaloutta. 

Kerrannaisvaikutusten lisäarvo huomoioiden maamme tärkeimmät yritykset ovat nimittäin UPM ja Metsä Group. Ja vasta kolmantena OP. Nämä yritykset - kaksi metsäteollisuuteen ja yksi pankki- ja vakuutustoimintaan keskittyvä - tuottavat taloudellemme vuodessa yhteensä 3,1, 2,6 ja 2,2 miljardin euron lisäarvot. 

Jälkimmäinen vertailu yhdessä Nokian alasajon kanssa korostaa sitä, mikä merkitys uusiutuvien metsiemme talouskäytöllä on suomalaisten hyvinvoinnille. Se ei ehkä pysty sellaiseen nousuun kuin Nokia parikymmentä vuotta sitten, mutta puutavara- ja sellutuotanto ei myöskään surkastu samaan tapaan kuin kännykkäteollisuudellemme kävi. 

Sen sijaan se tarjoaa kansakunnalle sellaista kassavirtaa, joka mahdollistaa korkean lisäarvon tuotteiden valmistuksen. Siis uusien teknologioiden kehittämisen tai koulutuksellisen sivistyksen tarjoamisen sekä itse metsäteollisuudessa että sen ulkopuolella. Ilman metsäteollisuutta näiden asioiden edistäminen suomalaisessa yhteiskunnassa olisi juuri nyt paljon vaikeampaa. 

Ja juuri siksi on vaarallista, että maamme poliittisista päättäjistä niin monet haluaisivat vetää maton alta metsiemme hyödyntämiseltä. Eikä pelkästään suomalaisista, vaan myös Suomen toiminnalle nykyisin raamit asettavan Euroopan Unionin päättäjistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mahtavatkohan vihreät ymmärtää politiikkansa seurauksia?
Pääministeri Marin otti sulan hattuunsa, mutta vihreät nikottelevat
EU ja Suomen metsävarat

Jarkko Eloranta keksi oivan sloganin

Etlan uudesta selvityksestä on syntynyt mielenkiintoinen debatti suomalaisessa julkisuudessa. Kyse on siis työnantajaleiriin kuuluvan tutkimuslaitoksen näkemyksestä, jonka mukaan taannoinen kilpailukykysopimus olisi lisännyt työpaikkojen määrää Suomessa kymmenillä tuhansilla.

Jännittävästi ja ehkä vähän poikkeuksellisesti myös SAK myönsi työajan pidennyksen lisänneen työpaikkoja - toki hiukan vaatimattomammin kuin Etla sanoi. Tämä lähtökohta on hyvä jatkokeskusteluille.

Tosin SAK:n puheenjohtaja Jarkko Elorannan kommentti siitä, ettei Suomen talouskasvu voi olla ilmaisen työn varassa on vähintäänkin outo. Tai ainakaan minä en ole kuullut, että kilpailukykysopimuksen varjolla olisi teetetty ilmaista työtä - sen sijaan sitä kautta voitiin nostaa jonkin verran työnteon kustannustehokkuutta alentamatta ihmisten kuukausiansioita eli elämiseen jäävää rahaa.

En myöskään usko, että Eloranta oikeasti kuvittelisi työnantajien teettävän kilpailukykysopimuksen varjolla ilmaista työtä. Sen sijaan hän on keksinyt oivan sloganin, jolla voidaan lisätä työntekijöiden ennakkoluuloja työnantajia kohtaan ja sitä kautta vahvistaa oman leirin yhtenäisyyttä tulevissa työmarkkinaneuvotteluissa. Sekä ehkäpä aikanaan myös ohjata ihmisten äänestyskäyttäytymistä kohti poliittista vasemmistoa.

On siis syytä onnitella Elorantaa hyvästä oivalluksesta. Sekä toivoa, että työmarkkinaneuvotteluissa lähdettäisiin siitä huolimatta molemmilla puolilla tosiasioiden tunnustamisesta pyrkimyksenä ohjata Suomi kerrankin tulossa olevan talouden laskusuhdanteen yli hyvässä kunnossa, jotta vastaan aikanaan tuleva uusi nousukausi voitaisiin hyödyntää täysimääräisesti.

Tässä opettavaisena kertomuksena toimikoon niin ikään hieno slogan Sari Sairaanhoitajasta, jonka avulla elinkeinoelämämme kilpailukyky saatiin romahtamaan juuri ennen alkamassa ollutta talouden laskukautta, eikä sitä saatu kuntoon ennen kuin aivan nyt päättymässä olevan nousukauden lopussa. Ja siihenkin tarvittiin vihervasemmiston jättäminen pois hallituksesta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ann Selin perussuomalaisella linjalla
Vasemmistonaiset upottavalla suolla
Kilpailukykysopimus maaliin ja Sipilälle sulka hattuun

Seksuaalirikosten yllättäviä käänteitä

Yleisradio julkaisi eilen erittäin yllättäviä THL:n kyselytuloksia. Niiden mukaan lukioissa henkilökunnan häirintää on kokenut yli kaksi kertaa enemmän poikia kuin tyttöjä. Ammatillisissa oppilaitoksissa ja peruskouluissa seksuaalisesti häirittyjä poikia oli peräti nelinkertainen määrä.

Oleellista kyselyn tuloksissa on se, että siinä puhuttiin koulujen henkilökunnan tekemästä ahdistelusta. Ei nuorten yleisesti kohtaamasta häirinnästä, jota tytöt joutuvat kokemaan paljon poikia enemmän.

Seuraavaksi olisi mielenkiintoista kuulla ketkä koulun henkilökuntaan kuuluvat poikia häiritsevät. Onko kyse naisopettajista vai homomiehistä? Entä ovatko kiusaajat opettajia vai muuta henkilökuntaa? Ja ennen kaikkea: miksi näin suuri ero on pysynyt täysin huomaamattomana eiliseen saakka.

Vai onko tutkimuksessa sittenkin kyse vain poikien pilailuvastauksista? Lopultahan seksuaalisesti häirittyjä oli tutkimuksessa "vain" satoja, mikä on valtava luku mikäli henkilökunnan tekemä ahdistelu on todellista, mutta häviävän pieni suhteessa kaikkien koulua käyvien määrään - ja siten mahdollista saavuttaa pilailuvastausten perusteella.

Tässä vaiheessa on tietenkin selvitettävä onko esitetty luku todellinen ja mikäli näin on, saatava asiaan korjaus. Samaan aikaan on huolehdittava siitä, ettei myöskään tyttöjen kokemaa seksuaalissävytteistä ahdistelua esiinny jatkossa kouluissamme.

Samalla on muistettava, etteivät seksuaaliset ahdistelut rajoitu pelkästään koulujen piiriin. Niiden määrähän on kasvanut maassamme räjähdysmäisesti: vuonna 2004 poliisin tietoon tuli yhteensä 1765 seksuaalirikosta kun vuonna 2016 niitä oli jo yli 3300.

Vaikka osa kasvusta selittyneekin ilmoitusinnokkuuden kasvamisella, taustalla on epäilemättä myös määrän lisääntyminen. Onhan hyvin tiedossa, että tiettyihin suuriin maahanmuuttajaryhmiin kuuluvat miehet ovat erityisen riskialttiita raiskaamaan.

Viime vuonna nopeasti maassamme lisääntyneiden ulkomaalaisten osuus kaikista seksuaalirikoksista oli noin viidennes. Mikäli ulkomaalaisten osuus lasketaan sellaisista rikoksista joissa epäilty on tiedossa, oli heidän osuutensa peräti 29 prosenttia - eli selvästi yli neljännes. Lisäksi on syytä olettaa, että monet jo kansalaisuuden saaneet ulkomaalaistaustaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin siinä kuin vanhaa kansalaisuutta kantavat heimolaisensakin.

Siten maahanmuuttajien vaikutus seksuaalirikoksiin on merkittävä ja todennäköisesti merkittävä syy koko kansakunnan seksuaalirikollisuuden kasvuun. Siksi sen pitäisi olla ensisijainen viranomaistoiminnan ja julkisen keskustelun kohde.

Siitä huolimatta #metoo kampanjan yhteydessä on puhuttu lähinnä esimiesten ja työtovereiden tekemästä seksuaalissävytteisestä tyttöjen ja naisten ahdistelusta. Nyt esille tullut kyselytutkimus nosti esiin myös muut seksuaalisen häirinnän harrastajat. Siksi koko tämä aihepiiri olisi hyvä harjata läpi, ja ryhtyä tarvittaessa toimenpiteisiin kaikkien maassamme elävien ihmisten seksuaaliturvallisuuden takaamiseksi.

Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, ettei normaalin ihmisten välisen seksuaalisen kiinnostuksen päälle lankea synnin varjoa. Emmehän varmaankaan halua palata ajassa takaisin sadan vuoden taakse kokemaan synnintuntoja jokaisesta partnerimme kanssa yhteistuumin ja vapaaehtoisesti toteutetusta seksuaalisesta teosta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliittinen Yle
Naiset maahanmuuttopolitiikkamme uhreina, joista kukaan ei tunnu välittävän
Jyväskylän dosentti ehdottaa suomalaisten aivopesua

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Uusiutuvien luonnonvarojen tutkimus yhteen laitokseen

Kirjoitin noin vuosi sitten siitä, kuinka silloinen hallituspuolue Vihreät torppasi Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) liittämisen silloin pienempien laitosten yhdistymisen kautta syntymässä olleeseen nykyiseen Luonnonvarakeskukseen (Luke). Sipilän hallitukseen Vihreät ei kuulu, joten vuosi sitten suunniteltu fuusio tullee toteutumaan tulevina vuosina.

Mikäli Sipilän hallitusohjelma toteutuu on meillä tulevaisuudessa vain yksi uusiutuviin luonnonvaroihin keskittyvä sektoritutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa tutkimustietoa päätöksenteon pohjaksi sekä luonnonvarojen hyödyntämiseen että suojeluun liittyen. Aiemmin nämä näkökulmat on tuotettu erillisissä laitoksissa.

Tässä tilanteessa on nähtävissä sekä mahdollisuuksia että uhkia. Vaikka tutkimustieto itsessään on (tai ainakin sen pitäisi olla) tekijänsä arvomaailmasta riippumatonta, ovat siitä käytännön politiikkaan tehtävät johtopäätöksen kaikkea muuta kuin arvovapaita. 

Nykyisen Luken suunnalta tarkastellaan ympäristöön liittyviä asioita siitä näkökulmasta, että kuinka suuri taloudellinen hyöty oikeuttaa tuottamaan tietynkokoiseen ympäristörasitukseen. Sen sijaan Syken suunnalla pohdinta lähtee mieluumminkin siitä, minkälaisen ympäristörasituksen voidaan katsoa olevan riittävä estämään sitä aiheuttavan taloudellisen toiminnan. Käytäntö on osoittanut sen, että näiden näkökulmien kautta tuotetut vastaukset saattavat olla hyvinkin kaukana toisistaan, vaikka molempien laitosten tutkijoiden näkemykset perustuisivat samoihin tosiasioihin.

Nyt mahdollisesti perustettavassa "LukeSYKEssä" pitäisi olla mahdollista yhdistää jo tutkijoiden tasolla mainitut kaksi näkökulmaa. Näin päättäjien käyttöön pitäisi päätyä nykyistä monipuolisemmin perusteltuja ja yhteensovitettuja näkemyksiä. Tämän pitäisi olla koko kansakunnan etu. 

* * *

HS:n uutisen loppupuolella on varsin erikoista tekstiä nykyisestä Lukesta. Yhden laitoksen pääluottamusmiehen mukaan Luken "prosessit ja järjestelmät eivät toimi. Elämme erittäin sekavassa tilanteessa ja sitten lyödään tällainen uutinen. Se herättää hilpeyttä, kun ei ole saatu entistäkään fuusiota toimimaan. Niin, että mitäs järkeä tässä on". 

Lehden leipätekstissä selvennetään, että laitoksen tietojärjestelmät reistailevat, parhaillaan käydään yt-neuvotteluita ja jo nyt puuhataan uutta fuusiota. Ja "ihmiset ovat niin väsyneitä, että vitsiä on pakko vääntää jostain, kun koko ajan lyödään lyttyyn." 

Toivottavasti edelle lainaamissani tekstinpätkissä on kyse vain mainittujen yt-neuvotteluiden aiheuttamasta katkeruudesta, eikä Luken todellisesta tilanteesta. Mutta ellei ole, niin mahtaisikohan Sykestä löytyä tulevaan LukeSYKEen toimivat prosessit ja tietojärjestelmät, jotka saisi helposti laajennettua koko jättimäiseen tutkimuslaitokseen? 

Ja voisiko siten palauttaa tutkimuslaitoksen työntekijoiden työtyytyväisyyden, jonka tiedetään olevan keskeisessä asemassa minkä tahansa organisaation tuottavuudessa? Sillä tutkimustyön tehokkuuden parantamiseen kai näilläkin fuusioilla kuitenkin pyritään?

Aimpia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tyytyväisyys parantaa tulosta
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi
Kohti poliittisesti ohjattua tutkimusta

Kohti poliittisesti ohjattua tutkimusta

Suomalaisen tieteen rahoitus elää suuren murroksen aikaa. Sen vipuvartena ovat kuluvan vaalikauden hallitusten säästötoimet, jotka ovat jo muutaman vuoden ajan pienentäneet julkista tutkimusrahoitusta toisin kuin juhlapuheiden perusteella voisi kuvitella.

Samalla on tutkimuslaitosten suorasta budjettirahoituksesta siirretty varoja käytettäväksi poliittisessa ohjauksessa. Sen seurauksena niissä toimivien tutkijoiden ajasta jopa kolmannes kuluu rahoitussuunnitelmien hakemiseen ja raportoimiseen sen sijaan, että he käyttäisivät aikansa varsinaisen tutkimuksen tekemiseen.

Lisäksi osa varoista joudutaan allokoimaan niiden jakamiseen tarvittavaan hallintoon hakemuksia käsittelevissä Suomen Akatemiassa ja valtioneuvoston kansliassa. Tämä kaikki on luonnollisesti poissa varsinaisesta tutkimustyöstä.

Rahoituksen hakeminen tutkimuksille ei sinänsä ole mitään uutta: näin on tehty ainakin koko minun tieteellisen urani ajan. Käytännössä suurimpia rahoja ovat hakeneet kaltaiseni varttuneet tutkijat, jotka ovat saaneillaan rahoituksilla palkanneet nuoria tutkijoita projekteihinsa, joiden puitteissa nämä ovat saaneet tutkijankoulutuksensa.

Näin nuoret tutkijat ovat meritoituneet hyvissä ryhmissä siirtyäkseen aikanaan yliopistojen tai tutkimuslaitosten opetus- ja tutkijantöihin tai yhteiskunnan muille sektoreille kuten tuotekehitykseen tai asiantuntijatehtäviin. Senioritutkija puolestaan on voinut hankkimansa rahoituksensa ansiosta viedä tutkimustaan eteenpäin nopeammin kuin se olisi ollut mahdollista yksin toimimalla.

Nyt tapahtuvassa muutoksessa vanhaa kaavaa muutetaan niin, että myös senioritutkijoiden tulee hakea palkkarahansa erilaisista projekteista. Näin heille jää tutkimusaikaa yhä vähemmän, eikä sitä saa kompensoitua ohjattavien nuorten tekemänä työnä kuten aiemmin.

Toisin sanoen nyt maahamme luodussa mallissa kilpailtu rahoitus on muuttunut parhaiden hankkeiden edistäjästä tutkimuksen vaikeuttajaksi. Vastineeksi tästä on saatu poliittisin perustein määriteltyjä tutkimusohjelmia, jotka tälle vuodelle sisältävät seuraavat aiheet: 1) teknologiamurrosten hyödyntäminen ja muuttuvat instituutiot, 2) ilmastoneutraali ja resurssiniukka yhteiskunta sekä 3) tasa-arvo ja sen edistäminen. Niiden tarkempi kuvaus löytyy täältä.

Lopuksi tutkimusrahoituksen supistamisen ja uudenlaisen allokoinnin seurauksena nyt noin nelikymppisille tutkijoille ei tule koskaan avautumaan vakinaista työsuhdetta ainakaan irtisanomiskierteissä elävissä yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa. Näin heille jää mahdollisuuksiksi työllistyä yhteiskunnan muille aloille (joilla tutkijankoulutuksen saaneita valitettavan usein vierastetaan), siirtyä ulkomaille (minne suomalainen tutkijankoulutus tarjoaa hyvät mahdollisuudet) tai jäädä työttömäksi. Minä veikkaan, että tulemme tutkimusrahoituksen supistamisen ja uusien rahoitusmekanismien kautta kasvattamaan merkittävästi aivovuotoa Suomesta muiden maiden hyväksi.

Tässä tilanteessa täytyy siis kovasti toivoa, että Antti Rinteen ja Timo Lankisen allekirjoittaman strategisen tutkimusvälineen tutkimusohjelmat tuottavat niin paljon hyödyllisempää tutkimusta kuin aiemmat rahoituskeinot, että niiden kautta saadaan takaisin se tutkimusajan menetys ja kustannus, jonka nyt päätetty rahoitusrakenne on aiheuttanut. 

Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato kun Uskossa kuoli.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ihmisen sukupuolet - hybridi-ihmisiä, miesten kohtuja, munakiveksiä jne...
Erityinen supistamiskohde
Hiilidioksidin vaikutus globaaliin ilmaston lämepenemiseen