Vaikeuksien kautta voittoon sekä urheilussa että suomalaisessa yhteiskunnassa

Birhinghamin EM-kilpailujen viimeinen päivä tuotti odotetun kultamitalin. Sen sijaan odotettua ei ollut, että sen voittaja – Alisa Vainio – olisi ollut niin järjettömän ylivoimainen kuin hän oli. 

Näin 28-vuotias Alisa osoitti, että kovalla tahdolla, päättäväisyydellä ja suomalaisella sisulla lähes mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä reilun neljänkympin taivallusta vaan hänen koko uraansa. 

* * *

Alisa Vainio oli kymmenisen vuotta sitten suomalaisen kestävyysjuoksun suuri lupaus. 20-vuotiaiden EM-kilpailuissa hän saavutti pronssia ja sijoittui 5 000 metrillä neljänneksi. Alle 20-vuotiaiden SM-kisoissa elokuussa 2015 Vainio voitti 3 000 metrin estejuoksun ikäluokkansa Euroopan kärkiajalla ja voitti kultaa alle 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisoissa 3 000 metrin esteissä.

Syyskuussa 2015 Vainio juoksi elämänsä ensimmäisellä maratonilla ajan, joka alitti Rion olympialaisten tulosrajan ja sijoittui Suomen kaikkien aikojen listalla kuudenneksi. Hän ei kuitenkaan voinut osallistua olympiamaratonille, koska oli sääntöjen mukaan liian nuori.

* * *

Sitten seurasivat vaikea vuodet ja moni lienee jo pitänyt Vainiota Suomelle tyypillisenä nuorisotähtenä, joka ei koskaan noussut sille tasolle, jota juniorikilpailut olisivat edellyttäneet. Edelleen varsin nuori nainen ei kuitenkaan luovuttanut ja ura lähti kuin lähtikin vähitellen nousuun. 

Siitä nähtiin välähdyksiä jo neljä vuotta sitten, mutta varsinainen läpimurto tapahtui viime vuoden MM-kisoissa Tokiossa, joissa Vainio sijoittui maratonilla viidenneksi. Hän oli kilpailun paras eurooppalainen juoksija ja sivusi Suomen kaikkien aikojen parasta naisten maratonin sijoitusta MM-kisoissa.

Kehitys ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan eilinen päivä toi mukanaan mykistävän osoituksen kehityksen jatkumisesta. Ja siksi voitaneen sanoa jo nyt, että mikäli Vainion kehitys jatkuu – ikänsä puolestahan hän on edelleen nuori maratoonariksi – voi Los Angelesin olympialaisissa kahden vuoden kuluttua olla odotettavissa sellainen suoritus, jolla vaalea suomalainen nähdään pitkästä aikaa maailman parhaana kestävyysjuoksijana. Olympiavoittajana.

* * *

Riippumatta siitä tuleeko tuoreesta euroopanmestarista olympiavoittajaa tai ei, on hän osoittanut, ettei vaikeuksien edessä kannata luovuttaa. Sisulla, periksiantamattomuudella ja päättäväisyydellä ne on mahdollista voittaa ja päästä tavoitteeseen.

Tämä olisi hyvä muistaa myös muilla elämänalueilla. Eikä vähiten politiikassa, jossa poliitikkojemme vuosikymmeniä jatkunut leväperäisyys on johtanut suomalaisen yhteiskunnan lähes voittamattomalta näyttävään velkakierteeseen ja samaan aikaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksena myös etnis-kulttuurisiin vaikeuksiin. 

* * *

Ratkaisu näihin ongelmiin ei löydy periksi antamisesta vaan määrätietoisesta poliittisesta tahdosta ratkaista molemmat ongelmat. Se ehkä vaatii meiltä suomalaisilta joistain eduista luopumista ja maahanmuuttajiin kohdistuvien vaatimusten kiristämistä. Mutta toki tarvittaessa myös radikaaleja ratkaisuja.

Ne kannattaa kuitenkin ottaa, sillä – kuten Vainion esimerkki meille osoittaa – hyvä lopputulos on saavutettavissa, mikäli niin halutaan. Ja itse asiassa: se on kokonaiselle yhteiskunnalle paljon helpompaa kuin yksinäiselle nuorelle naiselle, jonka tämän kesän onnistuneena (!) tavoitteena oli kukistaa kaikki muut eurooppalaiset naiset. 

Suomelle riittää hyviin se, että säilytämme perinteisen yhteiskuntamme yhtenäisyyden,  vältämme etnis-kulttuurisen segregaation ja rikollisuuden sekä tasapainotamme julkiset menot tuloja vastaaviksi. Toivon mukaan suomen kansa sekä poliitikkomme vasemmalta oikealle ja arvoliberaaleista konservatiiveihin ymmärtävät tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sekä Tokion paras että tyhmin selvisivät tänään
Ai, ai, Arto
Nuoria lahjakkuuksia

Voisiko ensi vuonna syntyä ei-sosialistinen hallitus?

Minun nuoruudessani yksi eniten lehdistöä, muita politiikan seuraajia ja tavallisia kansalaisia kiinnostavista asioista oli sosialistien ja ei-sosialistien välinen äänten jakauma eduskunnassa. Näin siitä huolimatta, ettei vaalituloksilla ollut juurikaan merkitystä, sillä Suomea johtava ministeristö rakentui aina vuonna 1987 valtaan nousseeseen Harri Holkerin (kok) hallitukseen asti sosialistien ja kepulaisten yhteistyön eli punamullan varaan. 

Mielipidetiedusteluiden mukaan eduskunnan voimasuhteet ovat edelleen karkeasti ottaen samanlaiset kuin puoli vuosisataa sitten. Ja siksi – ellei kansalaisten poliittisissa mielipiteissä tapahdu jotain odottamatonta – vihervasemmisto jää myös ensi vuoden vaaleissa vähemmistöksi kansanedustajien määrässä, eikä pysty yksinään muodostamaan enemmistöhallitusta.

Tästä syystä olisi luontevaa – ja kansan tahtoa noudattavaa – että Suomen johtoon nousisi vaalien jälkeen hallitus, jonka ytimen muodostaisivat Kokoomus, Perussuomalaiset ja Keskusta. Samalla taattaisiin julkisen sektorin supeuttaminen yhteiskuntamme kantokykyä vastaavaksi jatkamalla nykyistä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. 

* * *

Tällaisen suomalaisten vaaleissa osoittamaa tahtoa noudattavan ratkaisun edessä on kuitenkin kaksi kantoa. Niistä ensimmäinen on se, että nykyisin hallitustunnustelijan tehtävä lankeaa automaattisesti vaaleissa suurimman puolueen aseman saaneen puolueen puheenjohtajalle, joka – ainakin nykyisten gallupien valossa – on Antti Lindtman (sdp).

Hänen voi odottaa pyrkivän ensisijaisesti minun lapsuudestani ja nuoruudestani tunnettuun punamultapohjaan, johon sisältyisi vähintään yksi puolue poliittisen kentän vasemmalta äärireunalta. Lindtmanilta tämä edellyttäisi samaa kuin puoli vuosisataa sitten, eli Antti Kaikkosen johtaman Keskustan maanittelemista hallitukseen sen johtohenkilöitä ja ehkä äänestäjäkuntaakin tyydyttävillä – mittavilla – lupauksilla. 

Sama luonnollisesti koskee mukaan otettavia laitavasemmistopuolueita ja jokaiseen hallitukseen janoavaa RKP:tä, jolle tosin riittänee pelkkä ruotsin kielen aseman turvaaminen.

Jos Antti Kaikkonen toimii tässä tilanteessa samoin kuin hänen edeltäjänsä puoli vuosisataa sitten kerta toisensa jälkeen teki, saamme lopputuloksena Keskustalla täydennetyn punavihreän hallituksen, jonka voi olettaa noudattavan holtintonta talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Ja siten Suomen taloudellinen ahdinko sekä sisäisen turvallisuuden heikkeneminen tulee jälleen kiihtymään seuraavien neljän vuoden aikana. 

* * *

Jos kuitenkin kävisi niin, että Antti Kaikkoselta löytyisi selkärankaa ja aitoa kiinnostusta Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden parantamiseen, hän voisi kieltäytyä Lindtmanin tarjoamista houkutuksista. Ja tavoitella punamullan sijaan nykyisen hallituksen linjauksia – keskustalaisella vivahteella – jatkavaa kabinettia, jonka johdossa olisi mitä todennäköisimmin Petteri Orpo. 

Toisin sanoen Orpon pitäisi tarjota Keskustalle jotain sellaista, mikä tyydyttäisi Lindtmanin lupauksia enemmän Kaikkosta ja puolueen muita johtohenkilöitä. Siis jotain, joka ei olisi ristiriidassa – ei ainakaan liian räikeässä – Kokoomuksen omien tai Perussuomalaisten poliittisten tavoitteiden ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden edellytysten rakentamisen kanssa. 

* * *

Valitettavasti tällainen asetelma on kuitenkin vinoutunut, sillä Keskusta on perinteisesti kuulunut niin sanottuihin jakopoliittisiin puolueisiin. Ja siten on todennäköistä, että – niin ikään holtittomasta rahankäytöstään tunnetun – SDP:n lienee lähtökohtaisesti Kokoomusta helpompi täyttää Kaikkosen toiveet.  

Lindtmanin kannalta ongelmana on vain se, että samalla Kaikkonen varmistaisi Suomen syöksyn sellaiseen taloudelliseen kurimukseen, jollaiseen se ei ole joutunut toisen maailmansodan jälkeen, eikä tämä ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi sitä. Siksi voidaan olettaa – tai ainakin toivoa – että Kaikkonen kaikesta huolimatta pyrkisi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteistyöhön nojaavaan hallitukseen. 

Näin myös Suomen seuraava hallitus voisi jatkaa maamme massiivisten ongelmien ratkaisemista jatkamalla Orpon nykyisen hallituksen vastuullista talous- ja väestöpolitiikkaa. Ja sitä kautta pelastaa suomalaisille hyvä tulevaisuus tuleviksi vuosikymmeniksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi Espanjan pääministerin suositus Suomelle on huono
Ilmeisen harhaanjohtava johtopäätös
Poliittista viihdettä - mutta mielenkiintoista sellaista

Opiskelijoiden mielenosoitus Egyptiä vastaan?

Gaza on tulitauon alkamisen jälkeen poistunut uutismedioiden etusivuilta, mutta se ei tarkoita, etteikö siellä tapahtuisi mielenkiintoisia asioita. Yksi sellainen on Israelin lupaus avata Rafahin rajanylityspaikka Gazasta Egyptiin. 

Asian tekee kiinnostavaksi se, ettei Egypti näyttäisi suostuvan siihen, vaan haluaa edelleen estää palestiinalaisten saapumisen omalle maaperälleen, ellei rajan yli voi kulkea myös toisin päin eli Egyptistä Gazaan. Arvoitukseksi tosin jää, löytyisikö siihen suuntaan kovinkaan montaa menijää – tuskin ainakaan sellaisia, joilta voitaisiin kutsua viattomiksi siviileiksi.

* * *

Nähtäväksi jää, miten tilanne etenee. Sitä odotellessa seuraan kuitenkin suurella jännityksellä, keksivätkö Helsingin yliopiston pari päivää sitten Israelin kanssa tehtävän tutkimusyhteistyön boikotoimista vaatineet opiskelijat kokoontua vastustamaan Egyptin edellä mainitsemaani palestiinalaisten siviileiden vastaista toimintaa.

Itse olen sitä mieltä, että Suomen olisi syytä pikemminkin tiivistää tutkimusyhteistyötään Israelin kanssa. Onhan se merkittävä korkean osaamisen, huippututkimuksen ja teknologian maa, joka tieteellisissä rankingeissa on Suomen edellä. Ja sellaisena tutkimusyhteistyö sen kanssa on meitä suuresti hyödyttävää. 

Sen sijaan Egypti on tieteellisesti ja teknologisesti kaukana takanamme – huolimatta yli sadasta miljoonasta asukkaastaan – joten sen boikotoimisesta olisi epäilemättä vähemmän haittaa suomalaiselle tiedeyhteisölle ja sitä kautta maamme tulevaisuudelle. Mutta ei toki egyptiläistenkään kanssa tehtävän tutkimusyhteistyön lopettaminenkaan olisi haitatonta, kuten kaikkien yliopisto-opiskelijoidenkin voisi kuvitella ymmärtävän. Vai voisiko?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Israel-boikotit aiheuttavat vahinkoa Suomelle
SS-ryhmä
Suomi ulos Euroviisuista!

Ennustajaeukot ja katteettomat lupaukset

Eilisen kahden blogitekstin (ensimmäinen ja toinen) päivän jälkeen tarjoan teille - arvoisat lukijani - hiukan mustaa huumoria. Ja samalla niiden varjolla ripauksen vakavaa asiaa. 

Verkkouutisissa oli nimittäin hauska uutinen talousennustajien onnistumisista. Sen varsinainen uutinen ei kuitenkaan ollut se, mikä itse tekstiin oli kirjoitettu, vaan alla olevan kuvan sanoma.

Kuvassa näkyvät pylväinä eri ennustajien näkemykset ja viivalla talouden todellinen kehitys. Eikä vaadi minkäänlaista mielikuvitusta nähdä, että ennustajat tekevät keskenään hyvin samanlaisia ennusteita, mutta todellisuus elää pitkälti omaa elämäänsä. 

Siksi talouden ennusteille ei kannata - ainakaan tavallisen kaduntallaajan - panna liian suurta painoarvoa, vaan elää omaa elämäänsä luottamalla siihen, että ahkeroimalla työpaikallaan, pitämällä rahankäyttönsä kurissa sekä tekemällä muutenkin oikeita asioita koittaa aina myös huominen päivä - joko aurinkoisena tai ainakin siedettävänä. 

* * *

Tämä ohje pätee myös valtakunnan tasolla eli poliittisten päättäjien piirissä. Eli ei sielläkään pitäisi tarjota vaalikarjalle kaikkea mahdollista hyvää ja kallista - eli antaa katteettomia lupauksia - vaan pää tulee ennemmin tai myöhemmin vetävän käteen myös julkisessa taloudessa. 

Jos joku kuitenkin lupaa kaikkea hyvää ja kaunistaa, kannattaa häneen suhtautua suurella varauksella. Varsinkin siinä tapauksessa, ettei hän samalla kerro, millä hänen lupauksensa rahoitetaan myös taloudellisesti ankeina aikoina.

Esimerkin tällaisesta vastuuttomasta puolueesta tarjosi tänä aamuna bloggarikollega Yrjöperskeles. Valitettavasti hänen esille nostamansa puolue ei kuitenkaan ole ainoa Suomessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Peltojen vettämisellä on seurauksensa
Kansan reilu enemmistö tahtoo demarihallituksen
Suhteellinen ja todellinen köyhyys

Sanna Marin: häikäilemätön ellei suorastaan härski poliitikko

MTV3:n toimittaja kysyi Hornetien Ukrainalle luovuttamispuheisiin liittyen, että "onko pääministeri Sanna Marin täysin... häikäilemätön". Jutussa hän ihmetteli sitä, että "Marin ensin kieltäytyi kommentoimasta asiaa. Sitten kun pääministeri asiaa kommentoi..., hän syytti oppositiota ja mediaa asian paisuttelusta ja väärin ymmärtämisestä. Mitään virhettä hän ei myöntänyt tehneensä, eikä luvanneensa mitään."

Kuten tiedämme, teki Marin ison virheen ja ilmaisi asian siten, että hänen lausuntonsa tulkitseminen lupaukseksi oli vääjäämätöntä. Ja nyt näyttää siltä, että ukrainalaiset ovat ottaneet pääministerimme puheet enemmän kuin tosissaan.

Oman käsitykseni mukaan Marin ei voinut olla tietämätön - ei ainakaan lupauksensa jälkeen - vaan hän oli nimenomaisesti häikäilemätön, ellei suorastaan härski. Eikä pelkästään tässä omaa tulevaisuuttaan todennäköisesti petaavassa asiassa, vaan myös muissakin yhteyksissä.

Kauniin pääministerimme röyhkeys on nimittäin näkynyt myös hänen puheissaan äänestäjille siitä, että näiden tulisi äänestää Sosialidemokraatteja omasta puoluekannastaan riippumatta, jotta maahan saataisiin hänen mieleisensä hallitus. Li Andersson (vas) ei kuitenkaan ole innostunut asiasta ja Ville Niinistö (vihr) on noussut suorastaan takajaloilleen, kuten hänen ulostulonsa sosiaalisessa mediassa on osoittanut.

Europarlamentaarikko totesi nimittäin aivan suoraan, että "sen verran paljon demarit piruilevat vaalikampanjoinnissaan vihreille ja vasemmistoliitolle, että puolueella voi olla kaverit vaalien jälkeen vähissä. Se että kehottaa ihmisiä äänestämään omien ensisijaisten arvojensa vastaisesti on ala-arvoista kampanjointia ja vallanhimoa."

Niinistön luonnehdintaan on helppo yhtyä jokaisen, joka arvostaa monipuoluedemokratiaa. Toisaalta demokratia on myös valtaa, joten sen maksimointi - eli Marinin kehotus vihreille ja vasemmistoliittolaisille - on tavallaan järkevää. 

Tosiasia kuitenkin on, että jos sille tielle lähdetään, muuttuu suomalainen politiikka lopulta kovin erilaiseksi kuin tänä päivänä. Kirjoitin asiasta analyysin reilut kaksi vuotta sitten - eikä poliittinen vasemmisto todellakaan selviäisi voittajaksi siinä tilanteessa.

Lopuksi on todettava, etten jaksa olla ihmettelemättä miksi Sanna Marin näyttää edelleen nauttivan vahvasta suosiosta suomalaisten parissa. Onko kysymys siitä, että hänen ulkonäkönsä on poliitikoksi poikkeuksellisen edullinen? Vai vaikuttaako hänen esimerkillinen sisälukutaitonsa korona-ajan tiedotustilaisuuksissa edelleen ihmisten mielikuviin niin vahvasti, ettei edes pääministerin härskiys tai hallituksen täydellisen epäonnistunut talouspolitiikka vaikuta heidän näkemyksiinsä?

En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta ehkäpä joku politiikan tutkijoiden ja käyttäytymistieteilijöiden monitieteinen tutkimusryhmä jonain päivänä selvittää tämän itselleni täysin käsittämättömän Marin-kultin logiikan. Sitä ennen me - poliittiset näkemyksemme oleellisiin tosiasioihin perustavat ihmiset - voimme vain hämmästellä.

 Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisista on tulossa selvästi suurin puolue
Sanasta Sannaa ja sarvesta miestä
Sanna Marinin epädemokraattiset haaveet

Sanasta Sannaa ja sarvesta miestä

Yleisradio näytti tänään pääuutisissaan pääministeri Sanna Marinin (sd) kertomassa lehdistölle, että "olin kyllä hieman yllättynyt tästä vahvasta reaktiosta, jonka se täällä kotimaassa tietyissä piireissä sitten sai. Ehkäpä tässä näkyy se, että vaalit ovat aina kulman takana. Kovasti muista puolueista esimerkiksi on mutkia vedetty suoriksi ja minun suuhuni sellaisia sanoja laitettu, jota en ole ikinä sanonut".

Voi tietenkin olla, että Marinin suuhun on joku jossain laittanut jotain sanoja, siihen en siis ota kantaa. Tässä tilanteessa on kuitenkin syytä vielä kerrata, mitä hän tarkalleen ottaen sanoi Ukrainassa. Siksi kopioin Ilta-Sanomien jutusta sanatarkasti Marinin kyseisen lausunnon keskeisen sisällön. 

Ensinnäkin pääministeri sanoi, että "me tiedämme meidän tulevien hävittäjien aikataulun, millä saamme niitä Suomeen, ja kyllä me voimme mielestäni käydä keskustelua myös Hornetien osalta, olisiko mahdollista Ukrainaan luovuttaa". Lisäksi hän totesi, että "Suomi on tässä kiinnostavassa asemassa, juuri sen vuoksi, että me olemme tehneet päätökset uudesta hankinnasta ja meillä on olemassa olevaa kalustoa ja me voimme totta kai arvioida tuon kaluston käyttöä".

Arvoisa lukijani voi noiden kommenttien pohjalta päätellä itse, miten nämä Marinin sanat on tarkoitettu ymmärrettäväksi. Ja miten ne on kuulijoiden parissa tulkittu. 

Minun käsitykseni mukaan Marin ilmoitti noilla sanoillaan Ukrainan presidentille Volodomyr Zelenskiylle ja Ukrainan kansalle varsin selkeäsanaisesti - ja vakuutti jopa kahteen kertaan - että Suomi on sellaisessa tilanteessa, että se sekä pystyy luovuttamaan Hornet-hävittäjiä että myös harkitsee tekevänsä näin. 

Enkä mitenkään jaksa uskoa, että Zelenskiy sen enempää kuin hänen apua odottava kansansa olisivat voineet tulkita pääministerimme sanoja toisin. Tai että Marin olisi edes tarkoittanut niitä tulkittavan muuten, kuin olen edelle kirjoittanut.

Syitä Marinin lausunnolle voimme vain arvailla. Ehkäpä hän toimi hyvässä uskossa ja halusi tosissaan luovuttaa suomalaisia hävittäjäkoneita pahassa ahdingossa olevalle kansalle. Ja halusi siksi käynnistää asiasta keskustelun kotimaassa. 

Tai sitten hän on mieltynyt siihen valtavaan ihailuun, josta hän on saanut nauttia maailmalla otettuaan moneen kertaan tiukasti kantaa Ukrainan puolesta käynnissä olevan sodan aikana. Ja arveli sodan keskellä antamansa haastattelun tuottavan lisää samanlaista - kukapa meistä ei olisi nauttinut niistä elämän hetkistä, kun on saanut nauttia jonkun muun ilmaisemasta ihailusta. 

Kolmas vaihtoehto voisi olla se, että Sanna Marin toimi SDP:n puheenjohtajana ja arveli suomalaisten Ukrainan kansaa kohtaan tunteman vahvan tuen auttavan puoluettaan voittamaan huhtikuun alun vaalit, mikäli hän lupaisi meidän auttavan sitä siinä, missä suuremmat länsimaat ovat epäröineet. Ja voisi siten saada itselleen jopa jatkokauden maan vaikutusvaltaisimpana poliitikkona eli pääministerinä. 

Tragikoomiseksi asian tekee se, ettei meillä ole oikeastaan mitään annettavaa Ukrainalle. Suomalaiset Hornetit nimittäin tullaan käyttämään loppuun Suomen ilmavoimissa, eikä niistä siksi olisi juurikaan hyötyä Ukrainan taistelussa venäläisiä vastaan. 

Tästä kertoi Twitterissä Suomen puolustusvoimien entinen komentaja - kenraali Jarmo Lindberg - jonka mukaan on nimittäin niin, että "millään poistettavalla koneyksilöllä ei ole juurikaan vuosia jäljellä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Sen lisäksi varaosavarastoa ajetaan tietysti alas, koska osille ei ole tarvetta tulevaisuudessa. USA:lta pitää saada lupa jatkokäyttöön, mutta elinkaarta ei ole jäljellä."

Oli asia sitten niin tai näin, joudun ikäväkseni toteuttamaan, että siinä missä Marin nousi suureen kansansuosioon kansainvälistäkin huomiota saaneen ulkonäkönsä, vakuuttavien korona-esiintymistensä, on hänen kautensa loppupuoli - kansakunnan varallisuuden tuhoajana ja bileprinsessana - rapauttanut käsitystäni hänen kyvykkyydestään pääministerinä. Eikä nyt nähty hävittäjä-avaus ainakaan paranna asiaa - ja sanon tämän ihan ilman sarvia ja hampaita. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vuosi sotaa on takana, mutta muistettakoon kuitenkin tosiasiat
Sanna Marinilta rohkeaa puhetta
Sanna Marinin tanssi

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta myös Venäjän ja Ukrainan sodassa

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi sai Helsingin sanomien mukaan "ansaitsemansa sankarin vastaanoton" Yhdysvalloissa. Lisäksi hänelle annettiin lupaus entistä tehokkaammasta aseistuksesta, sillä Valkoisen talon lehdistötilaisuudessa kerrottiin, että "Patriot-ohjuspatteri on kriittinen apuväline Ukrainan kansalle, kun he puolustautuvat Venäjän barbaarisilta hyökkäyksiltä Ukrainan kriittistä infrastruktuuria vastaan".

Jo aiemmin on ollut selvää, ettei Venäjä tule voittamaan aloittamaansa sotaa Ukrainaa vastaan, mikäli länsimaat ja erityisesti USA pysyy puolustajan tukena. Ja juuri tästä Zelenskyi sai lupauksen presidentti Bidenilta, joten on vain ajan kysymys, kun viimeinenkin venäläinen sotilas on kaatunut, haavoittunut, antautunut tai poistunut Ukrainasta. 

Zenelskyi on vaatinut rauhan ehtona lisäksi sitä, että Venäjän olisi korvattava aiheuttamansa vahingot. Ja tässä saattaa olla nopean rauhan syntymisen suurin este. 

Näin siksi, ettei Ukraina voi ruveta valtaamaan Venäjän maaperää. Tämän estävät sekä Venäjän ydinaseet - joiden käytön sen maaperälle tunkeutuminen saattaisi oikeuttaa ainakin presidentti Putinin ajatuksissa - että länsimaiden kielteinen kanta Venäjän maaperällä tapahtuviin operaatioihin.

Niinpä Venäjälle ei voi syntyä sodasta sellaista eksistentiaalista uhkaa, jonka edessä se olisi pakotettu rauhaan hinnalla millä hyvänsä, kuten Suomelle kävi jatkosodan lopulla, jolloin maallemme asetettiin rauhan ehtona maksettavaksi massiiviset sotakorvaukset. Enkä ainakaan minä tästä syystä näe, millä keinoin Ukraina voisi saada vaatimansa massiiviset korvaukset kärsimistään valtavista vahingoista.

Periaatteessahan tässä asiassa on kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäisessä Putin säilyy vallassa tappiostaan huolimatta. Eikä hän tule missään tapauksessa hyväksymään Zelenskyin vaatimusta edes mahdollisten länsimaiden asettamien lisäpakotteiden uhkaamana. 

Jos taas Putin syrjäytettäisiin, ei Venäjän uusi hallinto pysyisi vallassa päivääkään, mikäli se ensimmäisenä toimenpiteenään ilmoittaisi köyhdyttävänsä venäläisiä entistä enemmän maksamalla edeltäjänsä sotaseikkailuista. Sen sijaan länsimailla olisi tällaisessa tilanteessa epäilemättä suuri intressi vakauttaa Venäjän olot tukemalla uutta hallintoa sekä edistää hyviä suhteita sen kanssa - ja vaatia siitä syystä Zelenkyiä luopumaan vaatimuksestaan. 

Toisin sanoen rauhan ehdot ja ajankohdan määrittää vanha totuus, jonka mukaan politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Nähtäväksi siis jää, kuinka kauan sota Ukrainassa jatkuu ja kuinka pitkään Zelenskyin sinänsä täysin oikeutettu - mutta käytännössä mahdoton - vaatimus viivyttää rauhan tekemistä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Raaistuva sota
Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys
Venäjän armeija on romahtamassa

Joe Biden - Putinin hyväntahtoinen hölmö

MTV3:n lyhyen uutisen mukaan USA:n presidentti Joe Biden on Ukrainan sodan aikana kutsunut Putinia muun muassa sotarikolliseksi, roistoksi ja murhanhimoiseksi diktaattoriksi. Luonnehdinnat ovat nähdäkseni todenmukaisia. 

Venäjä on reagoinut näihin luonnehdintoihin lähettämällä nootin Bidenille. Maan ulkoministeriön mukaan sen ja USA:n väliset suhteet alkavat olla katkeamispisteessä.

Tosiasia kuitenkin on, että Joe Biden päästi sodan alla suustaan vuosisatamme suurimman möläytyksen, jolla hän todennäköisesti edisti Venäjän Ukrainaan suuntautunutta hyökkäystä alentamalla siihen ryhtymisen kynnyksen äärimmäisen matalaksi. Tarkoitan Bidenin etukäteen Putinille antamaansa lupausta, jonka mukaan USA ei tule missään tapauksessa puuttumaan asevoimin Venäjän hyökkäykseen.  

Tämän lupauksen seurauksena Biden kirjoitutti puumerkkinsä historiankirjojen samalle sivulle, jolle on aiemmin taiteiltu Britannian pääministeri Neville Chamberlainin nimi merkkinä siitä, että hän siunasi Adolf Hitlerin naapuriinsa kohdistaman aggression vuonna 1938. Sivuhuomautuksena todettakoon, että saman sivun alaviitteestä voinee löytää pienellä kirjoitettuna myös suomalaisen Otto Wille Kuusisen nimen, koska hän suostui talvisodan alla pyhittämään Stalinin aggression Suomea kohtaan ryhtymällä Terijoen hallituksen johtajaksi. 

Tosiasia kuitenkin on, että maailma on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan täynnä hyväntahtoisia hölmöjä, jotka edesauttavat tai oikeuttavat vallanhimoisten diktaattoreiden hirmutekoja. Ukrainalaisten kannalta on kuitenkin harmillista, että heidän suhteensa sellaiseksi osoittautui kaikista maailman ihmisistä juuri se, jolla olisi ollut voima ja valta pysäyttää Putinin aloittama kansanmurha jo ennen sen alkamista. 

Eikä tuhottua maataan surevia ukrainalaisia taida juurikaan lohduttaa se, että Joe Bidenin nimi tuli kirjoitetuksi ikuisiksi ajoiksi yllä mainittuun kirjaan. Tai että hän on sittemmin yrittänyt korjata omien puheidensa seurauksia kovalta kuulostavalla retoriikalla - todellisten tekojen sijaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Anna Rastas Stalinin jalanjäljillä