Parhaat presidentit - ja pari huonointa

MTV3 oli teettänyt kyselyn Suomen kaikkien aikojen parhaasta presidentistä. Vastausten mukaa he olivat Sauli Niinistö, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. 

Paras presidentti on tietenkin makuasia, eikä sille ole tarkkaa määritelmää. Siksi listan kritisoiminen on turhaa, mutta sikäli kyselyn tulos nostatti kulmakarvojani, etten olisi itse nostanut ketään edellä mainitusta kolmesta henkilöstä listalle. 

Suomen kiistatta merkittävin presidenttihän on ollut Risto Ryti, joka johti Suomen pois jatkosodasta henkilökohtaisella uhrauksellaan. Tarkoitan sitä, että Ryti allekirjoitti omissa nimissään Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin tarjoaman sopimuksen, joka takasi Saksan sotatarviketoimitukset Suomeen, mutta takasi samalla, ettei maamme tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla. 

Sopimus laukesi, kun Ryti irtisanoutui virastaan. Ja näin Suomi säilyi sodan jälkeen miehittämättömänä toisin kuin muut Neuvostoliiton eurooppalaiset rajavaltiot.

Suomen toiseksi merkittävimpänä presidenttinä pidän Per Evind Svinhufvudia, joka onnistui kukistamaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen kapinan Mäntsälässä. Lisäksi hän tuki voimakkaasti Suomen pankin pääjohtajaa Risto Rytiä, mikä auttoi Suomea nousemaan ripeästi jaloilleen 1930-luvun suuresta lamasta. 

Kolmanneksi merkittävimmän presidentin valinta onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Mikäli Suomi liittyy NATO:on Sauli Niinistön kaudella, olisin taipuvainen nostamaan nykyisen presidentin tälle jalustalle. Toisena vaihtoehtona pidän Juho Kusti Paasikiveä, joka reivasi Suomen ulkopolitiikan toisen maailmansodan jälkeen uusille urille eli Neuvostoliittoa myötäilevälle linjalle, joka hänen jälkeensä degeneroitui suomettumispolitiikaksi. 

* * *

Myös listan häntäpään linjaaminen on mielenkiintoista. Sielläkin on kaksi ylivoimaista presidenttiä. "Merkittävimpänä" heistä Tarja Halonen, joka Ottawan miinankieltosopimuksen allekirjoittamalla altisti Suomen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle ja toisaalta pani alulle maamme sisäisen turvallisuuden rapautumisen ns. ihmisoikeuspolitiikallaan.

Toiseksi huonoimpana presidenttinä on pidettävä Lauri Kristian Relanderia, jonka aikana oikeistoradikalismi sai Suomessa vahvan jalansijan. Kuten  olen jo edellä todennut, tämän kehityssuunnan onnistui pysäyttämään vasta P.E. Svinhufvud. Relanderin olemattomista kyvyistä kertoo myös se, ettei hänen puolueensa eli Maalaisliitto suostunut asettamaan häntä edes ehdokkaaksi toiselle kaudelle.

* * *

Palatakseni alussa mainittuun kyselyyn. Olisin itse taipuvainen pitämään maamme parhaina presidentteinä niitä, jotka ovat merkittävimpiä. Ja siksi oma listani MTV3:n kyselyyn olisi ollut Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi - mutta samalla totean, että mikäli Suomi liittyy NATO:on nykyisen presidentin valtakaudella, vaihdan kolmannelle sijalle Niinistön.

Lopuksi on syytä todeta myös se, että eräillä presidenteillämme on ollut erittäin suuri merkitys kansakunnallemme muussa elämässään. Sellainen on erityisesti Carl Gustaf Mannerheim, joka johti vuoden 1918 kommunistikapinan kukistanutta talonpoikaisarmeijaa sekä Suomen armeijaa sen taistellessa talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Martti Ahtisaari on puolestaan tehnyt Nobelin palkinnon arvoisen työn kansainvälisenä rauhanneuvottelijana. 

En kuitenkaan laskenut näitä seikkoja edelle kirjaamani listan ansioiksi, koska siinä oli kyse maamme presidenteistä. Ja siten heidän tekemisistään nimenomaisesti tässä korkeassa virassa. Toki Mannerheim teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944, mutta pohjatyön sille oli tehnyt Ryti, joten marsalkan ansioita ei tältä osin voi pitää oleellisina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Äärioikeiston kapina

Äärioikeiston kapina

Tämä on kolmastoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kahdennessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi itsenäistymisensä ja sisällissodan jälkeen sai demokratian, jota luonnehti poikkeuksellisen vahva toimeenpanovalta.

Monien muiden Euroopan maiden tavoin myös Suomessa esiintyi 1920- ja 1930-luvuilla äärioikeiston pyrkimyksiä ottaa valta käsiinsä. Tämä liikehdintä syntyi vastareaktiona maan alle painettujen Neuvostoliiton tukemien kommunistien aktiivisuuden kanavoiduttua ammattiyhdistyksiin ja siitä seuranneisiin jatkuviin lakkoihin. 

Niitä yritettiin ensin tukahduttaa rikkurityövoimalla, jota kerättiin varsinkin Etelä-Pohjanmaalta. Kun se ei tehonnut ajautui oikeisto yhä radikaalimmaksi Lapuan liikkeeksi ja ryhtyi väkivaltaiseksi kommunisteja ja heihin myötämielisesti suhtautuviksi arveltuja kohtaan. 

Suomalainen oikeistoradikalismi oli vahvinta Etelä-Pohjanmaalla, koska maakunta oli vanhastaan tervanpolton ja muun esikapitalismin kautta omaksunut muuta maata paremmin aktiivisen asenteen taloudelliseen toimintaan, mutta epävakautta yleensä luova maaton väestö oli lähtenyt - saman aktiivisuuden innoittamana - vuolemaan kultaa Amerikkaan. Siten Etelä-Pohjanmaan väestö oli vaurasta ja taloudellisesti poikkeuksellisen tasa-arvoista. 

Tämän seurauksena maakuntaan jääneet ihmiset omaksuivat muuta maata oleellisesti konservatiivisemman asenteen maailman tapahtumia kohtaan. Ja se sai 1920-luvulla jopa äärioikeistolaisia piirteitä: erityisesti Italian Benito Mussolinia ihailtiin. 

Avoimesti fasismia ihailleita ihmisiä oli kuitenkin Etelä-Pohjanmaalla vain vähän. Lisäksi väestön enemmistö säilyi laillisuuden kannalla, millä oli ratkaiseva merkitys myöhemmissä, vuoden 1932, tapahtumissa.  

Äärioikeiston kannatus nousi ensin kaikkialla Suomessa, mutta kääntyi nopeaan laskuun sen jälkeen, kun Lapuan liikkeen edustajat erehtyivät muiluttamaan entisen presidentin, Kaarlo Juho Ståhlbergin, ja tämän vaimon 15.10.1930. Samalla äärioikeistolaisten ydin radikalisoitui entisestään ja lähti helmi-maaliskuussa 1932 kapinaan laillista esivaltaa vastaan Mäntsälässä.  

Kapinan torppasi presidentti Svinhufvudin koko kansalle suunnattu laillista menoa korostava puhe, eivätkä maaseudulta väen värväämistä yrittäneet lapualaiset saaneet rekrytoitua apuvoimia Mäntsälään. Lopputuloksena koko liike kiellettiin ja sen raunioille syntyi Isänmaallinen kansaliike, joka ei koskaan kasvanut merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. 

Näin Suomi palasi lakia kunnioittavaksi ja rauhalliseksi demokratiaksi, jonka takuumiehinä olivat erityisesti äärivasemmistoon pesäeron tehneet sosialidemokraatit ja Maalaisliitto, jonka talonpoikainen kannattajakunta oli jo aiemmin kieltäytynyt lähtemästä äärioikeiston kelkkaan. Näin Suomen itsenäisyyden alussa perätysten paineita luoneiden äärivasemmiston ja äärioikeiston otteet hellittivät ja maata päästiin kehittämään rauhanomaisen politiikan keinoin kohti parempaa tulevaisuutta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maailmantilanne vaatii pystyviä johtajia
Poliittisen väkivallan oikeus ja seuraus
Lenin-puistoon on koottava Leninin ajatuksia kaiken kansan nähtäväksi

Lenin-puistoon on koottava Leninin ajatuksia kaiken kansan nähtäväksi

Sampo Terho (sv) ja Jussi Niinistö (sv) haluaisivat muuttaa Helsingin Lenin-puiston nimen Ukko-Pekan puistoksi. Syynä tähän on se, että "väkivaltainen, bolševistinen hirmuhallitsija ei ansaitse muistokseen nimettyä puistoa Suomen pääkaupungista".

Terho ja Niinistö ovat luonnollisesti oikeassa pahuudessaan Hitleriin verrattavan Neuvostovaltion johtajan luonteesta, toimista ja ansioista. Sikäli heidän vaatimuksensa on varsin perusteltu.

Toisaalta Lenin-puisto toimii tällä hetkellä muistutuksena Helsingin punavihreässä kuplassa eläville sosialismin todellisuudesta sekä meille kaikille siitä, kuinka rähmällään maamme oli kohti Moskovaa vuonna 1970, jolloin puisto sai nykyisen nimensä. Siksi nimen poistaminen, ja puiston pyhittäminen sen varmasti ansaitsevalle "Ukko-Pekka" Svinhufvudille, poistaisi pääkaupunkilaistemme kollektiivisesta muistista yhden palan maamme häpeällisintä historiaa.

Siksi ehdotan, että puiston nykyinen nimi sittenkin säilytettäisiin, mutta sinne pystytettäisiin ilkivaltaterrorismin kestävä muistomerkki, johon kirjattaisiin Leninin luonnetta ja merkitystä kuvaavia autenttisia ajatuksia. Näin muisto väkivaltaisesta, bolsevistisesta hirmuhallitsijasta kirkastuisi myös nykyisten helsinkiläisten mielissä.

Aineistoa sopiviksi muistolauseiksi on saatavilla helposti. Esimerkiksi Wikipediassa on seuraava lainaus Leninin näkemyksistä.

"On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin."

Tämän näkemyksen seurauksena koko Venäjä syöksyi nälänhätään ja katastrofiin, josta on sanottu, että se oli Euroopan mittakaavassa pahin sitten keskiajalla riehuneen mustan surman. Länsimaiden ruokalähetyksistä huolimatta ainakin viisi miljoonaa ihmistä menehtyi nälkään vuosina 1921 ja 1922.

Sovelias voisi olla myös lainaus Leninin oikeuskäsityksestä: "me emme käy sotaa yksittäisiä henkilöitä vastaan. Me hävitämme porvariston luokkana. Älkää tutkinnassa etsikö asiakirjoja älkääkä todisteita siitä, mitä syytetty on tehnyt tai sanonut neuvostovaltaa vastaan. Ensimmäinen kysymys, joka teidän on hänelle esitettävä, koskee sitä, mihin luokkaan hän kuuluu, millainen on hänen alkuperänsä, kasvatuksensa, koulutuksensa, mikä hänen ammattinsa."

Edelleen käyttökelpoinen saattaisi olla tämä Leninin näkemys: "meillä on juuri nyt ja vain juuri nyt tilaisuus (ja meidän siis pitää) takavarikoida kirkon omaisuus raivokkaalla tarmolla, säälimättömästi... Voimme siis nyt hankkia käsiimme satojen miljoonien kultaruplien aarteen... Olen hahmotellut toimintasuunnitelmamme tällaiseksi: ...pidättää.. mahdollisimman runsaasti pappeja, pikkuporvareita ja porvareita, vähintäänkin muutama tusina, ja heitä on syytettävä suorasta tai välillisestä osallistumisesta kirkon omaisuuden takavarikoinnista annetun määräyksen väkivaltaiseen vastustamiseen... Mitä suurempi joukko taantumuksellisen papiston ja taantumuksellisen porvariston edustajia teloitetaan, sen parempi meille."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Neuvostoliiton reinkarnaatioita
Anna Pöysä haluaa kirjoittaa historian uudelleen kuin naapurissa ennen
Kommunistinatsit