Sosialistinen ja kapitalistinen kateus

Arvoisa lukijani on varmaankin kuullut jonkin version seuraavasta anekdootista.

"Kun kainuulainen näkee, että naapuri onnistuu vaurastumaan, hän tulee kateelliseksi ja ryhtyy heti pohtimaan miten saisi palautettua tämän yhtä köyhäksi kuin itsensä. Jos joku taas rikastuu Etelä-Pohjanmaalla, tulee naapuri niin ikään kateelliseksi ja rupeaa kuumeisesti miettimään kuinka pystyisi itsekin samaan." 

Anekdootin sanotaan kuvaavan hyvin mainittujen maakuntien väestön kulttuurista eroa. Samaa tarinaa kuitenkin kuulee kerrottavan myös siten, että kainuulainen vaihtuu suomalaiseen ja eteläpohjanmaalainen amerikkalaiseen. Tällöin tarinan sanotaan kuvaavan kahden valtion asukkaiden välistä kulttuurista eroa. 

Todellisuudessa tarina kuvaa parhaiten poliittisen oikeiston ja vasemmiston välistä eroa. Sosialistihan pyrkii aina tasaamaan ihmisten välisiä tuloja, joten hän ryhtyy tietenkin pohtimaan, miten saisi verotettua rikkaampien tuloja ja omaisuutta mahdollisimman tehokkaasti. Vastaavasti talousliberaali näkee menestyneissä ihmisissä esikuvan, joista hänenkin kannattaa ottaa mallia. 

Tämä pätee niin Suomen poliittisen oikeiston vankimmalla tukialueella Etelä-Pohjanmaalla kuiin poliittisesti enemmän vasemmalle kallellaan olevassa Kainuussa. Ja yhtä hyvin sosiaalidemokraattisessa Suomessa kuin markkinatalouden varassa menestyvässä Yhdysvalloissakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mätä järjestelmä
Vantaalaiset saavat reilun kahden miljoonan euron savusaunan
Kansan uutisten vieras valaisi vasemmiston maailmankuvaa

Vironvenäläiset, ihmiselämän reunaehdot ja vihreä siirtymä

Virossa on tekeillä valtava koulu-uudistus, jonka myötä maan itäosissa - eli Narvan alueella - luovutaan kaksikielisestä opetuksesta. Asiasta kertoneessa uutisessa oli virke, johon pysähdyin sitä lukiessani. 

Sen sanoi maan venäjänkielisen vähemmistön edustaja, jonka mukaan "me emme ylipäänsä ajattele putineja tai natoja, koska ennen kuin voi ajatella, pitää saada ruokaa pöytään. Haluamme vain normaalia elämää, turismin paluuta ja vastaavaa".

Toinen - niin ikään - venäjänkielinen henkilö totesi niin ikään pysäyttävästi, että "viroa osaavilla on Narvassa selvästi venäjänkielisiä korkeampi sosiaalinen asema. Johtajat ovat aina vironkielisiä... Siksi meillä on tilanne, jossa kaupungin ainoaan vironkieliseen päiväkotiin kuten myös ainoaan vironkieliseen kouluun on jatkuva pitkä jono".

Molemmat kommentit kertovat valaisevalla tavalla siitä, mikä ihmisille on viime kädessä tärkeää. Eli toisin sanoen ihmisten perimmäisistä prioriteeteista. 

Tämä olisi hyvä huomata myös suomalaisessa ympäristö- ja ilmastokeskustelussa. Ja niihin liittyen esimerkiksi luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyvässä päätöksenteossa. 

Jos ja kun tavoitteena on - uskoisin tämän koskevan lähes kaikkia suomalaisia - ekologisesti kestävä tulevaisuus, kannattaisi sen toteuttamiseksi huolehtia siitä, että mentäisiin ihmisten henkilökohtaisen elämän kestävyyden ehdoilla. Eli tehtäisiin tarvittavia lainsäädännöllisiä muutoksia tai toteutettaisiin kansainvälisiä sopimuksia siten, ettei vaarannettaisi ihmisten jokapäiväistä leipää tai muita elämän edellytyksiä. 

Metsäalalla tämä tarkoittaisi ainakin kahta asiaa. Yksi on metsänomistajien toimintaedellytysten ja omaisuudensuojan turvaamisen huomioiminen kaikissa lainsäädännön muutoksissa ja toinen metsiä hyödyntävän teollisuuden käytettävissä olevan raaka-ainemäärän ennustettavuudesta huolehtiminen pitkälle tulevaisuuteen, jotta Suomeen investoiminen ei käy niille liian riskipitoiseksi ja investointipäätökset tulisi yrityksille siitä syystä liian riskipitoisiksi tehtäväksi tänne Pohjantähden alle. 

Maataloudessa taas olisi huolehdittava siitä, että karjankasvattajien ja viljelijöiden toimintaedellytykset säilyvät, jotta saamme myös tulevaisuudessa kotimaista ruokaa. Tässä asiassa erityisesti turvemaille perustetut pellot ovat avainasemassa, koska ne on todettu valtaviksi hiilidioksidilähteiksi ja siksi ympäristöväellä - ja jopa tutkijoilla - näyttäisi olevan kova halu sosialisoida ne - tai ainakin rajoittaa omistajien päätösvaltaa oman omaisuutensa. Jos heidän tahtoaan noudatettaisiin, autioituisi Suomen maaseutu laajoilla alueilla Pohjanmaaalta Kainuuseen ja Lappiin. Eli olisi valtava inhimillinen katastrofi.

Jos edellä esittämistäni reunaehdoista pidettäisiin kiinni, ei niin sanottu vihreä siirtymä herättäisi likimainkaan niin paljon vastarintaa tai inhimillistä kärsimystä kuin se tekee tällä hetkellä, sillä ihmisille on aina tärkeintä - ensin lainaamani vironvenäläisen näkemyksen mukaisesti - oman elämän edellytysten turvaaminen. Ja toisaalta - kuten toinen lainaamani vironvenäläinen totesi - ovat ihmiset valmiita tekemään elämässään suuriakin muutoksia, kunhan he vain näkevät sen kokonaisuuden kannalta järkeväksi ja omia intressejään palvelevaksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Muutama kommentti Teemu Keskisarjan listaan
Poliitikkojen tärkeimmät tehtävät vihreässä siirtymässä ovat yksityisistä ihmisistä huolehtiminen ja teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

KHO:n päätöksellä on monia seurauksia

Kuopioon suunniteltu Finnpulpin sellutehdas olisi toteutuessaan tuonut Suomeen 3 400 pysyvää työpaikkaa, jotka olisivat sijoittuneet muuta maata vaikeammassa työllisyystilanteessa olevaan Itä-Suomeen. Tehtaan vaikutus koko Suomen BKT:hen olisi ollut 0,4 prosenttia.

Tämä osin kiinalaisella rahalla pystytettäväksi aiottu tehdas jäi kuitenkin KHO:n päätöksellä pystyttämättä. Perusteena oli tehtaan alapuolella olevan Kallaveden mahdollinen saastuminen puunjalostuksessa syntyvien päästöjen seurauksena. Näin siitä huolimatta, että tehdas olisi tuottanut sellutonneja lähes puolet pienemmillä päästöillä kuin muut nykyaikaiset suomalaistehtaat.

KHO:n päätöksellä tulee olemaan monenlaisia seurauksia. Ehkä tärkeimmän niistä lausui Finnpulpin hallituksen puheenjohtaja, jonka mukaan "suomalainen investointiympäristö ei ole tämän päätöksen nojalla houkutteleva kansainvälisille sijoittajille... Ymmärrettävästi sijoittajat arvostavat investointeja harkitessaan vakautta ja ennustettavuutta".

Nähtäväksi siis jää, kiertääkö kansainvälinen ja erityisesti kiinalainen raha Suomen jatkossa kaukaa. Hyvää siinä olisi se, että luonnonvarojemme tuottamista voitoista suurempi osa jäisi maahamme, mutta toisaalta Suomen taloudellisen kehityksen hidastuminen painaisi toisen puolen vaakakuppia raskaasti alas.

Suomessa ennestään toimivat metsäyhtiöt ovat KHO:n päätöksen voittajia ja metsänomistajat tappion kärsijöitä. Näin siksi, että teollisuuden käyttöön menevästä puusta syntyy jatkossa vähemmän kilpailua ja siten sen hintataso on alempi kuin olisi ollut Kuopion tehtaan toteutuessa. Erityisesti Metsä Groupin Äänekosken tehtaalle uutinen oli kuin lottovoitto.

Kallaveden puhtauden lisäksi päätöksellä tulee olemaan merkittävä ympäristöseuraus liittyen Suomen hiilinieluun. Hakkaammatta jäävät metsät kun lisäävät nielua ainakin lyhyellä aikavälillä. Ajan myötä päätöksen kasvihuonevaikutus kuitenkin riippuu siitä, mitä näille metsille tapahtuu: jos metsänhoitotyöt kärsivät heikkenee myös metsänkasvu ja siten hiilinielu kääntyy laskuun.

Näin käy myös siinä tapauksessa, että vähenevä puun kysyntä johtaa jatkuvan kasvatuksen suosion lisääntymiseen. Tämä johtuu siitä, että tasaikäisenä kasvatettava metsä tuottaa noin viidenneksen enemmän puuta kuin peitteinen metsä. Sivumennen sanoen onkin vaikea ymmärtää, miksi suomalaisessa hiilinielukeskustelussa jotkut tahot haluavat suosia jatkuvaa kasvatusta.

Nähtäväksi jää myös se, miten metsäteollisuus reagoi KHO:n ympäristölupapäätökseen. Luopuuko se Sisä-Suomesta investointikohteena vai satsaako tekniseen kehitykseen siten, että koko puunjalostusprosessi voitaisiin sulkea. Tätä muistan yritetyn jo 1980-luvulla huonolla menestyksellä, mutta tietenkin yleinen tekninen kehitys antaa nykyisin paremman lähtökohdan kuin tuolloin.

Isoksi kysymysmerkiksi jää kuitenkin kierron sulkemisen kustannus. Eli muodostuuko se niin kalliiksi, etteivät yritykset uskalla lähteä siihen suhdanneherkällä alalla, vaan mieluummin investoivat sellaisille seuduille, joilla ympäristöluvat irtoavat helpommin.

Taustalla KHO:n päätöksessä oli EU:n direktiivi ja sen tulkintaa ohjaava aiempi tuomio, jonka mukaan lupaa ei saa myöntää toimenpiteelle, jonka seurauksena pintavesimuodostuman tila heikkenisi. Jos asiaa tulkitaan jatkossa samalla tavalla kuin KHO eilen, ei avoimella kierolla toimivalle sellutehtailla ole asiaa muillekaan suomalaisille sisävesille.

Tämä tarkoittaisi ainakin Kemijärven ja Kainuun tehdashankkeiden kaatumista. Samalla Itä- ja Pohjois-Suomi jäisivät ilman metsäteollisuuden varaan syntyviä työpaikkoja ja verotuloja, mikä lisäisi Suomen alueellista eriarvoistumista entisestään.

Nähtäväksi jää, näkyykö päätös myös muissa suomalaista ympäristöä rasittavissa hankkeissa. Hakematta tulevat mieleen monet käynnissä olevat kaivoshankkeet, jotka Talvivaaran perusteella arvioituina tulisivat olemaan vielä paljon nykyaikaista metsäteollisuutta vakavampia ympäristön pilaajia - ovathan ne ajat jo kaukana takana kun suomalaiset metsänjalostustehtaat tuhosivat käytännössä kokonaan alapuolellaan sijaitsevat vesistöt.

Varmaa tässä asiassa on lisäksi se, ettei päätös vähennä globaalia metsäteollisuuden tuotteiden käyttöä. Ja siitä syystä Kuopion tehtaaseen aiottu kapasiteetti tullaan ennemmin tai myöhemmin rakentamaan jonnekin muualle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten metsien talouskäyttö on ilmastoteko
Metsä Group innostaa tutkijoita ja poliitikkoja
Suomen biotalous on täynnä mahdollisuuksia

Työttömyyden riivaamassa Kainuussa olisi työtä maahanmuuttajille

Aamun lehdessä oli hämmästyttävä uutinen. Sen otsikon mukaan "Kainuulaisessa vaunutehtaassa olisi hitsattavaa niin, ettei työvoimapulaan tahdo löytyä kuin yksi ratkaisu – ´Koulutetaan maahanmuuttajista hitsaajia´".

Tämä siis maakunnassa, jonka työttömyysaste on tänä vuonna kymmenystä vaille kymmenen prosenttia. Tämä herättää muutaman kysymyksen.

Jos joka kymmenes kainuulainen on työtön, niin miksi muualta tuotujen maahanmuuttajien sijaan ei kouluteta paikallisia työttömiä? Ovatko he syystä tai toisesta koulutuskelvottomia ja sellaisena kuuluisivat jonnekin muualle kuin työttömyyskortistoon - siis hoitoon tai sairaseläkkeelle?

Vai ovatko kainuulaiset haluttomia työntekoon? Eli onko maamme sosiaaliturvan taso liian korkea? Tai vaunutehtaan hitsaajien palkkataso liian alhainen? Tai molempia?

Entä maahanmuuttajat? Onko heitä Kainuussa riittävän paljon vai pitäisikö heitä rekrytoida esimerkiksi Helsingin Vuosaaresta, Vantaan Hakunilasta tai Turun Varissuolta? Jos jälkimmäistä, niin kuinka todennäköistä on, että Afrikan ja Lähi-idän kasvatit viihtyvät valmistuttuaan Kainuun itikoiden syötävänä ja hytisten kovilla talven pakkasilla?

Vai oliko ajatuksena, että koulutettavien rekrytointimatkalle pitäisi lähteä ihan ulkomaita myöden? Viroon, Venäjälle tai vaikka Kiinaan? Sieltä varmaankin halukkaita löytyisi, mutta onko varmaa, etteivät he koulutuksen jälkeen suuntaisi kotimaihinsa viimeistään seuraavan talouslaman lomautusten kannustamana? Ja uuden ammattitaitonsa vuoksi sieltä työtä löytävinä.

Aamun lehden uutisessa oli hyvää se, että kerta toisensa jälkeen vaikeuksissa olleella vaunutehtaalla menee nyt hyvin. Muilta muilta osin se herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Toki on kuitenkin myönnettävä, että jos puhe tosiaan oli maassamme jo olevista turvapaikantarpeen perusteella tänne tulleista maahanmuuttajilta, niin ainakin Vuosaaren, Hakunilan ja Varissuon uussuomalaisten kouluttaminen ja työllistäminen markkinataloudellisesti kestävällä tavalla olisi parasta mitä heille voitaisiin tehdä.

Kummallista vain jos he - tai edes heidän jälkeläisensä - työllistyisivät Kainuussa, vaikka töiden löytäminen on ollut heille äärimmäisen vaikeaa jopa Pääkaupunkiseudun ja Turun kaltaisilla maamme talousveturiseuduilla. Haussa on siten mahdollisesti jopa todellinen kainuulainen talousihme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kumpi ompi parempi: työpaikka vai työttömyyskorvaus?
Suomalaisten työllisyysaste nousee kohisten
Li Anderssonin usko Homo sovieticukseen