Kirkon muuttaminen moskeijaksi olisi käännekohta suomalaisessa yhteiskunnassa

Ylen uutinen kertoi, että Vaasassa on muslimeita niin paljon, että he haluaisivat ostaa kirkon muuttaakseen sen moskeijaksi. Yhteisön johtajan mukaan "tärkeintä olisi saada tarpeeksi suuri keskus, sillä yhteisö kasvaa jatkuvasti. Tarvitsemme rukoussalin, luokkahuoneita ja tilan kulttuurisille ja perheiden toiminnoille."

Jutun mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 140 000 muslimia. Se on varsin tarkasti 2,5 prosenttia kaikista maamme asukkaista ja kasvaa - edelleen saman jutun mukaan - noin 10 000 hengellä eli  seitsemällä prosentilla vuodessa. 

Siksi vaasalaismuslimien toive on hyvin ymmärrettävä. Heidän toivomansa kirkko ei kuitenkaan ole tällä hetkellä myynnissä, mutta - sen omistavan säätiön puheenjohtajan mukaan - "jos nykyinen vuokrasuhde päättyisi, saattaisi kirkko hyvinkin tulla uudestaan myyntiin. Silloin kaikki olisivat periaatteessa samalla viivalla."

Jos Vaasassa käy lähiaikoina niin, että luterilainen kirkko tosiaan muutetaan moskeijaksi, on tapaus luonnollisesti merkittävä käännekohta suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi sillä on symbolinen merkitys, koska sen voi halutessaan nähdä merkkinä kristinuskon taipumisesta islamille. 

On myös huomattava, että sellaisessa tapauksessa olisi mielenkiintoista nähdä naapuruston reaktio tapahtuneeseen. Kertoihan tuore tutkimus, että suomalaisten suhtautuminen moskeijan ilmaantumiseen omaan naapurustoon on jakautunutta: yli kolmannes suomalaisista suhtautuu sellaiseen kielteisesti ja viidennes myönteisesti. Lopuille asialla ei ole sen kummempaa merkitystä.

Jääkäämme siis seuraamaan ruotsinkielisen Pohjanmaan suurimman kaupungin 68 000 asukkaan suhtautumista tilanteen kehittymiseen. Heistä on suomenkielisiä 64,7 %, ruotsinkielisiä 23,2 % ja muita kieliä puhuvia 12,1 %. 

Tässä yhteydessä myös sillä saattaa olla merkitystä, ettei kaupungin asukasluku ole kasvanut juuri lainkaan enää moneen vuoteen, minkä seurauksena Vaasa on jäämässä lähivuosina nopeasti kasvavan Etelä-Pohjanmaan vahvasti suomenkielisen Seinäjoen varjoon alueen johtavana keskuksena. Myös tällä saattaa olla ainakin psykologista merkitystä vaasalaisten identiteettiin.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maria Tolppanen syyllisti raiskauksista väärää tahoa
Yle ja viharikos
Oulun demari-imaami kiistää oikeuden näkemyksen lapsiraiskausasiassa

Sosialistinen ja kapitalistinen kateus

Arvoisa lukijani on varmaankin kuullut jonkin version seuraavasta anekdootista.

"Kun kainuulainen näkee, että naapuri onnistuu vaurastumaan, hän tulee kateelliseksi ja ryhtyy heti pohtimaan miten saisi palautettua tämän yhtä köyhäksi kuin itsensä. Jos joku taas rikastuu Etelä-Pohjanmaalla, tulee naapuri niin ikään kateelliseksi ja rupeaa kuumeisesti miettimään kuinka pystyisi itsekin samaan." 

Anekdootin sanotaan kuvaavan hyvin mainittujen maakuntien väestön kulttuurista eroa. Samaa tarinaa kuitenkin kuulee kerrottavan myös siten, että kainuulainen vaihtuu suomalaiseen ja eteläpohjanmaalainen amerikkalaiseen. Tällöin tarinan sanotaan kuvaavan kahden valtion asukkaiden välistä kulttuurista eroa. 

Todellisuudessa tarina kuvaa parhaiten poliittisen oikeiston ja vasemmiston välistä eroa. Sosialistihan pyrkii aina tasaamaan ihmisten välisiä tuloja, joten hän ryhtyy tietenkin pohtimaan, miten saisi verotettua rikkaampien tuloja ja omaisuutta mahdollisimman tehokkaasti. Vastaavasti talousliberaali näkee menestyneissä ihmisissä esikuvan, joista hänenkin kannattaa ottaa mallia. 

Tämä pätee niin Suomen poliittisen oikeiston vankimmalla tukialueella Etelä-Pohjanmaalla kuiin poliittisesti enemmän vasemmalle kallellaan olevassa Kainuussa. Ja yhtä hyvin sosiaalidemokraattisessa Suomessa kuin markkinatalouden varassa menestyvässä Yhdysvalloissakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mätä järjestelmä
Vantaalaiset saavat reilun kahden miljoonan euron savusaunan
Kansan uutisten vieras valaisi vasemmiston maailmankuvaa

Äärioikeiston kapina

Tämä on kolmastoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kahdennessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi itsenäistymisensä ja sisällissodan jälkeen sai demokratian, jota luonnehti poikkeuksellisen vahva toimeenpanovalta.

Monien muiden Euroopan maiden tavoin myös Suomessa esiintyi 1920- ja 1930-luvuilla äärioikeiston pyrkimyksiä ottaa valta käsiinsä. Tämä liikehdintä syntyi vastareaktiona maan alle painettujen Neuvostoliiton tukemien kommunistien aktiivisuuden kanavoiduttua ammattiyhdistyksiin ja siitä seuranneisiin jatkuviin lakkoihin. 

Niitä yritettiin ensin tukahduttaa rikkurityövoimalla, jota kerättiin varsinkin Etelä-Pohjanmaalta. Kun se ei tehonnut ajautui oikeisto yhä radikaalimmaksi Lapuan liikkeeksi ja ryhtyi väkivaltaiseksi kommunisteja ja heihin myötämielisesti suhtautuviksi arveltuja kohtaan. 

Suomalainen oikeistoradikalismi oli vahvinta Etelä-Pohjanmaalla, koska maakunta oli vanhastaan tervanpolton ja muun esikapitalismin kautta omaksunut muuta maata paremmin aktiivisen asenteen taloudelliseen toimintaan, mutta epävakautta yleensä luova maaton väestö oli lähtenyt - saman aktiivisuuden innoittamana - vuolemaan kultaa Amerikkaan. Siten Etelä-Pohjanmaan väestö oli vaurasta ja taloudellisesti poikkeuksellisen tasa-arvoista. 

Tämän seurauksena maakuntaan jääneet ihmiset omaksuivat muuta maata oleellisesti konservatiivisemman asenteen maailman tapahtumia kohtaan. Ja se sai 1920-luvulla jopa äärioikeistolaisia piirteitä: erityisesti Italian Benito Mussolinia ihailtiin. 

Avoimesti fasismia ihailleita ihmisiä oli kuitenkin Etelä-Pohjanmaalla vain vähän. Lisäksi väestön enemmistö säilyi laillisuuden kannalla, millä oli ratkaiseva merkitys myöhemmissä, vuoden 1932, tapahtumissa.  

Äärioikeiston kannatus nousi ensin kaikkialla Suomessa, mutta kääntyi nopeaan laskuun sen jälkeen, kun Lapuan liikkeen edustajat erehtyivät muiluttamaan entisen presidentin, Kaarlo Juho Ståhlbergin, ja tämän vaimon 15.10.1930. Samalla äärioikeistolaisten ydin radikalisoitui entisestään ja lähti helmi-maaliskuussa 1932 kapinaan laillista esivaltaa vastaan Mäntsälässä.  

Kapinan torppasi presidentti Svinhufvudin koko kansalle suunnattu laillista menoa korostava puhe, eivätkä maaseudulta väen värväämistä yrittäneet lapualaiset saaneet rekrytoitua apuvoimia Mäntsälään. Lopputuloksena koko liike kiellettiin ja sen raunioille syntyi Isänmaallinen kansaliike, joka ei koskaan kasvanut merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. 

Näin Suomi palasi lakia kunnioittavaksi ja rauhalliseksi demokratiaksi, jonka takuumiehinä olivat erityisesti äärivasemmistoon pesäeron tehneet sosialidemokraatit ja Maalaisliitto, jonka talonpoikainen kannattajakunta oli jo aiemmin kieltäytynyt lähtemästä äärioikeiston kelkkaan. Näin Suomen itsenäisyyden alussa perätysten paineita luoneiden äärivasemmiston ja äärioikeiston otteet hellittivät ja maata päästiin kehittämään rauhanomaisen politiikan keinoin kohti parempaa tulevaisuutta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maailmantilanne vaatii pystyviä johtajia
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus
Lenin-puistoon on koottava Leninin ajatuksia kaiken kansan nähtäväksi

Verinen sisällissota

Tämä on kahdestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen yhdennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi - Venäjän maahan kohdistamien sortotoimien johdosta - muuttui kaikille kansalaisille tasa-arvoisen poliittisen vaikuttamisen takaavaksi demokratiaksi. 

Sellaisena Suomi sitten itsenäistyi Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Mutta samalla alkoi vanhan - myös kommunistit sisältävän - Sosialidemokraattisen puolueen johtamana Suomen sisällissota. Sen seurauksena kuoli professori Ylikankaan mukaan peräti 36 640 ihmistä - enemmän kuin saman mittaisessa talvisodassa ja väkilukuun nähden enemmän kuin kolmevuotisessa jatkosodassa. 

Kuten tiedetään, sodan voittivat lopulta Mannerheimin johtamat valkoiset, joilla kuitenkin oli aluksi vaikeuksia rekrytoida jopa Etelä-Pohjanmaalla joukkoja maanmiehiä vastaan käytävään sotaan. Tämä tilanne muuttui, kun Mannerheim onnistui riisumaan pienellä joukolla Pohjanmaalla majailevat 7 500 miehen venäläiset joukot. Sen jälkeen rekrytointia markkinoitiin venäläisten maasta poistamisen tarpeella, mikä ratkaisi aiemmat ongelmat. 

Sodan osapuolet olivat lähtökohtaisesti varsin samanvertaiset osaamiseltaan, mutta lopputuloksen ratkaisivat Saksasta saapuneet jääkärit ja lopulta maahan saapunut saksalainen joukko-osasto. Tosiasiassa jälkimmäinen olisi yksinäänkin riittänyt samaan lopputulokseen, vaikka jääkäreitä ei olisi edes ollut.

Sodan ensimmäisenä lopputuloksena syntyneessä valkoisessa Suomessa vallan ottivat sivistyneistö, virkamiehistö, kartanoiden ja tehtaiden omistajat sekä talonpojat. Sen sijaan hävinneet maa- ja teollisuustyöläiset ja maata omistamattomat haja-asutusalueiden asukkaat syrjäytyivät huolimatta äänioikeudestaan. 

Sodan toinen merkittävä lopputulos oli vahvan äärivasemmistolaisen puolueen (SKP) syntyminen maahamme. Sen menestystä ruokki valkoinen mediavalta, jossa punainen terrori tuotiin kyllä korostetusti esiin, mutta kaikkien muistamista valkoisten sodanjälkeisistä hirmuteoista vaiettiin.  

Suomen ajoi sisällissotaan ennen kaikkea Venäjän keisarin kukistumisen myötä syntynyt valtatyhjiö. Hyvin tunnetut - Väinö Linnan popularisoimat ja vasemmiston tänäkin päivänä hellimät - yhteiskunnalliset epäkohdat sen sijaan olivat pikemminkin sodan käyttövoimaa kuin sen syy. 

Maahan nimittäin syntyi valtatyhjiötä täyttämään kaksi militanttia organisaatiota eli puna- ja valkokaartit, joiden yhteenotto varmistui viimeistään silloin, kun porvarien hallitsema senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen sotaväeksi. Tätähän punakaartin johto ei tietenkään voinut hyväksyä ja lähti omalta kannaltaan onnettomasti päättyneelle sotaretkelleen.  

Sodan jälkeen käytiin monivaiheinen poliittinen taistelu maan poliittisesta järjestelmästä ja sitä ilmaisevasta hallitusmuodosta. Lopputuloksena päädyttiin kansanvaltaiseen rakenteeseen, johon kuului erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Näin siitä huolimatta, että Suomessakin kommunistit painettiin maan alle ja äärioikeisto pyrki valtaan ylittämällä laillisen menon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Martti Häikiö ja punainen vallankumous
Me ollaan sankareita kaikki
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Tämä on kahdeksas osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen seitsemännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka kuningas Kustaa III:n vallankaappaus jatkoi talonpoikien ja kaupunkien porvariston aseman vahvistumista ja lisäsi sitä kautta heidän taloudellista toimintaansa. 

Mutta sitten olikin edessä uusi suuri käännös maamme historiassa. Kävi nimittäin niin, että Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle ja kuninkaat vaihtuivat suuriruhtinaiksi. Heistä ensimmäinen oli tsaari Aleksanteri I. 

Tämän sanottiin - ainakin oman kouluaikanani historianopetuksen mukaan - tapahtuneen nostamalla autonominen Suomi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Tosiasiassa Suomessa käytetty valta siirtyi kuitenkin tsaarin kanssa yhteisiä intressejä omaavalle ylimmälle virkamiehistölle ja edelleen säätyläistölle, joka syntyi aateliston, virkamiehistön, maaseudun liikemiesten ja kaupunkien porvariston sulautuessa yhdeksi ruotsinkieliseksi kokonaisuudeksi. 

Näin syntyneen byrokratian aikakauden aikana Suomen talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan - mukaan lukien perintötalonpojat - rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Tämä seurasi siitä, ettei elinkeinoelämää vapautettu eikä talous siksi juurikaan kasvanut. Eikä sen seurauksena myöskään syntynyt riittävästi työpaikkoja kasvavalle väestölle. 

Näin Suomessa päädyttiin tilanteeseen, jossa aiemmin vuosipalkkaiset rengit alennettiin sesonkityövoimaksi, jonka rekrytoinnin periaatteena oli valita hakijoista se, joka tyytyi pienimpän palkkaan. Tämän seurauksena kansan yleinen elintaso lähti nopeaan laskuun. 

Elinolojen heikentyessä syrjäytyneet ja muuten vain tilanteeseensa tyytymättömät vastasivat rikollisuudella, jonka määrä alkoi nopeasti kasvaa saavuttaen poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Esimerkkinä toimikoon Nurmijärveltä Uuttamaata ja Etelä-Hämettä terrorisoiva porukka, joihin kuului myös Aleksis Kiven isosetä.  

Tämä joukkio aloitti rikollisen uransa vuonna 1820 ensin näpistyksillä ja varkauksilla, mutta laajentaen myöhemmin toimintaansa ryöstöihin ja ryöstömurhiin. Lopulta Suomen ensimmäinen järjestäytynyt rikollisjoukko saatettiin teoistaan vastuuseen peräti 700 kasakan ja sotilaan voimin - ja vielä senkin jälkeen he organisoivat vankilakapinan. 

Toisena tunnettuna esimerkkinä mainittakoon Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarit, joiden tarina lienee arvoisille lukijoilleni nurmijärveläisiä tutumpi. Nuorten miesten tulevaisuuden näköalattomuudessa olivat senkin juuret.

Suomen talouden sakatessa byrokraattisen hallinnon vallan alla ja yhä useamman ihmisen siirtyessä rikosten poluille päätyi kasvava osa väestöstä vankilaan. Määrät olivat niin suuria, että kaltereiden takaista tilanpuutetta jouduttiin lopulta paikkaamaan jopa lähettämällä ihmisiä kärsimään rangaistuksiaan Siperiaan. 

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että Suomen liittäminen Venäjään oli maallemme aluksi pitkä askel taaksepäin samalla kun vanha emämaamme Ruotsi jatkoi omaa positiivista kehitystään, joka selittänee suuren osan läntisen naapurin tänäkin päivänä Suomea oleellisesti vahvemmasta taloudesta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajajengien väkivalta ei loppunut Milan Jaffin tuomioon
USA:n henkirikokset rajussa nousussa
Kumpuaako väkivalta sorron kokemuksista?

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä

Kun koronavirus nyt hallitsee uutisointia, on täällä blogosfäärissä hyvä kääntää katse muihin asioihin, jotta tapahtuneelle saa jonkinlaisen vertailukohdan. Otetaan puheeksi siis Suomea aiemmin kohdanneita ainakin kahta kertaluokkaa nykyistä suurempia vaikeuksia, joista niistäkin olemme - tai siis esivanhempamme ovat - selvinneet kunnialla.

Siis sellaiset kuin isoviha. Eli ruotsalaisen suurvallan sortumiseen johtaneen Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Maamme väkiluku oli vuonna 1695 noin puoli miljoonaa ihmistä. Ja kaiken mentyä ohi vuonna 1721 vain 391 000. Näin siitä huolimatta, että maahamme syntyi jatkuvasti uusia lapsia.

Samaan aikaan venäläiset - tai ryssät, kuten he itse itseään kutsuvat - ryöstelivät maatamme ja veivät kymmeniä tuhansia ihmisiä orjiksi Venäjälle. Jotain miehitysvallan asenteesta kertoo sekin, että tsaari käski tuhota Pohjois-Pohjanmaata kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten.

Kyrönmaan eli Etelä-Pohjanmaan miehistä peräti 70% kuoli varsinaisissa taisteluissa tai armeijassa liikkuneisiin tauteihin ja loput tapettiin myöhemmin heidän niskuroidessaan ankaran miehitysvallan alla. Ei siis ihme, että suomalainen isänmaallisuus elää edelleen kaikista vahvimmin juuri Pohjanmaan lakeuksilla - siellä ei haluta kokea uudelleen samanlaista kansanmurhaa vieraan vallan kädestä.

Orjiksi viedyistä harvat palasivat kotimaahan, mutta jotkut sen kuitenkin tekivät. Heistä meitä muistuttaa Zachris Topeliuksen kertomus Koivusta ja tähdestä. Tarinan taustalla olivat Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Topeliuksen kokemukset. Hän nimittäin pakeni isonvihan aikaan äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin, mistä kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle.

Venäläiset eivät olleet tuon ajanjakson ainoita suomalaisten tappajia. Venäläisten miehitysaikaa nimittäin edelsivät suuret kuolonvuodet, joiden aikana suomalaisista kuoli noin kolmannes nälkään ja tauteihin. Myös isonvihan aikana maassa riehui rutto.

Nälän saavuttua ensimmäisten joukoissa menivät Heikki Ylikankaan mukaan ne perheet ja suvut, joiden nokkamiehet katsoivat 1600-luvun nousevan suurvallan ankaran verotuksen paineessa parhaaksi luopua talojensa isännyydestä - koska siihen liittyi koko maatilan väestön puolesta verojen maksaminen - ja siirtyä muiden palkollisiksi eli käytännössä renkimiehiksi. Kuolonvuosien aikana sellaisille ei luonnollisesti riittänyt ravintoa, kun ei sitä tahtonut riittää isäntäväellekään.

Tästä pääsemmekin suurvalta-ajan rasituksiin. 1600-luvun Ruotsihan kävi jatkuvaa sotaa naapureitaan vastaan. Vaikka se olikin Pohjan sotaa lukuun ottamatta enimmäkseen voitokasta, vaati vähäväkisen valtakunnan äärimmilleen viritetty sotakoneisto miehiä syötettäväksi taudeille sekä vihollisen luodeille ja miekoille. Eikä niitä vähäväkisessä pohjolassa löytynyt muualta kuin - ilman väenottoakin ankarien olojen eli pienen jääkauden - rasittamista taloista.

Kaiken kaikkiaan 1600-luvulla täysi-ikäiseksi päässeistä suomalaisista miehistä kuoli armeijan palveluksessa noin 30 prosenttia. Kyse oli siis valtavasta tragediasta, joka tuskin on luonut tuolloin pohjolan perukoilla asuville ihmisille kovin auvoisia näköaloja tulevaisuudesta.

Pahimman välttämiseksi toki keksittiin keinoja. Esimerkiksi vauraimpiin taloihin oli tapana ottaa piikojen lehtolapsia, orpoja tai muuten vain kaupan olleita pikkupoikia, jotta nämä voisivat aikanaan astua armeijan rulliin isännän tai hänen poikiensa sijasta.

Toki isännät palkkasivat myös aikuisia miehiä sijaisikseen silloin kun sellaisia oli saatavissa. Koska armeijaan lähtö oli käytännössä kuolemantuomio, olivat luvatut palkkiotkin sen mukaisia.

1600-luvulla tällaisen rekryytin palkka vastasi siten korvaussummaa, joka määrättiin oikeudessa maksettavaksi tapetun miehen omaisille. Joissain tapauksissa myös ihmisen tappaminen kompensoitiin sillä, että syyllinen tai hänen sukulaisensa lähti uhrin talon puolesta sotaan.

Jos talossa ei ollut kasvattipoikia eikä palkkamiehiäkään ollut saatavilla, ei kruunu antanut armoa vaan vei talosta oman pojan tai sellaisen puuttuessa itse isännän. Tämän seurauksena kylmeni maastamme lukematon määrä savuja vain siirtyäkseen toisen perheen asutettavaksi kruunulle maksettavaa veroa - ja sotaväkivelvoitteita - vastaan.

Listaa voisi toki vielä jatkaakin, mutta koska pahimmat tragediat tuli jo mainituksi, niin riittäköön tämä tällä kertaa. Näin siksi, että jo edelle kirjoitettu tehnee selväksi sen, ettei suomalaisten elämässä ole ollut Ruotsin suurvalta-ajan valossa mainittavia vaikeuksia minun elämäni aikana. Eikä edes koronavirus ole sellainen.

Tässä suhteessa on hyvä huomata myös se, ettei nykyisten nuorten elämä ole kaikesta oppineiden valituksesta huolimatta oikeasti näköalatonta. Sen sijaan se on sikäli ongelmallista, ettemme me vanhemmat ole osanneet antaa heille realistisia elämän eväitä - syistä, joita itse kukin voi mielessään pohtia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Kumpuaako väkivalta sorron kokemuksista?

Yle teki jutun Sahelin alueen - erityisesti Malin ja Burkina Fason - ongelmista. Siinä kiinnitettiin huomiota mm. ranskalaisten rauhanturvaajien kuljeskeluun punaisten lyhtyjen alueella, ISIS:in ja Al-Qaidan kaltaisen terroristijärjestöjen etenemiseen alueella, ulkovaltojen keskittymiseen pelkästään sotilaallisiin toimiin ja avun tarpeessa olevien ihmisten määrän nopeaan nousuun sekä kansanosien ja uskonnollisten ryhmien välisiin vanhoihin erimielisyyksiin.

Suomalainen ohjelmasuunnittelija näki jutussa ongelman syyt siten, että "väkivalta kumpuaa ihmisten sorron kokemuksista, koska laajoilla alueilla ei ole mitään toimivaa valtionhallintoa. Silloin jihadistiset ryhmät tarjoavat monille vaihtoehdon asettua korruptoitunutta keskusvaltaa vastaan."

Niinpä jutussa annetaan ymmärtää, että myös Suomen pitäisi ryhtyä viemään kehitystä alueen valtioille. Ohjelmasuunnittelijan mukaan "kehitysprojekteja kaivattaisiin myös tiiviisti asuttujen alueiden ulkopuolelle. Nyt niitä kohdistetaan kaupunkeihin, jolloin maaseudulla asuvat jäävät syrjään."

Asia ei ole meille eurooppalaisille yhdentekevä, sillä ohjelmasuunnittelijan mukaan "ihmisten kuljettaminen on tuottoisa bisnes. Jos sen vaihtoehdoksi saadaan muita elinkeinoja, ihmissalakuljetuksen kannattavuus vähenee... Kysymys on siitä millaisia tulevaisuudennäkymiä nuorille tarjotaan."

Edelle lyhyesti referoimani jutun luettuani katsoin minkälainen on malilaisten ja burkinafasolaisten hädän laatu. Suomalaisten muistissahan on, että kun meillä viimeksi oli todellinen hätä 1860-luvulla, laski syntyvien lasten määrä tasolle, jota se ei ole vieläkään alittanut.

Katsoin siis väestönkasvua ensin Malista. Siellä se näyttäisi olevan 3,0 prosenttia vuodessa. Maan noin 16,5 miljoonaisen väestön mukaan laskettuna Malin väestö kasvaa siis noin puolella miljoonalla ihmisellä vuodessa.

Sen jälkeen siirsin katseeni Burkina Fasoon. Siellä väestö kasvaa vielä hitusen nopeammin kuin Malissa, eli 3,05 prosenttia vuodessa. Se tarkoittaa sitä, että maan yli 18 miljoonainen väestö kasvaa vuodessa peräti 600 000 ihmisellä.

Nuo vuodelta 2014 peräisin olevat väestön valtavat kasvuluvut katsottuani jäin ihmettelemään, että onkohan maiden ahdinko syntynyt vasta viimeisen puolen vuosikymmenen aikana, koskapa se ei näy syntyvyydessä. En tiedä, koska käytössäni ei ole parempaakaan tilastoa - jos muistan, niin palaan asiaan, kun sellaiset sattuvat silmiini.

Toinen seikka, jota jäin ihmettelemään oli väestönkasvun unohtaminen Malin ja Burkina Fason ongelmien juurisyynä. Ottaen huomioon ne ongelmat, jotka Etelä-Pohjanmaalla syntyivät 1800-luvulla väestön alettua elintason noustessa lisääntymään aiempaa nopeammin, olisi suorastaan ihme, mikäli noin puolen miljoonan ihmisen vuotuiset väestönkasvut eivät aiheuttaisi rauhattomuutta Malin ja Burkina Fason kaltaisissa kehitysmaissa.

Malin osalta on vielä huomattava, että tartuin vuonna 2013 uutiseen, jonka mukaan silloisen vuoden myönteisin kehityskulku on Saharan eteläpuolisen Afrikan vakautuminen. Erityisesti Somaliassa ja Malissa oli saavutettu edistystä. Ilmeisesti ainakaan jälkimmäisen osalta kehitys ei ole ollut kestävää.

Minä toivonkin, että myös tässä jutussa olisi ilmennyt vain sen tehneen toimittajan maailmankuva, johon muiden Ylen toimittajien tapaan ei jostain syystä sisälly rehellinen analyysi kehitysmaiden väestönkasvun aiheuttamista ongelmista. Näin siksi, että tämän selityksen vaihtoehto - eli kehitysapua jakavan apparaatin parissa toimivien ihmisten kyvyttömyys nähdä tosiasioita - olisi yhdellä sanalla sanottuna karmea niin suomalaisen veronmaksajan kuin apua vastaanottavan kehitysmaankin näkökulmasta.

Suomeksi sanottuna vaadin, että mikäli Suomi ryhtyy syytämään verovarojaan tässä puheena oleviin maihin, niiden käyttö ohjataan vain ja ainoastaan lisääntymisen ehkäisemistä edesauttaviin toimiin. Vain siten voidaan alueella saada aikaiseksi sellaista edistystä, jolla olisi vaikutusta alueen elinoloihin pidemmällä aikavälillä.

Ylelle ja muulle suomalaiselle valtamedialle minulla on puolestaan - varmaankin aivan turha - toive, että he ottaisivat älynsä pois ämpäristä ja suostuisivat lopultakin näkemän holtittoman väestönkasvun tuhoisan vaikutuksen afrikkalaisten kehitysmaiden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Sekä myös raportoisivat asiasta suomalaiselle asiakaskunnalleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen vai Burkina Fason malli - sinä päätät!
Islam ja sukuelinten silpominen
Vuoden myönteisin kehityskulku löytyi Afrikasta!

Maahanmuutosta ja sen liepeiltä

Helsingin Sanomilla oli tänä aamuna teemana maahanmuutto. Siksi lienee jälleen syytä sanoa pari sanaa aiheesta tässäkin blogissa.

Aloitetaan ensin kuitenkin uutisesta, jonka mahdollinen liittyminen maahanmuuttoon on arvoitus. Tarkoitan artikkelia, jonka mukaan "erityisesti nuorisoporukat ovat ampuneet ilotulitteita muun muassa ihmisiä, autoja ja rakennuksia päin". Tekijöistä ei jutussa mainittu muuta kuin nuori ikä.

Juttu toi kuitenkin vääjäämättä mieleeni länsinaapurin jokavuotiset ilotulitusrakettiongelmat, joissa kohteena ovat paitsi tavalliset ihmiset, autot ja rakennukset, niin myös viranomaiset. Toivottavasti Suomessa ei ollut edes osittain kyse samanlaisen kehityksen alkuvaiheista, vaan "ainoastaan" tavallisen, mutta villiintyneen, nuorison joukossa tiivistyneestä tyhmyydestä.

Jos joku arvelee minun nyt maalailevan uhkakuvia heistä versus meistä - kuten presidenttimme eilen puolilta päivin varoitteli, olisi HS:n tai jo poliisin ollut helppo ehkäistä tällainen spekulointi kertomalla tarkemmin, mistä nuorisosta oli kyse. Nyt jäljelle jäi ainoastaan tiedon puute, jollainen ymmärrettävästi lisää enemmän tai vähemmän perusteltua spekulointia sosiaalisessa mediassa ja blogeina tunnetuissa mielipidekirjoituksissa.

* * *

Toinen HS:n maahanmuuttouutinen koski suomalaissyntyistä, mutta Saksassa vaikuttavaa taloustutkijaa, jonka mukaan työlupa vähentäisi Välimereen hukkuvien määrää. Hänen ajatuksenaan oli luoda maksullinen määräaikainen työlupa, jonka saaneiden olisi paluun varmistamiseksi tehtävä talletus, jonka saisi takaisin maasta lähtiessään. Työluvan saisivat vain sellaisten maiden kansalaiset, joiden kotimaat ottavat kansalaisiaan vastaan myös silloin kun nämä eivät itse sitä halua.

Saattaa olla, että tällainen laillinen reitti tosiaan vähentäisi Välimereen hukkuvien määriä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vielä paljon enemmän näitä määriä vähentäisi luopuminen spontaanista turvapaikanhakuoikeudesta - siinähän tapauksessa tulijoilta katoaisi motiivi lähteä vaaralliselle matkalleen.

Joka tapauksessa on selvää, ettei laillisella työluvalla olisi ainkaan Suomeen saapuvalle humanitaariseen maahanmuuttoon kovin suurta vaikutusta. Tännehän pyrkivät edelleen lähinnä irakilaiset, joiden kotimaa ei ota heitä vastaan.

* * *

Kolmas erkkomedian uutinen oli Anna-Liina Kauhasen kolumni, jonka mukaan "EU on hyvästellyt yritykset luoda kaikkia EU-maita koskeva yhteinen maahanmuuttopolitiikka... Syynä on tarve padota kansalliskonservatiivisten ja äärioikeistolaisten puolueiden kannatuksen nousu, sillä se vaarantaa EU:n yhtenäisyyden ja Euroopan talouden".

Kauhanen lienee oikeassa siinä, että monet kansallismieliset haluaisivat purkaa Euroopan Unionin, tai ainakin vähentää sen valtaa jäsenmaissa. Sen sijaan on outoa, että eurooppalaisen politiikan syyksi mainitaan joidenkin eurooppalaisten ihmisten laillisten poliittisten näkemysten kannatuksen kasvun torjuminen.

Jos palaan Niinistön puheeseen, eikö tämä liity juuri siihen, että "kun halua aitoon keskusteluun ei enää ole, lisääntyy tahallinen väärinymmärtäminen... Asioista sopii kiistellä, pitääkin. Mutta toisten ylenkatsominen ja aliarvioiminen ei kiistanalaisten asioiden ratkaisua edistä."

Nyt mainitussa tapauksessa eli EU-maiden yhteisen maahanmuuttopolitiikan torppaamisessa ei siis kenelläkään pitäisi olla tarvetta ylenkatsoa joidenkin ihmisten poliittisia näkemyksiä, vaan näiden näkemysten kunnioittaminen ja rakentavien vaihtoehtojen esittäminen - sekä niiden paremmuuden mittaaminen vaaleissa. Näin etenkin nyt, kun monissa jäsenmaissa maahanmuuttokriittinen näkemys on kansan parissa vallitseva, vaikka kolumnisti tai EU-eliitti ovatkin asiasta harmissaan.

* * *

Lopuksi vielä pari sanaa siitä, että HS:n Afrikka-uutisen mukaan tyttöjen yläkouluun menon tukeminen voisi vähentää maailman väkilukua kolmella miljardilla vuoteen 2050 mennessä. Uskoo ken tahtoo, mutta hyvä, että asia oli kirjoitettu konditionaalissa.

Itseäni kiinnosti eniten artikkelin virke, jonka mukaan "vuoteen 2050 mennessä valtaosa maailman nuorisosta (0–24-vuotiaat) on Afrikassa". Toisin sanoen siellä tulee olemaan valtava määrä nuoria miehiä, jolla ei ole tulevaisuutta kotimaissaan.

Tulevaisuuden suhteen epävarmojen ja jopa joutilaiden nuorten miesten suuri määrä taas on tunnetusti yhteiskuntia rajusti epävakauttava tekijä. Suomessa se aiheutti esimerkiksi 1800-luvun puukkojunkkarikauden, joka loppui kuin seinään USA:n ovien ja mahdollisuuksien avauduttua tälle nuorisolle.

Nähtäväksi jää, miten valtava nuorisojoukko muovaa tulevaisuuden Afrikkaa. Alkaako se kehittää kotiseutujaan vai kasvaako sielläkin levottomuus ja sotiminen entisestään? Vai pyrkivätkö miljardit nuoret ulos kotimaistaan kohti vaurasta pohjoista elääkseen siellä parempaa elämää?

Jos jälkimmäistä, niin miten me otamme heidät vastaan? Toimimmeko kuten viime vuosikymmenellä ja teemme heistä joutilaiden sosiaaliturvan varassa elävien etnisesti leimautuneiden nuorten miesten ongelmaväestön, estämmekö heidän saapumisensa maanosaamme tavalla tai toisella vai onnistummeko työllistämään heidät merkitykselliseen elämään?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tuhat vuotta integroitumatonta maahanmuuttoa
Tuoreet maahanmuuttouutiset vaativat ratkaisuja
Mikä auttaisi haittakulttuureista saapuvia maahanmuuttajia?

Eteläpohjalainen ratkaisu maahanmuuttajille

Suomessa alkaa monin paikoin olla työvoimapula. Mutta monilla maahanmuuttajaryhmillä on kuitenkin edelleen vaikeuksia työllistyä. Kysymys kuuluukin, että miksi asia on näin.

Yksi vinkki löytyi tämän päivän Helsingin Sanomista.  Siinä kerrottiin eteläpohjalaisesta ratkaisusta sikäläiseen työvoimapulaan.

Etelä-Pohjanmaalle on nimittäin haettu apua Venäjän Karjalasta rekrytoiduista opiskelijoista, joita Järviseudun ammatti-opisto ohjaa työvoimapulasta kärsivien alojen opintolinjoille. Rehtorin mukaan "he työllistyvät 90–100-prosenttisesti ja paljolti lähialueille".

Siis jotain aivan muuta kuin maassamme vuodesta 1990 alkaen enimmäkseen veronmaksajien varoilla eläneillä somaleilla. Tai vuoden 2015 muuttoaallossa saapuneilla irakilaisilla, joista työllistyneelle pienelle joukolle ministeri Kai Mykkänen (kok) on hankkimassa passeja, jotta he voisivat jäädä Suomeen työperäisinä maahanmuuttajina.

On siis syytä katsoa, mitä mieltä eteläpohjalaiset ovat onnistumisensa syistä, joten keräsin HS:n artikkelista seuraavan listan mahdollisista selityksistä.

1. Venäläisopiskelijat ovat motivoituneita.
2. Heillä on hyvä pohjakoulutus kotimaastaan.
3. He osaavat Suomea.
4. Ammattiopinnot ovat suomeksi.
5. Heidän tavoitteenaan on parempi elintaso kuin kotimaassa.
6. He rahoittavat opiskelunsa tekemällä töitä iltaisin ja lomillaan.
7. He ovat kiitollisia koulutuksesta.
8. He kunnioittavat opettajia.
9. He ovat tunnollisia.

Seuraavaksi pitäisi siis miettiä, minkälaisen listan voisi tehdä somali- tai irakilaisopiskelijoista. Sekä niistä, jotka eivät edes opiskele.

Yllä olevaa listaa kannattaisi lukea erityisesti niiden, jotka päättävät maahanmuuttajien kotouttamisesta ja miksei myös niiden, jotka vastaavat yleisesti suomalaisen työjärjestelmän toimivuudesta. Venäläisiä työllistävä pohjalaisyrittäjä nimittäin totesi jutussa, että "tällä alueella ei ole ollut sopivaa työvoimaa tarjolla. Kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Muualta Suomesta on vaikea saada työntekijöitä muuttamaan tänne."

Ja lukemisen jälkeen he voisivat tehdä johtopäätökset ja toimintasuunnitelman, jonka seurauksena humanitaarisestakin maahanmuutosta tulisi meille suomalaisille rikkaus ja voimavara sen sijaan, että se on nykyisin lähinnä kustannus ja turvallisuusuhka.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Grahn-Laasonen antaisi samaa lääkettä sekä sitä tarvitseville että meille muille?
Afrikkalaista koneinsinööriä odotellessa
Haiti on köyhä ja siksi jää

Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys

Romanivaikuttaja Veijo Baltzar kertoi Etelä-Suomen Sanomissa, että vähemmistöt voivat selvitä valtakulttuurin keskellä vain pitämällä kiinni omista myyteistään, riiteistään ja tavoistaan. Hänen mukaansa  "sulautuminen on kaikkein kohtalokkainta."

Tarkastellaanpa tätä väitettä käyttäen hyväksi romanien omaa historiaa Suomessa. Ensimmäisenä vertailuryhmänä käytettäköön Etelä-Pohjanmaalla aikanaan melko runsasta 1500-luvun romaniväestöä, joka ei pystynyt tai halunnut pitää omasta kulttuuristaan kiinni, vaan sulautui valtaväestöön. Tästä syystä suurin osa eteläpohjalaisista on pieneltä osin romanien jälkeläisiä.

Toiseksi vertailuryhmäksi voidaan ottaa myöhemmin Etelä-Pohjanmaalle saapunut romaniväestö, joka ei ole sulautunut valtaväestöön, vaan on pitänyt kiinni omista myyteistään, riiteistään ja tavoistaan. Siis toiminut Baltzarin vähemmistöille suosittelemalla tavalla.

Kysymykseni kuuluukin: meneekö kulttuurinsa hukanneiden ja valtaväestöön sulautuneiden romanien jälkeläisillä eli eteläpohjalaisilla nykyisin inhimillisesti/taloudellisesti/miten tahansa huonommin kuin maakuntaan myöhemmin muuttaneilla ja kulttuuristaan kiinni pitäneillä romaneilla? Vastaus lienee kaikille selvä. Ja Veijo Baltzar siten väärässä sulautumisen kohtalokkuudesta. 

Edellä käsittelemäni pala Etelä-Pohjanmaan historiaa osoittaa, että oman tulevaisuutensa edistämiseksi niin romani- kuin maahanmuuttajavähemmistöjen kannattaisi oma-aloitteisesti luopua kaikista niistä kulttuurinsa piirteistä, jotka ehkäisevät heidän sulautumistaan valtakulttuurin osaksi. Heidän on kuitenkin syytä ylläpitää sellaisia mahdollisia kulttuurinsa piirteitä, jotka edesauttavat kaikkien suomalaisten hyvinvointia. Itse asiassa myös kantasuomalaisten kannattaisi harkita sellaisten piirteiden ottamista osaksi omaa kulttuuriaan, aivan samoin kuin heidän omat esi-isänsä aikanaan omaksuivat vaikkapa maatalouden tai yleisen myönteisyyden koulutusta kohtaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Romaneille parempi tulevaisuus Euroopassa

Polarisaatio lisää etnisten konflktien riskiä

Integrointi ja rangaistukset - niistäkö apu toimivan monikulttuurisen yhteiskunnan luomiseksi?