Pari laskelmaa Suomen ylioppilaskuntien Irja Vaahterin näkemysten johdosta

Uutissuomalainen julkaisi Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) uuden pääsihteerin, Irja Vaahterin, haastattelun. Otsikon mukaan hän "tyrmää lukukausimaksut ja haluaa lisää tukea opiskellijoille". 

Itse jutussa Vaahteri perusteli näkemystään sillä loogisella tosiasialla, että "opintolainaosuuden pienentäminen ja rahallisten etuuksien kasvattaminen helpottaisi niin opiskelijoiden toimeentuloa kuin vastavalmistuneiden lainataakkaa".

Lisäksi hän arveli, että "kun arjen peruspilarit ovat kunnossa, niin sitten on energiaa ja mahdollisuuksia tuoda oma panoksensa yhteiskuntaan... ja totta kai käsikynkässä menee se, että itse koulutus on korkealaatuista ja maksutonta. Kaikilla pitää olla yhtäläiset mahdollisuudet opiskella riippumatta omasta tai vanhempien varallisuudesta."

Vaahterin mukaan on myös kurjaa, että opintotuessa on tulorajat, jotka ylittyvät herkästi, jos opiskelija opiskelee täyden lukuvuoden ja paiskii siinä sivussa töitä ja lisäksi kesätöitä. Sen seurauksena tukia peritään opiskelijoilta takaisin.

Hän myös huomautti, että "opiskelija-asuntoja on vähän, eikä niitä riitä kaikille, ja toisaalta nykyisellä tukitasolla vapaiden markkinoiden asuntojen vuokrat ovat opiskelijan budjetille liian kalliita...  Kun opintoraha on nykyään 279,38 euroa kuukaudessa, niin jokainen voi miettiä, kuinka pitkälle sillä pärjää". 

Lisäksi hän painotti julkisen, ennakoitavan perusrahoituksen ja maksuttoman korkeakoulutuksen tärkeyttä sekä torjui lukukausimaksut yksiselitteisesti. Toisin sanoen hän vaati opiskelijoille sekä ilmaista etua opiskella että työtä tekeville kansalaisille velvollisuutta kustantaa heidän elämänsä.

Lopuksi Vaahteri muisti vielä kansainvälisiä opiskelijoita väittämällä, että heillä on monenlaisia vaikeuksia. Lisäksi "suomen kielen opiskelua voi olla vaikeaa mahduttaa opintoihin mukaan, mikä vaikeuttaa työllistymistä".

* * *

Jutusta ilmeni, että korkeakouluopintojen aikana opiskelijoille kertyy keskimäärin 25 000 euroa opintolainaa. Sitä voinee verrata koulutuksesta saatavaan palkkahyötyyn, joka oli vuonna 2024 julkaistun Yleisradion jutun mukaan esimerkiksi ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden (5 550 €/kk) ja toisen asteen koulutuksen saaneiden (3 370 €/kk) välillä noin 2 180 euroa kuukaudessa (tai mediaanilukuina 1 699 €/kk). 

Toisin sanoen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet saavat laskutavasta riippuen noin 40 tai 35 prosenttia kovempaa liksaa kuin ammattiopinnon suorittaneet. Näillä tuloilla 25 000 euron opintolaina on "maksettu" viimeistään puolentoista vuoden kuluttua, ellei lasketa verotuksen vaikutusta.

* * *

Ja tässäpä se tenkkapoo tuleekin, sillä verotus on Suomessa progressiivista. Tämän laskurin mukaan helsinkiläiseltä 3 400 euroa kuussa ansaitsevalta henkilölle jää palkastaan puhtaana käteen 2 375 euroa kun taas 5 600 euroa hankkiva saa omaan käyttöönsä 3 557 euroa. 

Näin ollen palkkaero supistuu 1 182 euroon eli 25 000 euron takaisinmaksuun meneekin lähes kaksi vuotta – mikä sekään ei liene huono vaihtoehto ottaen huomioon, että näillä luvuilla laskien viidessä vuodessa valmistuneen korkeakoulutetun kumulatiivinen tulo – pois luettuna 25 000 euron opintolainat – ylittää ammattiopinnot suorittaneelle kertyneen palkkasumman noin 15 vuodessa (laskettuna keskipalkkojen mukaan).

* * *

Ylioppilaskunnan liiton uudelle pääsihteerille on edelle kirjoittamien reunamerkintöjen ohella annettava kuitenkin pisteet siitä, ettei hän lähtenyt – ainakaan Uutissuomalaisen haastattelussa – mollaamaan nykyisen hallituksen pyrkimyksiä. Sen sijaan – hänen mukaansa – "hallituksella on ihan hyviä tavoitteita, mutta niissä ei ole onnistuttu, mikä on heikentänyt koulutuksen ja opiskelun edellytyksiä". 

Tosin uutisesta ei ilmennyt tarkoittiko Vaahteri hallituksen koulutuspoliittisia vai yleisiä tavoitteita. Eikä edes se, että miltä osin hallituksen tavoitteet ovat epäonnistuneet.

* * *

Yleisellä tasolla on kuitenkin todettava, ettei Orpon hallitus ole vielä onnistunut kääntämään Suomen taloutta kasvuun eikä lopettamaan sen velkaantumista. Ja tästä syystä valtiovallan mahdollisuudet tukea korkeakouluopiskelijoita ovat käymässä päivä päivältä heikommiksi – täysin riippumatta hallituksen värikartasta. 

Siksi(kin) on syytä toivoa, että nähtävissä oleva orastava talouskasvu on todellista ja kiihtyy tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina. Ja että kaiken tason opiskelijat hoitaisivat opintonsa tehokkaasti sekä sijoittuisivat sen jälkeen työelämään joko yrittäjiksi tai palkkarengeiksi kasvattamaan sitä yhteistä hyvää, josta myös opiskelijoiden koulutus viime kädessä kustannetaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valaisevaa marjanpoimintaa
Onko Yleisradion toimituksella juttupula?
Tyhmyys tiivistyy Helsingin yliopiston opiskelijoissa

Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus (STEA) vastaa sosiaali-​ ja terveysministeriön sosiaali-​ ja terveysalan järjestöille myöntämien avustusten hakemuskäsittelystä, avustusehdotuksen valmistelusta ja avustusten maksamisesta. STEA myös valvoo avustusten käyttöä sekä seuraa ja arvioi avustuksilla rahoitetun toiminnan tuloksia. STEA-avustuksia myönnetään oikeuskelpoisille, rekisteröidyille yhteisöille tai säätiöille yleishyödylliseen sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä edistävään toimintaan. 

Tähän tarkoitukseen käytetään tänä vuonna yhteensä noin 274 miljoonaa euroa, joka jakaantuu 686 järjestölle. Koska Suomen talous on suurissa ongelmissa, on sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman päättänyt vähentää näin jaettavaa rahaa sekä luoda virkamiestensä kanssa uudet kriteerit, joiden mukaan tukea annetaan jatkossa vain toimintaan, joka tuottaa todennettua hyötyä ja keskittyy aitoon kohtaavaan työhön.

Lisäksi "kaikkein varakkaimmille järjestöille avustuksia ei enää myönnetä. Muilta varakkailta järjestöiltä edellytetään aiempaa suurempaa omarahoitusosuutta. Lisäksi avustuskriteereissä on taloudellinen kannustin saman alan järjestöille yhdistymiseen ja hallinnon karsimiseen."

* * *

Valtion budjetin supistaminen on tunnetusti tarpeellista, koska Suomen julkinen sektori on jo pitkään elänyt yli varojensa. Toisaalta veronmaksajien rahanjaon supistamisesta seuraa aina jollekin tulonmenetyksiä, mikä on perimmäinen syy sille, että omien taustaryhmiensä etuja ajavat poliitikot pyrkivät vaikuttamaan siihen, mistä rahaa vähennetään. 

Tässä tapauksessa ensimmäisenä älähti kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen (kok) ja häntä seurasi puheenjohtaja ja opetusministeri Anders Adlercreutz (ruots), jotka vaativat, että tulevien rahanjakojen kriteereistä sovittaisiin koko hallituksen voimin. Eli harjoitettaisiin Suomessa kautta aikojen tuttua "sulle-mulle-jakopolitiikkaa".  

Tähän vastasi kansanedustaja Sanna Antikainen (ps) kysymällä sosiaalisessa mediassa, että "kumman linjauksen haluat perua? 1. Sen, että avustukset painotetaan ihmisiä aidosti kohtaavaan työhön? 2. Vai sen, että kaikkein varakkaimmat järjestöt maksavat suuremman omarahoitusosuuden? Nämä ovat ne kaksi päälinjausta. Kerro suoraan, kumpaa et hyväksy."

* * *

Vastausta ei ainakaan toistaiseksi ole kuultu, enkä usko, että sitä tullaan kuulemaankaan. Sen sijaan tiedämme, että STEA-avustuksia aiemmin saaneiden järjestöjen toiminnasta on löytynyt paljon sellaista (esimerkki, toinen ja lisää) jonka rahoittamista julkisista varoista tuskin kannattavat muut kuin edunsaajat itse. 

Siksi budjettileikkausten kohdistaminen juuri näihin kohteisiin on tarkoituksen- ja oikeudenmukaista. Nähtäväksi siis jää, millaisen koreografian tulemme näkemään tulevina päivinä ja viikkoina. Tai puuttuuko itse pääministeri asiaan – ja jos puuttuu, niin miten. 

Omalta osaltani totean, että ministeri Rydmanin johdolla valmisteltu linjaus STEA-rahoituksen jakokriteereistä vaikuttaa hyvältä, ellei jopa erinomaiselta sekä hallituksen budjetin tasapainottamiseen tähtäävän politiikan suuntaiselta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyviä uutisia, mutta katastrofin uhka kytee
Mielipidevaikuttamisen kustannukset eivät kuulu veronmaksajalle
Tytti Tuppurainen teki älyllisen epärehellisyyden Suomen ennätyksen

Tutkijatohtori Daria Krivonos, kansanedustaja Wille Rydman ja Suomen Akatemian tehtävä

Suomen Akatemian päätös rahoittaa Daria Krivonosin tutkimsta "Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa" on herättänyt suurta huomiota. Siihen on ottanut kantaa myös kansanedustaja Wille Rydman, jonka mukaan "vähempikin ´tieteen ja tutkimuksen vapaus´ riittäisi tässä maassa". 

Rydmanin kommenttiin otti kantaa myös tutkimushankkeen vetäjä, jonka mukaan kansanedustajan kommentit kumpuavat naisvihasta ja rasismista. Samalla hän perusteli tutkimushankkeensa tarpeellisuutta varsin erikoisella tavalla.

Krivonos nimittäin ilmoitti, että "heti kun yritetään tuoda näkyvyyttä maahanmuuttajien ja naisten tekemälle työlle, katsotaan, että rahaa käytetään väärin... Euroopassa alalla työskentelee nimenomaan itäeurooppalaisia ja Kaakkois-Aasiasta kotoisin olevia naisia. Tutkimus on siksi täysin perusteltu." Lisäksi hän perusteli tutkimuksensa tarvetta sillä, että kauneusala on maailmanlaajuisesti monien miljardien eurojen suuruinen, kasvava ala. 

Rydman puolestaan vastasi, että "nähdäkseni hänen kommenttinsa on syytä antaa puhua puolestaan". Ja arveli, että "emme nähtävästi voi luottaa siihen, että Suomen Akatemia täysin vapaasti harkitessaan ohjaisi rahoitusta kohteisiin, joihin rahoitus on tarkoitettu".

* * *

Minun nähdäkseni Krivonos teki kommenteillaan jättimäisen karhunpalveluksen tieteelle.  Näin siksi, ettei hän - eikä myöskään hankkeen julkinen kuvaus - kertonut käytännössä mitään niistä hyödyistä, joita puheena olevan hankkeen odotetaan tuottavan tieteelle tai yhteiskunnalle. 

Tämä on äärimmäisen ikävää, sillä asian noustua esille hänellä olisi ollut tilaisuus puolustaa näkyvästi hankettaan ja perustella yleisemminkin vapaata perustutkimusta, joka on Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksen virallinen viitekehys. Sen sijaan hän valitsi lapsellisen uhriutumisen keinokseen vastata esitettyyn kritiikkiin. 

* * *

Onneksi Krivonosilla - ja luultavasti myös Suomen Akatemialla - on edelleen mahdollisuus tarkentaa vastausta kiinnittäen huomiota esille nostamiini seikkoihin. Toivon näin myös tapahtuvan jo siitäkin syystä, että vapaa perustutkimus on aivan liian hyödyllinen ja arvokas asia menettääkseen rahoitusta vain siitä syystä, ettei sitä osata puolustaa asiallisin argumentein.

Tietenkin toinen mahdollisuus on, ettei hankkeeseen sisälly tutkimuksellista uutuusarvoa eikä siitä odoteta seuraavan käytännön hyötyjä. Näin ei pitäisi kuitenkaan olla - ei ainakaan sen varsin runsaan kokemuksen perusteella, joka itselläni on aivan toisen Akatemian toimikunnan rahoituspäätösten kriteereistä.

Jos näin kuitenkin olisi, pitäisi Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan ryhdistäytyä ja tarkistaa, että sen toiminta - ja rahoituspäätökset - vastaavat suomalaisen yhteiskunnan sille asetettamia tehtäviä ja tavoitteita. 

Ne ilmenevät Akatemian omasta ilmoituksesta, jonka mukaan se "tukee korkealaatuista, vastuullista ja vaikuttavaa tutkimusta kaikilla tieteen ja tutkimuksen aloilla sekä sen hyödyntämistä yhteiskunnan parhaaksi". Minun nähdäkseni tämä on erinomaisesti sanottu ja sitä tulee käyttää johtavana periaatteena kaikissa rahoituspäätöksissä - myös kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksessa.

Päivän aiempi blogimerkintä:
Hyvän omantunnon ostamisesta

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Strategisen tutkimuksen neuvoston maahanmuuttopoliittinen esitys kaatui
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana

Saksalaista paskatietoa

Sosiaalisessa mediassa on käyty kovasti keskustelua suomalaisen tieteen rahoituksesta, tarpeellisuudesta ja laadusta. Kommentoin sitä jo aiemmin, mutta en malta - tavallaan siihen liittyen - olla vielä kertomatta Saksassa tehdystä tutkimuksesta, jossa tutkittiin fossiloitunutta ulostetta. Siis todella vanhaa paskaa

Tarkemmin sanottuna tutkimuksessa analysoitiin sukupuuttoon kuolleiden hyeenojen jätöksiä, joista tutkimuksen tehneet paleontologit onnistuivat määrittämään jääkauden aikaisen karvaisen villasarvikuonon DNA-sekvenssejä. Sarvikuonojen DNA:ta löytyi luolahyeenojen ulosteista siksi, että ne saalistivat villasarvikuonoja. Ja työnsä tuloksena Peter Seeber Saksan Konstanzin yliopistossa onnistui kollegojensa kanssa selvittäämään ensimmäistä kertaa sen koko mitokondriaalisen genomin.

Villasarvikuonot olivat samankokoisia kuin nykyiset valkoiset sarvikuonot, ja vaelsivat Pohjois-Euraasiassa vielä 14 000 vuotta sitten. Ennen tätä tutkimusta lajin eurooppalaisesta populaatiosta tiedettiin kuitenkin vain vähän. 

Tässä käsittelemässäni tutkimuksessa löydetyt erot eurooppalaisten ja siperialaisten villasarvikuonojen genomien välillä olivat varsin suuria ja viittasivat siihen, että niiden populaatiot erkanivat toisistaan jo noin 450 000 vuotta sitten. Toisin sanoen lajin levinneisyysalue ei ollut esihistoriallisella ajalla yhtenäinen koko Euraasian mantereella, vaan koostui ainakin kahdesta erillisestä populaatiosta.

Lopuksi totean, että edellä kuvaamani tutkimus on tieteellisesti äärimmäisen korkeatasoinen ja sen tulokset toivat kiistatta uutta tieteellistä tietoa, joka ainakin omasta mielestäni oli myös erittäin mielenkiintoisia. Ainakin luokassa, jota voisi kuvailla sanoilla "on kiva tietää". 

En tässä yhteydessä ota kantaa siihen, oliko saavutettu tieto sen arvoista, että siihen investoitu rahoitus sai riittävästi katetta. Siitä lienee jokaisella lukijallani oma - ja sinänsä yhtä arvokas - mielipide kuin itsellänikin. 

Sen sijaan totean, ettei tehdyn tutkimuksen hyötyä tai hyödyttömyyttä voi edes arvioida tässä vaiheessa, sillä tutkimuksen aikana siirtyi tietoa ja osaamista vanhemmilta tutkijoilta nuoremmille ja siinä kehitettiin mahdollisesti myös uusia tutkimusmenetelmiä tai ainakin paranneltiin vanhoja. Siten tehdyn tutkimuksen loppusaldo on - tosin vain teoriassa - mitattavissa vasta sitten, kun näiden sarvikuonotutkimuksen aikana oppia saaneiden nuorempien tutkijoiden ja mahdollisesti syntyneiden uusien menetelmien kautta saavutettavat tieteelliset edistysaskeleet ja niiden sovellukset ovat arvioitavissa. 

Siksi päätän tämän kirjoitukseni toteamalla sen yksinkertaisen tosiasian, että ilman ihmisten inhimillistä kiinnostusta kaikenlaisiin asioihin meilläkin kuljettaisiin edelleen heinäkengissä ja rukoiltaisiin jumalaa siunaamaan kaskettuihin metsiin kylvettyjä nauriita. Ja katovuoden sattuessa ihmettelisimme lastemme ruumisarkkujen äärellä, että minkä syntiemme takia meitä näin rangaistaan.

Mutta kiitos tuon kiinnostuksen - joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa on institutionalisoitu yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin - meillä on kansainväliset viljamarkkinat, supermarketit, sähköverkot, internetit,  kulkuvälineet sun muut mukavuudet, jotka kummasti helpottavat elämää. Jopa siihen mittaan, että voimme rauhassa pohdiskella jopa sitä, minkälaisia sarvikuonoja Euraasian mantereella liikuskeli viimeisen jääkauden aikana - sekä riittävästi osaamista ja rahaa, jotta voimme sen selvittää.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana
Nuorten ahdistuneisuus ja USA:n metsäpalot
Uutta toivoa munuaispotilaille

Tekoäly vastasi kuopiolaiselle aineenopettaja Tomi Nissiselle

Kuopiolainen aineenopettaja kertoi oppilaidensa hyödyntävän tekoälyä koulutehtäviensä tekemisessä. Se on tietenkin nokkelaa, mutta opittavaksi tarkoitetut asiat jäävät helposti oppimatta. Lisäksi tekoälyä luvatta käyttävät saavat ansiottoman edun suhteessa muihin oppilaisiin.

Ongelma on tietenkin luotu sillä, että kouluissamme on vuosien saatossa siirrytty yhä enemmän erilaisten koulutöiden arvosteluun kynällä ja paperilla tehtävien kokeiden sijasta. Yksi ratkaisu olisi siten paluu minun koulunkäyntiaikoihini, jolloin osaamista mitattiin lähes pelkästään ilman apuvälineitä tehtävien kokeiden kautta.

Kysyin asiaa kuitenkin itse ongelmalta, eli esitin ChatGPT-tekoälysovellukselle kysymyksen siitä, "mitä opettajan pitäisi tehdä, kun oppilaat käyttävät tekoälyä koulutehtäviensä tekemiseen". Vastaus oli ajatuksia herättävä, joten välitän sen kuopiolaisen opettajan nähtäväksi ja hyödynnettäväksi tämän blogin kautta. 

"Kun oppilaat käyttävät tekoälyä koulutehtäviensä tekemiseen, opettajan kannattaa harkita seuraavia toimenpiteitä:

Tietoisuuden lisääminen: Opettajan tulee ensin olla tietoinen siitä, että oppilaat käyttävät tekoälyä tehtäviensä avuksi. Seuraa kehitystä teknologiassa ja ymmärrä erilaisia tapoja, joilla tekoäly voi tukea oppilaita tehtävien ratkaisemisessa.

Selkeät ohjeet ja säännöt: Laadi selkeät ohjeet oppilaille tehtävien tekemiseen. Kerro heille, mitkä työkalut ja apuvälineet ovat sallittuja ja mitkä eivät. On tärkeää asettaa selkeät rajat tekoälyn käytölle, jotta oppilaat eivät väärinkäytä sitä.

Korosta oppimisprosessia: Keskity oppimisen tärkeyteen eikä pelkästään lopputulokseen. Kannusta oppilaita ymmärtämään tehtävät ja pohdiskelemaan niitä syvällisemmin. Kehitä tehtäviä, jotka edellyttävät luovuutta, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja, joihin tekoäly ei välttämättä pysty vastaamaan.

Arvioinnin sopeuttaminen: Ottaen huomioon tekoälyn käytön, harkitse arviointimenetelmiä, jotka pystyvät erottamaan oppilaiden oman osaamisen ja tekoälyn avulla tuotetun tiedon. Voit esimerkiksi järjestää suullisia esityksiä, ryhmätyöprojekteja tai muita luovia tapoja arvioida oppilaiden osaamista.

Ohjaa eettiseen käyttöön: Puhu oppilaille tekoälyn eettisestä käytöstä. Keskustele siitä, miksi tiedon plagioiminen tai väärentäminen ei ole hyväksyttävää. Korosta rehellisyyden, luotettavuuden ja oman työn arvon merkitystä.

Koulutus ja tuki: Tarjoa opiskelijoille koulutusta tekoälyn käytöstä ja sen hyödyntämisestä opiskelussa. Auta heitä ymmärtämään, miten tekoäly voi olla hyödyllinen työkalu, mutta myös mitkä ovat sen rajat ja rajoitukset.

Muista, että tekoälyn käyttö opiskelussa voi olla myös positiivinen asia, kun sitä käytetään oikein ja hyödyllisesti. Tärkeintä on edistää oppilaiden oppimista ja kehittää."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaiskoulujen alamäen syyt ovat vihervasemmistolaisissa uudistuksissa
Suomen koulutus Chilen ja Turkin tasolla, mutta miksi?
DeepStack: tietokone, joka voitti pokeripelin

Hyödyn aika

Tämä on kuudes osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka maa siirtyi ylhäisimmän aatelin vallasta kuninkaan itsevaltiuden kautta virka-aatelin hallinnoimaan esikapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa myös tavallisen kansan elinolot alkoivat vähitellen kohentua. 

Edellä kuvattua käännettä professori Heikki Ylikangas pitää merkittävimpänä Suomen historian käännekohtana. Ja sen kanssa tasavertaisena heti perään seurannutta 1700-luvun puolivälin tienoota - eli tämän kirjoituksen aihetta. 

Tuolloin nimittäin - poliittisesta johtoasemasta taistelevien myssyjen ja hattujen poliittisen kiistelyn lomassa - annettiin joukko äärimmäisen merkittäviä asetuksia, joiden perusteella maatilan sai jakaa useampaan osaan. Sitä ennen näin ei voinut tehdä, koska valtakoneisto pelkäsi tilojen muuttuvan sen seurauksena veronmaksukyvyttömiksi. 

Samoin sallittiin talonpojille torppien eli vuokratilojen perustaminen: tämä oikeus oli koskenut aiemmin vain aatelis- ja ratsutiloja. Ja kukkana kakussa päätettiin isojaosta eli maiden uudelleenjakamisesta tilojen kesken siten, että kunkin tilan maat sijaitsivat suurempina lohkoina aiempien yhteiseen kylvöön ja sadonkorjuuseen pakottavien kapeiden sarkojen sijasta. Näin talonpojille mahdollistui oman tilan kehittäminen muista riippumattomasti.

Tosin kävi niin, etteivät talonpojat ensi alkuun olleet lainkaan halukkaita tarttumaan mahdollisuuteen. Syynä olivat yhteismetsät, joita ei haluttu jakaa uudistilojen perustajille vaan pitää tuottoisan tervanpolton resurssina. Asiaan tuli muutos vasta, kun kruunu ilmoitti, ettei valtiovalta tule enää isojaon jälkeen puuttumaan maiden - edes metsien - jakamiseen, vaan ne jätetään itsenäisten isäntien vastuulle.

Neljäs uudistus oli väestökirjanpito, jota tarvittiin armeijan väenottoja varten, koska monet perheet olivat aiemmin huijanneet viranomaisia esimerkiksi antamalla useammalle pojalleen saman nimen, jotta he välttyisivät sotatantereelle joutumiselta. Sehän oli etenkin 1600-luvulla tarkoittanut käytännössä lähes kuolemanrangaistusta - ei niinkään taisteluiden kuin joukko-osastoja raskaasti verottavien kulkutautien takia. 

Tilojen halkominen oli kuitenkin sallittua vain, mikäli luvan hakija oli aikeissa mennä naimisiin. Toisin sanoen tehtyjen uudistusten perimmäisenä motiivina oli se, että Ruotsin valtio halusi kasvattaa väkilukuaan, koska maassa vallitsi krooninen pula työvoimasta - siis ruukeissa, manufaktuureissa ja kartanoissa. Ehkäpä talonpoikien taloudellisten mahdollisuuksien lisääminen auttaisi työvoiman määrän kasvattamisessa? 

Näin laajentuneen yksityisen omistusoikeuden seurauksena ihmiset innostuivat aiempaa enemmän taloudelliseen yritteliäisyyteen ja voitontavoitteluun. Toisin sanoen 1700-luvun puolivälissä Ruotsi ja sen myötä Suomi siirtyivät hyödyn aikakauteen.

Myös yliopistolaitos osallistui taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen, sillä vuonna 1747 muutettiin Turun yliopiston runousopin professorin virka talousopin professuuriksi - saman kohtalon koki Uppsalassa oikeuden oppituoli. Turun akatemiasta valmistui myös yksi taloudellisen liberalismin keksijöistä eli Antti Chydenius, joka esitti teoriansa vuosikymmentä ennen kuin Adam Smith kirjasi samanlaisilla ajatuksilla itsensä maailman taloushistoriaan. 

Samalla oikeudenkäyttö alkoi muuttua ja paine rangaistusten keventämiseksi kasvoi. Myös kunnallista valtaa alettiin siirtämään kruunun virkakoneistolta takaisin pitäjänkokouksille. Ja jopa kirkko alkoi suhtautua aiempaa myötämielisemmin erilaisiin herätysliikkeisiin. 

Näin yhteiskunnan 1500-luvulta alkanut kehityssuunta kohti aatelisvallan kasvua ja äärimmäisen eriarvoista yhteiskuntaa oli peruuttamattomasti kääntynyt kohti koko kansan elintason nostamista ja demokratiaa. Ja sitä kautta alkoi vähitellen syntyä taloudellista pohjaa, joka oli aikanaan mahdollistava nykyaikaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntymisen, vaikkei tämä kehitys ollutkaan suora ja polveilematon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Susi on hyötyeläin

Susi on yksi Suomen neljästä suurpedosta. Se käytännössä hävitettiin maastamme 1900-luvun alkuun mennessä, mutta on ihmisten asenteiden muututtua palannut luontoomme. Nykyisin susia on noin 300 kappaletta suunnilleen 50 reviirillä. 

Petona, potentiaalisesti ihmisten henkeä uhkaavana ja kotieläimiä tappavana eläimenä susi herättää kuumia tunteita. Siksi sitä metsästetään jopa luvatta ja hallituksen päätöksellä jatkossa myös luvallisesti. Itse kannatan varovaisesti jälkimmäistä, koska susi on älykäs ja sosiaalinen eläin, joka ymmärtää varoa ihmistä, mikäli sen kantaa verotetaan säännöllisesti ja kautta maan. 

Tässä yhteydessä meidän susikeskustelustamme on kuitenkin pitkälti unohtunut yksi asia. Se on suden saaliseläinten eli hirven, mutta myös kauriiden, holtittoman lisääntymisen aiheuttamien ongelmien torjunta. Ne aiheuttavat metsätaloudelle tuhoja jopa 50 miljoonaa euroa vuodessa sen lisäksi, että hirvikolareissa kuolee joka vuosi ihmisiä - ja loukkaantuu monikertainen määrä. Lisäksi hirvieläimet pitävät yllä tolkutonta hirvikärpäs- ja puutiaspopulaatiota.

Siksi haluan välittää Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun tieteellistä susitietoa Pohjois-Amerikan Wisconsinista. Siellä oli nimittäin tutkittu susien liikenteelle aiheuttamia vahinkoja suhteessa osavaltion eri piirikuntiin palautettujen susien saapumisajankohtaan - tai saapumatta jäämiseen.

Näissä vertailuissa todettiin susien vaikuttavan hirvieläimiin siten, että tieliikenteen hirvivahingot vähenivät aivan oleellisesti. Kaikkiaan hirvieläinvahinkojen määrä putosi suden takia 24 prosenttia niissä osavaltioissa, joihin susi oli palannut. 

Tuosta määrästä noin neljännes johtui susien määrästä ja kolme neljännestä niiden saaliseläinten muuttuneesta käyttäytymisestä. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että hirvieläimet viettivät vähemmän aikaansa maanteillä, koska myös sudet liikkuivat niillä. 

Tutkijat laskivat myös hirvieläinten käyttäytymisen muutoksen rahallisen arvon autoilijoille. Heidän mukaansa suden kokonaisvaikutus oli noin 375 miljoonaa dollaria, josta 275 miljoonaa liittyi hirvieläinten käytöksen muutokseen. Tämä ylittää 63-kertaisesti susien kotieläimille aiheuttaman vahingon määrän. 

Tutkijat totesivat myös, että susien kiintiömetsästyksellä voitaisiin saavuttaa vain sama tulos kuin susimäärän vaikutus liikenteeseen. Siis yllä mainittu neljännes. Siksi oleellista olisi ymmärtää susien aiheuttama hirvieläinten käyttäytymismuutos, jota samansuuruisella kiintiömetsästyksellä ei saavuteta, koska se tapahtuu vuosittain suhteellisen lyhyen kauden aikana.

Ottamatta tässä sen enempää kantaa susipolitiikkaan - sen olen tehnyt jo aiemmin - totean, että tiede on jälleen kerran osoittanut asioita, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Ja joita on mahdollista hyödyntää myös poliittisessa päätöksenteossa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susikoe saa jatkoa
Susisopu
Sus siunatkoon

EU:ssa olisi omaksuttava amerikkalainen asiainhallinta

Talousnobelisti Paul Krugman on ottanut kantaa Euroopan Unionin toivottomaan tehottomuuteen. Ei sentään kellonkääntelyssä, mutta kuitenkin rokoteasioissa.

Lyhyesti sanottuna hänen viestinsä oli se, että EU on epäonnistunut, koska meillä on "puritaaninen pelko siitä, että jossain joku muu on onnellinen". Niinpä EU viivytteli ja tinki koronarokotteita hankkiessaan, minkä seurauksena niiden saaminen on takkuillut nopeammin toimineiden ja paremmin maksavien asettuessa - valmistajien kannalta ymmärrettävästi - etusijalle. 

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että 8,8 miljoonan asukkaan Israel on julkaissut tilastoja, jotka kattavat 3,4 miljoonan vähintään viikkoa aiemmin kahdesti rokotetun ihmisen sairastumistietoja. Tai 64 miljoonan asukkaan Britanniassa lähes 27 miljoonaa ihmistä on saanut ensimmäisen rokotteen. Ja noin 300 miljoonan asukkaan USA:ssa on pistetty jo 124 miljoonaa rokotusta (tässä oli alkuun virhe, jonka korjasin). 

Sen sijaan 5,5, miljoonan asukkaan Suomessa on annettu vasta noin 700 000 rokotusta ja koko 450 miljoonan ihmisen EU:ssa rokotuksia on annettu vaivaiset 55 miljoonaa. Siten Krugmanin näkemys EU:n epäonnistumisesta koronarokotusten suhteen ei todellakaan ole vailla pohjaa. 

Krugmanin kritiikistä tuli mieleeni vanha sutkaus, jonka mukaan on kahdenlaista kateutta. Yhden version mukaan kyse on kainuulaisesta ja pohjalaisesta kateudesta ja toisen version mukaan suomalaisesta ja amerikkalaisesta kateudesta. Molemmat nimitykset ovat kuvaavia. 

Kainuulainen/suomalainen kateus on sutkauksen mukaan sitä, että jos naapurilla menee paremmin, on tehtävä kaikkensa, että tällä alkaisi mennä yhtä huonosti kuin itsellä. Pohjalainen/amerikkalainen kateus on puolestaan sellaista, että jos naapurilla menee paremmin, on se merkki siitä, että on ponnisteltava kovasti, jotta itsellä menisi vieläkin paremmin. 

Krugmanin viesti antoi pohjaa uudelle samankaltaiselle sutkaukselle. Sen mukaan EU:lainen asiainhallinta on sitä, että ongelman kohdatessaan on syytä huolehtia siitä, ettei kukaan muu vain pääse hyötymään sen ratkaisemisesta. Amerikkalaisten asianhallinta taas on sellaista, että hoidetaan ongelmat muista välittämättä kuntoon, jotta pysytään jatkossakin muun maailman edellä. 

Jos Krugmanin luonnehdinta pitää paikkansa, olisi eurooppalaisten saatava aikaiseksi perustavanlaatuinen muutos omien asioidensa hoitamisessa, mikäli se aikoo pysyä mukana talous- ja hyvinvointikilpailussa maailman muiden talousmahtien kanssa. Tai sitten se on pilkottava sellaisiin osiin, joissa vallitsee amerikkalaistyyppinen asiainhallinta - eli omat asiat ratkaistaan ensin ja muita pohditaan vasta sen jälkeen, jos edes pohditaan.

Aiempia asioita samasta aihepiiristä:
Hallituksen on kannettava poliittinen vastuunsa ryhtymällä toimitusministeristöksi
EU:ta ohjaa tosiasioiden sijasta haihattelu ja älyllinen laiskuus
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

Mahdottomien ratkaisujen edessä edelleen

Kirjoitin jokin aika sitten maahanmuuton kustannuksista ja hyödyistä. Nyt aiheeseen on saatu lisävaloa, sillä sisäasiainministeriö on julkaissut selvityksen maahanmuuton kustannuksista.

Sen mukaan ministeriön pääluokkaan kohdentuu noin 50 miljoonan euron kustannukset. Näillä on maksettu käytännössä kuntien saamat korvaukset maahanmuuttajien vastaanottamisesta sekä heidän toimeentulonsa ja palveluidensa järjestämisestä. Lisäksi valtio maksaa perusopetukseen valmistavan opetuksen järjestämisestä 9,5 miljoonaa euroa sekä 6,5 miljoonaa euroa oman kielen opetukseen (mukaan lukien saamen- ja romaninkieliset lapset). Näiden lisäksi työ ja elinkeinoministeriö on käyttänyt noin 30 miljoonaa euroa kotoutumiskoulutukseen. Näiden päälle tulevat maahanmuuttajien matkakulut 2,2 miljoonaa euroa.

Näin laskien maahanmuuton suorat kustannukset valtion veronmaksajalle ovat hiukan alle 100 miljoonaa euroa. Sisäasiainministeriön raportista ilmenevien kustannuksten lisäksi tulevat kunnan veronmaksajien maksamat kulut, jotka Oulun kaupungin kohdalla ovat noin neljännes kokonaiskustannuksista. Mikäli tämä osuus on saman suuruinen muuallakin, ovat maahanmuuton suorat kustannukset Suomessa noin 130 miljoonaa euroa. Lukema on hyvin lähellä aiemmin pelkkien Oulun numeroiden perusteella laskemaani.

Suomessa ei ole saatavilla tietoja maahanmuuttajien käyttämien sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksista.Siten emme tiedä paljonko nämä kustannukset nostavat maahanmuuton suoria kustannuksia. Lisäksi edelleen ovat selvittämättä maahanmuuton epäsuorat kustannukset. Emme myöskään tiedä paljonko kustannuksia veronmaksajille tuottaa maahanmuuttajien kantaväestöä korkeampi rikollisuus. Emmekä paljonko maksaa yhteiskunnan varautuminen näihin rikoksiin. Eikä taida olla edes mahdollista kertoa paljonko maksaa yleisen turvattomuudentunne, joka lisääntyy maahanmuuttajavaltaisilla seuduilla? Puhumattakaan siitä mitä maksaisi, jos Suomessa jotkin alueet irtautuisivat muusta yhteiskunnasta samaan tapaan kuin maailmalla on käynyt.

Huolimatta sisäasiainministeriön selvityksestä olemme siis edelleen paljolti tietämättömiä maahanmuuton kustannuksista. Samalla tavalla laskematta on maahanmuutosta saavutettava hyöty; ja etenkin tämän hyödyn jakautuminen maahanmuuton eri luokkien kesken.

Näitä tietojen puutteessa voi maahanmuuttokeskustelu edetä vain valistuneiden ja valistumattomien mielipiteiden kautta. Sen sijaan todelliseen faktatietoon pohjautuvien ratkaisujen tekeminen on edelleen mahdotonta.