Suosittua juuri nyt!

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heikki Ylikangas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heikki Ylikangas. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. joulukuuta 2025

Helsingin sanomat ja jatkosodan alun tapahtumat

Sallittakoon pieni kommentti yhdestä eilisen ja tämän päivän aiheesta. Tarkoitan sitä kun Helsingin sanomat teki jutun otsikolla, jonka mukaan "Elina Valtonen unohti jatkosodan televisiossa". 

Siinä väitettiin, että Suomi olisi hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941 eli jatkosodan alussa. Tämä herätti monella taholla parranpärinää ja ehkä huulipunan roiskettakin, koska on kiistaton tosiasia, että jatkosodan sotatoimet aloitti Neuvostoliitto.

* * *

Wikipedian kertoo asiasta  – heti väliotsikon "Sota alkaa" alla – näin. "Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla.

Saman lähteen mukaan "tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa."

Sekä edelleen Wikipediaa lainaten: "kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi. Vielä samana päivänä 25.6. pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.... Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen."

* * *

Tänään HS on sitten pyrkinyt korjaamaan virheensä lisäyksellä, jonka mukaan "Suomi julisti sotatilan vasta Neuvostoliiton pommitettua Suomea, mutta Suomi oli tehnyt jo ennen tätä laajoja hyökkäysvalmisteluja liittyäkseen sotaan Saksan rinnalla. Suomen tavoitteena oli miehittää laajoja alueita Neuvostoliitosta myös talvisodassa menetettyjen alueiden ulkopuolella."

Tämä oikaisu on kyllä oikean suuntainen, mutta edelleen harhaanjohtava. Olihan Neuvostoliitto se, joka yksiselitteisesti aloitti jatkosodan. Ja sivumennen sanoen teki ainakin nykyajan mittapuulla vakavan rikoksen ihmisyyttä vastaan, sillä terroripommitukset – edes sotaan väitetysti varustautuvien valtioiden – siviiliväestöä vastaan ovat kiistatta sellaisia. 

Puna-armeijan ilmavoimien pommitukset 25. kesäkuuta olivat kuitenkin kiistatta juuri sellaisia – siis valtiollista terrorismia. Ja yhtä kiistatonta on, että Suomi aloitti omat hyökkäystoimensa vasta niiden jälkeen. 

Sodan kolmen ensimmäisen päivän ajan kaikki suomalaisten sotatoimet olivat olleet puolustuksellisia. Eikä siinä kaikki, sillä – kuten edelle lainaamistani Wikipedia-teksteistäkin näkee – jopa sellaisista oli osin pidättäydytty.

* * *

On toki todettava kiistattomaksi se, että Suomeen oli saapunut saksalaisia sotilaita. Samoin on hyvin tunnettua, että monilla Suomen silloisista poliittisista johtajista oli halu ottaa revanssi talvisodan tappiosta. 

Itse pidän varsin todennäköisenä Heikki Ylikankaan näkemystä, jonka mukaan tähän ajatukseen oli päädytty – Hermann Göringin taivuttelun tuloksena – jo talvisodan lopulla. 

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä totuutta, että Suomi ei ollut jatkosodan hyökkääjä, vaan se oli Stalinin Neuvostoliitto. Tosiasia on myös se, että koska historia ei ole kokeellinen tiede, emme voi kääntää aikaa taaksepäin ja katsoa olisiko Suomi hyökännyt Neuvostoliittoon ilman Stalinin aloittamaa sotaa. 

Edelleen olisi ymmärrettävä jatkosodan luonteesta se, että vaikka Suomen useita päiviä puna-armeijan sotatoimien jälkeen alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli kiistatta valloitussotaa, se ei ollut kommunistivaltiolle eksistentiaalinen uhka. Näin siksi, että armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim kieltäytyi aktiivisesta hyökkäyssodasta Leningradiin eikä myöskään komentanut valloitusretken jatkamista Suomenlahdelta Laatokan ja Äänisen kautta Seesjärvelle ulottuneen kolmen kannaksen taakse. Tähän olisi kuitenkin ollut tuolloin hyvät edellytykset. 

* * *

Kaiken tämä perusteella minun täytyy ihmetellä syvästi sitä, miksi HS ei edes juttuaan korjatessaan antanut kesäkuun 1941 tapahtumista oikeaa kuvaa. Sen sijaan se antoi tukea Putinin Venäjän ja sen trollien viime aikoina pitkin sosiaalista mediaa levittämälle valheelliselle propagandalle (esimerkki), jonka mukaan Suomi olisi ollut natsivaltio, joka hyökkäsi viatonta Neuvostomaata vastaan. Tosiasia on, ettei Suomen eduskunnassa ole koskaan edes ollut natsipuoluetta.

* * *

Samalla on syytä korjata se käsitys – suorastaan urbaani legenda – ettei Neuvostoarmeija olisi valmistautunut Saksan hyökkäystä vastaan. Itse asiassa, sen armeijaa oli talvisodan jälkeen vahvistettu todella voimaperäisesti, joten kesällä 1941 se oli – ainakin paperilla – paljon vahvempi kuin Saksan sotavoimat. Eikä Hitlerin tiedustelu ollut saanut selville tätä tosiasiaa. 

Pidän itse jopa mahdollisena sitä, että juuri tämä seikka – Neuvostoarmeijan oletettu vahvuus – selittäisi puna-armeijan hyökkäyksen Suomeen heti Barbarossan alettua. Onhan sinänsä järjetöntä, että Stalin avasi uuden rintaman – uutta vihollista vastaan – jouduttuaan puolustussotaan saksalaisia vastaan. 

Perustelen tätä sillä, että Stalin saattoi kuvitella ennennäkemättömän vahvan puna-armeijansa kykenevän pysäyttämään ja tuhoamaan hyökkäävän Saksan armeijan toisin kuin ranskalaiset edellisenä vuonna. Ja kuten tiedämme, niinhän se lopulta tekikin – tosin vasta vuosien kuluttua ja massiivisten amerikkalaisen avustuspakettien tukemana. 

Suomen armeija sen sijaan jäi Stalinilta lyömättä ja Helsinki valloittamatta. Ja siksi historiaamme ei sisälly 50 vuoden ajanjaksoa kommunistisen diktatuurin kurjuudessa.

Päivän aiempi merkintä:
Laitavasemmisto ja Keskusta haluaisivat Suomesta koko maailman ilmaisen koulutuskeskuksen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainalainen ja suomalainen rintamakarkuruus
Onko Suomi koskaan uhannut Venäjää?
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Tämä on kuudestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi onnistui luovimaan toisen maailmansodan jälkeen Paasikiven-Kekkosen-linjana tunnetuksi tulleen suomettumispolitiikan varjossa kohti läntistä maailmaa. Samalla nuorison koulutustaso nousi oleellisesti, mutta synnytti äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, jonka käyttövoima kuihtui elintason nousun ja maastamuuton seurauksena.

Seuraavassa vaiheessa 1980-luvun Suomi suuntasi kohti vertaansa vailla olevaa taloudellista nousua.  Sen käyttövoimana oli rahapolitiikan liberalisointi, joka salli pankeille oikeuden liikutella ulkomaisia valuuttoja ja myöntää niihin perustuen valuuttalainoja myös yrityksille, joilla ei ollut ulkomaisissa valuutoissa laskutettavia tuloja. Samalla kuitenkin jätettiin Suomen markka poliittisesti säädellyksi eli sen arvo jäi vapauttamatta markkinavoimien päätettäväksi.

Tämä ristiriita loi pohjan 1990-luvun laman poikkeukselliselle syvyydelle Suomessa. Valuuttalainojen vapautumisen seurauksena markkinoille tulvi rahaa, joka suuntautui lähinnä kotimarkkinoille. Samaan aikaan vahvan markan politiikka kuristi vientiyrityksiä ja poliittisella tasolla tiukasti kielletyt devalvaatio-odotukset nostivat kotimaisia korkotasoja. 

Niinpä Suomen markka sidottiin euron edeltäjään eli ecuun ylikorkealla kurssilla. Lopulta koko rakennelma kaatui, pankkeja meni konkurssiin ja erityisesti kotimarkkinayrityksiä sortui pakkodevalvaation jälkeen kohtuuttoman kalliiksi käyneisiin valuuttalainoihinsa, valtion velka räjähti kasvuun, vientiyritysten kilpailukyky väheni, työttömyysaste nousi tolkuttomiin mittoihin ja velkaiset ihmiset menettivät tulevaisuutensa joutuessaan vararikkoon.

Kaiken tämän seurauksena markka päästettiin lopulta kellumaan, minkä seurauksena vientiyritysten kilpailukyky parani nopeasti. Sen seurauksena Suomen talous muuttui Nokian menestyksen myötä suuryritysvetoiseksi ja alihankintavetoiseksi. Samalla suomalaiset suuryritykset alkoivat kansainvälistyä ripeästi. 

Laman syvyyteen vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton samaan aikaan tapahtunut romahtaminen, jonka seurauksena idänkauppa romahti. Sen seurauksena suomalaiset poliitikot jättivät käyttämättä tilaisuuden liittyä entisten Varsovan liiton jäsenten ja Neuvostoliitosta irronneiden Baltian maiden tavoin läntiseen sotilasliittoon eli NATO:n, koska se olisi osoittanut heihin vuosikymmeniä kohdistuneet suomettumisepäilyt oikeiksi. Euroopan Unioniin kuitenkin liityttiin vuonna 1995, vaikka sitä pidettiin vielä vuonna 1991 täysin epärealistisena tavoitteena.

Suuren laman jälkeen suomalainen talous muuttui aiempaa uusliberalistisemmaksi, mistä yhtenä merkkinä on työnantajan ja työntekijöiden välisen suhteen hämärtäminen yrityksen tuloihin sidottujen optiojärjestelyiden kautta. Näin palkansaajien suhteellinen asema heikkeni, eikä suurtyöttömyys mahdollistanut työntekijäpuolelle aktiivista toimintaa sen poistamiseksi. 

Tähän päättyi tämän kirjoitussarjan pohjana ollut professori Heikki Ylikankaan teos. Siinä jäivät siis käsittelemättä Nokian tuho, Suomen puolustuspoliittinen länsisuuntaus sekä näiden jälkeiset tapahtumat. Sallittakoon tähän yhteyteen kuitenkin vielä muutama kommentti niihin liittyen.

* * *

Yksi lama-ajan merkittävimmistä toimenpiteistä oli suomalaiseen koulutukseen panostaminen. Sen seuraksena maahan syntyi ennenäkemätöntä osaamista, joka mahdollisti Nokian nousun aivan poikkeukselliseen asemaan suomalaisessa taloushistoriassa. Se oli parhaimmillaan maailman selkeä markkinajohtaja alallaan noin 40 prosentin markkinaosuudella - ja vieläkin suuremmalla osuudella tuotoista - mutta ajautui sellaisena kahteen tuhoisaan virheeseen.  

Ensinnäkin Nokia menetti innovatiivisuutensa todennäköisesti virheellisen henkilöstöpolitiikan seurauksena. Siihen johti yrityksen harjoittama sisäiseen kilpailutukseen perustunut tuotekehitys, josta seurasi epäterve taistelu talon sisällä, mikä suuntasi ihmisten huomion uuden tekemisestä kilpailevan ryhmän tuotekehityksen kampittamiseen. 

Toiseksi yrityksen lähes määräävä asema markkinoilla johti voittojen maksimointiin kustannuksia minimoimalla. Tämän seurauksena yrityksen tuotteita valmistettiin halvan työvoiman maissa, joista lopulta rekrytoitiin myös tuotekehityksen työvoimaa ymmärtämättä, että länsimaiden ja kehitysmaiden välisellä elintasoerolla on myös tosiasioihin perustuvia syitä. 

Nokian tuhon myötä suomalainen talouselämä menetti lippulaivansa, jolloin vihreään kultaan perustuvat suuryritykset palasivat talouden selkärangaksi. Nokian tuhoutuessa sen osaava työvoima ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan on jakautunut hyödyttämään useampia suomalaisia yrityksiä. 

Samaan aikaan Suomi on EU:n integraatioprosessin myötä menettänyt omaa itsenäisyyttään Brysseliin ja joutunut kriisitilanteissa rahoittamaan pienemmän tuottavuuden valtioita. Toisaalta tietotekniikan kehitys on ajanut metsäteollisuuden rahantekoautomaatin eli paperin kulutuksen alas, mikä on vastareaktiona virkistänyt näiden yritysten tuotekehitystä. 

Tässä vaiheessa karu totuus on se, ettei Suomen talous ole vieläkään saavuttanut sitä kansainvälistä asemaa, joka sillä oli Nokian suuruuden aikana. Eikä metsien talouskäyttöön EU:n tasolta kohdistuvat rajoitusvaateet ainakaan edistä sen tulevaisuutta, mikäli ne toteutuvat. 

Ulkopolitiikan osalta Venäjän Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyksen osoitettua puolueettomuuspolitiikan onttouden tarjoutui Suomi pikavauhtia osaksi läntistä puolustusliittoa. Toteutuessaan tämä päätös varmistaa maan sotilaallisen turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen, mutta saattaa samalla johtaa aiempaa useammin sotkeutumiseen kansainvälisiin konflikteihin ja vahingoittaa suhteita suureen itäiseen naapuriin.

Ehkäpä suurin suomalaisen yhteiskunnan muutos on kuitenkin tapahtunut kehitysmaista länsimaihin suuntautuneen kansainvaellusaallon seurauksena. Sen ja kantaväestön lisääntymishaluttomuuden seurauksena Suomen väestöpohjan laatu tulee muuttumaan oleellisesti aiemmasta - eikä tämän fundamentaalisen muutoksen kaikkia seurauksia ole tässä vaiheessa mahdollista ennakoida. Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että maahan on muodostunut heikosti integroituva väestönosa, joka kantaväestöä nopeammin kasvavana tulee muuttamaan koko suomalaisen yhteiskunnan perusrakennetta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen talouden Feniks-lintu
Kun minä kuolen...
Nokia ja kustannukset

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Verinen sisällissota

Tämä on kahdestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen yhdennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi - Venäjän maahan kohdistamien sortotoimien johdosta - muuttui kaikille kansalaisille tasa-arvoisen poliittisen vaikuttamisen takaavaksi demokratiaksi. 

Sellaisena Suomi sitten itsenäistyi Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Mutta samalla alkoi vanhan - myös kommunistit sisältävän - Sosialidemokraattisen puolueen johtamana Suomen sisällissota. Sen seurauksena kuoli professori Ylikankaan mukaan peräti 36 640 ihmistä - enemmän kuin saman mittaisessa talvisodassa ja väkilukuun nähden enemmän kuin kolmevuotisessa jatkosodassa. 

Kuten tiedetään, sodan voittivat lopulta Mannerheimin johtamat valkoiset, joilla kuitenkin oli aluksi vaikeuksia rekrytoida jopa Etelä-Pohjanmaalla joukkoja maanmiehiä vastaan käytävään sotaan. Tämä tilanne muuttui, kun Mannerheim onnistui riisumaan pienellä joukolla Pohjanmaalla majailevat 7 500 miehen venäläiset joukot. Sen jälkeen rekrytointia markkinoitiin venäläisten maasta poistamisen tarpeella, mikä ratkaisi aiemmat ongelmat. 

Sodan osapuolet olivat lähtökohtaisesti varsin samanvertaiset osaamiseltaan, mutta lopputuloksen ratkaisivat Saksasta saapuneet jääkärit ja lopulta maahan saapunut saksalainen joukko-osasto. Tosiasiassa jälkimmäinen olisi yksinäänkin riittänyt samaan lopputulokseen, vaikka jääkäreitä ei olisi edes ollut.

Sodan ensimmäisenä lopputuloksena syntyneessä valkoisessa Suomessa vallan ottivat sivistyneistö, virkamiehistö, kartanoiden ja tehtaiden omistajat sekä talonpojat. Sen sijaan hävinneet maa- ja teollisuustyöläiset ja maata omistamattomat haja-asutusalueiden asukkaat syrjäytyivät huolimatta äänioikeudestaan. 

Sodan toinen merkittävä lopputulos oli vahvan äärivasemmistolaisen puolueen (SKP) syntyminen maahamme. Sen menestystä ruokki valkoinen mediavalta, jossa punainen terrori tuotiin kyllä korostetusti esiin, mutta kaikkien muistamista valkoisten sodanjälkeisistä hirmuteoista vaiettiin.  

Suomen ajoi sisällissotaan ennen kaikkea Venäjän keisarin kukistumisen myötä syntynyt valtatyhjiö. Hyvin tunnetut - Väinö Linnan popularisoimat ja vasemmiston tänäkin päivänä hellimät - yhteiskunnalliset epäkohdat sen sijaan olivat pikemminkin sodan käyttövoimaa kuin sen syy. 

Maahan nimittäin syntyi valtatyhjiötä täyttämään kaksi militanttia organisaatiota eli puna- ja valkokaartit, joiden yhteenotto varmistui viimeistään silloin, kun porvarien hallitsema senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen sotaväeksi. Tätähän punakaartin johto ei tietenkään voinut hyväksyä ja lähti omalta kannaltaan onnettomasti päättyneelle sotaretkelleen.  

Sodan jälkeen käytiin monivaiheinen poliittinen taistelu maan poliittisesta järjestelmästä ja sitä ilmaisevasta hallitusmuodosta. Lopputuloksena päädyttiin kansanvaltaiseen rakenteeseen, johon kuului erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Näin siitä huolimatta, että Suomessakin kommunistit painettiin maan alle ja äärioikeisto pyrki valtaan ylittämällä laillisen menon.

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Hyödyn aika

Tämä on kuudes osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka maa siirtyi ylhäisimmän aatelin vallasta kuninkaan itsevaltiuden kautta virka-aatelin hallinnoimaan esikapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa myös tavallisen kansan elinolot alkoivat vähitellen kohentua. 

Edellä kuvattua käännettä professori Heikki Ylikangas pitää merkittävimpänä Suomen historian käännekohtana. Ja sen kanssa tasavertaisena heti perään seurannutta 1700-luvun puolivälin tienoota - eli tämän kirjoituksen aihetta. 

Tuolloin nimittäin - poliittisesta johtoasemasta taistelevien myssyjen ja hattujen poliittisen kiistelyn lomassa - annettiin joukko äärimmäisen merkittäviä asetuksia, joiden perusteella maatilan sai jakaa useampaan osaan. Sitä ennen näin ei voinut tehdä, koska valtakoneisto pelkäsi tilojen muuttuvan sen seurauksena veronmaksukyvyttömiksi. 

Samoin sallittiin talonpojille torppien eli vuokratilojen perustaminen: tämä oikeus oli koskenut aiemmin vain aatelis- ja ratsutiloja. Ja kukkana kakussa päätettiin isojaosta eli maiden uudelleenjakamisesta tilojen kesken siten, että kunkin tilan maat sijaitsivat suurempina lohkoina aiempien yhteiseen kylvöön ja sadonkorjuuseen pakottavien kapeiden sarkojen sijasta. Näin talonpojille mahdollistui oman tilan kehittäminen muista riippumattomasti.

Tosin kävi niin, etteivät talonpojat ensi alkuun olleet lainkaan halukkaita tarttumaan mahdollisuuteen. Syynä olivat yhteismetsät, joita ei haluttu jakaa uudistilojen perustajille vaan pitää tuottoisan tervanpolton resurssina. Asiaan tuli muutos vasta, kun kruunu ilmoitti, ettei valtiovalta tule enää isojaon jälkeen puuttumaan maiden - edes metsien - jakamiseen, vaan ne jätetään itsenäisten isäntien vastuulle.

Neljäs uudistus oli väestökirjanpito, jota tarvittiin armeijan väenottoja varten, koska monet perheet olivat aiemmin huijanneet viranomaisia esimerkiksi antamalla useammalle pojalleen saman nimen, jotta he välttyisivät sotatantereelle joutumiselta. Sehän oli etenkin 1600-luvulla tarkoittanut käytännössä lähes kuolemanrangaistusta - ei niinkään taisteluiden kuin joukko-osastoja raskaasti verottavien kulkutautien takia. 

Tilojen halkominen oli kuitenkin sallittua vain, mikäli luvan hakija oli aikeissa mennä naimisiin. Toisin sanoen tehtyjen uudistusten perimmäisenä motiivina oli se, että Ruotsin valtio halusi kasvattaa väkilukuaan, koska maassa vallitsi krooninen pula työvoimasta - siis ruukeissa, manufaktuureissa ja kartanoissa. Ehkäpä talonpoikien taloudellisten mahdollisuuksien lisääminen auttaisi työvoiman määrän kasvattamisessa? 

Näin laajentuneen yksityisen omistusoikeuden seurauksena ihmiset innostuivat aiempaa enemmän taloudelliseen yritteliäisyyteen ja voitontavoitteluun. Toisin sanoen 1700-luvun puolivälissä Ruotsi ja sen myötä Suomi siirtyivät hyödyn aikakauteen.

Myös yliopistolaitos osallistui taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen, sillä vuonna 1747 muutettiin Turun yliopiston runousopin professorin virka talousopin professuuriksi - saman kohtalon koki Uppsalassa oikeuden oppituoli. Turun akatemiasta valmistui myös yksi taloudellisen liberalismin keksijöistä eli Antti Chydenius, joka esitti teoriansa vuosikymmentä ennen kuin Adam Smith kirjasi samanlaisilla ajatuksilla itsensä maailman taloushistoriaan. 

Samalla oikeudenkäyttö alkoi muuttua ja paine rangaistusten keventämiseksi kasvoi. Myös kunnallista valtaa alettiin siirtämään kruunun virkakoneistolta takaisin pitäjänkokouksille. Ja jopa kirkko alkoi suhtautua aiempaa myötämielisemmin erilaisiin herätysliikkeisiin. 

Näin yhteiskunnan 1500-luvulta alkanut kehityssuunta kohti aatelisvallan kasvua ja äärimmäisen eriarvoista yhteiskuntaa oli peruuttamattomasti kääntynyt kohti koko kansan elintason nostamista ja demokratiaa. Ja sitä kautta alkoi vähitellen syntyä taloudellista pohjaa, joka oli aikanaan mahdollistava nykyaikaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntymisen, vaikkei tämä kehitys ollutkaan suora ja polveilematon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota

Tämä on toinen osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen ensimmäisessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi (tai oikeastaan sen tiheimmin asuttu etelä- ja länsiosa) joutuivat osaksi Ruotsia, minkä seurauksena maamme kytkeytyi vääjäämättä läntisen maailman kehitykseen. 

Keskiajalla oli syntynyt Pohjoismaiden välinen Kalmarin Unioni, jossa valta siirtyi ajan myötä yhä selkeämmin unionikuninkaalle eli tanskalaisille. Suomen - ja samalla kaikkien pohjoismaiden - tulevan kehityksen kannalta tärkeää oli Kustaa Vaasan onnistunut kapina, joka palautti Ruotsin riippumattomuuden ulkopuolisista tahoista. 

Tämä tapahtui Itämeren kaupankäyntiä hallinneeseen Hansa-liittoon kuuluneen Lyypekin vapaakaupungin tuen avulla. Tämä tuki oli toki maksettava takaisin, eikä se onnistunut muuten kuin varastamalla keskiajalla vaurastuneen katolisen kirkon omaisuus - mille oikeutuksen antoi puolestaan luterilainen uskonpuhdistus. 

Myöhemmin Kustaa teki Ruotsista vielä riippumattoman Lyypekistä katkaisemalla napanuoransa siihen liittoutumalla Tanskan ja Alankomaiden kanssa sekä lyömällä niiden avulla käydyssä sodassa vapaakaupungin. Sen seurauksena Ruotsi - ja sen osana Suomi - irtisanoutui Hansa-kaupungin aiemmin vaatimista ja saamista lähes monopolimaisista ulkomaankauppaeduista. 

Näiden kaikkien saavutusten mahdollistamiseksi ja valtaansa kasvattaakseen Kustaa Vaasa joutui kehittämään Ruotsiin toimivan keskushallinnon veroja keräävine vouteineen ja kirjallisine käskyineen. Kauppa ohjattiin keskusvallan  valvontaan tapulikaupunkijärjestelmän avulla, jolloin myös se saatiin vaurastuttamaan kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta sekä valtakuntaa. 

Kustaa Vaasa muutti myös oikeudenkäytön sellaiseksi, että lakituvissa siirryttiin syyllisten etsimiseen ja rankaisemiseen. Aiemmin tapana ollut pyrkimys luoda sovintoa riitelevien osapuolten - ja heidän sukujensa - välille jäi samalla taka-alalle. 

Näiden toimien kautta syntynyt uusi verotus- ja oikeuskäytäntö sekä kirkon otteen kirpoaminen vallasta johtivat kuninkaan vahvaan asemaan. Siinä Kustaa Vaasan alapuolella oli vain hänen palvelijoitaan ja uskollisia alamaisiaan. Tämän vallan tueksi kuningas loi myös vakinaisen armeijan, jonka ylläpito edellytti veroja eli rahaa. 

Rahatalouden merkitys ylipäänsä kasvoi koko valtakunnan alueella, mikä edisti suurtilojaan viljelevän aateliston ja kauppaa käyvien porvareiden asemaa suhteessa muuhun väestöön. Tämä nosti aateliston ja kaupunkien suurporvarit tavallisen rahvaan yläpuolelle. 

Kaiken kaikkiaan Kustaa Vaasan toimien seurauksena syntyi ja vahvistui kuninkaan johtama moderni tai ainakin esimoderni valtio, joka pystyi ohjaamaan koko valtakuntaa haluamaansa suuntaan. Samalla tavallisen kansan elinolojen kehitys kääntyi laskuun seuraavien kahden vuosisadan ajaksi -  näin kävi sekä Ruotsissa että Suomessa. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Eikö Suomessa ole oikeutta eikä kohtuutta?
Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat Euroopan afrikkalaisia



sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria

Suomalaiset ovat maailman mittakaavassa poikkeuksellisen hyvin koulutettuja. Siitä huolimatta etenkin nuorison käsitys Suomen ja suomalaisten menneisyydestä on hyvinkin hatara.

Tällä blogimerkinnällä alkavassa kirjoitussarjassa yritän osaltani korjata tätä epäkohtaa esittelemällä Suomen historiallista kehitystä nojautuen pitkälti eteläpohjalaisen emeritusprofessori Heikki Ylikankaan esitykseen "Suomen historian solmukohdat" vuodelta 2007. Lisäksi hyödynnän muuta saatavissa olevaa tietoa sekä täydennän kokonaisuutta omilla näkemyksilläni. 

Metsästäjä-keräilijät asuttivat Suomen monelta suunnalta heti jääkauden jälkeen. Suomessa tuolloin asuvien ihmisten geenejä muokkasi kuitenkin noin 3 500 vuotta sitten voimakas väestövirta Siperiasta.

Hyvin tunnetut varhaiskeskiajan Leväluhdan ihmiset olivat yhtä lukuun ottamatta saamelaisten esi-isiä, jotka olivat tuolloin levittäytyneet paljon nykyistä Saamenmaata laajemmalle alueelle. Toisaalta Luistarista ja Hollolasta on löytynyt muinaista DNA:ta, jollaista ei juurikaan esiinny nykysuomalaisissa, mutta joka on yleistä Volgan-Uralin alueella. 

Nykyisen Suomen väestö jakaantuu suunnilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa pitkin kahteen ryhmään. Maanviljelys saapui maahamme noin 5 000 - 4 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, mutta mielenkiintoisesti keskiaikainen DNA on jakaantunut siten, että Lounais- ja Etelä-Suomessa ovat yleisiä muodot, jotka on yhdistetty metsästäjä-keräilijöihin. Idässä ja pohjoisessa esiintyy puolestaan enemmän maatalouteen liitettyjä geenimuotoja. Tämä viittaa siihen, että Suomessa olisi tapahtunut voimakkaita väestöliikkeitä keskiajan kuluessa - tai sitten vähät käytettävissä olevat keskiaikaiset näytteet eivät edusta oikealla tavalla näiden geenien silloisia todellisia suhteita.

Suomen varhaishistorian jälkeen maan joutuminen Ruotsin vallan alle viitoitti siellä asuvan väestön tulevaisuuden. Ylikankaan mukaan se tapahtui pääosin vapaaehtoisesti, koska suomalaisen yhteiskunnan järjestäytyminen ei riittänyt Baltian tapaan sotilaalliseen vastarintaan, vaan vainolaisia voitiin vältellä yksinkertaisesti pakenemalla loppumattomiin metsiin. 

Tästä säännöstä muodosti poikkeuksen muuta maata tiheämmin asuttu Satakunta. Siellä yhteiskunta oli paremmin järjestäytynyt - johon jo maakunnan nimikin viittaa - ja peltoviljelyksen yleisyys pakotti puolustamaan omaisuutta. Niinpä rannikon ruotsalaisasutus jäi Satakunnan kohdalla muuta Suomea ohuemmaksi.

Ruotsalaisten mukana maahan saatiin emämaasta kopioitu oikeusjärjestelmä sekä kristinusko, jotka puolestaan toivat mukanaan yhteiskunnallisen järjestäytymisen. Tässä vaiheessa maan mahtavimpana voimana voidaan pitää katolista kirkkoa, joka omisti peräti 21 prosenttia Ruotsin viljellystä maa-alasta. Sen lisäksi valtaa oli kuninkaalla sekä paikallisesti suurilla suvuilla. 

Näin Suomi oli tullut liitetyksi läntiseen maailmaan. Ja sen tulevaisuus sidottiin sadoiksi vuosiksi Ruotsin kohtaloihin niin hyvässä kuin pahassakin. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ranskalaisia väestönvaihtoja
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?
Viikinkien retket perustuivat teknis-taloudelliseen vallankumoukseen

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Jaakko Ilkka, Mika Vehviläinen ja Finnairin johdon bonukset

Jaakko Ilkka oli 1500-luvulla elänyt talonpoika. Hän hoiti perintötilaansa Ilmajoen Rahnaston kylässä nostaen sen yhdeksi Etelä-Pohjanmaan vauraimmista taloista: vuonna 1591 hän oli koko Etelä-Pohjanmaan seitsemänneksi rikkain maakauppias. Tämä paljastaakin vaurauden lähteen, sillä tilanpidon lisäksi Ilkka harrasti maakauppaa ja toimi myös laivanvarustajana.

Jaakko Ilkka ei ollut pelkästään talonpoika ja maakauppias. Hän oli myös nimismies. Ja sotilas, sillä ajan tavan mukaisesti hän suoritti ratsupalvelusta aina Novgorodin porteille asti suuntautuneella Klaus Flemingin johtamalla sotaretkellä. Näin hän saattoi vapauttaa talonsa veroista. Ja toisen ratsunmiehen varustamisen avulla Ilkka saattoi kerätä ylläpidoksi linnaleiriä.

Pitkä Venäjän sota päättyi lopulta vuonna 1595. Tämän piti tarkoittaa myös linnaleirin purkamista, mutta siihen Suomen tosiasiallinen johtaja Klaus Fleming ei halunnut ryhtyä, vaan sotarasitukset ja sotilaiden väärikäytökset painoivat edelleen talonpoikaiston niskassa. Tässä tilanteessa Jaakko Ilkka, siitä huolimatta että oli itse edunsaaja, teki merkillisen tempun ja päätti kerätä huoveilta näiden edellisenä vuonna keräämän linnaleiriviljan.

Tätä kautta Ilkka joutui yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta hakiessaan kapinan eli nuijasodan tielle. Sen päässä hänet tuomittiin kuolemaan, joka Heikki Ylikankaan mukaan "aloitettiin loukuttamalla rangaistusten kovennukseksi tuomittujen jalat ja kädet tylpällä esineellä murskaksi. Sitten erotettiin piilulla oikea käsi, se käsi, joka on nostanut aseen laillista esivaltaa vastaan. Viimeksi irrotettiin piiluniskulla pää. Teloitettujen ruumiit toimitettiin kunkin kotipitäjään pantavaksi teileihin sikäläisten kirkkojen edustoille. Pää sijoitettiin ensimmäiseen, käsi toiseen ja ruumis kolmannen teilipyörän nenään".

Tästä opimme kaksi asiaa. Ensinnäkään tuon ajan ihmisille kuolemantuomio ei siis ollut mikään rangaistusasteikon huipennus, vaan sitä saatettiin tehostaa kidutuksella. Ja toiseksi sen, että on olemassa ihmisiä, joiden omatunto ei salli oman edun tavoittelua epäoikeudenmukaisilla ja muille vääryyttä aiheuttavilla keinoilla.

* * *

Jokin aika sitten Suomen tämän hetken mahtavien ja ahneiden kieroutuneelle moraalille kasvonsa antoivat Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläinen, Ilmarisen vastaavaa pestiä hoitava Harri Sailas sekä heidän afäärinsä pyhittänyt ministeri Heidi Hautala.

En väitä, että Vehviläisen asuntoasioissa olisi rikottu lakia, ei ainakaan enempää kuin mahdollisesti antamalla ymmärtää että Finnairia ja Ilmarista koskevissa liikeasioissa pieni ymmärrys joissain asioissa voisi olla eduksi. En siis pidä kovin todennäköisenä, että poliisi löytäisi kaupoista laittomuuksia, kunhan kaikki asianosaiset vain osaavat pitää suunsa kiinni. Käytännössähän hyvät veljet ovat vain päättäneet järjestää vauraalle toimitusjohtajalle hankalan asuntokysymyksen parhain päin. Eikä se ole laitonta.

Asiaa ei silti pidä ohittaa olan kohautuksella. Näin siksi, että Vehviläisen asuntokauppujen lisäksi Finnairista on kuultu viime aikoina muitakin kummallisuuksia. Kansainvälisen lentoyhtiöiden välisen kilpailun jatkuvasti kovennuttua yhtiön henkilökunta painostettiin jokin aika sitten palkanalennuksiin ja matkustajilta vietiin osa entisistä palveluista. 

Näiden raskaiden päätösten jälkeen yhtiön johtajat päättivät palkituttaa itsensä yhtiön hallituksen päätöksellä lähes kolmen miljoonan euron bonuksilla. Ansaittu palkkio likaisen työn tekemisestä vai sikamaista ahneutta alaisten ja asiakkaiden kustannuksella? 

* * *

Kaiken tämän uutisvirran pyörteessä jäin kysymään itseltäni, että poikkeaako näiden etuoikeutettujen ja epäilemättä sinänsä kyvykkäiden ihmisten moraali jollain tavalla 1500-luvun linnaleirimaksuja peruneen huovin moraalista? Kirjoitin siitä aiemmin näin: "Periaatteessa Flemingin joukoilla oli oikeus saada ylläpito talonpojilta. Tämän olisi pitänyt tapahtua keräämällä jokaiselta talolliselta hänen osuutensa. Käytännössä se olisi ollut vaivalloista, joten joukoilla oli tapana hakea koko ylläpitonsa kylän vauraimmasta talosta, ja jättää vahingon tasaaminen kyläläisten riideltäväksi. Kun tämän "linnaleirin" kantoon vielä käytettiin yleisesti vääriä mittoja (eli otettiin säädettyä enemmän) ja suoranainen ryöstely ja mielivaltakin olivat varsin yleisiä oli kansan pettymys suuri, kun rauhan tultua armeijaa ei hajotettukaan."

Tarvittaisiinko nyt siis uutta Jaakko Ilkkaa nousemaan veriseen kapinaan? Vai olisiko maamme nykyisellä eliitillä rohkeutta ottaa esimerkkiä Ilkan moraalista, ja lopettaa ilmiselvät väärinkäytökset omalta ja hyvien veljien kohdalta? Vai olisiko kansan järjestettävä demokraattisin keinoin entistä suurempi jytky?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Köyliöläisen kunnanvaltuutetun möläys ja Jytky
Kenen tauti hoidetaan?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!