Punavihreää wokellusta

MTV3 kertoi yksityiskohtaisesti siitä, kuinka pääosin maahanmuuttajataustaisista nuorista koostunut joukkio oli ryöstänyt ja pahoinpidellyt kaksi nuorta miestä Kirkkonummella. Mukana oli ollut myös kantasuomalainen nuori, joka oli kuvannut tapahtumia videolle.  

Jos olisin punavihreä - ja miksipä en näin aamutuimaan olisi - huomaisin tapahtuneessa myös positiivisen piirteen. Onhan nimittäin selvää, että videoita kuvannut kantasuomalainen henkilö ei mitä ilmeisimmin ole rasisti antaessaan videoillaan kunniaa maahanmuuttajataustaisille. Ja siksi esimerkillinen henkilö.

* * *

Muistamme kaikki, kuinka kaunoinen ex-pääministerimme Sanna Marin (sd) kertoi, ettei halua yksityiselämäänsä kommentoitavan julkisuudessa. Tällainen pyyntö on tietenkin sellainen, että perinteisen suomalaisen - yksityisyyttä jopa liiaksi kunnioittavan - kulttuurin omaksuneet ihmiset noudattavat sitä mielellään. 

Sittemmin ex-pääministerimme on alleviivannut tahtoaan julkaisemalla sosiaalisessa mediassa sellaisia kuvia, joista tuskin kukaan on kiinnostunut. Tällaisena lähes ikäloppuna henkilönä kunnioitan tietenkin mielelläni kauniin naisen toivetta.

Valitettavasti nyt kävi niin, että minua kiinnostivat myös saksalaisten näkemykset entisen pääministerimme uuteen uraan. Ja kuinka sattuikaan, olivat germaanit julkaisseet Marinin yksityiselämän kunnioittamisvaatimuksesta huolimatta hänen bikinikuvansa. 

Jos olisin punavihreä wokeltaja - ja miksipä en näin aamutuimaan voisi olla sitäkin - ymmärtäisin tästä, että saksalaiset ovat mitä pahimpia misogyynejä ja sovinisteja sekä tietenkin pesunkestäviä natseja. Ja ihmettelisin, että eivätkö he kadu lainkaan maailmansotien miljoonia uhreja vaatineita ihmisoikeusrikkomuksiaan, vaan katsovat edelleen oikeudekseen rikkoa meidän kauniin Sannamme toiveita vastaan? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mikko Vuorenpää osoitti, ettei ole olemassa yksinkertaisia kysymyksiä
Ministeri Ohisalo, homeopatia ja Itä-Uudenmaan järjestäytyneet nuorisoporukat
Saksan presidentti avasi tien Suomen vaurastumiselle

Sanna Marin: häikäilemätön ellei suorastaan härski poliitikko

MTV3:n toimittaja kysyi Hornetien Ukrainalle luovuttamispuheisiin liittyen, että "onko pääministeri Sanna Marin täysin... häikäilemätön". Jutussa hän ihmetteli sitä, että "Marin ensin kieltäytyi kommentoimasta asiaa. Sitten kun pääministeri asiaa kommentoi..., hän syytti oppositiota ja mediaa asian paisuttelusta ja väärin ymmärtämisestä. Mitään virhettä hän ei myöntänyt tehneensä, eikä luvanneensa mitään."

Kuten tiedämme, teki Marin ison virheen ja ilmaisi asian siten, että hänen lausuntonsa tulkitseminen lupaukseksi oli vääjäämätöntä. Ja nyt näyttää siltä, että ukrainalaiset ovat ottaneet pääministerimme puheet enemmän kuin tosissaan.

Oman käsitykseni mukaan Marin ei voinut olla tietämätön - ei ainakaan lupauksensa jälkeen - vaan hän oli nimenomaisesti häikäilemätön, ellei suorastaan härski. Eikä pelkästään tässä omaa tulevaisuuttaan todennäköisesti petaavassa asiassa, vaan myös muissakin yhteyksissä.

Kauniin pääministerimme röyhkeys on nimittäin näkynyt myös hänen puheissaan äänestäjille siitä, että näiden tulisi äänestää Sosialidemokraatteja omasta puoluekannastaan riippumatta, jotta maahan saataisiin hänen mieleisensä hallitus. Li Andersson (vas) ei kuitenkaan ole innostunut asiasta ja Ville Niinistö (vihr) on noussut suorastaan takajaloilleen, kuten hänen ulostulonsa sosiaalisessa mediassa on osoittanut.

Europarlamentaarikko totesi nimittäin aivan suoraan, että "sen verran paljon demarit piruilevat vaalikampanjoinnissaan vihreille ja vasemmistoliitolle, että puolueella voi olla kaverit vaalien jälkeen vähissä. Se että kehottaa ihmisiä äänestämään omien ensisijaisten arvojensa vastaisesti on ala-arvoista kampanjointia ja vallanhimoa."

Niinistön luonnehdintaan on helppo yhtyä jokaisen, joka arvostaa monipuoluedemokratiaa. Toisaalta demokratia on myös valtaa, joten sen maksimointi - eli Marinin kehotus vihreille ja vasemmistoliittolaisille - on tavallaan järkevää. 

Tosiasia kuitenkin on, että jos sille tielle lähdetään, muuttuu suomalainen politiikka lopulta kovin erilaiseksi kuin tänä päivänä. Kirjoitin asiasta analyysin reilut kaksi vuotta sitten - eikä poliittinen vasemmisto todellakaan selviäisi voittajaksi siinä tilanteessa.

Lopuksi on todettava, etten jaksa olla ihmettelemättä miksi Sanna Marin näyttää edelleen nauttivan vahvasta suosiosta suomalaisten parissa. Onko kysymys siitä, että hänen ulkonäkönsä on poliitikoksi poikkeuksellisen edullinen? Vai vaikuttaako hänen esimerkillinen sisälukutaitonsa korona-ajan tiedotustilaisuuksissa edelleen ihmisten mielikuviin niin vahvasti, ettei edes pääministerin härskiys tai hallituksen täydellisen epäonnistunut talouspolitiikka vaikuta heidän näkemyksiinsä?

En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta ehkäpä joku politiikan tutkijoiden ja käyttäytymistieteilijöiden monitieteinen tutkimusryhmä jonain päivänä selvittää tämän itselleni täysin käsittämättömän Marin-kultin logiikan. Sitä ennen me - poliittiset näkemyksemme oleellisiin tosiasioihin perustavat ihmiset - voimme vain hämmästellä.

 Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisista on tulossa selvästi suurin puolue
Sanasta Sannaa ja sarvesta miestä
Sanna Marinin epädemokraattiset haaveet

Sanasta Sannaa ja sarvesta miestä

Yleisradio näytti tänään pääuutisissaan pääministeri Sanna Marinin (sd) kertomassa lehdistölle, että "olin kyllä hieman yllättynyt tästä vahvasta reaktiosta, jonka se täällä kotimaassa tietyissä piireissä sitten sai. Ehkäpä tässä näkyy se, että vaalit ovat aina kulman takana. Kovasti muista puolueista esimerkiksi on mutkia vedetty suoriksi ja minun suuhuni sellaisia sanoja laitettu, jota en ole ikinä sanonut".

Voi tietenkin olla, että Marinin suuhun on joku jossain laittanut jotain sanoja, siihen en siis ota kantaa. Tässä tilanteessa on kuitenkin syytä vielä kerrata, mitä hän tarkalleen ottaen sanoi Ukrainassa. Siksi kopioin Ilta-Sanomien jutusta sanatarkasti Marinin kyseisen lausunnon keskeisen sisällön. 

Ensinnäkin pääministeri sanoi, että "me tiedämme meidän tulevien hävittäjien aikataulun, millä saamme niitä Suomeen, ja kyllä me voimme mielestäni käydä keskustelua myös Hornetien osalta, olisiko mahdollista Ukrainaan luovuttaa". Lisäksi hän totesi, että "Suomi on tässä kiinnostavassa asemassa, juuri sen vuoksi, että me olemme tehneet päätökset uudesta hankinnasta ja meillä on olemassa olevaa kalustoa ja me voimme totta kai arvioida tuon kaluston käyttöä".

Arvoisa lukijani voi noiden kommenttien pohjalta päätellä itse, miten nämä Marinin sanat on tarkoitettu ymmärrettäväksi. Ja miten ne on kuulijoiden parissa tulkittu. 

Minun käsitykseni mukaan Marin ilmoitti noilla sanoillaan Ukrainan presidentille Volodomyr Zelenskiylle ja Ukrainan kansalle varsin selkeäsanaisesti - ja vakuutti jopa kahteen kertaan - että Suomi on sellaisessa tilanteessa, että se sekä pystyy luovuttamaan Hornet-hävittäjiä että myös harkitsee tekevänsä näin. 

Enkä mitenkään jaksa uskoa, että Zelenskiy sen enempää kuin hänen apua odottava kansansa olisivat voineet tulkita pääministerimme sanoja toisin. Tai että Marin olisi edes tarkoittanut niitä tulkittavan muuten, kuin olen edelle kirjoittanut.

Syitä Marinin lausunnolle voimme vain arvailla. Ehkäpä hän toimi hyvässä uskossa ja halusi tosissaan luovuttaa suomalaisia hävittäjäkoneita pahassa ahdingossa olevalle kansalle. Ja halusi siksi käynnistää asiasta keskustelun kotimaassa. 

Tai sitten hän on mieltynyt siihen valtavaan ihailuun, josta hän on saanut nauttia maailmalla otettuaan moneen kertaan tiukasti kantaa Ukrainan puolesta käynnissä olevan sodan aikana. Ja arveli sodan keskellä antamansa haastattelun tuottavan lisää samanlaista - kukapa meistä ei olisi nauttinut niistä elämän hetkistä, kun on saanut nauttia jonkun muun ilmaisemasta ihailusta. 

Kolmas vaihtoehto voisi olla se, että Sanna Marin toimi SDP:n puheenjohtajana ja arveli suomalaisten Ukrainan kansaa kohtaan tunteman vahvan tuen auttavan puoluettaan voittamaan huhtikuun alun vaalit, mikäli hän lupaisi meidän auttavan sitä siinä, missä suuremmat länsimaat ovat epäröineet. Ja voisi siten saada itselleen jopa jatkokauden maan vaikutusvaltaisimpana poliitikkona eli pääministerinä. 

Tragikoomiseksi asian tekee se, ettei meillä ole oikeastaan mitään annettavaa Ukrainalle. Suomalaiset Hornetit nimittäin tullaan käyttämään loppuun Suomen ilmavoimissa, eikä niistä siksi olisi juurikaan hyötyä Ukrainan taistelussa venäläisiä vastaan. 

Tästä kertoi Twitterissä Suomen puolustusvoimien entinen komentaja - kenraali Jarmo Lindberg - jonka mukaan on nimittäin niin, että "millään poistettavalla koneyksilöllä ei ole juurikaan vuosia jäljellä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Sen lisäksi varaosavarastoa ajetaan tietysti alas, koska osille ei ole tarvetta tulevaisuudessa. USA:lta pitää saada lupa jatkokäyttöön, mutta elinkaarta ei ole jäljellä."

Oli asia sitten niin tai näin, joudun ikäväkseni toteuttamaan, että siinä missä Marin nousi suureen kansansuosioon kansainvälistäkin huomiota saaneen ulkonäkönsä, vakuuttavien korona-esiintymistensä, on hänen kautensa loppupuoli - kansakunnan varallisuuden tuhoajana ja bileprinsessana - rapauttanut käsitystäni hänen kyvykkyydestään pääministerinä. Eikä nyt nähty hävittäjä-avaus ainakaan paranna asiaa - ja sanon tämän ihan ilman sarvia ja hampaita. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vuosi sotaa on takana, mutta muistettakoon kuitenkin tosiasiat
Sanna Marinilta rohkeaa puhetta
Sanna Marinin tanssi

Hengenvaarallinen vieras

Valkohäntäpeura eli oikeammin -kauris on Pohjois-Amerikasta vajaat sata vuotta sitten metsästettäväksi tuotu hirvieläin, jonka kanta Suomessa on viimeisten vuosikymmenien aikana räjähtänyt käsiin. Se tunnetaan myös nimellä laukonpeura sen kartanon mukaan, johon näitä eläimiä ensimmäiseksi lahjoitettiin. 

Nykyisin valkohäntäkauris on yleinen näky kaikkialla Länsi- ja Lounais-Suomessa. Kaunis, jäntevä ja valkoinen häntä pystyssä juoksenteleva suurehko eläin. Kaikkiaan valkohäntäkauriita on maassamme tänä päivänä reilusti yli 100 000 yksilöä, jotka kaikki toimivat punkkien eli puutiaisten taksina niiden valloittaessa viimeisetkin koskemattomat erämaat ja kesämökkien pihat. 

Yleisradio julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan valkohäntäkauriiden leviäminen on maamme metsästäjien erityisessä suojeluksessa. Sen mukaan niitä nimittäin ruokitaan talven yli peräti 17,6 miljoonalla kilolla ruokaa. 

Tämän ravinnon avulla valkohäntäpeura selviää talven yli hyvässä kunnossa ja synnyttää runsaasti vasoja. Bonuksena eläinten sukukypsyys aikaistuu ja vasat säilyvät todennäköisemmin elossa. Siten ei ole mikään ihme, että näiden eläinten määrä on räjähtänyt maassamme. 

Samalla puutiaisten valkohäntävetoinen taksiliikenne toimii vuosi vuodelta yhä tehokkaammin. Eivätkä talousmetsien taimikotkaan saa olla rauhassa, vaan pahimmilla alueilla on nähty jopa täydellisiä tuhoutumisia. 

Asiaa ei muuta miksikään se, että metsästäjät ampuvat näitä eläimiä nimenomaisesti ruokintapaikoilta. Ammuttavien eläinten määrä on tarkasti säädelty, eikä valkohäntäkauriskantaa päästetä supistumaan. Ja sitä paitsi, eläinten houkuttelemiseen ammuttavaksi riittäisi vähempikin ruokamäärä. 

Nähtäväksi siis jää, koska ihmiset ryhtyvät laajamittaisemmin vaatimaan tässä puheena olevan haitallisen vieraslajin kitkemistä luonnostamme. Vai onko niin, että sen herttainen ulkonäkö tekee meistä sokeita ymmärtämään, miten ikävä - ja punkkien taksina jopa hengenvaarallinen - kiusankappale se lopulta on. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kokoomuksen Markku Eestilältä kovia väitteitä
Valkohäntäkauris toi punkin iholle
Vieraslajin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa

Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä

Kuten arvoisa lukijani hyvin tietää, on Sanna Marinin pääministeröimän hallituksen loppulasku suomalaiselle yhteiskunnalle järisyttävän raskas. Siitä tuoreimman tiedon saimme lukeaksemme Helsingin sanomista, jonka mukaan tekeillä olevaan lisäbudjettiin on varattu reilu miljardi maamme velkojen korkojen maksuun. 

Siksi oli järkyttävää lukea Maaseudun tulevaisuudesta, että eurooppalaiset demarit haluaisivat Marinista EU-komission seuraavan puheenjohtajan. Siis seuraajan niin ikään kotimaisella poliittisella urallaan kömpelöineen kristillisdemokraattisen Ursula van Leydenin seuraajaksi. 

Tämähän joutui aikanaan Saksan ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä syytetyksi laittomien konsulttisopimusten tekemisestä McKinsey & Companyn ja Accenturen kanssa. Lisäksi yli 40 prosenttia hänen väitöskirjastaan oli kopioitu muualta. 

EU-demareiden piirissä Marinin asemaa on vain nostanut ravisteleva korruptioskandaali. Siinähän Qatarin valtion epäillään lahjoneen europarlamentaarikkoja, ja yksi neljästä pidätetystä pääepäillystä, sosiaalidemokraattien entinen italialainen europarlamentaarikko on myöntänyt syyllisyytensä. 

Marinin nosto ei sinänsä ole mikään ihme, sillä häntä pidetään parlamentissa - ja muutenkin ulkomailla - poikkeuksellisena poliittisena supertähtenä. Tähän asemaan hän sanotaan nousseen Ukrainaa koskevien lausuntojensa takia, mutta epäilen asiaan olevan osuutta myös hänen poikkeuksellisen edullisella ulkomuodollaan ja sujuvalla sanailullaan. 

Näyttääkin siltä, että juuri EU:n komissio on paikka, johon kelpuutetaan kaikista kelvottomimmat pääministerit. Sinnehän lähti myös ajatusten säyneenjoki Jyrki Katainen johdettuaan vajaan vaalikauden yhtä Suomen historian surkeimmista hallituksista. Ei siis niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä

Ikävää tässä rekrytointipolitiikassa on se, ettei EU ole pystynyt kelvottomien johtajiensa ohjaamana nousemaan sellaiseksi USA:n ja Kiinan veroiseksi globaaliksi mahdiksi, johon sillä olisi kaikki edellytykset. Eikä se samasta syystä näyttäisi olevan nousemassa sellaiseksi myöskään tulevaisuudessa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin virhe
Holtittomasta julkisten varojen käytöstä työmarkkinoiden tervehdyttämiseen
Kataisen ja Stubbin vastuunkannosta

Tyttöjen katselu ennen ja nyt

Helsingin sanomat julkaisee päivittäin uutisia viidenkymmenen vuoden takaa. Tänä aamuna sellaisessa kerrottiin Münchenin olympialaisista, jossa suosituin urheilulaji oli kirjoituksen mukaan tyttöjen katselu. 

Jutun mukaan "lajia harrastavat niin penkkiurheilijat kuin itse aktiivitkin" ja "kisakaupungissa on todellakin runsaasti ihmisiä, joita katsellen muut lepuuttavat silmiään". Niinpä "yleisurheilijatyttöjen vaatetus on vuosien varrella käynyt yhä niukemmaksi. Erityisesti pöksyt ovat kivunneet jatkuvasti ylemmäksi", joten "tätä vastaan ei miespuolisilla katsojilla ole mitään huomautettavaa".

Puolen vuosisadan takainen juttu on epäilemättä tosiasioihin perustuvaa. Ja epäilen vahvasti, että tyttöjen katselu on edelleen yleinen harrastus monille urheilukilpailuja katsoville miehille. Ovathan naisurheilijoiden vartalot monissa lajeissa harjoittelun seurauksena elinvoimaisia ja lähes täydellisen sopusuhtaisia (sama koskee miehiäkin, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe). 

Se ero puolen vuosisadan takaiseen on kuitenkin selvä, ettei kukaan nykyjournalisti kirjoittaisi yhtä positiivista juttua tyttöjen katselusta. Päinvastoin, siitä saatettaisiin mieluumminkin kirjoittaa nykypoliittisesti korrekti eli kritisoiva ja miehiä syyllistävä pamfletti, jossa moista käytöstä moitittaisiin epäasialliseksi ja sovinistiseksi tai joksikin vieläkin negatiivisemmaksi. 

Tartuin aiheeseen siksi, että HS:n julkaisema pieni pala historiaa osoittaa sen kierouman, johon läntinen maailma on ajautunut - tai johon se on tarkoituksella ohjattu. Onhan minkä tahansa seksuaalisen lajin, siis sellaisen kuin ihminen, yksi oleellinen piirre kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen. Ja sellaisten geeneihin on suorastaan kirjattu ns. sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien arviointi, sillä niiden on tutkimuksissa osoitettu usein - joskaan ei aina - korreloivan arvioitavan yksilön laatuun lisääntymiskumppanina.   

Siksi on äärimmäisen omituista tai suorastaan kieroutunutta, että miehen - seksuaalisena olentona luonnollisesta - käyttäytymisestä on onnistuttu tekemään lähes rikos, jota vastaan vaaditaan ja on jo järjestettykin jopa turvallisia tiloja. Ja samaan aikaan mediassa raportoidaan rutiininomaisesti miesten naisiin kohdistamista katseista paheksuttavina. 

Ei siis ihme, että meillä on yhä kasvava joukko nuoria, joille lajimme luonnollinen käytös on muodostunut ongelmaksi ja joille oma sukupuoli-identiteetti vaikuttaa epäselvältä. Ja joista osa vaatii jo teini-ikäisenä kirurgista sukupuolen vaihtamista, vaikka kyse lienee useimmiten "vain" ulkoisten paineiden (lue nykymedian) aiheuttamista ongelmista, jotka paranevat aikuistumisen myötä.

Tämän sanottuani on pakko tuoda esiin vielä disclaimer. En tietenkään millään tavalla kiistä ihmisten moninaisuutta, enkä sitä, että on olemassa sukupuoleltaan hankalasti luokiteltavia ihmisiä. Tai että heidän tapauksessaan kirurgia saattaa hyvinkin olla kannatettavaa. Itse asiassa, olen aikanaan jopa kirjoittanut heistä blogimerkinnän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tyttäret älkööt vaivautuko
Mistä johtuu naisten ahdistus ja masennus
Ihmisen sukupuolet - hybridi-ihmisiä, miesten kohtuja, munakiveksiä jne...

 

Lainsäädäntömme on vajonnut lasten ymmärryskyvyn tasolle

Me kaikki todellisen sananvapauden kannattajat muistamme hyvin sen, kuinka toimittaja Johanna Vehkoo sai käräjäoikeudessa ja myös hovioikeudessa langettavan tuomion sananvapausrikoksesta. Sen syynä oli oululaisen grooming-ringin julkisuuteen tuomaan Junes Lokkaan kohdistunut halventava nimittely. 

Eiliset uutiset puolestaan kertoivat, että myös Iltalehden toimittaja Tommi Parkkosen joutuu oikeuteen Junes Lokan kunnianloukkauksesta. Näin siksi, että hän oli kutsunut tätä muun muassa ihmiskunnan loppusijoitussaastaksi. Ei käy kieltäminen, että Parkkonen syyllistyi erittäin rumaan nimittelyyn.

Myös Junes Lokka itse on saanut langettavia tuomioita muun muassa kutsumalla islaminuskoisia typeriksi ja sairaiksi. Sen sijaan ex-presidentti Tarja Halosen (sd) kielenkäyttö alaisiaan kohtaan - sisältäen esimerkiksi virkamiehen nimittelyn lahtarin äpäräksi ei vanhentumisen takia voi enää johtaa syytteisiin, mutta saattaisi hyvinkin johtaa, jos se tapahtuisi tänä päivänä.

Kaikki edelle kirjoittamani osoittaa, ettei suomalainen lainsäädäntö ole ajan tasalla, vaan on ajautunut lasten ymmärryskyvyn tasolle. 1960-luvullahan oli mielensä pahoittaneita lapsia tapana ohjeistaa, ettei "haukku haavaa tee". Ja korostaa, että "toisten nimittely on rumaa". Tai että "se joka haukkuu on itse".

Ajatuksena silloisessa kasvatuksessa oli, että koska nimittely ei ole asiallista, ei siitä myöskään kannata mieltään pahoittaa, saati suuttua. Mutta nyt asiat ovat toisin ja typeristä ihmisten luonnehdinnoista on oikeus loukkaantua pikkulapsen tavoin verisesti. Ja koska nimittelyn kohde ei enää ole lapsi, on hänellä oikeus viedä asia jopa oikeuteen - näin siinäkin tapauksessa, että luonnehdinta kertoo paljon enemmän sanojastaan kuin sen kohteesta.

Asialla ei muuten olisi merkitystä, mutta edellä kuvatun kaltaiset turhanaikaiset oikeudenkäynnit eivät ole ilmaisia ja lisäksi ne kuormittavat muutenkin ruuhkaisia oikeusistuimia. Minkä seurauksena monenlaiset tarpeelliseksi katsottavat oikeudenkäynnit viivästyvät. 

Ja mikä vielä vakavampaa, nimittelyistä nostettavat oikeudenkäynnit peittävät usein alleen puheena olleita todellisia ongelmia ja sitä kautta rajoittavat sananvapautta. Tai ainakin esille nostettujen asioiden näkyvyyttä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

Tämä ei ole millään tavalla kansakunnan etu, koska niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus.  

Pahimmillaan sananvapauden rajoittaminen on johtanut Suomessa käsittämättömiin vainoihin. Tunnetuin esimerkki tästä on Päivi Räsäsen (krist) tapaus, jossa valtakunnansyyttäjä on hyökännyt häntä vastaan kerta toisensa jälkeen Raamatun tekstien vanhojen siteerausten takia. 

Näistä syistä, vaikka toki valtakunnassa on juuri nyt akuutimpiakin asioita hoidettavana, tulisi lainsäätäjän niiden ohella tarkastella myös lainsäädäntöämme sananvapauden pohjalta ja poistaa sieltä sananvapautta tarpeettomasti rajoittavat pykälät - kuten kaiken sellaisen, joka liittyy enemmän sanojasta kuin sen kohteesta kertovaan kielenkäyttöön. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Demokratian ja sananvapauden puolesta
Johanna Vehkoo ja orwellilainen tasa-arvo
Oulun tapauksen poikimaa huumoria

Vieraslajin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa

Viime vuosina on puhuttu paljon vieraslajeista ja niiden luonnolle aiheuttamasta uhasta. Niitä pidetään yhtenä merkittävimmistä eliökunnan globaalia monimuotoisuutta uhkaavista tekijöistä ja on arvioitu, että jopa 40 prosenttia eläinten sukupuutoista johtuisi niistä.

Yksi Suomessa esiintyvistä haitallisista vieraslajeista on laukonpeura alias valkohäntäpeura alias valkohäntäkauris. Tuoreen tiedon mukaan tämän monin tavoin luontoamme rasittavan eläimen kanta on kasvanut viime vuonna noin 15 prosentilla. Ja 2000-luvun aikana se on enemmän kuin kolminkertaistunut. Toisin sanoen valkohäntäkauriin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa.

Suomessa valkohäntäkauris aiheuttaa liikenneonnettomuuksia, levittää punkkeja ja lisää metsätuhoja. Esimerkiksi tuon viimeisen osalta löysin tiedon, jonka mukaan "Pohjois-Amerikan boreaalisissa osissa valkohäntäkauriin on todettu vaikuttavan metsien uudistumisessa puulajisuhteisiin yli 30–50 yksilön per 1000 ha tiheyksillä. Yllä mainittuja tiheyksiä alkaa tällä hetkellä jo Etelä-Suomesta löytymään varsinkin, kun arvioidaan metsä- ja valkohäntäkauriiden yhteismäärää."

Tätä taustaa vastaan on varsin käsittämätöntä, etteivät metsänomistajat, liikenneturvallisuudesta vastaavat tai etenkään ympäristönsuojelijat ole pitäneet juurikaan meteliä tässä puheena olevan vieraslajin kannan kasvusta. Lieneeköhän motiivin puutteena se, että eläin on muiden kauriiden tavoin varsin söpö ja vihreyteen kallellaan olevien kohdalla lisäksi se, että siitä aiheutuu haittaa autoilijoille ja metsänomistajille?

Mielenkiintoista on sekin, ettei vieraslajit.fi portaalissa julkaistussa yleisimpien vieraslajien luettelossa ole mainittu lainkaan valkohäntäkaurista. Toki se kuitenkin löytyy kokonaisesta lajiluettelosta, josta avautuvassa lajikuvauksessa sen suurimmaksi haitaksi on arveltu liikenneonnettomuuksia.

Joka tapauksessa on selvää, että valkohäntäkauriin kannan kasvaminen aiheuttaa ajan myötä yhä pahempaa haittaa. Ja siksi sen kannan kasvu pitäisi pysäyttää mahdollisimman pikaisesti. Hyviä keinoja voisivat olla ainakin rauhoitusajan poistaminen (miksi ihmeessä sellaista on ylipäänsä säädetty haitalliselle vieraslajille) ja metsästyksen vapauttaminen turhasta säätelystä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arabialaistaustaiset villikissat
Luonto on julma
Suomi toimi aktiivisesti jokiravun hävittämisen puolesta

Sanna Marin ja työajan lyhennys

Kaunis ministerimme Sanna Marin (sd) haluaisi lyhentää työviikon pituuden neljään päivään. Tai vaihtoehtoisesti työpäivän kuuteen tuntiin.

Tosin ekonomistien enemmistö ei pidä ajatusta järkevänä, koska työn määrä yhteiskunnassa ei ole vakio, eikä työllisyyttä voi siitä syystä ratkaista jakamalla työtä kaikkien työikäisten kesken. Eikä Ranskan 35 tunnin mallikaan oikein vastaa Marinin ajatusta, sillä se tarkoittaa viittä seitsemän tunnin työpäivää. Nyky-Suomessa työpäivä on valtiolla virallisesti 21 ja yksityisillä yleensä yhdeksän minuuttia pidempi (+ ruokatunnit), joten gallialaisten malli ei likimainkaan vastaa Marinin unelmaa kuudesta tunnista tai edes neljästä päivästä.

Marinin perustelu onkin jännittävä. Hänen mukaansa "ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa perheidensä, harrastusten ja muunkin elämän parissa, sivistyksen parissa". Ainakaan edellä linkittämäni Ylen jutun perusteella perustelu ei siis lähde työelämän vaan työntekijöiden tarpeista.

Siitä ei myöskään varsinaisesti näy, millä tavoin Marin arveli työajan lyhennyksen vaikuttavan palkkoihin. Eli pysyisivätkö tunti- vai kuukausipalkat samana - vai syntyisikö jokin välimuoto.

Ranskassa pidettiin kuukausipalkat ennallaan tukemalla työntekoa verovaroista. Siis lisäämällä ihmisten verotaakkaa.

Jos Suomessa toimittaisiin samalla tavalla nousisi veroaste entisestään. Jos taas kuukausittaiset palkkatasot putoaisivat viidenneksellä pienenisivät samalla verotulot, jolloin julkisen sektorin pitäisi niin ikään nostaa veroja tai tinkiä menoistaan.

Yritysten kannalta oleellista on,  että työntekijä tuo kassaan oman palkkansa ja hänestä aiheutuvat kulut sekä päälle vielä jonkinlaisen liikevoiton. Se tarkoittaa, että viidenneksen lyhennys työaikaan ilman kuukausipalkan laskua voitaisiin periaatteessa kompensoida 20 prosentin nousulla työn tuottavuudessa.

Tällainen nousu on tietenkin mahdollistaa saavuttaa teknologian ja työn kehittymisellä. Tosin siinäkin jonkinlaisen reunaehdon asettaa kansainvälinen kilpailu eli ainakaan tavaratuotannossa ei riittäisi 20 prosentin nousu itsessään vaan suhteessa kilpailijamaihin.

Edelle kirjoittamallani perusteella näyttäisikin siltä, ettei yleisen työajan lyhentämiselle ministerimme haaveiden mukaisesti tule tapahtumaan ihan lähitulevaisuudessa. Mutta jos onnistumme tutkimus-, tuotekehitys- ja koulutusasioissa selvästi muuta maailmaa paremmin, saattaa tuollainenkin optio avautua.

Tosin siinäkin tapauksessa kansalaisten olisi hyväksyttävä, ettei heidän työnsä tuottavuuden kasvu nostaisi palkkoja vaan lyhentäisi työaikaa. Olisi mukava tietää, kuinka ihmiset vastaisivat, mikäli asiaa kysyttäisiin heiltä suoraan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelastaisiko 26 ihmisen omaisuuden veronkorotus maailman?
Sanna Marinin märkä päiväuni
Mistä työllisyys syntyy?

Nuoren naisen paksut huulet

Yleisradio kertoi meille, että "Parikymppiset suurentavat huuliaan hyaluronihapolla - ´kauneusihanteeni on muovinen, en ole mikään elovena´". Huolimatta jutun hankalasta luettavuudesta katselin sen läpi ja jäin ihmettelemään.

Ihmettelin ensinnäkin sitä, että kuinka yleisestä ilmiöstä tässä on kyse, sillä katukuvasta päätellen puheena ei ole ainakaan vielä mikään nuorisomuodin valtavirta. Itse uutinen kertoo lakonisesti ainoastaan, että "huuliaan suurentavista nuorista on tullut kauneushoitoloiden uusi asiakasryhmä."

Hätkähdyttävä oli myös uutisen kohta, jossa "Ronjan äiti Sirpa Sarlin kannustaa tekemään, niin kuin tyttärestä tuntuu hyvältä". Ja ehkä jotain kertoi sekin, että jutussa lainattu Tanja sanoi, että  "tykkään itsestäni enemmän, kun minulla on täytettä huulissa".

Itse olen ihmetellyt jo pitkään elokuvissa esiintyviä naisnäyttelijöitä, joiden kasvoja hallitsevat yksi toisensa jälkeen elottoman näköiset ylipaksut huulet. Lieneekö nekin valmistettu hyaluronihapolla?

Niinpä ihmettelin toiseksi - ja vielä ensimmäistä ihmettelynaihettani paljon enemmän - mitä tämä huulien suurentamisinto kertoo suomalaisista nuorista naisista. Kertooko se heidän itsekeskeisyydestään ja heikosta itsetunnostaan, joihin edellä lainatun Tanjan kommentti näyttäisi viittaavan. Vai pelkästään elokuvamaailman tähtösten esimerkin hätkähdyttävästä vaikutuksesta?

Entä Ylen journalismi? Miksi se halusi tehdä tällaisen jutun. Toki ilmiön uutisointi kaikelle kansalle on median tehtävä, mutta jutun tyylilaji oli... hmm... sensaatiolehtimäinen ja kritiikitön.

Ja sellaisena ainoastaan huulenpaksunnoksia tekeville "kauneushoitoloille" ilmaista mainosta. Sekä heikon itsetunnon omaaville nuorille entistä suurempia ulkonäköpaineita luovaa ja todennäköisesti myös vielä rankempia muokkausoperaatioita ruokkivaa.

Lopuksi totean, että on tietenkin jokaisen aikuisen oikeus muokata ulkonäköään kuten haluaa. Ja hyaluronihapolla tehdyt muokkaukset ovat ainakin Ylen jutun mukaan ajan myötä katoavia - ellei sitten jokin mene käsittelyssä pieleen. Tästä huolimatta koen syyllisyyttä siitä, että minun verorahoillani tehdään tällaista nuorten ulkonäköpaineita ja kaupallisia intressejä edistävää sensaatiolehtimäistä journalismia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Naisen evoluution uusi suunta
Miksi nainen pettää miestään?
Seksuaalisuuden uusi normaali

Kuplasta kurkistajia

Kolumnisti Esa Mäkinen oli havainnut, että seuraamalla ainoastaan omaa punavihreää kuplaansa, hänellä olisi täysin väärä kuva yhdestä aikamme tunnetuimmasta poliitikosta, Kanadan Justin Trudeausta. Mäkiselle on annettava tunnustus siitä, että hän havaitsi tosiasiat ja tunnusti kuplansa olemassaolon.

Jos tunnustus oli rehellinen, kuten uskon, ennustan Mäkiselle mielenkiintoisia aikoja oman maailmankuvansa kanssa. Hän saattaa huomata yhä uusia vinoumia omassa kuplassaan ja - mikäli on rehellinen itselleen -  joutuu lähiaikoina monipuolistamaan monin tavoin näkemystään maailman menosta.

Toivotan onnea Esa Mäkiselle hänen ajatusretkilleen. Ja annan yhden neuvon: tosiasioiden ja oman maailmankuvan joutuessa ristiriitaan on syytä ymmärtää, että juuri siinä on ajattelussa korjaamisen paikka ja aiemmin huomaamaton ovi auki - suorastaan sepposen selällään - kohti parempaa ihmisyyttä.

* * *

Olen itse viime aikoina mietiskellyt omaa kehitystäni ihmisenä ja tullut siihen tulokseen, että oman ajatteluni kehittymisen kannalta ratkaisevaa on ollut maailmankuvan rakentamispalikoiden monipuolisuus.

Lapsuuteni ja nuoruuteni sujuivat vankasti kokoomuslaisessa kodissa, mutta lähisuvussa oli myöskin silloisen kiivaan poliittisen ilmapiirin toista äärilaitaa - muistan käyneeni hiukan yli kymmenvuotiaasta asti tiukkoja poliittisia väitteitä stalinistisen sukulaiseni kanssa.

Niistä on jäänyt mieleen muutamia seikkoja. Vasemmistolainen sukulaiseni kertoi itkeneensä kuultuaan Stalinin kuolleen ja lohdutelleensa tällä asialla äitiään isoäidin kuoltua: "älä itke, kuolihan Stalinkin".

Juri Gagarinin lento oli hänelle osoitus sosialistisen järjestelmän ylivoimasta kapitalistiseen nähden; olihan sosialismi rakentanut tsaarinaikaisesta takapajulasta vakavan kilpailijan läntisille suurvalloille. Ja tietenkin hänelle oli samantekevää voittiko jääkiekon maailmanmestaruuden Neuvostoliitto vai Tshekkoslovakia; sosialistisia maitahan ne olivat kumpikin.

Näin jälkikäteen ajatellen sukulaiseni eli omassa stalinistisessa kuplassaan, luki Tiedonantajaa ja ehkä joskus Kansan Uutisia. Siten hänen maailmankuvaansa eivät sopineet sen enempää sosialististen maiden ristiriidat (Prahan kevätkin oli vain porvareiden valheellisen agitaation tulosta) kuin Neuvostoliitossa elävien ihmisten omassa porvarillisessa kodissani itsestään selvät talous- ja ihmisoikeusongelmat.

Kiitos jälkimmäisestä kuului sieltä täältä tihkuneille Reporadion sanomaa puhkoville tiedonpalasille ja neuvostoloikkareiden hyvin tunnetulle olemassaololle. Eikä Berliinin muurin rakentamisestakaan ollut niin kauaa, etteivät sen rakentamiseen johtaneet tapahtumat olisi olleet tiedossani.

Sukulaiseni kuplassa oli kuitenkin kotitekoisia piirteitä. Selkeimmin ne ilmenivät hänen asenteessaan chileläisiä pakolaisia kohtaan. Nämähän olivat taustaltaan Pinochetin vallankaappausta paenneita vasemmistolaisia ihmisiä, joita ei sukulaiseni mukaan olisi pitänyt ottaa maahamme, koska täällä oli hänen mukaansa köyhiä omastakin takaa. Kansainvälisen solidaarisuuden sanoma ei selvästikään ollut mennyt perille; vai oliko hänkin tullut kurkistaneeksi kuplastaan ulos?

* * *

Opiskeluaikana oma kokoomuslaisuuteni tuli haastetuksi nousussa olleiden vihreiden aatteiden taholta. Mukana oli ripaus myös silloin voimissaan ollutta rauhanaatetta.

Nämä eivät kaataneet epäuskoani suunnitelmatalouteen, mutta toivat monia rakennuspalikoita maailmankuvaani. Nämä aatteet puolestaan haastoi 1980-luku, jolloin luulin Suomen metsien olevan kuolemassa.

Pentti Linkola oli silloin pienen hetken oman ajatusmaailmani guru, kunnes paljastui, etteivät metsät kuolleetkaan. Olen käsitellyt tätä aivan ensimmäisessä blogikirjoituksessani todeten, että " olen tullut monessa suhteessa varovaiseksi suhteessa erilaisiin katastrofiennusteisiin".

Maailmankuvani ei ole vieläkään kuplamaisen särötön, vaan olen joutunut nöyrtymään sen tosiasian kanssa, että on olemassa paljon kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ainutta oikeaa vastausta. Ei edes faktojen kautta ajateltuna. Siitä huolimatta tosiasioiden etsiminen ja tunnustaminen - joista lienen oppinut eniten työssäni tutkijana - on kaiken viisauden alku.

* * *

Palatakseni omasta itsestäni päivän uutisiin. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne valaisi poliittista realismia julistamalla, että "olen linjannut, että Sdp pitää jatkossa aina sen, mitä lupaa. Jos lupaamme tehdä varhaiskasvatuksen maksuttomaksi, niin sen myös teemme. Ainakin jollain aikavälillä."

Lausunto avasi mielenkiintoisella tavalla Rinteen ja luullakseni monen muunkin aktiivipoliitikon epärehellisyyttä. Rinnehän tunnusti melko suoraan, ettei SDP ole aiemmin pitänyt kiinni siitä, mitä se on luvannut. Eikä hän oikeastaan luvannut suurempaa rehellisyyttä nytkään, sillä onhan "ainakin jollain aikavälillä" melkoinen disclaimer.

Demaripomo tarkensi vielä myöhemmin lausuntoaan, että "se tarkoittaa myös sitä, että teemme arvojemme mukaista politiikkaa. Yksi Sdp:n ongelma on ollut se, että on tehty päätöksiä – jotka ovat olleet siinä ajassa varmasti ihan perusteltuja – mutta eivät ihmisten mielestä vastaa sosiaali­demokraattisia arvoja".

Lausunto toi hakematta mieleen sen tyytymättömyyden, jota monet maahanmuuttokriittiset ihmiset ovat tunteneet Perussuomalaisten hallituspoliittisia aikaansaannoksia kohtaan (täällä esimerkkinä Heikki Porkan näkemys). Puolue oli vuoden 2015 syksyllä hallituksessa, mutta siitä huolimatta maahan tulvi joukoittain turvapaikanhakijoita.

Tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään puolue Suomessa (ei myöskään SDP eikä Perussuomalaiset) pysty sanelemaan maamme valtakunnanpolitiikkaa. Siitä on seurannut poliittista jähmeyttä ja vatulointia, mutta samalla maamme on myös välttynyt pahoilta ylilyönneiltä.

Vuoden 2015 tapahtumatkin näyttäisivät tulevan kohtuullisesti ratkaistuiksi, vaikka iso osa ansiosta kuului pakolaisvirtoja omalla tahollaan tukkineille muille maille. Niistä huolimatta minua suorastaan hirvittää ajatella mitä olisi tapahtunut, jos Sipilän hallituksessa olisi vuonna 2015 istunut perussuomalaisten tilalla demareita, vihreitä tai vasemmistoliittolaisia.

* * *

Kaikkiaan Rinteen tarkentava lausunto on tulkittava joko valheeksi tai ilmoitukseksi jäädä pois seuraavasta hallituksesta. Jälkimmäinen tuskin tulee tapahtumaan, joten Rinteen lupaus demariarvojen mukaisesta politiikasta on tulkittava pelkäksi sanahelinäksi.

Sanahelinän helisyttelijänä Rinne ei toki ole ainoa. Mutta on toisenlaisiakin puolueita: selkein esimerkki periaatteiden mukaan toimimisesta on Perussuomalaisten ratkaisu vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen, kun puolue jättäytyi pois hallituksesta vedoten vaalilupauksiinsa, joiden rikkominen oli tulevan pääministeri Kataisen (kok) ehdoton vaatimus. Tuloksena syntyi yksi Suomen historian huonoimmista hallituksista, jonka myötävaikutuksella maamme joutui syvään talousahdinkoon.

Tämä kaikki on hyvä muistaa kolmen viikon kuluttua, kun käymme valitsemaan ehdokkaitamme kuntavaaleissa. Vaalikoneista saamme toki tietoomme ehdokkaiden näkemyksiä, mutta politiikan realismi tekee niiden toteuttamisesta vaikeata.

Se on toki onnetonta, mutta vielä onnettomampaa olisi, mikäli kukaan ei tinkisi tavoitteistaan tai arvoistaan. Siitä huolimatta kannattaa valita henkilö, jonka näkemykset ovat lähellä omiamme ja jonka uskomme pystyvän edistämään niitä edes hiukkasen reaalimaailman vaatimusten aiheuttamassa ristipaineessa. Siten voimme parhaiten edistää hyvän suomalaisen yhteiskunnan säilymistä myös vanhuutemme ja jälkeläistemme turvana.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Antti Rinne: sanahelinää ja jakopolitiikkaa
Demarit syvällä monikulttuurisuuden suossa
Joustamaton, joustamattomampi, Katainen

Puhdistus ja väkivallan uhka

Itsenäisyyspäivänä poliisi otti mielenosoituksessa kiinni kaksi miestä. Heistä ensimmäinen oli mennyt paikalle häiritsemään tapahtumaa ja toinen oli tämän toiminnasta provosoitunut ruotsalainen mielenosoituksen osallistuja.

Miehet pantiin samaa tilaan ilman valvontaa: mielenosoittaja kädet sidottuna ja häirikkö nyrkit vapaana. Miesten jäätyä kahdestaan kävi jälkimmäinen sidotun kimppuun pahoinpidelläkseen hänet. Motiivina miehellä oli kosto tapaukseen, johon pahoinpideltävällä ei liene ollut minkäänlaista henkilökohtaista osuutta.

Tapauksen taustoista sen verran, että kyseessä oli mediatietojen mukaan uusnatsimielenosoitus ja pahoinpidelty pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva ruotsalainen. Pidätykseen johtaneet tapahtumat provosoinut häirikkö oli puolestaan hyvin poliisin tiedossa ollut väkivaltainen suomalaisanarkisti.

On selvää, että poliisi epäonnistui tapauksen käsittelyssä täydellisesti. Ja siksi on erinomaista, että asia selvitetään kunnolla.

Tapaus osoitti myös, että äärimmäinen väkivalta on osa sekä uusnatsien että anarkistisen vasemmiston toimintaa. Tässä tapauksessa se ulottui jopa käsistään sidotun miehen pahoinpitelyyn, jonka poliisi toki keskeytti nopeasti ja käsillä olevan tiedon mukaan ennen kuin siitä pääsi syntymään puolustuskyvyttömälle uhrille pysyviä vammoja tai peräti kuolemaa.

* * *

Ääriliikkeiden väkivaltainen toiminta on taas tänään erittäin ajankohtaista. Rautatientorilla on turvapaikanhakijoiden mielenosoitus suomalaisen maahanmuuttopolitiikan muuttamiseksi sekä vastamielenosoitus, jonka osallistujat haluavat säilyttää politiikan nykyisellään tai jopa kiristää sitä.

Median mukaan suomalainen uusnatsijoukko on ilmoittanut lopettavansa maahanmuuttajien mielenosoituksen tänään. Millä keinoin se tapahtuisi ei ole tiedossani, mutta mikäli nämä "puhdistajat" saapuvat paikalle syntyy epäilemättä väkivallan uhka.

Vielä pahemmaksi tilanne muuttuu, mikäli myös anarkistiseen äärivasemmistoon kuuluvia henkilöitä saapuu paikalle ja poliisi epäonnistuu näiden ryhmien eristämisessä. Yhteenotosta saattaa tämän kirjoituksen alussa kuvattujen tapahtumien valossa muodostua pahimmillaan jopa ruumiita. Poliisin on siis syytä olla varuillaan, vaikka anarkistien mahdollisista suunnitelmista ei olekaan ollut tietoja julkisuudessa.

* * *

Hyvää tässä kaikessa on se, että mediatietojen mukaan molempien laillisten mielenosoitusten osallistujat ovat ilmoittaneet, etteivät kaipaa uusnatsistista puhdistajaporukkaa paikalle. Toivottavasti he suhtautuvat samoin mahdollisiin anarkisteihin ja jättävät reagoimatta miltä tahansa taholta tuleviin provokaatioihin riippumatta siitä kumpaan osapuoleen ne kohdistuvat.

Koko edelle kuvaamani tapahtumaketju ja sen jatkoskenaario ovat sellaisia, että ne olisivat tuntuneet täysin absurdilta vielä vuosituhannen vaihteessa. Mutta tähän nyt kuitenkin on tultu maassa nähdyn politiikan seurauksena. Olisiko sen arkkitehteinä toimineilla poliitikoilla - entinen presidentti Tarja Halonen etunenässä - syytä katsoa peiliin?

Tämän viikonlopun osalta täytyy toivoa, että poliisi onnistuu pitämään väkivaltaiset joukkiot erillään mielenosoittajista paremmin kuin itsenäisyyspäivänä. Ja että suomalainen poliittinen päätöksentekojärjestelmä kykenee jatkossa viemään kansakunnan kehityksen sellaiseen suuntaan, etteivät tapahtumat muutu vieläkin absurdimmiksi.

Mallia epäsuotuisasta kehityksestä voi hakea vaikkapa Pohjanlahden takaa, missä väkivalta on riistäytynyt lähes avoimen sodan asteelle. Suotuisan kehityksen mallia voisi puolestaan hakea esimerkiksi Eila Kännön aikaisista maahanmuuttolinjauksista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jesse Torniainen ja Otanmäen turvapaikanhakijat ovat saaneet tuomionsa
Miksi suomalainen media vaikenee?
Yleisradio nosti äärioikeiston parrasvaloihin, vai nostiko?

Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet

Suomessa on tunnetusti pakkoruotsi. Eli jokaisen suomalaisen on opiskeltava koulussa toista kotimaista kieltä. Perusteluna sille on lähinnä se, että maamme ruotsinkielisen väestönosalla katsotaan olevan oikeus saada palvelua äidinkielellään.

Suomenkielisen väestönosan kannalta pakkoruotsi on melkoinen taakka. Se sitoo ison osan lasten ja nuorten opiskeluun käyttämästä ajasta, jolle saattaisi olla muutakin käyttöä.

Uhraus ei tietenkään ole turha, mikäli opiskeltua kielitaitoa tarvitsee myöhemmin. Valitettavasti tämä on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Itse hoidan työasiani ruotsalaisten kollegoiden kanssa englanniksi ja suomenruotsalaisten kanssa suomeksi -  tosin FST:lle olen antanut yhden kerran haastattelun ruotsiksi ja vapaa-ajalla naapurimaissa matkustellessani olen käyttänyt kieltä silloin tällöin. En koe, että olisin saanut riittävästi vastinetta pakkoruotsiin käyttämälleni ajalle.

Viime aikoina pakkoruotsi on noussut aika ajoin yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Hallitus valmistelee parhaillaan itäsuomalaisille kokeilua, jossa he voisivat korvata pakkoruotsin omia intressejään paremmin palvelevan venäjän opiskelulla. Asiasta on tulossa keväällä lisätietoa.

Sote-uudistuksen yhteydessä pakkoruotsi aiheutti puhetta Pohjanmaalla, missä pieni osa ruotsinkielisten palveluista ollaan siirtämässä Seinäjoelle. Rantaruotsalaiset ovat huudelleet kielioikeuksiensa perään, mihin Osmo Soininvaara (vihr) huomautti, että mihin sitä pakkoruotsia sitten tarvitaan, ellei se kelpaa palveluiden tuottamiseen?

Kolmas esille noussut, ja nähdäkseni pakkoruotsin kannalta kohtalokas, kysymys nousi esille tämän aamun lehdessä. Helsinki on nimittäin rekrytoinut kaksi lääkäriä, jotka eivät osaa Ruotsia. Taustalla lienee lääkärikuntamme nopea kansainvälistyminen, eli ulkomailla syntyneiden ja koulutuksensa saaneiden terveydenhuollon asiantuntijoiden määrän lisääntyminen maassamme.

On tietenkin järkevää, ettei Suomi vaikeuta aivo- ja osaajatuontia keinotekoisilla esteillä - siis sellaisilla kuin pakkoruotsi. Mikäli maamme pystyy houkuttelemaan osaavaa väkeä, on sen käyttö ammattiaan vastaavissa tehtävissä monin verroin järkevämpää kuin samojen ihmisten elättäminen sosiaaliturvalla tai teettämällä heillä hanttitöitä.

Suomen kansainvälistymisen jatkuessa maahamme saapuu erilaisiin - myös julkisiin - tehtäviin yhä enemmän väkeä, joilla ei ole ruotsinkielen taitoa. Hyvä että edes maan pääkielen eli suomen.

Tämä tulee vähitellen luomaan entistä suurempia paineita sekä julkisiin virkoihin vaaditun ruotsinkielen että myös koulujen pakkoruotsin poistamiseksi. Samalla joudutaan miettimään, miten turvata ruotsinkielisten omakieliset palvelut alueilla, joilla heidän määränsä on hyvin pieni.

Suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, voidaan ruotsinkieliset ohjata pakkoruotsinsa opetelleelle tai jopa äidinkieliselle lääkärille, mutta entä pikkukunnissa? Onko ne suljettava julkisissa palveluissa kansainvälistymisen ulkopuolelle? Siis juuri ne paikkakunnat, joille on jo muutenkin vaikea saada osaavaa väkeä julkisiin palveluihin.

Tässä tilanteessa olisi ymmärrettävä, että Suomen ruotsinkielisten oikeuksien suhteen vain yksi asia on varmaa: nykyinen kielipolitiikka on kovaa vauhtia tulossa tiensä päähän. Se tulee muuttumaan joko hallitusti tai hallitsemattomasti.

Jotta muutos ei kärjistyisi suureksi kielisodaksi, olisi myös maamme ruotsinkielisten tunnustettava tosiasiat ja oltava siltä pohjalta asian valmistelussa aktiivisia. Näin maahamme voitaisiin saada kaikkia tyydyttävä kieliratkaisu. Siis sellainen, joka takaisi tyydyttävästi niin suomen-, ruotsin- kuin muunkielistenkin oikeudet täällä Pohjantähden alla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaisaloite ei lisää kansalaisten vaikutusvaltaa
Onko Suomi sulkeutumassa, Antti Blåfield?
Pakkoruotsi ja demokratia

Luottamuksen puute tuottaa rinkebyitä ja poliittisia murhia

Helsingin Sanomissa pohdittiin tänä aamuna sitä, voisivatko Rinkebyn mellakat toistua Suomessa. Jutusta löytyi monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, jotka on syytä nostaa esille.

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaran mukaan "kouluttamattoman ja kieltä osaamattoman työvoiman kysyntä laskee dramaattisesti, ja se on iso yhteiskunnallinen ongelma... jos väestö ei opi kieltä, kouluttaudu tai pääse työelämään, niin nuorisomellakat tulevat Suomessakin tutuiksi". Toki hän lisäsi poliittisesti korrektisti, että "se ei enää ole lähiöongelma tai maahanmuuttajista aiheutuva ongelma vaan paljon laajempi heikosti koulutettujen asia".

Edellisen jälkeen Vaattovaara jatkoi kuitenkin, että "Tukholman lähiöissä maahanmuuttajien osuus lähentelee paikoin sataa, ja ne ovat massiivisia lähiöitä kaukana kaupungin keskustasta. Meillä maahanmuuttajien osuus on maksimissaankin 30–40 prosenttia. On paremmat mahdollisuudet tehdä jotain."

Hetkinen. Somalit oli ensimmäinen suuri maahanmuuttajaryhmä, joka on meillä ja muualla assosioitu integroitumisongelmiin. Heistä ensimmäiset saapuivat maahamme vuonna 1990. Siis 27 vuotta sitten. Toisin sanoen 27 vuoden aikana joidenkin kaupunginosien maahanmuuttajataustaisten osuus on kasvanut käytännöstä nollasta 30-40 prosenttiin.

Ei siis tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, ettei mene kauaa kun meilläkin on kaupunginosia, joissa yli puolet asukkaista ei puhu äidinkielenään kotimaisia kieliä.

* * *

Helsingin Sanomien jutussa oli puhetta myös siitä, kuinka suomalaisessa rakennuspolitiikassa on vältelty ongelmalähiöiden synnyttämistä sekoittamalla vuokra-asumista ja omistusasumista keskenään. Tähän Vaattovaara kuitenkin huomautti, että "kun keskiluokka valitsee asuntoa, niin se tietää, minne se ei menisi."

Tämä pitää paikkansa. Olisi mahdotonta kuvitella, että ostaisin ison asunnon vaikkapa Turun Varissuolta. Saati, että haluaisin lastenlasteni elävän nuoruutensa siellä. Ja jos nykyisen asuinalueeni kehitysmaista peräisin olevan väestön osuus lähtisi nopeaan nousuun on aivan varmaa, että myisin kotini mahdollisimman nopeasti ja katsoisin uuden jostain muualta.

Käyttäytymismalliani kutsutaan white flightiksi eli valkoisten paoksi. Wikipedian mukaan ilmiötä esiintyy Suomessa jo nyt ainakin Espoon Suvelassa, Vantaan Länsimäessä ja Helsingin Kallahdessa.

Lienee siis varsin todennäköistä, että mainitut kaupunginosat muuttuvat nopeasti asukasrakenteeltaan Rinkebyn kaltaisiksi. Sitten ei - ainakaan jos uskomme Vaattovaaraa - ole enää aikaa "tehdä jotain", vaan ongelma on konkreettisesti kaduilla.

* * *

Edellä siteeraamassani jutussa kerrottiin ikävänä yksityiskohtana, että professori Vaattovaara on saanut julkisten esiintymistensä jälkeen sähköpostiinsa vihapuhetta - kaikesta päätellen henkisesti häiriintyneiltä rasisteilta. Se on tietenkin törkeää, eikä missään suhteessa hyväksyttävää.

Vihapuhetta lienee saanut myös Hollannin Vapauspuolueen puheenjohtaja Geert Wilders. Se taitaa kuitenkin olla pienimmästä päästä hänen ongelmiaan, sillä aamun lehti tiesi kertoa hänen turvallisuudestaan vastaavan salaisen palvelun agentin tulleen pidätetyksi.

Syynä oli jutun mukaan se, että agentti oli toimittanut tietoja rikollisjärjestöille. Tietojen tai niiden vastaanottajan luonteesta ei kuitenkaan kerrottu sen enempää. Wilders ja hänen puolueensa kuitenkin keskeyttivät vaalikampanjansa pidätyksen jälkeen.

Keskeyttäminen lienee järkevää, sillä Hollannissa on jo vanhastaan kokemusta maahanmuuttokritiikkiä esittäneiden ihmisten poliittisista murhista. Elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhattiin sen jälkeen kun hän oli tehnyt elokuvan, joka nosti esille musliminaisten sorretun aseman. Murhaaja oli islamilainen maahanmuuttajamies.

Samanlaisen kohtalon koki hollantilainen seksuaalivähemmistöön kuulunut maahanmuuttokriittinen poliitikko Pim Fortuyn, joka päätti päivänsä kantahollantilaisen ympäristöaktivistin murhaamana. Wildersiä voi pitää Fortuynin perinnön jatkajana Hollannin nykypolitiikassa.

Nähtäväksi jää, miten nyt nähty pidätys vaikuttaa maaliskuun puolivälissä käytäviin Hollannin vaaleihin. Kampanjan keskeytyminen voi sinänsä verottaa Wildersin puolueen kannatusta, mutta toisaalta se tuottaa myös sellaista julkisuutta, jota ei voi rahalla saada. Ja joka saattaa hyvinkin tuottaa sympatiaääniä Vapauspuolueelle.

Joka tapauksessa tieto agentin pidättämisestä kertoo Hollannin yhteiskunnan poikkeavan oleellisesti suomalaisesta. Meillä ei ole minun muistini mukaan kertaakaan keskeytetty vaalikampanjointia turvallisuussyihin vedottuna. Ei yksittäisiä tapahtumia, eikä varsinkaan jonkin puolueen koko kampanjointia.

* * *

Hollannin-uutisten jälkeen oli mukava lukea Helsingin Sanomien juttu, joka käsitteli ihmisten halua auttaa tuntemattomia. Sen mukaan "helsinkiläisten halu auttaa tuntematonta ihmistä on Helsingin yliopiston kaupunkitutkijoiden tuoreen tutkimuksen mukaan kansainvälisesti verrattuna ihailtava".

Lukunautintoa varjosti kuitenkin se, että asiaa tutkinut Venla Bernelius pohti jutussa avoimeksi jääneistä asioita. "Onko niin, että meillä ei vielä ole niin äärimmäisen huonoja alueita kuin Chicagossa? Emme tiedä, onko solidaarisuus jo osin murentunut meilläkin".

Kansalaisten solidaarisuus ja luottamus toisiinsa ovat äärimmäisen tärkeäitä asioita. Chicagossa luottamuksen puute näkyi esimerkiksi erään helleaallon aikana.

Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet tehdä sitä ryöstöjen pelossa. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

On siis toivottava, että Suomessa säilyy jatkossakin luottamus ihmisten kesken. Tosin on todettava, että toivomus voi käydä toteen ainoastaan, mikäli sen eteen tehdään ennaltaehkäisevää työtä.

Se vaatii poliitikoilta ja kansalta viisautta: yhteiskuntarakenteita ei voi horjuttaa liiaksi ilman Rinkebyssä tai Hollannissa toteutuneiden riskien rantautumista meille. Sitä paitsi kerran menetettyä luottamusta on tunnetusti vaikea saada takaisin. Saati kokonaista luottamusyhteiskuntaa.

Aikaisempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Polarisaation ensimmäiset uhrit ovat empatia ja ihmimillisyys
Feministipuolue ja inhimillinen turvallisuus
Oletko valmis panemaan naiset nyrkin ja hellan väliin?

Tiede on hyödyllisin instituutiomme

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käytetty merkittäviä puheenvuoroja siitä, kuinka tieteestä ja tutkimustiedosta saataisiin suurin mahdollinen hyöty. Ensin emeritusprofessori Jouko Tuomisto totesi, että poliitikkojen tietotarpeisiin ei voida vastata yksittäisillä tutkimushankkeilla, vaan tieteentekijöiden politiikkasuositukset syntyvät tutkijoiden ammattitaidon kautta.

Tutkijoiden ammattitaito puolestaan syntyy yksittäisten tutkimushankkeiden myötä. Tekemällä itse kansainvälisen tason tutkimusta syntyy suhteita muun maailman tutkijoihin ja tietoisuus siitä, mitä nämä ovat saavuttaneet.

Esimerkkinä Tuomisto mainitsi, että "suurinta osaa uusista hoitokeinoista ei keksitä Suomessa. Huippulääkärit tietävät, mitä maailmalla tapahtuu, ja he ottavat hoidot sieltä omaan käyttöön. Ei sosiaali- ja terveysministeriö voi sanoa: ­kehittäkää pallolaajennustekniikka, koska liian moni kuolee sydän­infarktiin."

Tuomisto näki edelleen, että tieteellisen tiedon toimittaminen poliittisille päätöksentekijöille on ensisijaisesti valtion tutkimuslaitosten tehtävä. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys: siinä missä yliopistot tuottavat tutkimuksen lisäksi tohtoreita ja maistereita, ovat tutkimuslaitokset olemassa tieteellisen tiedon tuottamisen lisäksi poliittisten neuvojen ja käytännön sovellusten tarpeen tyydyttämiseksi.

Tuomiston kirjoitusta kommentoi emeritusprofessori Erkki Annila. Hänen mukaansa tutkimuslaitosten tehtävää ei saisi rajata pelkästään soveltavaan tutkimukseen, vaan myös niissä tarvitaan perustutkimusta. Perusteluksi hän esitti, aivan oikein, että: "usein pitkäaikaisella perustutkimuksella on löydetty ratkaisu myös käytännön ongelmiin. Perustutkimuksen kautta tiede ja asioiden ymmärtäminen menevät eteenpäin."

Vielä selvemmin asian on tiivistänyt professori Jarkko Hantula: "ilman perustutkimusta ei voi kehittää soveltavaa tutkimusta. Ilman soveltavan tutkimuksen osoittamaa suuntaa ei kukaan voi lähteä tekemään tuotekehitystä. Eikä ilman tuotekehitystä synny uusia tuotteita."

Edelle kirjoitetun perusteella on selvää, että perustutkimusta on harjoitettava niin yliopistoissa kuin tutkimuslaitoksissakin: vain siten suomalaisesta tiedejärjestelmästä voidaan saada irti kaikki mahdollinen. Lisäksi on toivottava - ellei suorastaan vaadittava - että niin poliitikot kuin yrityksetkin hyödyntäisivät maassamme tuotettua tietoa ja osaamista täysimääräisesti tehdäkseen parhaita mahdollisia päätöksiä ja tuotteita suomalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Lopetan tämän kirjoituksen muistuttamalla arvoisaa lukijaani siitä, että tieteenfilosofi Uskali Mäki on todennut tieteen olevan "mahtavin instituutiomme. Se on tiedollisesti ylivoimainen, hyödyllisin ja moraalisesti ryhdikkäin". Mäen lausuman totuudenmukaisuuden voi jokainen varmistaa katsomalla ympärilleen ja vertaamalla näkemäänsä siihen, mitä vaikkapa keskiaikainen esivanhempi olisi nähnyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Ihmiskokeita
Avaimia tulevaisuuteen

Itsepetos keskuudessamme

Stand-up-koomikko Tomi Walamies on jo vuosia kertonut vitsiä, jota monet suvaitsevaiset kantasuomalaiset pitävät rasistisena. Toistettakoon se tähän alkajaisiksi.

"Pidän outona väitettä, etteivät maahanmuuttajat sopeudu. Sopeutuvat todella hyvin! Esimerkiksi kaikki tuntemani miespuoliset muslimit, jotka asuvat Suomessa, käyttävät alkoholia. Olin asiasta hämilläni: ´Eikö teidän uskontonne kiellä tuon?´ Jokainen vastasi samalla lailla: ´Ei ole niin ­tarkkaa´. 

Rupesin tutkimaan asiaa, ja selvisi, että he saavat juoda. Kun muslimi on länsimaissa, hän on ­Allahin selän takana. Aika kätevää. Mutta sikäli outoa, että Allah on kaikkivoipainen, mutta ei osaa kääntyä."

Vitsi on vanha, eikä siksi naurata itseäni ainakaan luettuna. Rasistinen se ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin tarina ihmisille yleisestä itsensä pettämisestä eli älyllistä epärehellisyyttä. 

* * *

Itsensä pettämistä on kaikkialla. Aloitan Walamiehen vitsin innoittamana uutisesta mieltään osoittaneista kieltävän päätöksen saaneista irakilaisista turvapaikanhakijoista. 

He kysyivät toimittajalta: "kun hallinto-oikeudesta tulee kielteinen päätös, vastaanottokeskukset lähettävät ihmiset pois. Mihin he menevät? He menevät ulos pakkaseen, perheetkin. Miltä sinusta tuntuisi valita tämän ilman ja sodan keskelle palauttamisen välillä."

Siis hetkinen: miten niin pakkanen tai palauttaminen Irakin sotaan? Tokihan Mosulin kaupungissa on menossa sota, mutta ihmiset ovat jo palaamassa sinnekin eivätkä taistelutoimet ulotu muualle maassa. 

Sitä paitsi Helsingissä mieltään osoittavien ihmisten ei tietenkään ole pakko palata Irakin sota-alueelle. Niinpä mielenosoituksen syynä eivät ole irakilaisen mainitsemat vaihtoehdot, vaan mitä ilmeisimmin itsepetos, jonka mukaan kaksoisvirtain maasta tulleet uskovat, että Suomi pitäisi heistä edelleen huolta samalla tavalla kuin ennen kielteistä turvapaikkapäätöstä. 

Mitä todennäköisimmin heitä kannustavat tähän itsepetokseen myös sellaiset henkilöt jotka saavat leipänsä maahanmuuttobisneksestä. Mutta myös sellaiset, jotka pettävät itseään ja muita suomalaisia tarjoamalla hyvän hyvyyttään laittomasti maassa oleville irakilaisille erilaisia ilmaisia palveluksia, kuten vaikkapa perustason ylittäviä terveydenhoitopalveluja.

* * *

Itsepetosta esiintyy myös politiikassa. Räikeimmin se näkyy silloin, kun poliitikko siirtyy oppositioon ja ryhtyy moitiskelemaan samanlaisia hallituksen päätöksiä, joita on edellisellä hallituskaudella ollut itse tekemässä. Hyvän esimerkin tarjoaa Demokraatti-lehti, jonka emopuolue oli vielä keväällä 2015 hallituksessa leikkaamassa koulutuksesta, mutta joka jo seuraavana syksynä moitiskeli kovin sanoin nykyhallitusta samasta synnistä. 

Toki koulutusleikkaus on kansakunnan itsepetos, mutta nykyisessä opposition ja hallituksen sanailussa näen vahvasti ilmiön, jossa "pata kattilaa soimaa, musta rinta kummallakin". 

Näin siitä huolimatta, että soimaajien itsensäkin luulisi ymmärtävän Suomen voivan ylläpitää korkeaa elintasoaan vain muita paremman osaamisen avulla. Peltoa käsin kuokkimalla tai halpaa bulkkitavaraa markkinoille tuottamalla elintasomme ajautuu vääjäämättä samalle tasolle niiden maiden kanssa, joissa ihmiset osaavat vain kuokkia peltoja ja tuottaa muita halvemmalla bulkkitavaraa.

Valaiseva oli myöskin Merja Kyllösen (vas) haastattelu, jossa tämä totesi suomalaisten olevan hyväntahtoisia hölmöjä, joiden pitäisi oppia kiertämään tehtyjä sopimuksia. Näin siksi, että myös muut EU-maat ajelevat sopimusten suhteen kaksilla rattailla, ja saavat toiminnastaan hyötyjä. Niinpä.

Mutta voisiko kuitenkin olla niin, ettei Kyllönen ole ymmärtänyt asian toista puolta. Mitäpä muuta EU-maiden Kreikka-politiikka on ollut kuin toistuvia EU:n sääntöjen joustavia tulkintoja ja itsepetosta. 

Kreikka ei ole joustavista sopimusten kiertelemisestä huolimatta selvinnyt ongelmistaan, eikä tule selviämään. Viimeksi tämän asian totesi Nordean pääanalyytikko. Ja juuri siksi Kreikan asia nousi eilen jälleen kerran kokouksen aiheeksi. 

* * *

Mutta ei itsepetos kuulu pelkästään puolestaloukkaantujille, maahanmuuttajille tai politiikoille. Itsepetosta on myös urheilussa. Siellä Juha Miedon "itsensä sukkurointi" on positiivinen itsepetos, jonka avulla saa resursseistaan kilpaladulla aivan kaiken irti. Parhaimmillaan syntyy se kuuluisa "pöljä päivä".

Norjan hiihtoliiton päätös langettaa Therese Johaugille sääntöjen mukaan minimissään kahden vuoden kilpailukiellon arvoisesta teosta yhden vuoden ja kuukauden mittainen sanktio on puolestaan vuonomaalaisten kollektiivinen itsepetos, jonka seurauksena taistelu urheilua nakertavan doping-ongelman ratkaisemiseksi astui pitkän loikan taaksepäin: ellei sääntöjä sovelleta oikein, ei niitä myöskään kunnioiteta. 

Tästä asiasta kertoi eilen Mikko Marttinen, joka julkaisi Norjan hiihtoliiton innoittamana tuleville dopinghuijareille uudet toimintatavat, joilla voi minimoida kemiallisen valmennuksen riskit. Jotain kertoi myös yleensä suulaan suomalaisen maastohiihtäjän Sami Jauhojärven hiljaisuus. Itse jään seuraamaan jännityksellä liittyvätkö myös kansainvälinen hiihtoliitto ja maailman antidopingtoimisto norjalaiseen itsepetokseen.

* * *

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta ehkäpä edelle kirjoitettu riittää. Jo sen perusteella on selvää, että itsepetos on ihmisille lajityypillinen piirre. Se saattaa auttaa meitä huippu-urheilijoiden tapaan joskus ylittämään itsemme, helpottaa viinaa juovien muslimien elämää uskontonsa sääntöviidakossa tai nostaa poliittisten toimijoiden kannatusta vaalikentillä. 

Toisaalta juuri itsepetos on se piirre, joka saattaa meidät lankeamaan korruptioon ja epärehellisyyteen, johdattaa hyvää tarkoittavia ihmisiä harhaan tai hukkaamaan omaisuuksia mahdottomiin projekteihin. Ihmiselle tyypillisenä piirteenä itsepetos ei myöskään poistu keskuudestamme; eikä meille siksi jää muuta mahdollisuutta kuin hallita taipumustamme tosiasioiden kieltämiseen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Irakilaiset kieltäytyvät poistumasta

Miksi EU on epäonnistunut?

Media ja pahuuden ilmentymät

Somalien diasporan loppu?

Somaliassa tapahtui pieni ihme. Sekasorrostaan tunnettu valtio sai uuden presidentin ja vanha suostui mukisematta jättämään vallan seuraajalleen. Sellainen on Afrikassa kohtuullisen harvinaista, ja maanosa sekasorrosta nousevissa valtioissa suorastaan poikkeuksellista.

Itse vaali ei ollut demokraattinen, vaan Somalian klaanijärjestelmän suorittama prosessi. Voittaja ei kuitenkaan tullut suurimmasta klaanista vaan vasta seuraavasta. Se on hyvä merkki.

Kaiken kaikkiaan presidentinvaali ja sen tuloksen hyväksyminen vahvistivat, että Somalia on turvallinen maa, jonka kehittämiseen kaikkien somalien olisi hyvä osallistua. Siksi olisi hienoa, mikäli isänmaanrakkaus houkuttaisi myös Suomessa ja muissa länsimaissa koulutusta saaneet, mutta rasismin tai muiden syiden takia ilman työpaikkaa jääneet osaajat rakentamaan isiensä ja äitiensä kotimaata.

Eikä mikään tietenkään estä myös Suomessa menestyksellistä työuraa tehneitä somalialaistaustaisia palaamasta kotimaahansa. Uudelleenrakentamisen aikahan on tunnetusti nopean talouskasvun ja siten yritteliään ihmisen vaurastumisen kannalta parasta aikaa. Siksi asiansa taidokkaasti hoitava paluumuuttaja voi nostaa itsensä ja jälkeläisensä Somalian tulevan talouseliitin joukkoon juuri nyt!

Länsimaissa sivistystä saaneiden somaleiden paluun myötä maan talouselämä saisi piristysruiskeen, joka voisi kiihdyttää talouskasvua entisestään. Ajan myös nopea kehitys vahvistaisi keskushallintoa ja ajaisi myös maan joitakin osia edelleen terrorisoivan Al-Shabaabin entistä ahtaammalle. Tämä rauhoittaisi Somaliaa entisestään mikä luonnollisesti loisi uutta pohjaa kehitykselle.

Toivotan siis Somalian uudelle presidentille onnea ja menestystä korkean tehtävänsä hoitamisessa. Ehkäpä hän jää historiaan miehenä, joka palautti sekasortoisen Somalian lopullisesti kansakunnaksi kansakuntien joukkoon ja yhdisti diasporaan joutuneet kansalaisensa. Ja aloitti näin Afrikan sarvessa uuden kukoistuksen ajan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
EU voisi tukea Irakin ja Somalian taloutta
Paratiisi
Suoraan somalin suusta

Somalian jääpallojoukkue valaisi kotoutumisen olemusta

Usein puhutaan maahanmuuttajien kotouttamisesta tai sen puutteesta. Harvoin on kuitenkaan julkisuudessa pohdittu sitä, mitä kotoutuminen tarkalleen ottaen on.

Ruotsissa on Afrikan sarvesta tulleiden keskuudessa innostuttu jääpallosta jopa siinä määrin, että Somalialla on edustusjoukkue lajin MM-kilpailuiden B-sarjassa. Suurta menestystä ei ole vielä tullut, sillä Ilta-Sanomat kertoi joukkueen kärsineen 19-0 tappion Tshekille. 

Tappio ei kuitenkaan ollut lehden varsinainen uutinen, vaan somalipelaajien pinnan kärähtäminen 16-0 tilanteessa ja sitä seuranneet mailalla vastustajan päähän kohdistetut lyönnit. Tällaista käytöstä ei ole totuttu näkemään jääpallokentillä, joilla luistimilla taidokkaat pelaajat sommittelevat kuvioitaan vain vähäiset suojavarusteet yllään.

Oleellista tässä uutisessa on se, että jääpallokentän tapahtumat osoittavat maahanmuuttajien kotoutumisen olevan paitsi uuden kotimaan tapojen oppimista, mistä jääpalloharrastus on hieno esimerkki, niin myös lähtömaan kulttuurista poisoppimista. 

Vaan mitähän tähän mahtavat sanoa ne, jotka kaipaavat maahanmuuttajien oman kulttuurin tukemista ja ylläpitämistä vastaanottajamaan veronmaksajien varoilla? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uusturkulaisten liikuntapalvelut

Hyvin kotoutuneita somaleita

Pyhittääkö tarkoitus epärehelliset keinot?

Länsimaisen demokratian kiirastuli

Aamun lehti julkaisi joukon kirjoituksia, joita oikeastaan yhdisti kysymys länsimaisen demokratian syvimmästä olemuksesta. Siis siitä hetkestä, jolloin kansa käyttää vaaliuurnilla valtaa valitakseen seuraavien vuosien poliittiset linjaukset.

Demokratian kannalta ja äänestäjän oikeusturvan osalta keskeistä on vaalikampanjassa annettujen lupausten pitäminen. Niiden osalta monissa paikoissa on tullut tavaksi unohtaa lupaukset heti kun on päästy vallan kammareihin.

Tästä lehti tarjosi loistavan esimerkin. En nimittäin muista Suomessa koskaan ennen vaaleja kannatetun koulutuksesta leikkaamista. Ja kuitenkin niin on tehty sekä edellisen että nykyisen hallituksen aikana.

Mikä huvittavinta, eilisessä puoluejohtajien suuressa koulutuskeskustelussa vasemmistopoliitikot sortuivat röyhkeään hömppäpopulismiin joko ilmoittamalla katuvansa edellisen hallituksen leikkauspäätöksiä (Antti Rinne, sd), käyttäneensä tuolloin koko leikkausvaran (Li Andersson, vas) tai suorastaan vastustaneensa Kataisen kabinetissa tehtyjä leikkauksia (Ville Niinistö, vihr).

Kauniiksi lopuksi kaikki osallistujat Sampo Terhoa (ps) lukuun ottamatta lupasivat ehdottomasti pidättäytyä koulutusleikkauksista jatkossa. Terhokaan ei niitä kannattanut, mutta totesi inhorealistisesti, ettei turhia lupauksia kannata antaa, vaan ensin on saatava maan talous kuntoon.

Suomen poliittisessa järjestelmässä lupausten antaminen ja pitäminen lienevät vielä löyhemmässä yhteydessä toisiinsa kuin monissa muissa maissa. Syynä on maamme poliittinen hajanaisuus, joka pakottaa monien puolueiden yhdessä muodostamiin hallituksiin, joita perustettaessa kukaan ei saa läpi kaikkia tavoitteitaan.

Siten meillä kaikki vallanpitäjät joutuvat käytännön pakosta pettämään osan vaalilupauksistaan. Tämä on yhtäältä suuri ongelma, mutta toisaalta myös tae sille, ettei suomalainen poliittinen järjestelmä tuota kovin helposti pahoja ylilyöntejä. Sikäli suomalainen demokratia on ääritapaus Manner-Euroopalle tyypillisestä demokratiasta, joka perustuu useiden puolueiden konsensukselle.

Toisin on kahden mahtipuolueen anglosaksisissa maissa. Siellä on totuttu poliittisiin äkkikäännöksiin koska hallituksen muodostaa yksi ainoa puolue. Toki siinäkin tilanteessa yksittäiset ehdokkaat joutuvat syömään omia lupauksiaan, mikäli ne ovat ristiriidassa heitä mahtavampien puoluepukareiden ajaman linjan kanssa.

Anglosaksisten lupausten pitäminen on saanut viime aikoina aivan uuden ulottuvuuden. Ensin Brittien edellinen pääministeri David Cameron yritti pysyä vallassa lupaamalla kansanäänestyksen maansa suhteesta Euroopan Unioniin. Hän sai tavoittelemansa vaalivoiton ja piti kiinni lupauksestaan. Seurauksena Iso-Britannia ilmoittautui ensimmäiseksi maaksi, joka irtoaa EU:sta.

Tämän aamun lehti tiesi kertoa, etteivät brittipoliitikot halua kävellä kansalaistensa yli vaikka parlamentilla olisikin valta pysäyttää eroprosessi. Taustalla lienevät ainakin osittain mielipidetiedustelut, jotka kertovat tehdyn äänestysratkaisun pitävän edelleen.

Vielä suurempaa kohua aiheuttanut vaalilupausten pitämisepisodi on käynnissä maailman ainoassa todellisessa suurvallassa. Siellä Donald Trump tuli valituksi varsin merkittävien muutosten ajajana. Eikä valtaannousu ole suinkaan johtanut annettujen lupausten pettämiseen, vaan niiden pikaiseen liikkeelle panemiseen.

Aamun lehti kokosi Trumpin ensimmäisen viikon tärkeimmät päätökset eli lupausten pitämiset. Tämän näppäimistön takaa osa niistä näyttäytyy hyvinkin järkevinä, mutta toiset vähintäänkin haastavina niin amerikkalaisille kuin meille ulkomaalaisillekin.

Esimerkiksi Trumpin päätös vaatia eurooppalaisilta Natomailta vahvempaa vastuunottoa omasta puolustuksestaan on amerikkalaisittain ymmärrettävä ja oikeudenmukainen lopettaessaan eurooppalaisten maiden puolustuspoliittisen vapaamatkustamisen setä Samulin suojaavien siipien alla. Samoin hänen linjauksensa korvata syyrialaisten pakolaisuus USA:ssa kriisimaan lähialueille perustettavilla, ja amerikkalaisten tukemilla, pakolaisleireillä on äärimmäisen kustannustehokasta ja järkevää kriisinhoitoa.

Toisaalta Trumpin hyökkäykset maailman vapaakauppaa vastaan eivät lopulta ole eduksi Yhdysvalloille eivätkä ainakaan Suomen kaltaiselle vientikaupasta riippuvalle taloudelle. Amerikkalaisten kannalta ehkä tyhmintä on Meksikon ajaminen talousongelmiin, jotka kiihdyttävät entisestään laittomien siirtolaisten vyöryä kohti pohjoista. Nähtäväksi jää, pystyykö Trumpin lupaama muuri estämään tuon kansainvaelluksen.

Abortin vastustaminen lienee konservatiivisten republikaanien nuoleskelua, koska Trump tarvitsee heidän tukeaan, ja siten muistuttaa niitä lehmänkauppoja joita Suomessa joudutaan tekemään kaikissa hallitusneuvotteluissa. Täältä pohjantähden alta katsottuna linjaus on vakavassa ristiriidassa naisten ihmisoikeuksien kanssa ja muistuttaa pikemminkin paluuta keskiaikaan kuin järkevää poliittista toimintaa, vaikka meilläkin on jopa hallituksessa samaa linjaa ajava puoluejohtaja eli Timo Soini (ps).

Sivumennen sanoen aamun lehden toimitus tunnusti kirjoituksessaan myös punavihreää väriä. Tarkoitan seuraavaa tekstinpätkää: "todellista muukalaisvihaa Trump lietsoo määrätessään viikoittaisia raportteja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Se lietsoo uuteen väkivaltaan."

Toimitus saattaa olla väitteessään oikeassa tai olla olematta. Selvää on kuitenkin, että niin kauan kuin pakolaisia otetaan vastaan humanitaarisista syistä, on koko lystin maksajilla oikeus olla tietoinen myös seurauksista. Näin on Yhdysvalloissa ja myös Suomessa. Toimituksen vaatimukset tiedon pimittämisestä kuuluvat diktatuureihin - eivät demokratiaan.

Poliittista punaviherväriä lehti tunnustaa myös julkaisemassaan kolumnissa. Siinä toimittaja Pirkko Kotiranta kertoilee unettavasta taiteesta ja päättää koko juttunsa virkkeeseen, jonka mukaan "maailmahan makaa nyt niin, että kaikkein mieluiten sitä vaipuisi karhun lailla syvään talvi­uneen. Neljäksi vuodeksi."

Palatakseni itse asiaan. Nyt nähtävillä olevat maailmanpoliittiset tapahtumat osoittavat näiden aikojen muodostavan maailmanpoliittisen kehityksen murroskohdan. Demokratian eri variantit tuottavat hyvin erilaista politiikkaa - siinä missä anglosaksiset kaksipuoluedemokratiat tuottavat dramaattisia äkkikäännöksiä, ovat mannereurooppalaiset monipuoluedemokratiat kriisissä itse rakennettujen ongelmien kanssa.

Lähi-idästä ja osin Afrikasta tulleet humanitaariset maahanmuuttajat sekä Etelä-Euroopan talouskriisit ovat luoneet kansalaisten mieliin vahvan demokratiavajeen. Konsensuspolitiikasta seurannut kyvyttömyys vastata haasteisiin ovat saaneet selkeitä vastauksia ongelmiin tarjoavat kansallista etua ajavat liikkeet, kuten Ranskan Kansallinen rintama, Hollannin Vapauspuolue tai Ruotsidemokraatit, yhä suurempaan kannatukseen.

Tämän tien yksi edelläkävijä on ollut Suomen Perussuomalaiset. Puolue saavutti meikäläisittäin suuren vaalivoiton, ryhtyi hallitusvastuuseen, mutta ei pystynyt ainakaan heti pysäyttämään ihmisten kokemia suuria epäkohtia kuten Kreikkaan valutettavia veronmaksajien rahoja tai väkivaltarikollisuutta kasvattavaa maahanmuuttoa kehitysmaista.

Nykyinen länsimaiden poliittinen tilanne jättää avoimeksi kysymyksen länsimaisen demokratian tulevaisuudesta. Kumpi on lopultakin parempi kansalaisille: anglosaksinen epävarmuutta tuottava poukkoilu vai mannereurooppalainen jatkuvuus, jonka kyky reagoida nopeasti ilmaantuviin haasteisiin on luvattoman heikko.

Toisin kuin kolmunisti Kotiranta, itse en haluaisi tämän murroksen koittaessa olla missään tapauksessa syvässä talviunessa vaan seurata kiihkeästi sitä, mitä tulevaisuus tuottaa tullessaan - ja samalla vaikuttaa siihen niillä keinoilla, joita itselläni on käytössä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyväksyykö maailman vapain lehdistö demokratian?
Halveksiiko Anu Vehviläinen demokratiaa?
Populismi ja demokratia - identtiset kaksoset?

Moniavioisuuden korkea hinta

Lienee hyvin tunnettu tosiasia, että naiseton nuori mies on uhka ympäristölleen. Tästä esimerkin tarjoaa islamilaisten valtioiden epävakaus. Sen taustalla on yhtenä tekijänä mitä todennäköisimmin islamin miehille sallima polygamia eli moniavioisuus, jonka seurauksena naisia riittää vain osalle miehistä.

Tänä aamuna meille kerrottiin kaksi sukupuolten suhteellisiin osuuksiin liittyvää uutista. Niistä ensimmäinen koski helsinkiläisten nuorten naisten ylimäärää suhteessa samanikäisiin miehiin.

Käytännössä uutinen selittänee osaltaan sitä, miksi Helsinkiä pidetään nykyisin yhtenä maailman turvallisimmista kaupungeista. Siinä suhteessa se on muiden eurooppalaisten kaupunkien joukossa.

Kääntöpuolena Helsingin naisistumisella on suomalaisten maalaismiesten riski jäädä naimattomiksi, mikä saattaa lisätä pikkutaajamien rikollisuutta. Epätervettä kehitystä ehkäisee kuitenkin tehokkaasti väkimäärän yleinen väheneminen, mikä estää nuorten miesten jengiytymistä.

Toinen päivän uutisista kertoi Ruotsin väkiluvun saavuttaneen 10 miljoonan ihmisen rajan. Lisäys on ollut nopeaa, sillä maata asutti tasan yhdeksän miljoonaa ihmistä vain 13 vuotta sitten.

Jutun mukaan selitys väkimäärän kasvulle löytyy sekä Suomea korkeammasta syntyvyydestä, että suuresta maahanmuutosta. Jälkimmäisestä on puolestaan seurannut sukupuolten osuuksien nyrjähtäminen miesvoittoiseksi. Tämä lienee yksi niistä syistä, miksi uusruotsalaisten asuttamissa lähiöissä esiintyy säännöllisesti järjetöntä väkivaltaa ja paikkojen tuhoamista.

Tässä suhteessa on mielenkiintoista panna merkille myös se, että Suomessa moniavioisuutta esiintyy eniten somaliväestöllä. Somalinaisista lähes puolet on "yksinhuoltajia" eli käytännössä miestensä kakkos- tai kolmosvaimoja. Siten merkittävä osa somalimiehistä on oman kulttuurinsa piirissä naisettomia.

Ongelmaa ei helpota se, etteivät kantasuomalaiset naiset ole juurikaan kiinnostuneita somalimiehistä, vaikka saattavatkin ottaa puolisoikseen muita maahanmuuttajamiehiä. Siten Afrikan sarven uroiden naispulaa ei helpota edes Helsingin naimattomien naisten suuri joukko.

Tässä yhteydessä on huomattava, että somalien kokonaisrikollisuusaste on yli 2,5-kertainen suhteessa kantasuomalaisiin. Rikollisuusaste on samaa luokkaa niinikään moniavioisuutta harrastavien irakilaisten ja iranilaisten kanssa, mutta kuitenkin pienempi kuin merkittävästi vähälukuisempien gambialaisten, sudanilaisten ja kongolaisten.

* * *

Edelle kirjoitettua taustaa vastaan on tietenkin mietittävä, mistä ratkaisu ongelmaan. Perheenyhdistäminen luonnollisesti helpottaisi esimerkiksi somalialaisten naisten ja miesten määrän välistä suhdetta, mutta polygamiasta johtuen ei suinkaan poistaisi sitä. Lisäksi helppo perheenyhdistäminen olisi suuri vetovoimatekijä humanitaarisen maahanmuuton kaapuun verhotulle elintasopakolaisuudelle.

Siksi perheenyhdistämisiä kestävämpi ratkaisu somaleiden ja muiden moniavioisten maahanmuuttajien aiheuttamalle ongelmalle löytyisi kantasuomalaisista naisista. Jos he suostuisivat somaleiden naimakaupoissa tyhjän panteiksi joutuneiden "jäämämiesten" puolisoiksi, saattaisi näiden aiheuttama uhka koko yhteiskunnalle vähentyä. Samalla nuorten helsinkiläisnaisten miespula helpottaisi.

Kestävin ratkaisu lienee kuitenkin Suomeen asettuneiden somalimiesten määrän pitäminen mahdollisimman pienenä. Eli käytännössä heidän humanitaarisen maahanmuuttonsa lopettamista tai ainakin voimakasta rajoittamista.

Ruotsin osalta tilanteeseen on enää vaikea löytää ratkaisua. Voimakas maahanmuutto on johtanut tilanteeseen, jossa maahanmuuttajamiehille ei riitä naisia edes kantaruotsalaisnaisista. Ei etenkään, mikäli sielläkin osa tulijoista on polygamisia.

Tästä(kin) syystä on varsin helppo ennustaa, että 200 vuotta yhtenä maailman vakaimmista yhteiskunnista tunnetusta Ruotsista on tulossa aiempaa epävakaampi. Vielä toistaiseksi maahanmuuttajamiesten aiheuttama levottomuus on keskittynyt tiettyihin meilläkin tunnettuihin lähiöihin, mutta nopeasti kasvava tulijaväestö on parhaillaan kansoittamassa myös vielä ruotsalaisenemmistöisinä pysyneitä kaupunginosia, kokonaisia kaupunkeja ja jopa pikkukyliä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että tiettyjen kulttuurien piirissä yleinen polygamia on yksi niistä tekijöistä, joka on syytä muistaa puhuttaessa maahanmuuttopolitiikasta. Mitä yleisempää se on tulijoiden kulttuurissa, sitä suurempi riski tuohon kulttuuriin kuuluvien miesten asuttaminen länsimaiseen yhteiskuntaan on.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pika-avioliittoja turvapaikanhakijoille
Moniavioisuus ja maahanmuuttopolitiikan seuraukset Ruotsissa
Vihreät nuoret prostituution, tasa-arvon ja ISISin asialla