Eurooppalainen hyvinvointivaltio – menneisyyden utopia

Maamme kansainvälisesti tunnetuin ekonomisti, nobelisti Bengt Holmström, on kollegoineen nostanut esille sellaisia asioita jotka EU:n tulisi tehdä, jotta se säilyisi taloudellisesti kilpailukykyisenä. Lista on lyhyt ja mielenkiintoinen, ja sellaisena sen voi toivoa tulevan luetuksi ja ymmärretyksi myös eurooppalaispoliitikkojen piiissä.

"Meidän on vähintäänkin valvottava sisämarkkinasääntöjen noudattamista, estettävä direktiivien pirstaloitumista 'harmonisoinnin' nimissä, helpotettava yrittäjähenkisten yritysten kasvua, keskitettävä unioni prioriteetteihinsa ja rajoitettava liiallista lainsäädäntöä.

Lisäksi he muistuttivat siitä, että "Euroopalle kasvu on olemassaolon, poliittisten tavoitteiden ja selviytymisen edellytys. Liian pitkään se on korvattu muilla prioriteeteilla, vaikka näitä prioriteetteja ei voida saavuttaa ilman kasvua. Yrittäessämme tehdä kaikkea olemme estäneet innovaatioita, investointeja ja vaurautta".

Koska monet eurooppalaiset ovat nykyisin arvoiltaan arvoliberaaleja sosialisteja, muistutti tutkijajoukko meitä siitä, että "viime vuosikymmeninä unioni ja sen jäsenvaltiot ovat sekoittaneet sääntelyn edistykseen ja byrokratian integraatioon". Voitkos sen paremmin sanoa?

Siksi Brysseliin tarvitaan perinpohjaista ajattelutavan muutosta, sillä – jos EU jatkaa nykyisellä linjallaan – siihen kuuluvat valtiot "eivät pysty ylläpitämään kansalaistensa itsestäänselvyyksinä pitämiä asioita: työttömyysetuuksia, ilmaista terveydenhuoltoa, elinikäisiä eläkkeitä ja kohtuuhintaista koulutusta. Kasvu on välttämätöntä olemassa olevien sitoumusten maksamiseksi ja uusien sitoumusten täyttämiseksi. Pysähtyminen tekee eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta menneisyyden utopian."

Olin ilahtunut huomattuani asiasta kertovan uutisen. Ja toivon todella, että Homströmin ja hänen kollegoidensa lista otetaan vakavasti Euroopan Unionissa. Ja että myös arvoliberaalit eurooppalaiset – olivat he sitten väriltään pinkkejä tai vihreitä - ymmärtäisivät, että kyse on koko maanosamme tulevaisuuden pelastamisesta eli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Päivän aiempi merkintä:
Presidentti Zelenskyin virhe vaatii toimia

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaalit osoittivat miksi Viron talous kohenee, mutta Suomen ei
Humanitaarinen paradoksi Holmströmiläisen paradoksin valossa
Bengt Homström, nobelisti

Hallituksen leikkaukset johtivat kehuihin, muunneltuun totuuteen ja yhteiskuntaa polarisoiviin puheisiin

Petteri Orpon (kok) hallitus sai valmiiksi budjettiesityksensä valtion ensi vuoden tuloista ja menoista. Se oli lupausten mukaisesti ennen kaikkea julkisia menoja pienentävä, mikä on erinomainen asia, sillä Suomella ei ole varaa sen enempää mittaviin veronkorotuksiin kuin jakopolitiikkaankaan.

Hallitus teki vähennyksiä erityisesti asuntorakentamiseen (365 miljoonaa euroa) ja yritysten tukiin (141 miljoonaa euroa), mutta myös monia muita valtion menoja kohtuullistettiin. Sen sijaan kehitysmaalaisille – koti- ja ulkomaille – syydettävään rahoitukseen tehtiin vain pienehköjä leikkauksia (vaivaiset 50 miljoonaa euroa). 

* * *

Oma ensituntumani budjettiesityksestä on kohtuullisen positiivinen – jos nyt tällaisen lamabudjettiin voi ylipäänsä suhtautua muuten kuin negatiivisesti. Tosiasia kuitenkin on, että silloin kun menoja karsitaan, kärsii siitä aina joku – eli se, joka kustakin menosta on aiemmin hyötynyt. 

Näkemykseni mukaan Orpon hallituksen esityksessä on kuitenkin vain kaksi suuremmin kritisoitavaa kohtaa. Niistä ensimmäinen on tutkimus- ja kehitystoiminnan supistaminen 95 miljoonalla eurolla. Toivoa siis sopii, että näitä rahoja hallinnoivat viranomaiset kykenevät kohdistamaan vähennykset siten, että niistä aiheuttavat vahingot suomalaisen yhteiskunnan innovaatiotoiminnalle ovat mahdollisimman pienet. 

Toinen kritiikkini kohde on virastojen toimintamenojen supistaminen vain 25 miljoonalla eurolla. Vuosikymmeniä julkisen sektorin toimintaa sisältä päin seuranneena nimittäin tiedän, että niiden hallintoa on viime vuosina kasvatettu niin rennolla kädellä, että suurempikin sopeutus olisi ollut helposti hoidettavissa vain perumalla turhia byrokratian kukkasia.

* * *

Budjettiesitys esiteltiin vasta myöhään eilen illalla, eikä silloinkaan yksityiskohtaisesti. Siitä huolimatta oli mielenkiintoista seurata eri tahojen reaktioita siihen. 

Ennalta oli tietenkin selvää, että oppositiosta kuuluu räksytystä. Näin erityisesti vihervasemmistosta, johon kuuluvassa SDP:stä kansanedustaja Joona Räsänen lähti vuoden 1917 hengessä nostattamaan yhteiskunnallista polarisaatiota. Hänen mukaansa tavalliset suomalaiset joutuvat odottamaan kunnon veronkevennyksiä, koska hallitukselle "miljonäärit tulevat aina ensin". 

Räsänen kommentoi myös, että "samalla monen pari tonnia tienaavan myyjän verotus kiristyy", mikä on niin sanotusti muunneltua totuutta. Näin siksi, että hallituksen nyt ehdottama ammattiyhdistyksen jäsenmaksun verovähennysoikeuden poisto – jonka puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman laski veronkorotukseksi – ei ole lisävero, vaan päätös julkisin varoin tapahtuvan ammattiyhdistysten toiminnan tukemisen lopettamisesta.

 

Eikö tämä kannattaisi panna merkille myös puoluetta kannattavien parissa ja harkita, että onko tämä sellaista rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua, jonka avulla Suomea voidaan viedä kohti parempaa tulevaisuutta? Vai ovatko puolueen kannattajat ihan oikeasti sitä mieltä, että Suomi saataisiin nousuun valheellisilla ja yhteiskuntaa polarisoivalla agitaatiopuheella?

* * *

Muista hallituksen esitystä kommentoineista tahoista Veronmaksajain keskusliitto pysyi asialinjalla ja totesi, että budjettiriihessä päätetty verolinja on pääosin onnistunutta. Myös Elinkeinoelämän keskusliitto ja ja Suomen Yrittäjät suhtautuivat hallituksen esitykseen positiivisesti. Toivottavasti tämä näkyy myös niiden jäsenten – eli suurten ja pienten yritysten – toiminnassa uusien investointien ja työntekijöiden rekrytointien muodossa. 

Tosiasia nimittäin on, että nyt tehty budjettiesitys on tosiasiassa 11 miljardia alijäämäinen. Kun se lisätään valtion tämänhetkiseen velkaan eli reiluun 178 miljardiin, saattaa jokainen huomata, ettei maamme talous nouse yksin hallituksen toimilla, vaan siihen tarvitaan talouskasvua. Eikä se ole mahdollista muuten kuin elinkeinoelämän toimien ja työnteon kautta. 

* * *

Tässä mielessä Osuuspankin tuore suhdanne-ennuste kuulostaa peräti hyvältä. Sen mukaan Suomen talouden elpyminen vankistuu monesta syystä.

Niitä ovat viennin kasvu USA:n ja EU:n välisen tulliepävarmuuden poistuttua, vaihtotaseen jo tapahtunut kääntyminen ylijäämäiseksi, yksityisen kulutuksen elpymisen edellytysten olemassaolo, työmarkkinoiden aktivoituminen sekä odotettavissa olevien yksityisten investointien kasvaminen ja asuntomarkkinoiden vilkastuminen ensi vuonna. 

Kun huomataan, että tämä OP:n katsaus oli tehty jo ennen eilistä hallituksen budjettiesitystä, on suomalaisilla pitkästä aikaa hyvä syy odottaa positiivista tulevaisuutta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Orpon, Keskisarjan ja koko hallituksen on syytä rauhoittua
Poliittinen peli
SDP:n kateudesta ja vastakkainasettelusta ponnistava retoriikka myrkyttää yhteiskunnallisen ilmapiirin

Yrittäminen ja yrittämisen kannusteet

Helsinkiläinen tietokirjailija, konsultti ja yrittäjä totesi mielipidekirjoituksessaan asian, joka pitää Suomea kaukana muun Pohjolan taloudellisesta kehityksestä. Se on yritysten riskinoton välttäminen tuotekehityksessä, jonka seurauksena maassamme ei useinkaan synny "ylivertaista, ennennäkemätöntä uutta" tuotetta tai palvelua, jonka voisi hinnoitella korkealla katteella.

Uusien innovaatioiden sijaan suurimmassa osassa yrityksistämme on mielipidekirjoittajan mukaan vallalla kulttuuri, jossa korostuvat leikkaaminen, trimmaaminen, kulujen karsiminen ja jopa juustohöylä. Toisin sanoen kunnianhimo jää olemassa olevien tuotteiden pienimuotoiseen kehittämiseen ja kulukuriin.

Tämän suomalaisen yrityskulttuurin voimakkuus näkyi muun muassa maamme teollisuushistorian loistavimman tähden eli Nokian luhistumisessa. Alkuun innovatiivinen yritys käpertyi noin vuosikymmenen kestäneen nousukiitonsa lopuksi olemassa olevaan tuoteportfolioonsa ja niiden tuotantokustannusten minimointiin, minkä seurauksena se oli helppo uhri uudenlaisen laitteen kehittäneelle Applelle. Traagiseksi asian teki se, että Nokialle oli jo ennen Applea tarjottu vastaavanlaista keksintöä, mutta se ei kiinnostanut.

Mielipidekirjoittaja pohdiskeli, että suomalaisyritysten toiminnan taustalla olisi ehkä pelko epäonnistumisesta, haluttomuus investoida, kunnianhimon puute, riskien hallinta tai ideoiden puute. Hän saattaa olla näissä kaikissa seikoissa oikeassa - syitähän on yhtä monta kuin on yrityksiäkin.

Itse epäilen, että yhtenä isona taustatekijänä on suomalaisen yrittäjän heikko turva verrattuna palkkatyöläisten kaikenkattavaan turvarakenteeseen. Ja sen lisäksi yrittäjän onnistumisesta mahdollisesti koituva progressiivinen verojen kasvu, joka leikkaa onnistujilta sitä suuremman osan heidän riskinottonsa palkkiosta, mitä paremmin he menestyvät.

Siksi tarjoan seuraaviin hallitusneuvotteluihin yhdeksi vakavan pohdinnan kohteeksi sitä, minkälaisilla yhteiskunnallisilla uudistuksilla voitaisiin suomalaisyritysten innovaatiotasoa nostaa nykyisestä. En väitä tietäväni tähän ongelmaan ratkaisua, mutta minusta hallitusneuvottelijoiden kannattaisi kuunnella erityisesti niitä yrityksiä ja yrittäjiä, jotka ovat onnistuneet siinä, mihin muut eivät ole edes uskaltautuneet. Ja selvittää, mitkä heidän tarjoamistaan ideoista voidaan toteuttaa siinä raunioituneessa taloustilanteessa, jonka hallitus saa korjattavakseen nykyisen Marinin kabinetin jäljiltä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyhtökauran surullisen kohtalon opetus
Spinnova ja UPM vihreässä Suomessa
Verohelvetti hidastaa kehitystä

Eduskunta ohitti kyvyttömän hallituksen

Helsingin sanomat kertoi, ettei Sanna Marinin (sd) hallitus kyennyt antamaan eduskunnalle esitystä yrityksissä tehtävän tutkimuksen, tuotekehityksen ja innovaatioiden - siis suomalaisen talouselämän kilpailukyvyn - tukemisesta tilanteessa, jossa maan julkinen sektori on kasvanut kestämättömän suureksi yhteiskunnan maksukykyyn nähden. Syynä tähän oli ilmeisesti Vasemmistoliiton harjoittama pelin politiikka, jolla se yritti kiristää TKI-tuen vastineeksi verotusta lisääviä toimia.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että eduskuntapuolueet - mukaan lukien Vasemmistoliiton edustaja - ovat löytäneet parlamentaarisessa työryhmässä toisensa ja eduskunnan enemmistö tullee sen perusteella viemään asian eteenpäin riippumatta siitä kuinka Vasemmistoliiton ryhmä lopulta suhtautuu asiaan. Tämä on hyvä asia, vaikka sen aikaansaamiseksi esitetty koreografia onkin varsin epätavallinen. 

Nähtäväksi jää, syntyykö edellä kuvatusta poliittisten asioiden hoitamistavasta jatkossa ratkaisu sille, kuinka Suomessa hoidetaan tärkeitä asioita silloin, kun maassa on vallassa toimintakyvytön hallitus, jonka jäsenille ministeriauton takapenkki on liian rakas valtioneuvoston kaatumiseksi omaan mahdottomuuteensa. 

Ongelmaksi tässä saattaa muodostua se, että vallan kolmijako-opin mukaan asian panee täytäntöön sama hallitus, joka ei pystynyt tekemään päätöstä. Jos nyt sitten kävisi niin, että asia kuuluisi kulloinkin päätettyä asiaa vastustavan puolueen ministerin vastuulle, voisi tämä hidastaa päätöksentekoa valtionhallinnon rattaissa. Ja siten jatkaa vahingontekoa suomalaiselle yhteiskunnalle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalainen demokratia toimii sittenkin
Mihin heidät on valittu?
Hallituksen verotuskiima nosti kansliapäällikön kapinaan

Byrokraatin tulisi edistää eikä hankaloittaa taloutta

Tänä aamuna luin Helsingin sanomista mielipidekirjoituksen, jossa oli tiivistetty erinomaisesti yksi talouden merkittävimmistä kulmakivistä. Siis se, että "uudet työpaikat syntyvät yleensä uudistumiskykyisiin ja kasvaviin yrityksiin, ja näin tapahtunee myös tulevaisuudessa... Työn tuottavuus kasvaa osaamisen, tehokkaampien toimintatapojen ja koneiden sekä uusien tai uudistettujen tuotteiden avulla."

Asia on juuri siten kuin mielipidekirjoittaja on sen muotoillut. Ja se tulisi ottaa huomioon tehtäessä kotimaista innovaatio-, yritys- ja teollisuuspolitiikkaa. 

Luettuani tyytyväisenä kyseisen kirjoituksen katsahdin Maaseudun tulevaisuutta. Ja se palautti minut maan tasalle. 

Sieltä löytämäni jutun mukaan suomalainen lupakäytäntö on nimittäin siirtämässä meidät syrjään nykyaikaisesta kalankasvatuksesta. Syy on - ah niin perin suomalainen ellei suorastaan tsaristinen. Eli maamme byrokraatit näyttäisivät ymmärtäneen tehtäväkseen yhteiskuntaa stagnoivan byrokratiaperinteen ylläpitämisen sen sijaan, että olisivat ymmärtäneet roolikseen taloudellisen toiminnan edistämisen myös lupa-asioissa. 

Suomen ja Ruotsin suurimman kirjolohen kasvattajan ahvenanmaalainen toimitusjohtaja nimittäin kertoi, että viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaiset kalankasvattamot ovat saaneet vain jokusen luvan. Ja silloinkin luparuljanssi valituksineen on kestänyt vuosia ja saattanut maksaa yrittäjälle 100 000 euroa, vaikkei lupaa edes olisi saanut. Niinpä kirjolohenkin kasvatukseen jatkossa tehtävät investoinnit tehdään lähinnä Ruotsissa ja Virossa.

Eikä siis ihme, että jo nyt kulutamme kotimaisen kirjolohen sijaan lähinnä norjalaista lohta. Ja rikastutamme sitä kautta öljymiljardeissaan muutenkin kieriskeleviä vuonomaalaisia - ja jatkossa yhä useammin siis myös ruotsalaisia ja virolaisia. 

Tätä taustaa vastaan ei siten kannata ihmetellä, ettei Suomen talous ole lähtenyt Nokian romahduksen jälkeen sellaiseen lentoon kuin hyvinvointivaltion ylläpitäminen edellyttäisi. Eikä se näillä yrityspoliittisilla asenteilla tule sitä kyllä koskaan tekemäänkään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Markkinatalous Harvardin professorin silmin
Mistä työllisyys syntyy?
Kuinka paukut tulisi sijoittaa?

Suomalaisten rahoittajien halveksuntaa

Palaan yhteen viime viikon puheenaiheeseen eli hallituksen päätökseen supistaa suomalaiseen tieteeseen suunnattua rahoitusta. 

Asian vaikutuksista innovaatiojärjestelmään kertoi oleellisen eilisessä mielipidekirjoituksessaan professori Pekka Vallittu, jonka mukaan "lyhytjänteinen ´yritystuki´ on kannatettava ajatus sinällään, mutta tässä toimintamallissa pohja pettää: ei ole soveltavaa tutkimusta ilman vankkaa perustutkimusta". Toisin sanoen julkisin varoin tuettava ja inhimilliseen uteliaisuuteen perustuva perustutkimus tuottaa nykyaikana lähes kaiken perustavanlaatuisen uuden tiedon, jonka pohjalle voidaan soveltavan tutkimuksen ja tuotekehityksen keinoin tuottaa kaupallista arvoa omaavia kokonaan uudenlaisia tuotteita ja palveluita.

Tarkoituksenani ei tässä ole sen enempää selventää eri tutkimuslajien välisiä eroja, vaan ottaa kantaa asiaan Helsingin sanomissa otettua linjaa. Sen viisi päivää sitten julkaiseman analyysikirjoituksen otsikon mukaan "Hallitus antoi 70 miljoonaa turvealalle mutta aikoo leikata 35 miljoonaa tieteeltä".

Siinä lehti asettuu siis tieteen puolelle, mutta asettaa vertauksen turpeentuottajien työn poliittisin päätöksin aiheutettuun pikaisen loppumisen inhimilliseen - eli sosiaalisesti kestävään - alasajoon. Toisin sanoen lehti paheksui hallituksen pyrkimystä suomalaisten yrittäjien inhimillisestä kohtelusta tieteen kustannuksella. 

Tokihan lehti on vapaa julistamaan omaa sanomaansa ja omia arvojaan. Omalta osaltani tulkitsin kirjoituksen siten, että vertaus paljasti erkkomedian oma arvojärjestyksen sikäli, että vaikka se asettikin tieteen korkeammalle kuin turvetuotannon, ei se ole maininnut yhtään kriittistä sanaa verovarojemme lahjoittamisesta ulkomaille kehitysapuna. Eikä etenkään ehdottanut, että kotimaisen tieteen rahoitus voitaisiin turvata vähentämällä vain muutamia prosentteja tästä käytännössä kehitysapurälssiä ylläpitävästä menomomentista.

Toisin sanoen maamme valtalehti osoitti jälleen kerran - ties kuinka monennen kerran - että suomalainen veronmaksaja ja hänen parhaansa ajaminen ei kuulu sen agendaan. Tämä on sanalla sanoen käsittämätöntä Helsingin sanomien toiminnan suomalaisten rahoittajien halveksuntaa. 

Edellä kirjoittamastani huolimatta toivotan hyvää äitienpäivää kaikenlaisen ihonvärin, kansallisuuden ja uskonnon omaaville äideille ja muille ihmisille. Myös HS:n toimittajille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nainen, lasikatto ja länsimaisen elämänmuodon jatkuvuus
Kansallisen itsekäsityksen manipuloinnista
Tiede on hyödyllisin instituutiomme

Markkinatalous Harvardin professorin silmin

Helsingin Sanomissa oli juttu entisestä kommunistista ja nykyisestä Harvardin taloustieteen professorista Philippe Aghionista. Myönnän, että tuo entinen kommunisti -maininta sai minut epäluuloiseksi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä professorin näkemykset olivat varsin järkeviä, joten toistan niistä tärkeimmät - omien kommenttieni kera - tähän.

Aghion puhui paljon mahdollisuuksien tasa-arvosta. Eli siitä, että kaikilla pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet menestyä ja vaurastua haluamallaan tavalla, kunhan se on yhteiskunnassa hyväksyttyä eli lainsäädännön sallimaa. Jälkimmäisen määrittää poliittinen koneisto säätämällä lakeja.

Tämä on aivan eri asia kuin vasemmistolainen näkemys, jossa puhutaan tasa-arvosta siten, että kaikilla pitäisi olla samat oikeudet riippumatta siitä, mitä he tekevät yhteiskunnan hyväksi. Sellainen johtaa yrittämisen ja innovatiivisuuden katoamiseen ja sitä kautta kehityksen pysähtymiseen, kuten viime vuosisadan suurissa sosialistisissa kokeiluissa havaittiin.

Tässä yhteydessä haluan huomauttaa, että mikäli ihmisten kyvyt menestyä poikkeavat toisistaan perinnöllisesti (kuten ne epäilemättä tekevät), syntyy eräänlainen luonnonvalinta, jossa geneettisesti parhaat perheet ja suvut muodostavat pitkällä aikavälillä taloudellisen ja yhteiskunnallisen yläluokan. Tällöin yhteiskunta ajautuu geneettisesti määräytyneeseen luokkayhteiskuntaan, jossa talouden pelisäännöt eivät määritä ihmisten asemaa, vaan ne periytyvät geneettisesti sukupolvelta toiselle. Tämä huoli on kuitenkin pikemminkin teoreettinen kuin todellinen, koska valinnan kriteerit vaihtunevat luonnonvalinnan vaikutusta nopeammin.

Aghion mainitsi myös, että "kapitalismi nivoutuu markkinatalouteen. Siinä keskeinen ajatus on, että yritykset ja kotitaloudet ratkaisevat talouden ongelmat markkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella. Lisäksi pääoma ja työvoima voivat liikkua vapaasti."

Tämä poikkeaa vasemmiston yleisestä ajatuksesta, jonka mukaan talouden ongelmat voitaisiin ratkaista julkisin toimin. Tämä ei pidä paikkaansa, koska julkiselta toimijalta puuttuu taloudellinen insentiivi - tai se on ainakin oleellisesti vähäisempi - kuin omien rahojensa kanssa pelaavalla yksityisellä. Siksi lainsäätäjän tehtävänä on yksityisen talouden toimintaedellytysten luominen, eikä niinkään yrittäjäksi asettuminen.

On kuitenkin selvää, että monopoliaseman saavuttanut yksityinen yritys asettuu esteeksi innovatiivisuudelle samalla tavoin kuin kaiken hallitseva julkinen sektori. Siksi Aghion totesi, että "kapitalismi tarvitsee myös sääntöjä ja rajoituksia tuottaakseen taloudellista hyvinvointia ja turvaa mahdollisimman laaja-alaisesti".

Aghion kertoi myös, ettei verotusta kannata keventää liian pitkälle, mutta toisaalta ei ole yhteiskunnallisesti kestävää estää ihmisiä vaurastumasta hyvin ankarilla veronkiristyksillä. Kysymys on siis sellaisen tasapainon löytämisestä, jonka tuottaa mahdollisimman paljon yhteiskunnallista hyvää – sekä yrityksille että ihmisille.

Tässä hän poikkeaa Thomas Pikettystä, joka haluaisi tolkuttomalla verotuksen kiristämisellä poistaa motiivit innovaatioilta, koska "kaikki innovaatiot pakkolunastettaisiin". Siksi Aghionin mukaan myös "väärin suunniteltu verojärjestelmä estää innovaatioita, kun taas hyvä verojärjestelmää kannustaa innovaatioihin, mutta huolehtii myös verotuksen oikeanlaisesta jakautumisesta. Innovaatiot edellyttävät joustavuutta työmarkkinoilla ja verotuksessa, mutta myös luovaa tuhoa."

Luovan tuhon mahdollistamiseksi työntekijöiden palkkaamisen pitää olla helppoa, samoin kuin irtisanomisen, jonka vastapainoksi tarvitaan sosiaalista turvaverkkoa. Se on omiaan lisäämään riskinottoa ja innovaatioita. Esimerkkinä Aghion mainitsi tanskalaisen järjestelmän, jossa irtisanominen on helppoa, sosiaalinen turvaverkko toimiva ja työttömän on otettava vastaan tarjolla oleva työ.

Aghionin mukaan "keskeistä ei ole se, että suojataan työpaikkoja. Tärkeintä on suojata yksittäisiä ihmisiä. Jos yksittäisen ihmisen suojeleminen taloudelliselta ahdingolta on suorassa yhteydessä hänen työpaikkaansa, kaikki haluavat pitää kiinni vanhoista työpaikoistaan."

Tämä on syytä ymmärtää myös marinilaisessa Suomessa. Mikäli tavoitteena on yhteiskunnan kehittäminen taloudellisesti nykyistä vahvemmaksi, ei pelimerkkejä kannata sijoittaa kilpailukyvyttömille toimialoille eikä työpaikkojen säilyttämiseen niissä, vaan katsoa mistä rahoille saa parhaan vasteen. Tässä on vielä erityisesti huomattava, ettei tätä valintaa tule tehdä aatteen palossa vaan tosiasiat tunnustaen ja tunnistaen.

Kaiken kaikkiaan Aghion siis loi kuvan taloudesta, jossa sopiva yhdistelmä pelisääntöjä, kannustimia, muutosvalmiutta ja turvaverkkoa luo taloudelle toimivan perustan, jossa rikastuminen on mahdollista jokaiselle, mutta pelisäännöt ovat selvät ja ehkäisevät taloudelliseen stagnaatioon kasvavien jättiyritysten (tai julkisen sektorin) syntymisen. 

Keskeistä on siis terveen taloudellisen kilpailun salliminen, jossa ihmisille turvataan mahdollisuuksien tasa-arvo, varmistetaan yrittämisen kannustimet, mutta samalla estetään stagnaatioon pyrkivien monopolien muodostuminen. Näin toimien voidaan huolehtia parhaiten myös yhteiskunnan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästä tulevaisuudesta.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Lapsettomuuden aiheuttama taakka

Vihervasemmistossa ei ymmärretä jakopolitiikan ja verotuksen yhteyttä

Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa

Nyhtökauran äiti puhuu viisaita

Helsingin Sanomat teki jutun latauspöytien ja nyhtökauran äidistä Maija Itkosesta. Jutun luettuani en voinut olla toteamatta, että kyseessä oli Erkon imperiumin vuoden opettavaisin kirjoitus.

Itkosen näkemykset yritystoiminnan ja tutkimuksen suhteesta vastaavat nyansseja myöden omiani. Itkosen omin sanoin: "Suomessa tehdään valtavan hienoa ja syvällistä tutkimusta, laitetaan siihen hirvittävät määrät rahaa, aikaa ja talentteja, mutta sitten firmoissa tätä tutkimusta ei ole oikeastaan olemassa, eikä sitä tajuta käyttää."

Me tutkijat olemme tottuneet siihen, että meitä syyllistetään tutkimustulostemme liian heikosta jalkauttamisesta käytäntöön. Vaikka ongelma on todellinen, olen havainnut lähes jokaisen tutkijan kaipaavan hyödyntämiskelpoisten tulostensa kaupallistamista.

Siksi en ole koskaan allekirjoittanut sitä, että ongelma johtuisi tutkijoista ja nyt Itkonen vahvistaa asian - ongelmana on pikemminkin yritysten vähäinen kiinnostus Suomessa tehtävään tutkimukseen ja sen hyödyntämiseen. Tutkijoilta itseltään sitä on pääsääntöisesti turha odottaa, sillä he eivät ole yrittäjiä vaan uuden tiedon tuottajia. Eikä yrittäminen ole helppoa, vaan vaatii omaa erityisosaamista ja sopivaa mielenlaatua.

Itkosen näkemykset tiivistettiin jutun loppuun. Ne kannattaa jokaisen suomalaisen lukea ja sisäistää. Ja aivan erityisesti näin kannattaa tehdä niiden, joilla on vaikutusvaltaa ja osaamista yritysmaailmassa.

Kopioin Itkosen kolme kohtaan tähän sellaisenaan.

"Pitää uskaltaa tarttua isoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sitä ei voi feikata, eikä viherpesumeininki toimi. Me lähdimme omilla keinoillamme pelastamaan maapallon ruokatuotanto-ongelmaa. Meillä oli myös Suomi-näkökulma. Halusimme tehdä tuotteen kotimaassa ja kaurasta."

"Liian usein firmoissa suostutaan hyödyntämään vain sellaista tutkimusta, joka on niin vakiintunutta, ettei siinä ole enää mitään uutta. Meillä tutkimus on täysin integroitu kaikkeen tekemiseemme. Tuotteilla on todella korkea rima. Maailmassa ei voi olla mitään referenssiä, joka olisi liian kova meille."

"Muotoilija miettii, mikä voisi tehdä kuluttamisesta ja elämisestä parempaa. Hän huomaa myös kuluttajan piilossa olevat tarpeet ja ymmärtää megatrendejä. Nyhtökaurassa menimme vege-, proteiini- ja kaurabuumin risteyskohtaan. Muotoilu on mukana kaikessa yrityksen toiminnassa. Tuotteen tekeminen loppuvaiheessa vähän kauniimmaksi on muotoilun irvikuva."

Itkosella on myös näkemys siitä, millä tavalla suuryritykset voisivat hyödyntää tutkimusapparaattimme tuloksia. Hänen mukaansa pienten ja suurten yritysten pitäisi tehdä rohkeammin yhteistyötä eikä vain kilpailla keskenään. "Suuryrityksillä voisi esimerkiksi olla rahastoja, joita startupit voisivat hyödyntää. Samalla aloitteleva yritys saisi ison yrityksen kanavat käyttöön."

Suuren yrityksen kannattaa lähteä startupiin mukaan kuitenkin vain sillä asenteella, että uskoo sen konseptiin ja tekemiseen. Jos sijoittaja ei usko yrittäjän tiimiin, hän on Itkosen mukaan sijoittanut täysin väärään paikkaan. Ei ulkopuolisen pidä ohjata yritystä.

Samalla tavalla toivoisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten hallinnon ymmärtävän, että jos tutkimustiimi joutuu jatkuvasti ramppaamaan johdon luona myymässä ajatuksiaan, innovaatiot jäävät syntymättä. Itkosen sanoin "Se tappaa kaiken."

Itkosen näkemys hyödyllisestä tutkimuksesta poikkeaa täydellisesti suomalaisen tiedepolitiikan viimeaikaisesta kehityksestä, jossa poliittisille intohimoille on annettu yhä vahvempi jalansija. Sen seurauksena tutkimusryhmien tekemisestä on tullut yhä vahvemmin tutkimuspoliittisten muotitrendien (poliittisista lähtökohdista määritettyjen tutkimusohjelmien) perässäjuoksijoita sen sijaan, että ne toimisivat tieteen edelläkävijöinä ja paneutuisivat pitkäjänteisesti täysin uuden ja vallankumouksellisen tiedon tuottamiseen. Lopputuloksena maamme tutkimuspolitiikasta saamme pienenpieniä edistysaskelia suurten tieteellisten harppausten sijaan.

* * *

Vastakohtana Itkosen näkemyksille löytyi samasta lehdestä itkunsekainen löpinä tulonjaon kehityksestä Suomessa. Siinä vihreä Outi Alanko-Kahiluoto ja demari Lauri Ihalainen valittelivat sitä, että työttömien tulot ovat kehittyneet hitaammin kuin palkansaajien tai yrittäjien. Ikään kuin työvoimapolitiikan pääasiana olisi varmistaa työttömien elintaso heidän työllistämisensä sijaan.

Jutussa oli kuitenkin myös positiivisia asioita. Ensinnäkin yrittämisen kannukset näyttäisivät kahdenkymmenen vuoden aikana lisääntyneen, koska yrittäjien tulot ovat lisääntyneet meitä toisen palveluksessa toimivia enemmän.

Samaan positiiviseen kehitykseen viittaa myös yritysten määrän lisääntyminen yli puolella vuodesta 1995. Saman kehityksen toivoisi jatkuvan myös tulevaisuudessa, ja erityisesti Maija Itkosen konseptilla eli hyödyntämällä tutkimusmaailman uusimpia tuloksia maailmanlaajuisten megatrendien viitekehyksessä.

Tosiasiahan on, että Suomessa voidaan ylläpitää muuta maailmaa parempaa elintasoa vain niitä korkeamman teknis-taloudellisen osaamisen varassa. Se on juuri sitä, mitä Nokia teki 1980-luvulla ja minkä se unohti sortuessaan optimoimaan tuotantokustannuksiaan. Sen tarinasta kannattaa oppia alkuosa. Mutta muistaa myös loppuosa, jotta sen voi välttää seuraavan menestystarinan yhteydessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyt on tekemisen meininki!
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Suomalaisen tutkimusjärjestelmän alasajo

Suomalaisen tieteen alasajo otti pitkän askeleen, kun Helsingin yliopisto aloitti yt-neuvottelut, joilla se tavoittelee enintään 1200 henkilön irtisanomista. Tämä tarkoittaa, että noin 15 prosenttia yliopiston henkilökunnasta aiotaan irtisanoa.

IL:n asiasta kertovan uutisen perässä olevat kommentit heijastelevat joidenkin kansalaisten syvää vihaa tiedettä ja tutkimusta kohtaan. Lähinnä se kertonee kirjoittajiensa kykenemättömyydestä ymmärtää vapaan tieteen merkitystä länsimaisen hyinvoinnin taustalla, mutta myös monien erityisesti humanististen alojen tutkijoiden tavasta tehdä politiikkaa tieteen nimissä. Esimerkkejä tästä löytää helposti aivan viime päiviltäkin (yksi, toinen ja kolmas).

Ymmärtämättömyys tai tieteen väärinkäyttö eivät kuitenkaan poista vapaan tieteenteon tärkeyttä yhteiskuntamme ja hyvinvointimme yhtenä tärkeänä peruspilarina. Tiede on viimeisten vuosisatojen ajan tuonut yhä uusia tuottavuusloikkia ja tarjoaa edelleen parhaat lähtökohdat käytännössä toimivien yritysten tuotekehitykseen. Väinö Linnaa mukaillakseni: ilman tiedettä kävelisimme edelleen pellonlaitaa heinäkengät jalassa.

Tätä taustaa vastaan oli ilo huomata tieteen parista tulevan mielipidekirjoittajan ehdotus tuotekehityksensä laistaville isoille yrityksille säädettävästä uudesta verosta, jonka tuotolla paikattaisiin tieteen alasajoa. Kannatan ajatusta, vaikka yksityiskohdissa näyttäisikin olevan vielä hiomista.

Joka tapauksessa Helsingin yliopisto ei ole ainoa ongelmissa oleva tutkimusorganisaatio. Nopealla googlaamisella löysin viime ajoilta uutiset Luonnonvarakeskuksen 118 henkilön irtisanomisesta, VTT:n yhteensä 335 hengen vähentämisestä, Itä-Suomen yliopiston 24 hengen lähtöpasseista sekä parin päivän takaisesta Lappeenrannan yliopiston 130 hengen yt-neuvotteluilmoituksesta.

Tämä kaikki tarkoittaa yhteiskunnan hyödynnettäväksi tulevan suomalaisen tutkimustiedon vähentymistä ja sitä kautta uusien tuotteiden kehittämispohjan kapenemista. Samalla se johtaa ensin tutkijankoulutettujen työttömyyteen ja myöhemmin heidän määränsä vähenemiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Eikä kai yliopistojen perusopetuksen laatukaan nouse henkilöstön vähenemisen myötä. Tämän kehityssuunnan vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Lopuksi en malta olla tekemättä pientä vertailua: maamme ainoa maailman sadan parhaan joukkoon laskettu yliopisto hakee irtisanomisilla 86 miljoonan euron (vuosi)säästöjä. Samaan aikaan Suomi on valmis kuluttamaan ainakin 400 miljoonaa euroa vuodessa turvapaikkaa hakevien ihmisten elättämiseen maassamme ilman että asiasta sallitaan edes avointa keskustelua.

Tämä siis tilanteessa, jossa pääministeri on ottanut käyttöönsä poikkeukselliset mediakeinot saadakseen aikaan "viiden prosentin tuottavuusloikan".

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eurooppa kehittää parempia kasveja muun maailman maataloudelle
Koiralle ei saa antaa valtaa yli kamelikaravaanin
Kohti poliittisesti ohjattua tutkimusta

Tutkimustuloksesta tuotteeksi

Helsingin sanomat otti kantaa suomalaiseen tiedontuotantoon ja sen kaupallistamiseen todeten, että vaikka meikäläiseen innovaatiojärjestelmään käytetään paljon rahaa, sille saadaan huonosti vastinetta markkinoille kelpaavina uusina tuotteina.

Lehden johtopäätös ei suinkaan ole toimittajien ajatuksenjuoksussa syntynyttä, vaan sen takana on EU:n raportti Suomen talouden tilasta. Eikä tämä ajatus ole mitenkään uusi, vaan samaa ongelmaa on päivitelty niin kauan kuin itse muistan. Ainoastaan Nokian nousu katkaisi päivittelyn joksikin aikaa.

Haluaisin kommentoida komission raportin ja Helsingin sanomien väitettä muutamalla ajatuksella. Mutta sitä ennen haluaisin verifioida komission väitteen jollain yksinkertaisella tavalla, sillä onhan selvää, ettei alle promillea maailman väestöstä edustavalta kansalta voi odottaa päivittäin maailman valloittavia uusia tuotteita.

Olettaen, että innovaatiot luovat vaurautta, voisi bruttokansantuote (bkt) toimia hyvänä mittarina.

Suomen bkt on maailman valtioiden joukossa noin 35. suurin. Väkilukuun suhteutettuna olemme noin 20. tilalla. Sinänsä siis ihan hyvä saavutus, mutta toisaalta auttamatta Ruotsin, Tanskan ja Norjan perässä. Tässä valossa on siis uskottava, että suomalaisessa innovaatiojärjestelmässä on parantamisen varaa.

* * *

Verifioituani väitteen siirryn pohtimaan ongelman syitä.

Ensin totean, että Suomessa innovaatioiden käytäntöön siirtymisen pullonkaula on jo ajat sitten määritetty yliopistojen/tutkimuslaitosten ja yritysten rajapintaan. Toisin sanoen tutkijat eivät osaa myydä ideoitaan kaupalliselle sektorille tai vaihtoehtoisesti yritykset eivät osaa hyödyntää tutkijoiden uusia innovaatioita.

Tutkijat saavat omissa organisaatioissaan ja juhlapuheissa kuulla tästä yhä useammin, mutta voin vakuuttaa, ettei vika ole ainoastaan tutkijoissa. Kaikki tuntemani tutkijat ovat tehneet parhaansa lupaavimpien tutkimustulosten kaupallistamiseksi. Niin myös minä itse. Ongelmana näyttää vain olevan kommunikaation vaikeus tutkimusmaailman ja yrityselämän välillä. Tähän löydän ainakin neljä syytä.

Ensinnäkin. Ollakseen nykymaailmassa hyvä tutkija, on perehdyttävä tutkimusaiheeseen ja itse tutkimukseen täysipainoisesti. Se tarkoittaa, ettei tutkijalla yleensä ole aikaa hankkia osaamista eikä kokemusta siitä, miten tutkimustulokset myydään soveltajalle.

Toiseksi. Huolimatta runsaasta tohtorikoulutuksesta on yrityselämä jostain syystä rekrytoinut varsin säästeliäästi tutkijankoulutuksen saaneita työntekijöitä. Tämän seurauksena yksityisen sektorin toimijoilla ei useinkaan ole edellytyksiä arvioida ja ymmärtää uusien tutkimustulosten merkitystä. 

Kolmanneksi. Yrityselämä on muuttunut aiempaa raadollisemmaksi. Suullisiin sopimuksiin ei voi luottaa, eikä aina edes kirjallisiin. Kun tällaisessa maailmassa elävä yritysjohtaja tapaa hänen näkökulmastaan oudosti puhuvan tutkijan, saattaa hyvinkin herätä epäilys innovaatiotaan esittelevän tutkijan rehellisyydestä.

Neljänneksi. Tilannetta pahentaa vielä tutkijoille tyypillinen varovaisuus tutkimustulosten kertomisessa. Tieteellinen tietohan on aina epävarmaa - seikka, jonka esilletuonti on tapana tutkijoiden keskuudessa mutta ei varmasti käytettyjen autojen kaupassa eikä ehkä muussakaan yritystoiminnassa.

* * *

Edelle kirjoittamani valossa ehdotan seuraavia yksinkertaisia toimenpiteitä.

Yksi. Tohtorien palkkaaminen yrityselämän palvelukseen. Tutkijankoulutus tarkoittaa ihmisen opettamista ymmärtämään erilaisia asioita ja asiayhteyksiä - siten tohtori ei suinkaan ole pilaantunut väitöskirjaa tehdessään, vaan omaa sellaista osaamista, joka on helposti hyödynnettävissä myös yrityselämässä.

Kaksi. Yritysten ja tutkijoiden hakeutumista entistä enemmän yhteistyöhön myös muussa kuin tuotekehityksen tyyppisessä tutkimuksessa. Tällainen yhteistyö ei välttämättä maksa paljon, mutta helpottaa merkittäväsi molemminpuolista kommunikaatiota siinä vaiheessa kun tutkimus tuottaa aidosti hyödynnettäviä ideoita.

Kolme. Tutkijoiden pitäisi rohkaistua käyttämään tutkimusmaailman ulkopuolella kieltä, jossa ei joka vaiheessa varmistettaisi uuteen tietoon liittyvien epävarmuuksien korostamista.

Neljä. Tutkijat olkoon myymättä jo etukäteen älyttömiä mutta asiantuntemattoman korvaan hyvältä kuulostavia ideoita tutkimusyhteistyöstä kiinnostuneille yritykselle. Tällä tavoin meidät tutkijat todetaan samanlaisiksi epärehellisiksi toimijoiksi kuin yhteistyökumppaniaan pettävät epärehelliset liikemiehet. Samalla kynnys tutkimustulosten kaupallistamiseen nousee myös niille keksinnöille, jotka toimivat oikeasti.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Biohit - Suomen seuraava menestystarina?
Sodassa, rakkaudessa ja tiedonvälityksessä kaikki on sallittua
Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?

 

Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?

Satuin lukemaan Science-lehden letters-palstalta seuraavan tiedonjyvän: tutkijat Reidenberg ja Erle olivat selvittäneet kuinka kauan uuden lääkkeen viranomaishyväksymiseen kuluu keskimäärin aikaa sen jälkeen kun lääkkeeseen johtanut perustutkimus on saavuttanut uuden sovelluksen mahdollistavan tiedon tason. Vastaus oli ruhtinaalliset 16 vuotta. Se on varsin hyvin sopusoinnussa aiemman selvityksen tuottaman 13,5 vuotta kanssa.

Tätä taustaa vasten haluan nostaa esiin pitkäjänteisen perustutkimuksen merkityksen. Siitä ei synny uusia lääkkeitä (tai muilla aloilla muita innovaatioita) suoraan. Perustutkimuksen tarkoituksena nimittäin on vain ja ainoastaan ymmärtää asioita. Ja sen voimakkaimpana moottorina toimii inhimillinen uteliaisuus.

Tästä näennäisestä tarkoituksettomuudestaan huolimatta perustutkimus luo pohjan uusille innovaatioille, joita edellä referoimani tiedonjyvän mukaan syntyy noin puolentoista vuosikymmenen kuluttua. Tätä varten yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehdään perustutkimuksen lisäksi soveltavaa tutkimusta ja yritysmaailmassa edelleen sen pohjalta tuotekehitystä.

Kaiken edellytyksenä ja lähtökohtana on kuitenkin aina perustutkimus, eli asioiden syvällinen ymmärtäminen. Ilman sitä jäisivät kaikki uudet innovaatiot - niin nanosellut, uudenlaiset lääkeaineet kuin tietotekniset laitteetkin - syntymättä. Tästä parhaana esimerkkinä toimii vertailu perustutkimusta tukevien ja pelkästään sovelluksiin pyrkivien yhteiskuntien menestys kansainvälisessä kilpailussa. Tämän asian näyttää ymmärtäneen myös Kiina.

Vaikka Suomessa tutkimuksen merkitys on jopa poliitikkojen piirissä ymmärretty yleisellä tasolla, oli äskettäinen yliopistouudistus omiaan rapauttamaan perustutkimuksen pohjaa siirtäessään rahoitusvastuuta julkiselta sektorilta yksityiselle. On nimittäin varsin kohtuutonta vaatia yksityistä yritystä odottelemaan puolitoista vuosikymmentä mahdollista innovaatiota, jota voisi sitten kaupallisesti hyödyntää.

Mielestäni perustutkimus tulisikin rinnastaa sellaisiin julkisiin palveluihin kuin koulutus tai terveydenhoito, joiden tarkoituksena on luoda pohja terveen yrityselämän toiminnalle ja sitä kautta kansakunnan vauraudelle. Tällaisiin tarkoituksiin käytetty veroeuro tuottaa sijoitetun rahan takaisin moninkertaisesti, mutta vasta pitkällä aikavälillä ja epäsuorasti.

Nyt ollaan myös tutkimuslaitosten perusrahoitusta siirtämässä ulkopuoliselle tilaajalle. Toistaiseksi tämän tilaajan identiteetti on epäselvä, mutta kyseeseen tulevat eri ministeriöiden virkamiehet, poliitikot ja kenties yrityselämän edustajat. Nämä tahot varmasti pitävät hyvän suunnitelmatalouden keinoin huolen siitä, että poliitikkojen ja yritysten välitön tiedonsaanti ja selvitystoiminta tulevat hoidetuksi.

Mutta miten tässä uudistuksessa käy kaiken innovaatiotoiminnan pohjana olevan perustutkimuksen, jossa viisaus ei tule hallintovirastoista eikä johtamisjärjestelmistä vaan ihmisten omaehtoisesta uteliaisuudesta, innostuneisuudesta ja omistautumisesta työhönsä?

Suurin osa ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä on syntynyt yksittäisten henkilöiden oivalluksina, joiden taustalla on ollut syvällinen ymmärrys keksinnön taustoista - siis perustutkimus. Toivottavasti yliopistouudistuksen ongelmat saadaan korjatuksi siten, ettei tällainen syvällisen ymmärryksen hankkiminen käy mahdottomaksi. Samalla olisi myös huolehdittava siitä, ettei tutkimuslaitosten anneta valua konsulttityyppisten selvitysten tekijöiksi, vaan myös niiden puitteissa voitaisiin edelleen selvittää asioita pintaa syvemmälle.

Vain siten toimimalla luomme edellytyksiä suomalaisille innovaatioille myös 2020-luvulla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
VTT:n johdolle oppia sananvapaudesta
Luonnollinen innovaattori
Kiinan tie

Asiaan!

Vaalit lähestyvät kovaa vauhtia ja puolueiden välinen nokittelu kiihtyy. Yleisen keskustelun, mielipidekyselyjen ja rimanalitusten lisäksi olen alkanut kaivata muutakin eli konkretiaa tavoittelevaa asiakeskustelua. Näin vaatii lisäkseni esimerkiksi keskustan Timo Laaninen.

Omalta kohdaltani äänestyspäätös näissä vaaleissa ratkeaa pitkälti seuraavien kuuden asiakokonaisuuden pohjalta.

1. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys Suomen tiedepolitiikasta? Jatketaanko nykyisellä linjalla, jossa painotetaan poliittisesti/kaupallisesti motivoitua soveltavaa tutkimusta (kuten ennen Neuvostoliitossa). Vai uskotaanko perinteiseen länsimaiseen  innovaatiojärjestelmään, jonka moottorina on uutta tietoa etsivä perustutkimus - ja jonka pohjalta versovat uudet sovellukset. Toisin sanoen, onko tarkoitus ohjata valtion tiederahat Tekesin, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) ynnä muiden yrityselämän lyhytaikaisia tarpeita palvelevien kanavien kautta, vai haluttaisiinko niistä nykyistä merkittävämpi osa nykysuuntauksen vastaisesti sittenkin kanavoida Suomen Akatemian, eli tieteellisten kriteerien kautta.

EU:n tasolla kyse on puiteohjelmien ja European Research Councilin välisestä rahanjaosta. Jälkimmäinenhän perustettiin sen jälkeen kun oli todettu Euroopan häviävän tieteentekijänä (ja innovaatioiden tuottajana) USA:lle siitä syystä ettei sillä ole ollut koko yhteisön laajuista perustutkimusrahoittajaa.

2. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys suomalaisen julkisen sektorin supistamistarpeesta, ja keinoista sen ratkaisemiseen? Kannatetaanko juustohöylämallia, vai halutaanko saneerata vähemmän tärkeinä pidettyjä julkisia toimintoja. Jos jälkimmäistä, niin mitä olisivat säästökohteet? Ja miksi?

Tässä kohdassa haluaisin puolueiden/ehdokkaiden siis tuovan esiin mitä julkisia palveluita he pitävät enemmän ja mitä vähemmän tärkeinä. Vai onko heillä halukkuutta eli rohkeutta tällaiseen priorisointiin ja vastakkainasetteluun, jossa joku tuntee itsensä aina väärinkohdelluksi. Omasta mielestäni tällainen priorisointi on pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen ehdoton edellytys - kunhan se on tehty oikein.

3. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys suomalaisesta verotusjärjestelmästä? Tähän liittyen haluaisin kuulla selkeästi perustellun ehdotuksen verotaakan jakamisesta tulo- ja kulutusveroihin. Eli kuinka pitkälle verotuksen keinoja halutaan käyttää elintasoerojen poistamiseen tai nettotuloerojen kasvattamiseen? Lisäksi minua kiinnostavat (samasta syystä) ehdokkaiden näkemykset ansiotulo- ja pääomaverotuksen suhteesta.

4. Mitä puolue/ehdokas aikoo tehdä suomalaisen yrityselämän piristämiseksi. Suomalainen hyvinvointi voidaan ylläpitää vain talouskasvua tuottavan yrityselämän avulla. Esimerkiksi julkiselta sektorilta ulkoistettuja toimintoja hoitavat niin sanotut palveluyritykset eivät kansantalouden kannalta poikkea julkisesta sektorista, eikä niihin kannattaisi haaskata kansainvälisesti alhaisella tasolla olevaa suomalaisten yrittäjien potentiaalia. Sen sijaan vapailta markkinoilta toimeentulonsa hakevien yritysten toimintaedellytykset pitäisi viilata huippukuntoon.

5. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys vaikeuksiin joutuneiden EU-maiden auttamisesta. Halutaanko jatkaa Kreikan mallilla, vai onko joitain muita ajatuksia? Jos on, niin minkälaisia? Etenkin olen kiinnostunut siitä, miten vaikeuksiin joutuneille EU-maille velkarahalla annettujen lainojen takaisin maksaminen varmistetaan.

6. Ja lopuksi kaikille blogiani lukeneille itsestäänselvä asia, eli maahanmuuttopolitiikka. Tässä minua kiinnostavat erityisesti sekä turvapaikanhakijoiden kohteluun liittyvät näkemykset että vakaviin rikoksiin syyllistyneiden kohtelu. Toki kuulisin mielelläni näkemyksiä myös työperäisestä maahanmuutosta, maahanmuuttajien kotouttamisesta ja pakolaispolitiikasta. No, totuuden nimessä tästä aihepiiristä on joitain näkemyksiä jo kuultukin.

Edellä olevien kuuden kohdan lisäksi annan vielä bonuspisteen, jos puolue/ehdokas lupaa toimia jokavuotisen kellonsiirtelyn lopettamiseksi.

Aikaisempia ajatuksia tästä aihepiiristä:
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä
Puolueiden maahanmuuttoasenteista
Populismin vastavoima