Erityisoperaation henki ja ihme

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuoden 2022 helmikuussa. Kuten kaikki tiedämme, ei sen menestys ole ollut sellaista, kuin presidentti Vladimir Putin ja hänen kenraalinsa olisivat toivoneet. 

MTV3 julkaisi uutisen, jonka mukaan tiedustelupalvelu GCHQ:n on arvioinut lähes puolen miljoonan venäläissotilaan kuolleen Ukrainassa kuluneiden reilun neljän vuoden eli noin 50 kuukauden aikana. Tämä tarkoittaa venäläisten menettäneen keskimäärin lähes 9 800 sotilasta kuukaudessa. 

* * *

Suomessa muistetaan edelleen talvisodan ihme. Tuo sota kesti noin 3,5 kuukautta ja siksi on mielenkiintoista verrata venäläisten menetyksiä puna-armeijan kokemiin tappioihin talvella 1939-40. 

Wikipedia-sivuston lainaamien venäläislähteiden perusteella silloin kuoli tai katosi joko 126 875 tai 167 976 puna-armeijan sotilasta. Nämä luvut tarkoittavat noin 36 000 tai 48 000 kuollutta tai kadonnutta kuukautta kohden.

Tästä voidaan päätellä, että päättäväisesti puolustautuneet talvisodan suomalaiset olivat noin 3,6 tai 4,8 kertaa nykypäivän ukrainalaisia tehokkaampia taistelussaan Moskovasta johdettua hyökkäystä vastaan. Näin siitä huolimatta, että ukrainalaiset ovat nykyisessä Ukrainan sodassa listineet noin 2,5 kertaisen määrän venäläissotilaita verrattuna omiin tappioihinsa.

* * *

Edelle kirjoitettua tekstiäni voidaan tietenkin kritisoida siitä, että talvisota oli poikkeuksellinen kerätessään lähes kaikki suomalaiset yksituumaisesti puolustamaan maatamme. Siksi on hyvä laskea edellä käyttämäni vertailuluvut myös jatkosodalle eli vuosille 1941-44. 

Wikipedian mukaan siinä kuoli 39 kuukauden aikana noin 63 204 suomalaista ja 201 000 venäläistä sotilasta. Laskutoimitusten jälkeen nähdään, että suomalaiset onnistuivat listimään kuukautta kohden "vain" reilut 5 000 puna-armeijan sotilasta. Selitys lienee tähän sotaan liittynyt pitkä asemasotavaihe, jonka aikana taistelut olivat vain pieniä kahakoita. 

* * *

Siksi on hyvä laskea vielä vertailuluvut nykyisen sodan ukrainalaisille, sekä talvi- ja jatkosodan suomalaisille jakaen heidän tappioidensa suuruus kuolleiden venäläisten/puna-armeijalaisten määrillä. Siihen tarvitaan tiedot ensin mainituista: ne olivat Wikipedia-artikkeleiden mukaan Ukrainassa vajaat 200 000, talvisodassa noin 26 000 ja jatkosodassa hiukan yli 63 000.

Kun nyt jaetaan moskoviittien tappioluvut ukrainalaisten tai suomalaisten tappiolukuihin, päästään seuraaviin vertailulukuihin. Ukrainan sodassa venäläisiä on kuollut noin 2,5 jokaista ukrainalaista kaatunutta kohti. Talvisodassa puolestaan kaatui tai katosi noin 5-6,5 ja jatkosodassa noin 3,2 puna-armeijan taistelijaa jokaista kuollutta suomalaista kohti. 

* * *

Näistä luvuista näemme, että talvisota poikkeaa kahdesta muusta puheena olevasta sodasta aivan oleellisesti. Tämä viittaa siihen, ettei talvisodan henki pelkästään kannustanut suomalaissotilaita tekemään päättäväistä vastarintaa, vaan johti myös aivan oleellisesti heidän tehokkuutensa kasvuun verrattuna jatkosodan heikommin motivoituneeseen suomalaisarmeijaan.

Siksi on syytä kysyä – olettaen että venäläiset ja ukrainalaiset ovat lähtökohtaisesti suunnilleen samanarvoisia taistelijoita – että selittyvätkö Putinin armeijan oleellisesti ukrainalaisia suuremmat tappioluvut nykyisessä sodassa heidän sotilaidensa heikolla motivaatiotasolla? Ja onko tämä ilmiö luomassa talvisodan henkeä ja ihmettä vastaavat ukrainalaiset "erityisoperaation hengen" ja "erityisoperaation ihmeen"? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putin ja taisteleva leijona
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?
Erilainen joulu

Helsingin sanomat ja jatkosodan alun tapahtumat

Sallittakoon pieni kommentti yhdestä eilisen ja tämän päivän aiheesta. Tarkoitan sitä kun Helsingin sanomat teki jutun otsikolla, jonka mukaan "Elina Valtonen unohti jatkosodan televisiossa". 

Siinä väitettiin, että Suomi olisi hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941 eli jatkosodan alussa. Tämä herätti monella taholla parranpärinää ja ehkä huulipunan roiskettakin, koska on kiistaton tosiasia, että jatkosodan sotatoimet aloitti Neuvostoliitto.

* * *

Wikipedian kertoo asiasta  – heti väliotsikon "Sota alkaa" alla – näin. "Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla.

Saman lähteen mukaan "tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa."

Sekä edelleen Wikipediaa lainaten: "kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi. Vielä samana päivänä 25.6. pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.... Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen."

* * *

Tänään HS on sitten pyrkinyt korjaamaan virheensä lisäyksellä, jonka mukaan "Suomi julisti sotatilan vasta Neuvostoliiton pommitettua Suomea, mutta Suomi oli tehnyt jo ennen tätä laajoja hyökkäysvalmisteluja liittyäkseen sotaan Saksan rinnalla. Suomen tavoitteena oli miehittää laajoja alueita Neuvostoliitosta myös talvisodassa menetettyjen alueiden ulkopuolella."

Tämä oikaisu on kyllä oikean suuntainen, mutta edelleen harhaanjohtava. Olihan Neuvostoliitto se, joka yksiselitteisesti aloitti jatkosodan. Ja sivumennen sanoen teki ainakin nykyajan mittapuulla vakavan rikoksen ihmisyyttä vastaan, sillä terroripommitukset – edes sotaan väitetysti varustautuvien valtioiden – siviiliväestöä vastaan ovat kiistatta sellaisia. 

Puna-armeijan ilmavoimien pommitukset 25. kesäkuuta olivat kuitenkin kiistatta juuri sellaisia – siis valtiollista terrorismia. Ja yhtä kiistatonta on, että Suomi aloitti omat hyökkäystoimensa vasta niiden jälkeen. 

Sodan kolmen ensimmäisen päivän ajan kaikki suomalaisten sotatoimet olivat olleet puolustuksellisia. Eikä siinä kaikki, sillä – kuten edelle lainaamistani Wikipedia-teksteistäkin näkee – jopa sellaisista oli osin pidättäydytty.

* * *

On toki todettava kiistattomaksi se, että Suomeen oli saapunut saksalaisia sotilaita. Samoin on hyvin tunnettua, että monilla Suomen silloisista poliittisista johtajista oli halu ottaa revanssi talvisodan tappiosta. 

Itse pidän varsin todennäköisenä Heikki Ylikankaan näkemystä, jonka mukaan tähän ajatukseen oli päädytty – Hermann Göringin taivuttelun tuloksena – jo talvisodan lopulla. 

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä totuutta, että Suomi ei ollut jatkosodan hyökkääjä, vaan se oli Stalinin Neuvostoliitto. Tosiasia on myös se, että koska historia ei ole kokeellinen tiede, emme voi kääntää aikaa taaksepäin ja katsoa olisiko Suomi hyökännyt Neuvostoliittoon ilman Stalinin aloittamaa sotaa. 

Edelleen olisi ymmärrettävä jatkosodan luonteesta se, että vaikka Suomen useita päiviä puna-armeijan sotatoimien jälkeen alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli kiistatta valloitussotaa, se ei ollut kommunistivaltiolle eksistentiaalinen uhka. Näin siksi, että armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim kieltäytyi aktiivisesta hyökkäyssodasta Leningradiin eikä myöskään komentanut valloitusretken jatkamista Suomenlahdelta Laatokan ja Äänisen kautta Seesjärvelle ulottuneen kolmen kannaksen taakse. Tähän olisi kuitenkin ollut tuolloin hyvät edellytykset. 

* * *

Kaiken tämä perusteella minun täytyy ihmetellä syvästi sitä, miksi HS ei edes juttuaan korjatessaan antanut kesäkuun 1941 tapahtumista oikeaa kuvaa. Sen sijaan se antoi tukea Putinin Venäjän ja sen trollien viime aikoina pitkin sosiaalista mediaa levittämälle valheelliselle propagandalle (esimerkki), jonka mukaan Suomi olisi ollut natsivaltio, joka hyökkäsi viatonta Neuvostomaata vastaan. Tosiasia on, ettei Suomen eduskunnassa ole koskaan edes ollut natsipuoluetta.

* * *

Samalla on syytä korjata se käsitys – suorastaan urbaani legenda – ettei Neuvostoarmeija olisi valmistautunut Saksan hyökkäystä vastaan. Itse asiassa, sen armeijaa oli talvisodan jälkeen vahvistettu todella voimaperäisesti, joten kesällä 1941 se oli – ainakin paperilla – paljon vahvempi kuin Saksan sotavoimat. Eikä Hitlerin tiedustelu ollut saanut selville tätä tosiasiaa. 

Pidän itse jopa mahdollisena sitä, että juuri tämä seikka – Neuvostoarmeijan oletettu vahvuus – selittäisi puna-armeijan hyökkäyksen Suomeen heti Barbarossan alettua. Onhan sinänsä järjetöntä, että Stalin avasi uuden rintaman – uutta vihollista vastaan – jouduttuaan puolustussotaan saksalaisia vastaan. 

Perustelen tätä sillä, että Stalin saattoi kuvitella ennennäkemättömän vahvan puna-armeijansa kykenevän pysäyttämään ja tuhoamaan hyökkäävän Saksan armeijan toisin kuin ranskalaiset edellisenä vuonna. Ja kuten tiedämme, niinhän se lopulta tekikin – tosin vasta vuosien kuluttua ja massiivisten amerikkalaisen avustuspakettien tukemana. 

Suomen armeija sen sijaan jäi Stalinilta lyömättä ja Helsinki valloittamatta. Ja siksi historiaamme ei sisälly 50 vuoden ajanjaksoa kommunistisen diktatuurin kurjuudessa.

Päivän aiempi merkintä:
Laitavasemmisto ja Keskusta haluaisivat Suomesta koko maailman ilmaisen koulutuskeskuksen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainalainen ja suomalainen rintamakarkuruus
Onko Suomi koskaan uhannut Venäjää?
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Ukrainalainen ja suomalainen rintamakarkuruus

MTV3 teki jutun ukrainalaisten sotilaiden rintamakarkuruudesta. Sen mukaan pelkästään tänä vuonna on nostettu peräti peräti 60 000 syytettä asemansa hylänneitä sotilaita vastaan.

Tästä syystä muistutan teitä – arvoisat lukijani – suomalaisten kokeneen samanlaisia ongelmia vuonna 1944. Ne ratkaistiin kuitenkin nopeasti ja tehokkaasti, mikä osoittaa, että rintamakarkuruus voidaan saadaan pois päiväjärjestyksestä hyvinkin nopeasti – mikäli niin vain tahdotaan. Epäilemättä myös Ukrainassa. 

* * *

Talvisodan aikana suomalaiset pysyivät erinomaisesti rintamalla ja moraali oli korkealla, mutta Kannaksen eturintaman romahtaessa vuonna 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen paineen alla jätti myös moni suomalaissotilas paikkansa. Sen seurauksena kesäkuussa 1944 arveltiin yksiköistään kadonneen noin 30 000 sotilasta, joista osa oli eksyneitä, mutta moni myös tietoisesti karanneita.

Tämä johti siihen, että eduskunta sääti lain sotaväen kovennetusta rikoslaista, joka mahdollisti kuolemantuomion "pelkuruudesta taistelussa" eli rintamakarkuruudesta. Tämä johti kenttäoikeuksien pikapäätöksiin sekä joidenkin upseereiden omankädenoikeuteen, joiden seurauksena puolisensataa suomalaista karkuria ja sodasta kieltäytyjää kohtasi loppunsa omien käsissä. 

* * *

Näitä tapahtumia on kauhisteltu myöhemmin jälkiviisauden erehtymättömällä moraalilla – Veikko Huovisen mukaan kaikista parhaalla ja imelimmällä viisauven lajilla. Tosiasia kuitenkin on, että juuri mainittujen pikatuomioiden – ja niistä kaikkialle puskaradion levittämän tiedon – ansiosta suomalaisten sotilaiden rintamakarkuruus saatiin hallintaan. 

Siten nopea ja riittävän tehokas rintamakarkuruuteen puuttuminen mahdollisti muun muassa Talin-Ihantalan torjuntavoiton. Siis sen Ihantalan ihmeen, joka pysäytti puna-armeijan suurhyökkäyksen ja pelasti Suomen itsenäisyyden.

Päivän aiempi merkintä:
Amazonin pedofiiliset seksilelut

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaiset - maailman parhaita
Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Peltojen vettämisellä on seurauksensa

Euroopan unionin ennallistamisasetuksen seurauksena on osa suomalaisista turvepelloista vetettävä. Se tarkoittaa joko niiden viljelykäytön lopettamista kokonaan tai peltojen muuttamista kosteikkoviljelyyn. Tämän seurauksena erityisesti pohjanmaalaisten peltojen määrä laskee ja suomalaisen ruuan määrä vähenee nykyisestä. 

Samalla pohjalaisten maanviljelijöiden talouden selkäranka on vaarassa murtua ja jopa peltolakeuksistaan tunnettu kansallismaisema kadota. Samalla suomalaisen ruuan huoltovarmuus heikkenee, koska kivennäis- ja turvemaiden peltojen altistuminen kadolle tapahtuu yleensä eri vuosina. 

Voidaan siis hyvin kysyä, että onko tämä kestävää kehitystä vai hulvatonta riskinottoa suomalaisten ruokaturvallisuudella. Sitä taas kannattaa arvioida ruokaomavaraisuutta tarkastelemalla.

* * *

Vuonna 2020 Suomessa tuotettiin kananmunia yksitoista, sianlihaa seitsemän, leipäviljaa viisi ja maitotuotteita kaksi prosenttia enemmän kuin käytettiin. Näiden osalta muutaman prosentin poistaminen pelloista ei siis aiheuttaisi riippuvuutta viennistä. 

Sen sijaan siipikarjan, kurkun, juuresten, naudanlihan, herukoiden, tomaatin, sokerin, vademien ja omenoiden suhteen olemme jo valmiiksi tuonnin varassa. Sitä enemmän, mitä alemmas listalla mennään. 

Näiden tuotteiden osalta omavaraisuuden puute siis syvenisi entisestään ennallistamistoimien seurauksena. Sen seurauksena saisimme - etenkin kivennäismaiden - katovuosina käyttää entistä enemmän rahaa ruuan tuomiseen ulkomailta, mikä luonnollisesti heikentäisi Suomen vaihtotasetta entisestään. 

* * *

Sallittakoon lopuksi pari pientä historiallista anekdoottia, jotka valaisevat edellä käsittelemään ruuan omavaraisuuden puuttumisen ongelmaa. 

Vuoden 1868 tammikuussa Suomessa kuoli nälkään 8 000, helmikuussa 9 400, maaliskuussa 14 500, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Kaikkiaan niin sanottuina suurina nälkävuosina ruuan puutteeseen kuoli peräti 150 000 suomalaista.

Tämä oli seurausta useita vuosia jatkuneista epätavallisista sääoloista, joiden seurauksena suuri osa viljasadosta menetettiin vuosi toisensa jälkeen. Lisäksi tilannetta pahensi Suomen senaatin kyvyttömyys toimia riittävän määrätietoisesti ja ripeästi ruuan saamiseksi maahan.

Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin erityisesti karjatalouden suuntaan ja lisäksi parannettiin liikenneyhteyksiä. Näin toivottiin voitavan vähentää katovuosien ikäviä seurauksia sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.

Näistä toimista huolimatta Suomi joutui uudelleen ruokapulaan jatkosodan vuosina 1942 ja 1943, mistä sen pelasti vain saksalaisten tarjoama ruoka-apu. Kääntöpuolena sille oli kuitenkin pakkositoutuminen Saksaan vielä kauan senkin jälkeen, kun Hitlerin tiedettiin häviävän sodan ja Suomessa ymmärrettiin, että uppoavasta laivasta olisi päästävä pois. 

Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista - osin ruokaturvan takia - joten tällä asialla oli historian kulkua määräävä merkitys viimeisen kerran vielä juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1944, jolloin vilja-apu muodosti yhden keskeisen osan Ryti-Ribbentrop-sopimusta. Onni onnettomuudessa oli, että saatu apu mahdollisti puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisen Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella sekä suoranaisen rökelevoiton Ilomantsissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruokakriisi, joukkoampuminen ja retoriikkaa
Kasvisruuan pakkosyötöstä on pelkkää haittaa koululaisille
Poliitikkojen tärkeimmät tehtävät vihreässä siirtymässä ovat yksityisistä ihmisistä huolehtiminen ja teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen

Imperialistiset suurvallat ja turvallisuus

Iso-Britannia oli aikoinaan maailman johtava suurvalta, jonka imperiumi ulottui maapallon kaikille kolkille. Sittemmin se on kuitenkin supistunut kutakuinkin Brittein saarten suurimman osan kokoiseksi. 

Samalla brittien kansallistunne ja sitoutuminen omaan valtioon on rapissut. Tästä kertoi tuore kysely, jonka mukaan puolet 18–27-vuotiaista pitää kotimaataan rasistisena. Ja vain joka kymmenes olisi valmis vaarantamaan henkensä puolustaakseen Britanniaa sodassa - eikä 41 prosenttia haluaisi puolustaa sitä ainakaan aseellisesti missään olosuhteissa.

Näin siitä huolimatta, että 74,4 prosenttia maan asukkaista identifioi itsensä englantilaiseksi, walesilaiseksi, skotlantilaiseksi tai pohjois-irlantilaiseksi. Britit eivät kuitenkaan pidä tilastoa syntyneiden etnisestä taustasta. 

Jotain saarivaltion nuorisosta kertoo kuitenkin se, että vuonna 2019 syntyneiden lasten äideistä 28,7 prosenttia oli syntynyt muualla kuin Britanniassa. Ja näiden päälle tulevat niiden etnisesti ei-brittien äidit, jotka ovat syntyneet saarivaltiossa. Mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että valkoisten brittien mediaani-ikä oli vuonna 2021 noin 45 vuotta, kun se suurista etnisistä ryhmistä esimerkiksi pakistanilaisilla oli vain 28 ja mustilla afrikkalaisillakin 30 vuotta. 

Toisin sanoen 18-27-vuotiaista paljon suurempi - vaikkakin edellä löytämieni tietojen perusteella määrittelemätön - osuus kuin 74,4 prosenttia on etnisesti jotain muuta kuin valkoihoisia brittejä. Lienee myös selvää, että tässä väestönosassa maanpuolustustahto on varsin heikko. Mutta se ei kuitenkaan yksin selitä, miksi niin harva kokee kotimaansa puolustamisen arvoiseksi.

Siksi on etsittävä myös muita asiaan vaikuttaneita tekijöitä. Sellaisia ovat epäilemättä ainakin vasemmistolainen ja pasifistinen maailmankatsomus, joita viime vuosina kaikkialla maailmalla alaa vallanneet woke- ja DEI-ideologiat ovat vahvistaneet. Lopputuloksena meillä on siten entinen suurvalta, jonka sotilaallinen kyvykkyys on vähintäänkin kyseenalainen.

Vertailukohdaksi voidaan ottaa Suomi. Täällä maanpuolustustahto on poikkeuksellisen korkea, sillä peräti 79 prosenttia kansastamme on sitä mieltä, että suomalaisten olisi puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa. Myös siinä tapauksessa, että lopputulos näyttäisi epävarmalta. 

Toivottavasti tämä tilanne säilyy maassamme myös tulevaisuudessa, sillä elämä imperialistisen suurvallan - enkä tarkoita Iso-Britanniaa - naapurina voi olla turvallista vain silloin, kun sen aggressiivisuutta hillitsee tietoisuus koko kansan yhtenäisyydestä ja kyvykkyydestä. Ja mahdollisella hyökkääjällä - tai ainakin sen ylimmällä poliittisella ja sotilaallisella johdolla - on historiallinen tietoisuus yhdestä, toisesta ja vielä kolmannestakin epäonnistuneesta sekä kalliiksi tulleesta yrityksestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Britannia kuohuu!
Ukrainalaisten on syytä säilyttää taisteltutahtonsa
Mahtimiehet pitivät pintansa kansainvaelluksen puristuksessa

Suomalaiset - maailman parhaita

Suomessa itsenäisyyspäivään liittyy monenlaisia traditioita. Niistä merkittävimpiä on ollut presidentin isännöimä illallinen, joissa yhtenä pääosan esittäjänä ovat olleet elossa olevat toisen maailmansodan sotaveteraanit. Tänä vuonna heitä ei kuitenkaan ole kutsuttu pääjuhlaan vaan itsenäisyytemme pelastaneille järjestettiin aiemmin tällä viikolla oma tilaisuutensa. 

Suomen itsenäisyyden toisen maailmansodan pyörteissä pelastaneita muistetaan kuitenkin edelleen televisiossa esittämällä jatkosodasta kertova elokuva "Tuntematon sotilas". Se perustuu samannimiseen kirjaan, jossa kuvataan yhden konekiväärikomppanian vaiheita vuodesta 1941 vuoteen 1944 asti. 

Omalta osaltani ajattelin tänään muistella itsenäisyytemme pelastaneita sankareita muutamalla suomalaisiin hävittäjälentäjiin liittyvällä tilastotiedolla. Ne ovat peräisin Kari Stenmanin kirjasta "Suomen parhaat hävittäjä-ässät ja heidän lentokoneensa".  

* * *

Suomalaislentäjistä Neuvostoliiton lentokoneita tuhosi toisen maailmansodan aikana eniten Ilmari Juutilainen, jonka poikkeuksellisen taitavan toiminnan seurauksena vihollinen menetti peräti 94 lentokonetta. Niistä kuusi hän tuhosi yhdessä ainoassa ilmataistelussa 30. kesäkuuta 1944. 

Tästä taistelusta hän raportoi seuraavasti. 

"Olimme sulkulennolla kahdeksalla koneella. Vein lentueen Taliin, jossa tapasimme vihollishävittäjiä. Viipurin yläpuolella ammuin yhtä AC:tä selkään, jolloin siitä läksi suurin osa peräsimiä pois ja se syöksyi Punaisenlähteen torille Torkkelinpuiston puoleisen laitaan, jättäen jälkeensä polttoainesumun näköistä usvaa."

"Taistelu jatkui Säiniölle päin. Lähellä Säiniötä sain ammuttua yhtä AC:tä takaa ja takaa ylhäältä, jolloin se syttyi palamaan ja putosi Säiniön ja Karhusuon välille palaen vielä maassakin." 

"Näin idästä tulevan yli 50 pommittajaa ja lisäksi hävittäjiä. Kokosin koneita yhteen Juustilan ja Talin välille, jossa iskimme yhteen ryssien kanssa. Ammuin Juustilassa alas yhden Jak-9:n, joka palaen syöksyi alas, toinen Jak-9 syöksyi oikea siipi poikki ammuttuna samalle alueelle. "

"Suojasimme välillä Stukia, joitten jälkeen tuli taas ryssän pommarit ja hävittäjät. En saanut tulosta. Näin Il-2 koneet ilman suojaa. Hyökkäsin jyrkästi sivusta ja yksi Il-2 syoksyi palavana Juustilan niemeen."

Samalla sain La-5:t ympärilleni. Noin 5 min väännettyäni yhden La-5:n kanssa ammuin sen tuleen 2000 metriin korkeudessa. Palavana se syöksyi Il-2:sta pohjoiseen 3-4 km tien varrelle. Panokseni loppuivat, joten taistelu oli lopetettava. Polttoaineen puolesta olisin voinut vielä olla noin 10 min. Taitelukorkeus 5000-50 m. Oma kone MT457."

* * *

Juutilainen oli ollut mukana kymmenen päivää aiemmin myös Suomen rintamien ilmasodan vilkkaimpana päivänä 20. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset pilotit pudottivat kolmessa perättäisessä ilmataistelussa yhteensä 51 Neuvostoliittolaista konetta - ilman omia menetyksiä.

Tämä yksin osoitti suomalaislentäjien poikkeuksellisen taidokkuuden. Siitä kertoo myös se, että koko jatkosodan aikana suomalaiset tuhosivat yhteensä noin 1 100 Neuvostoliittolaista lentokonetta omien tappioiden ollessa vain 53. 

Toki parhaistakin erottuivat parhaat. Kymmenestä eniten ilmataisteluvoittoja saaneista suomalaislentäjistä kukaan ei kuollut talvi- tai jatkosodan aikana. Sen sijaan he pudottivat yhteensä 488 Neuvostoliiton lentokonetta. 

Näin siitä huolimatta, että etenkin talvisodassa suomalaisten hävittäjät olivat pahasti ajastaan jälkeenjääneitä malleja. Sellaisia kuin Gloster Gladiator II, Fokker D.XII tai Fiat G.50. Jatkosodan alussa pääkalustona oli Brewster 239 - jota amerikkalaislentäjät kammoksuivat nimittäen sitä lentäväksi ruumisarkuksi - sekä jonkin verran itse hankittua tai saksalaisten hankkimaa sotasaaliskalustoa sekä ranskalaisten talvisodan aikana lahjoittamia, mutta jo ennen sotia vanhentuneita, Morane-Saulnier 406 hävittäjiä.  

Tilanne muuttui vuoden 1943 huhtikuusta, jolloin kalustoksi saatiin Messerschmitt 109 G -tyypin hävittäjiä. Tällöin lentäjien taidot pääsivät erityisen hyvin esille. 

Tästä kertoo se, etteivät vihollisen lentäjät onnistuneet pudottamaan näiden koneiden suojaamista suomalaisista pommikoneista ensimmäistäkään koko sodan aikana. Jotain taidokkuudesta kertonee myös se, etteivät suomalaislentäjät - toisin kuin saksalaiset kollegansa - juurikaan rikkoneet lähdössä vaikeasti hallittavina pidettyjä työkalujaan.

* * *

Syitä suomalaisten hävittäjälentäjien poikkeukselliseen kyvykkyyteen voidaan etsiä monesta suunnasta. Oma arvaukseni on, että sen taustalla on samanlaisia geneettisiä tai kulttuurisia tekijöitä, jotka ovat tehneet suomalaisista autourheilijoista väkilukuun nähden ylivoimaisesti maailman parhaita. 

Onhan viisimiljoonainen kansa tuottanut kolme Formula 1:n maailmanmestaria sekä kahdeksan rallin maailmanmestaria. Ja seuraavankin rallin maailmanmestaruuden on mitä todennäköisimmin viemässä välivuotta pitänyt - vasta 24-vuotias - Kalle Rovanperä, joka lienee kaikkien aikojen lahjakkain autourheilija.

Näillä muistoilla ja ajatuksilla toivotan teille - arvoisat lukijani - oikein hyvää 107-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalliskielet ja Suomen itsenäisyyden ensimmäinen itu
Itsenäisyyspäivän tapahtumia ja niskurointia
Talouden tila ja itsenäisyys

Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannalla. Naiset ja miehet ovat tämän maan rakentaneet yhdessä, kumpikin kantaen oman osuutensa jopa sellaisina aikoina, joita nykyään ei voi edes kuvitella.

Ajattelen tällä esimerkiksi vuosia 1695-1697, jolloin maanviljelijöiden sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Suomalaiset joutuivat turvautumaan epäterveelliseen pettuleipään ja muuhun hätäruokaan. Ja kun mikään muu ei enää auttanut, ihmiset lähtivät liikkeelle kerjäämään, jolloin kulkutaudit levisivät. Ja lopulta jopa kolmannes tai ainakin neljännes suomalaisista kuoli. 

Kärsitty on myös rutosta. Sellainen saapui maahan vuoden 1710 aikoihin ja tappoi seuraavina vuosina kolmanneksen eli noin 2000 henkeä maan suurimman kaupungin eli Turun väestöstä. Helsingissä rutto tappoi kaupungin 1 800 asukkaasta lähes kolmanneksen.

Ruton jälkeen ajat sitten kovenivat - jos mahdollista - vuosina 1713-1721, jolloin venäläiset sotilaat ja kasakat ryöstivät valloitetun valloittamansa maan miehiltä ja naisilta kaiken arvokkaan, mitä ei ehditty piilottaa. Naisia ja lapsia vietiin sotilaiden palvelukseen ja lähetettiin Venäjälle kartanoihin sekä Pietariin myytäväksi rahasta orjiksi. Hailuodossa 29. syyskuuta 1714 kaksisataa kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Helppoa ei ollut myöskään 1860-luvun lopulla, jolloin maassa koettiin laajamittainen nälänhätä. Noina vuosina kuoli peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Se tarkoitti 150 000 menetettyä ihmishenkeä - joukossa yksi esi-isäni ja yksi esiäitini.

Näiden lisäksi ovat tietenkin olleet talvi- ja jatkosodan vuodet, jolloin miehet olivat rintamalla taistelemassa miesmäärältä ylivoimaista vihollista vastaan. Tällöin naisten tehtäväksi jäi maan taloudesta huolehtiminen, jotta miehillä olisi minkä varassa taistella. 

Ja kyllähän he taistelivat: Suomi oli Venäjän lisäksi Manner-Euroopan sotaa käyneistä maista ainoa, jota ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Melkoinen saavutus alle neljän miljoonan ihmisen kansalta!

* * *

Arvoisa lukijani saattaa pohdiskella, miksi ryhdyin juuri tänään kirjoittamaan tätä tekstiä. Selitys on yksinkertainen: eilen oli veteraanien päivä, joka toi mieleeni sodat. Ja ne taas maamme historian kurjimmat ajat. 

Ja sitten katsellessani nettilehtiä törmäsin Ilta-Sanomien juttuun, jossa suomalainen nainen - Eva Biaudet (ruots) - joka ainoana eduskuntaryhmässään vastusti puolueensa osallistumista Petteri Orpon (rkp) koolle kutsumiin hallitusneuvotteluihin. Siis neuvotteluihin, joissa haetaan linjaa, jolla maamme tulevaisuutta yritetään pelastaa siitä sekasorrosta, johon nykyisin toimitusministeriönä toimiva Sanna Marinin (sd) hallitus sen ajoi. 

Syynä Biaudet´n vastahankaan oli se, että yhdellä neuvotteluihin osallistuvista puolueista on jäsenenään - ja todennäköisenä ministeriehdokkaanaan - henkilö, josta RKP:n nainen ei pidä, ja jonka loogista ajatuksenkulkua hän ei ymmärrä. Eikä sen enempää tätä puoluetta johtavaa naista. Ja siksi hän ei halua edes keskustella näiden kanssa siitä, mihin suuntaan maatamme vietäisiin tulevina vuosina.

Juuri tämä Biaudet´n pienisieluisuus nosti mieleeni ne naiset, jotka yhdessä miestensä kanssa veivät kansansa yli sellaisten aikojen, joista emme nykyään osaa nähdä edes painajaisia. Ja joita kiitän syvästi siitä, että olen saanut elää elämäni juuri tässä kauniissa ja vauraassa Suomessa, jota vainolainen ei ole vuosisatojen kuluessa pystynyt murtamaan eikä karu ilmasto nälkävuosineen saanut nääntymään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Suomen historian kurjin aika
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys

Ukraina on parhaillaan käynnissä olevassa sodassa ottanut lähes täydellisen yliotteen venäläisistä. Tälle tosiasialle on nähdäkseni kolme selitystä. 

Niistä ensimmäinen ja tärkein on ukrainalaisten isänmaarakkaus ja halu puolustaa omaa maataan. Ilman sitä olisi slaavilaisen kulttuurin kehto miehitetty jo kauan sitten. 

Toinen on lähinnä NATO-maiden ukrainalaisille antama tiedustelutieto Putinin joukkojen liikkeistä. Sen avulla Zelenskiyn armeija on pystynyt sodan alusta lähtien mitoittamaan ja ajoittamaan toimensa oikein. 

Kolmas Kiovan hallinnon menestyksen tekijä on länsimainen aseapu ukrainalaisille. Sen avulla he ovat saaneet ylivoimaiset työkalut venäläisten kukistamiseksi. 

Näiden kolmen tekijän yhteisvaikutuksena Venäjän armeija on noin kahdeksassa kuukaudessa menettänyt mm. yli 60 000 sotilasta, lähes 2 500 panssarivaunua ja yli 250 lentokonetta. Ja tulee ennen sodan päättymistä menettämään myös vuonna 2014 miehittämänsä Ukrainan alueet mukaan lukien Krimin niemimaan. 

* * *

Näitä asioita miettiessäni suuntautui ajatukseni jälleen kerran Suomen talvisotaan. Silloin esi-isämme joutuivat taistelemaan huonosti varustettuina käytännössä yksin Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. 

Siitä huolimatta puna-armeijan tappiot olivat reilussa kolmessa kuukaudessa ainakin 126 000 kaatunutta tai kadonnutta sotilasta ja yli 300 lentokonetta. Panssarivaunuista en löytänyt kokonaismäärää, mutta pelkästään Raatteen tiellä saatiin sotasaaliiksi 43 venäläistä hyökkäysvaunua. 

Edelle kirjoittamieni tosiasioiden valossa näyttääkin siltä, että mikäli Suomi olisi saanut vuosina 1939-40 käydyssä sodassaan länsimailta samanlaista tukea kuin Ukrainalle on nyt annettu, olisi maamme pystynyt pysäyttämään puna-armeijan, eikä jatkosotaa olisi tarvinnut käydä. Eikä Karjalaa, Sallan itäosia tai Petsamoa olisi koskaan menetetty. 

Näin siksi, että talvisodan alettua Neuvostoliiton hyökkäyksen uhriksi käytännössä yksinään jätetyn Suomen johtomiehet - presidentti Risto Ryti ja ministeri Väinö Tanner - tekivät saksalaismarsalkka Hermann Göringin kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti maamme solmi talvisodan lopuksi raskaan rauhan (silloin vielä Saksan kanssa kaveeranneen) Stalinin kanssa saadakseen pian alkavassa suursodassa menetyksensä takaisin korkoineen. 

Ryti ja Tanner kuitenkin veikkasivat väärää hevosta. Neuvostoliitto kesti vuosina 1941-45 Saksan massiivisen hyökkäyksen, eikä Suomi saanut talvisodan menetyksilleen Göringin lupaamaa korkoa. Päinvastoin, maamme joutui maksamaan lisämaksua väärästä hevosestaan. 

* * *

Suomi kuitenkin selvisi tuhoutuneen ja miehitetyn kansallissosialistinen Saksan kohtalolta eli säilyi jatkosodassa täpärästi itsenäisenä. Kiitos siitä kuuluu Talin-Ihantalan taistelussa venäläiset pysäyttäneille suomalaisille sotilaille, jotka kykenivät ihmeeseen eli pysäyttämään puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. 

Tämän ihmeen taustalla oli sotilaidemme taistelutahdon lisäksi ennen kaikkea kenraali Vilho Nenosen nerokkuus, jonka seurauksena tykistömme oli noussut koko maailman tehokkaimmaksi. Lisäksi osa kunniasta kuuluu saksalaisilta viime hetkellä saatuun apuun, jonka ansiosta venäläiset jäivät hyökkäyksensä aikana vaille ilmaylivoimaa. 

Toisin sanoen jatkosodan lopulla saatiin esimerkki modernin aseistuksen merkityksestä kansan päättäväisyyden tukena - samaan tapaan kuin olemme nähneet viimeisten kuukausien aikana Ukrainassa. Onneksi asia on ymmärretty myös maamme johdossa ja armeijamme kalusto on pidetty huippumodernina. 

Sen sijaan itsenäisyytemme ylläpidon ensimmäinen - ja tärkein - tekijä on viime päivien uutisten mukaan aseita heikommassa hapessa yhä useamman miehen ilmoittaessa kieltäytyvänsä puolustamasta kotimaataan asein. Eivätkö he näin tehdessään ymmärrä tarjoavansa kotimaataan kultalautaselta röyhkeille erikoisoperationisteille? Vai ymmärtävätkö sittenkin, mutta eivät välitä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Tämä on neljästoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi selvisi vanhan Sosialidemokraattisen puolueen aloittaman kapinan jälkeisestä äärioikeiston noususta ja pääsi kehittymään jälleen rauhanomaisen demokratian keinoin. 

Kuten arvoisa lukijani hyvin muistaa, tämän kehityksen katkaisi toinen maailmansota. Suomen kannalta sen oleellisin tapahtumaketju nähtiin jo ennen talvisotaa. 

Tarkoitan Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välistä Molotovin-Ribbentropin sopimusta, jossa Suomi oli määritelty osaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. Sen seurauksena Kreml tarjosi maallemme vaihtokauppaa, jossa luovuttaisin Leningradin turvallisuuden kannalta tärkeiksi nähtyjä alueelta Kannakselta ja Hangosta, mutta saataisiin vastineeksi maata Itä-Karjalasta. 

Suomi kieltäytyi vaihtokaupasta lähinnä siksi, että valtion johto katsoi Neuvostoliiton vain bluffaavan. Tässä ei auttanut edes se, että Hitlerin lähin luotettu - marsalkka Hermann Göring - kehotti Suomea hyväksymään tarjouksen vihjaillen, että maamme saisi tulevan suursodan aikana menetyksensä takaisin korkoineen. Baltian maissa Göringin vastaavat puheet uskottiin ja ne suostuivat Moskovan vaatimuksiin, jotka jonkin verran myöhemmin ja muuttuneessa tilanteessa johtivat näiden maiden miehitykseen.

Suomen taipumattomuuden seurauksena Venäjä alkoi lehdistönsä kautta uhkailla maatamme ja siirsi joukkojaan rajalle. Koska nämä keinot eivät saaneet Cajanderin hallitusta taipumaan Stalin lavastutti myös Mainilan laukaukset ja irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. 

Edes nämä toimenpiteet eivät muuttaneet Suomen hallituksen kantaa, sillä se ei voinut uskoa hyökkäykseen, ei ainakaan ilman ultimaatumia eli uhkausta sodan käynnistämisestä. Moskova puolestaan ei voinut sellaista antaa, koska se olisi ollut vastoin sen luomaa propagandakuvaa Neuvostoliitosta rauhanvaltiona.   

Niinpä Neuvostoliiton armeija lopulta ylitti rajan vetoamalla Mainilan laukauksiin. Tämä yllätti sodan mahdottomuuteen uskovan hallituksen - joka kaatui - minkä jälkeen uusi valtioneuvosto yritti vielä myöntyä alueenvaihtosopimuksen solmimiseen Stalinin kanssa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, koska Stalin keskusteli enää pelkästään perustamansa Otto Wille Kuusisen johtaman nukkehallituksen kanssa.

Talvisodan aikana suomalaiset muistivat Göringin tarjouksen, mikä johti Suomen taipumiseen talvisodan rankkoihin rauhanehtoihin huolimatta edelleen voittamattomasta armeijasta sekä Englannin ja Ranskan tarjoamasta sotilaallisesta avusta. Näistä jälkimmäinen kuitenkin sai Stalinin aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa. 

Tässä vaiheessa Suomen johto oli arvioinut Saksan voittavan tulevassa suursodassa ainakin Venäjän, jolloin Suomi saisi menetyksensä takaisin korkojen kera. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Venäjä oli kärsinyt myös ensimmäisen maailmansodan aikana tappion koko sodan myöhemmin hävinneelle Saksalle.

Näin maamme joutui jatkosotaan, jossa tavoitteet asetettiin selvästi vuoden 1939 rajoja edemmäksi. Suomi joutui samalla riippuvaiseksi Saksasta sekä energia- että ruokaomavaraisuuden suhteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että joidenkin juutalaisen luovuttaminen natseille tapahtui siksi, että Saksa edellytti sitä viljatoimitusten ehtona. 

Suomessa ymmärrettiin viimeistään vuonna 1942, ettei Saksa voita sotaa. Tämä johti rauhantunnusteluihin, joissa Stalinille ehdotettiin vetäytymistä talvisotaa edeltäneille rajoille, mikä ei generalissimukselle tietenkään sopinut, vaan hän vaati talvisodan rauhan rajoja. Siihen ei suostuttu, joten Stalin sopi tulevista rajoista muiden liittoutuneiden kanssa Teheranin konferenssissa vuonna 1943 saaden vastineeksi luvan säilyttää aiemmin "vapaaehtoisesti" Neuvostoliittoon liittyneet Baltian maat sodan jälkeen omanaan.

Näin Suomen kohtalo jäi aseiden varaan ja ratkaisuksi osoittautui rintaman murtuminen kesäkuun 9.-10. päivän taisteluissa. Sen jälkeen presidentti Ryti teki kuuluisan henkilökohtaisen sopimuksensa Hitlerin kanssa sotilaallisen tuen saamiseksi ja ylipäällikkö siirsi sotavoimia Aunuksen Karjalasta, jolloin Neuvostoliiton sotakone saatiin vielä kerran pysäytetyksi - ennen kaikkea suomalaisten teknisesti ylivoimaisen tykistötulen ansiosta.

Tämän jälkeen käynnistyi rauhanprosessi Neuvostoliiton tarvitessa sotilaitaan kilpajuoksussa Berliiniin. Ja Suomi sai kutakuinkin talvisodan jälkeiset rajansa vähennettynä Petsamolla ja vaihtamalla Hanko Helsinkiä lähempänä sijaitsevaan Porkkalaan. Lisäksi Suomi sitoutui tyhjentämään Lapin saksalaisista sotajoukoista ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. 

Sodan mukana päättyi ensimmäisen tasavallan kausi, jota on usein kutsuttu valkoiseksi Suomeksi. Sen aikana sisällissodan jälkeinen äärimmäisen jakautunut yhteiskunta oli kasvanut vähitellen ja viimeistään talvisodan aikana yhtenäiseksi valtioksi, jossa vanha aristokratia oli syrjäytetty ja työväenluokka asettunut aloilleen. 

Se oli talonpoikien, liikemiesten, ylemmän virkakunnan ja sivistyneistön maailma, jossa myös työläisperheissä unelmoitiin jälkikasvun sosiaalisesta noususta lähettämällä nämä opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä kautta menestystä yhteiskunnassa. Toisin sanoen silloin luotiin pohja köyhän Suomen kehitykselle yhdeksi maailman parhaista paikoista asua ja elää.

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita
Me ollaan sankareita kaikki

Kuinka Putin joutuu lopettamaan sotansa?

Venäjän Ukrainaan suuntautuneen brutaalin hyökkäyksen painopiste on viime päivinä ollut Severodonetskissa. Tai ainakin sodasta kertonut uutisointi. 

Helsingin sanomien mukaan kaupungin taistelut ovat aaltoilleet, mutta Ukraina hallitsee edelleen kolmannesta kaupungista. Samalla venäläiset tekevät summittaisia iskuja tuhoten kaupunkia pala palalta. Nähtäväksi jää, kuinka käy jatkossa.

Yksittäiset taistelut kuitenkaan harvoin ratkaisevat koko sotaa. Näin tuskin tekee myöskään Severodonetskin yhteenotto. Siksi yksittäisen taistelun raportteja mielenkiintoisempi oli MTV3:n uutinen amerikkalaisen sotahistorioitsijan näkemyksestä. 

Hänen mukaansa "Venäjän menestys ja voimannäyttö Severodonetskissa on harhaa. Venäjän hyökkäys Luhanskissa on diktaattorin epätoivoinen riski, jossa laitetaan peliin viimeinen hyökkäysvoima pyrkimyksenä rikkoa vihollisen taistelutahto... Tämä kuva on harhaa. Venäjän armeija on yhä enemmän loppuun kulutettu joukko, joka ei pysty saavuttamaan selvää voittoa, jos ukrainalaiset jatkavat puolustamista."

Vielä edellistäkin kiinnostavampi kyseisen sotahistorioitsijan havainto oli se, että - paitsi Venäjän - niin myös ukrainalaisten puolella on paikoin näkynyt taistelumoraalin pettämistä. Samoinhan kävi Suomessa vuoden 1944 torjuntataisteluissa, jonka seurauksena säädettiin pikamenettelyllä laki sotaväen kovennetusta rikoslaista, joka johti jopa kuolemantuomioihin. Mutta sen ja samaan aikaan maahan saapuneen saksalaisten sotilaallisen avun kautta saatiin myös joukkojen taistelumoraali palautettua ja vihollinen torjuttua.

Samoin kuin Karjalan kannaksella vuonna 1944, on myös ukrainalaisten kohtalo kiinni taistelumoraalin säilymisestä. Ja länsimaiden roolin osalta myös toimintatapa on edelleen sama kuin saksalaisilla tuolloin, eli riittävän sotilaallisen avun toimittaminen maansa ja samalla koko Euroopan vapauden puolesta taisteleville ukrainalaisille. 

Jos ja kun näin käy, toteutunee amerikkalaisen sotahistorioitsijan ennuste, jonka mukaan Venäjän hyökkäys tulee pysähtymään joukkojen väsymyksen ja kulumisen vuoksi. Siten se ei kykene valtaamaan enempää merkittäviä kaupunkeja vaan joutuu alistumaan tosiasioiden edessä. Sen seurauksena myös yhä harhaisempi Vladimir Putin joutuu lopettamaan sotansa ja/tai tulee syrjäytetyksi maansa johdosta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäläiset sotarikokset perustuvat älylliseen epärehellisyyteen
Vladimir Putin ja kulttuurin synty
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille

Miksi sota-aikana tarvittiin tanssikielto?

Yle julkaisi eilen kulttuuriuutisen, jossa kerrottiin Tampereen yliopiston tutkijoiden Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirjoittamasta "Kielletyt leikit" -kirjasta. Sitä en ole lukenut, enkä siksi ota kantaa itse kirjaan, vaan Ylen uutiseen.

Uutisessa väitettiin, että toisen maailmansodan aikaisen tanssikiellon syynä olisi ollut "virallisen Suomen mukaan selvä. Kun toiset taistelevat rintamalla hengestään, on väärin hyppiä ja riekkua tanssilavoilla."

Tämä perustelu lienee kyllä ollut se, jolla kieltoa perusteltiin, mutta se tuskin on ollut sen todellinen - tai ainakaan ainoa tai edes tärkein - motiivi. Sen on nimittäin täytynyt olla rintamasotilaiden taistelumoraalin ylläpitäminen.

Sodan aikanahan miehet olivat erityksissä vaimoistaan ja tyttöystävistään, mikä jo itsessään loi heidän mieliinsä pelkoja siitä, mitä kotirintamalla tapahtui. Asiaa ei myöskään helpottanut se, että vihollinen pyrki mahdollisuuksien mukaan lietsomaan näitä epäilyksiä etenkin jatkosodan aikana, kun maassa oli suomalaisten lisäksi myös saksalaisia joukkoja.

Siksi oli tärkeää minimoida niitä tekijöitä, jotka saattoivat vaikuttaa miehistön mielentilaan ja sitä kautta heidän sotilaalliseen kykyynsä vihollista vastaan. Tähän tarkoitukseen tanssikielto sopi erinomaisesti - kunhan sitä vain ei ryhdytty perustelemaan muistuttamalla sotilaita kotiin jääneiden naisten mahdollisesta uskottomuudesta kertomalla kiellon todellinen syy.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Martti Häikiö ja punainen vallankumous
Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?
Vanha elokuva HS:n propagandatyökaluna

Me ollaan sankareita kaikki

Suomi juhlii tänään itsenäisyyttään. Sen saavuttamiseksi tarvittiin kansallista rohkeutta, laillisuudesta kiinni pitämistä, aktivismia, Venäjälle kaksi vallankumousta ja omaan maahamme raaka sisällissota. Vielä kahden vuosikymmenen kuluttua itsenäisyytemme joutui väkivallan kohteeksi Neuvostoliiton hyökättyä maahamme.

Yleisradio on tavannut näyttää itsenäisyyspäivänä elokuvan jatkosodan vaiheista. Yksi tuon elokuva suurista sankareista on Antti Rokka, jonka esikuvana ja elokuvassa viihteeksi muutettujen tapahtumien tekijänä oli Viljam Pylkäs kuten Väinö Linnan hänelle osoittamasta kirjeestä ilmenee.

"Sillä sinä olet Rokan esikuva. Kuten olet huomannut, olen minä muunnellut tapahtumia, sijoittanut niitä toiseen aikajärjestykseen, siirrellyt toisten miesten tekoja toisille, ja niin edespäin. Mutta ne kuuluvat romaanin luonteeseen ja ovat vain sikäli todenmukaisia."

Tunnetuin Pylkäksen uroteoista tapahtui Pertjärvellä, missä hän tuhosi 83 vihollisen sotilasta konepistoolilla. Tästä teostaan hän sai vapaudenristin ja saksalaisten kuultua asiasta myös rautaristin. Sen sijaan hänestä ei koskaan tullut Mannerheim-ristin ritaria.

Pylkäs ei tietenkään ole ollut ainoa suomalainen sotasankari. Ei edes toisen maailmansodan aikana. Niinpä olen seuraavaan koonnut muutamia muita itsenäisyytemme sankareita, jotka olivat ensimäisinä vertaistensa joukossa puolustamassa maamme itsenäisyyttä suursodan pyörteissä.

Aloitan kaikkien aikojen 52. suurimmaksi suomalaiseksi aikanaan äänestetystä Lauri Törnistä, jonka vaiheista julkaistiin pari vuotta sitten kokonainen kirja, jossa selvitellään myös hänen vähemmän kunniakkaita vaiheitaan. Mannerheim-ristin ritari hänestä tuli kuitenkin seuraavin perustein.

"Luutnantti Törni on kunnostautunut tämän sodan aikana jääkärijoukkueen ja -komppanian päällikkönä monilla taistelu- ja kaukopartioretkillä sekä kahden viime vuoden aikana osoittanut omaavansa mitä parhaimmat taistelijan ja neuvokkaan sissipäällikön ominaisuudet. Vihollisen suurhyökkäyksen alettua suoritti luutnantti Törni komppaniallaan 20.6.44 vastaiskun tuhoten useita kymmeniä vihollisia ja pidättäen vihollista leveällä lohkolla estäen siten uhkaavan saarrostusyrityksen. 24.–26.6. selvitti hän onnistuneella tiedusteluretkellä vastassa olevat vihollisen voimat ja suunnitelmat tuottaen sille samalla tappioita.

5.–6.7. pysäytti luutnantti Törni komppaniallaan kahden vihollisrykmentin etenemisen, jotka olivat jo ehtineet lähelle Tsalkin tärkeää tienhaaraa ja olivat katkaisemaisillaan omien joukkojemme vetäytymistien. Lähes kaksi vuorokautta yhtämittaa riehuneella mitä ankarimmalla taistelulla hän suoritti tehtävänsä täysipainoisesti tuottaen viholliselle useiden satojen miesten tappiot ja pelasti uhkaavan tilanteen."

Simo Häyhä oli puolestaan suomalainen tarkka-ampuja. Hänen kerrotaan ampuneen yhteensä 542 vihollista kaukoetäisyydeltä, joskin näkemystä on myös epäilty ja väitetty todellisen lukeman olleen "vain" noin 200. Joka tapauksessa hän on joko maailman kaikkien aikojen menestynein tai ainakin yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä tarkka-ampujista.

Häyhän saavutusten käsittämättömyyttä korostaa vielä se, että hänen saavutuksensa tehtiin kolmen kuukauden aikana ennen haavoittumista. Saavutuksistaan hän sai tunnustukseksi kaksi vapaudenmitalia sekä kaksi vapaudenristiä. Talvisodan aikana Mannerheim-risti ei ollut vielä käytössä.

Pylkäksen, Törnin ja Häyhän nimet ovat tuttuja varmaankin lähes kaikille lukijoilleni aiemminkin. Otetaan seuraavaksi siis vähemmän tunnettu sotasankari. Sellainen on Aarre Alfred Voutilainen, joka palkittiin Mannerheim-ristillä seuraavin perustein.

"Ylipäällikkö on pvm:llä 19.11.41 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi alikersantti Aarre Alfred Voutilaisen, joka johti kolmen vuorokauden aikana vapaaehtoisena tiedustelupartioita Itä-Karjalan taisteluissa tuoden arvokkaita tietoja. Alikersantti Voutilainen syöksyi 6.9.41 Enemajoen taistelussa vihollisen kovasta tulesta välittämättä ensimmäisenä sillan yli ja johdettuaan ryhmänsä hyvään sillanpääasemaan, tuhosi konepistoolilla kymmeniä vihollisia ja helpotti täten joukkojen ylimenoa.

Seuraavana päivänä hän haavoittumisestaan huolimatta johti ryhmäänsä edelleen. Myöhemmin hän vapaaehtoisena partionjohtajana neljä eri kertaa tunkeutui syvälle vihollisen selustaan ja tärkeisiin keskuksiin ja toi palatessaan komppaniansa etenemistä suuresti edistäviä tietoja."

Aarre Voutilaisen sankariteot eivät jääneet edellä kirjoitettuun, sillä 26.12.1941 tehtiin esitys ja 14.1.1942 uusintaesitys hänen nimittämisestään Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-ristin ritariksi hänen pelastettuaan 30 asteen pakkasessa Stalinin kanavan tulvaveden saartamia aseveljiään Poventsassa 8.12.1941.

Otetaan vielä yksi maataisteluissa kunnostautunut sotasankari. Jääkäri Taavi Törmälehto sai Mannerheim-ristin ritarin arvon seuraavilla saatteilla.

"Törmälehto on konepistoolimiehenä toiminut erittäin urheasti ja uhkarohkeasti monissa eri tilanteissa. Mm. Vilokin taistelussa 14.7.41 hän joukkueenjohtajan haavoituttua oma-aloitteisesti esti konepistoolillaan vihollisjoukkueen etenemisen ja suojasi täten omien haavoittuneiden siirron turvaan.

Koirinojalla 16.7.41 hän valtasi yksinään vihollisen panssaritorjuntatykin ja toi samalla arvokkaita tietoja vihollisen asemista ja toiminnasta. Tuulosjoella 25.7.41 hän käsikranaateilla ja konepistoolilla tuhosi useita vihollispesäkkeitä ja niiden miehistöjä, ja 15.9.41 hän toverinsa tukemana valtasi Syvärin voimalaitoksella kaksi vihollisen pesäkettä. Hän osallistui myös vapaaehtoisena partioon, joka yöllä kävi noutamassa pois tulilinjojen välistä komppanian päällikön kylmenneen ruumiin."

* * *

Eivät suomalaiset sotasankarit suinkaan rajoittuneet maavoimiin. Mannerheim-ristillä palkittiin myös muiden aselajien edustajia. Yksi heistä oli kaikkien aikojen toiseksi menestynein suomalainen hävittäjä-ässä Hans "Hasse" Wind, joka palkittiin peräti kahdesti. Ensimmäisen Mannerheim-ristin perustelut olivat seuraavat.

"Luutnantti Wind on osoittanut esimerkillistä urhoollisuutta ja lannistumatonta taistelutahtoa sekä erinomaista taitoa ja rohkeutta johtaessaan hävittäjälentuetta ja -parvea lukuisissa kiivaissa ilmataisteluissa useimmiten lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan taisteltaessa. Tähän mennessä on luutnantti Wind käynnissä olevan sodan aikana saavuttanut kaikkiaan 33 henkilökohtaista ilmavoittoa.

Tulikasteensa sai luutnantti Wind 2.7.41 ampuen heti ensi kerralla alas yhden vihollishävittäjän. Tästä vaatimattomasta alusta on luutnantti Wind sitten vähitellen voittotiliään kartuttanut, ollen tällä hetkellä yksi parhaimmista hävittäjälentäjistä. 18.8.42 käydyssä suuressa ilmataistelussa, missä ammuttiin yhteensä 16 vihollisen konetta, johti hän erinomaisen taitavasti lentuettaan, joka ampui alas yhteensä 7 konetta, luutnantti Wind’in henkilökohtaisesti saadessa 3 ilmavoittoa.

26.10.42 joutui luutnantti Wind yksin taisteluun 8 vihollishävittäjää vastaan. Rohkeutensa ja kylmän harkintansa ansiosta selviytyi hän taistelusta voittajana ampuen alas 2 vihollishävittäjää. 23.11.42 syntyneessä ilmataistelussa ampui luutnantti Wind alas yhden hävittäjän ja yhden syöksypommituskoneen sekä vaurioitti lisäksi toista niin pahoin, että se teki pakkolaskun omalle puolelleen.

4.5.43 ampui luutnantti Wind jälleen alas 3 viholliskonetta. Samoin kävi 20.5.43 käydyssä suuressa ilmataistelussa. Lukuisten ilmataistelujen lisäksi on luutnantti Wind suorittanut suurimerkityksellisiä tiedustelulentoja syvälle vihollisen selustaan sekä osallistunut maataisteluihin tuhoamalla mm. 2 rautatieveturia"

Toista tunnustusta perusteltiin puolestaan seuraavasti.

"Kapteeni Wind on jatkuvasti osoittautunut erittäin taisteluhaluiseksi hävittäjälentäjäksi, mitä osoittaa hänen ilmavoittojensa nopea lisääntyminen, 8.6.44 mennessä oli kapteeni Wind pudottanut 44 viholliskonetta. Seuraavana päivänä alkaneen vihollisen suurhyökkäyksen aikana käydyissä rajuissa ilmataisteluissa on hän lisännyt voittotiliään 32:lla viholliskoneella ja yhdellä tähystyspallolla. Näin ollen on kapteeni Wind tähän mennessä pudottanut 76 konetta ja yhden tähystyspallon.

Kapteeni Wind’in erinomaiset suoritukset ovat mitä kannustavimpana esimerkkinä nuoremmalle hävittäjälentäjäpolvelle"

Ja lopuksi on tietenkin mainittava menestynein hävittäjä-ässämme Eino Juutilainen. Hänet palkittiin ensimmäistä kertaa Mannerheim-ristillä seuraavin perusteluin.

"Lentomesteri Juutilainen on osoittanut esimerkillistä urhoollisuutta ja lannistumatonta taistelutahtoa sekä erinomaista taitoa ja neuvokkuutta lukuisissa ilmataisteluissa. Hän on saavuttanut kaikkiaan tähän mennessä 22 ilmavoittoa, joista 2 talvisodassa 1939–40 ja 20 tämän sodan aikana.

Heinäkuussa -41 joutui lentomestari Juutilainen tämän sodan aikana ensimmäisen kerran ilmataisteluun, jossa suomalaiset hävittäjälentäjät kohtasivat lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen lentomuodostelman. Tässä taistelussa lentomestari Juutilainen häikäilemättä syöksyi päin viholliskoneita ja onnistui henkilökohtaisesti ampumaan alas 2 vihollishävittäjää.

Pari viikkoa sen jälkeen lentomestari Juutilainen joutui jälleen ilmataisteluun, jossa rohkeudellaan ja taidollaan ampui alas yhden viholliskoneen.

Jälleen elokuussa käydyssä ilmataistelussa saavutti lentomestari Juutilainen 2 henkilökohtaista ilmavoittoa vihollisen hävittäjistä.

Elokuun puolivälissä oli suomalainen hävittäjäpartio etsintälennolla ja tapasi 22 vihollishävittäjää käsittävän muodostelman. Esimerkillistä taistelumieltä ja rohkeutta osoittaen syöksyi lentomestari Juutilainen ensimmäisenä vihollishävittäjien kimppuun, yllätti ne ja ensimmäisessä syöksyssä sai ammutuksi alas 2 viholliskonetta. Syntyneessä ilmataistelussa hän vielä tuhosi yhden vihollishävittäjän ja sai toisen pahoin vaurioitetuksi.

Syyskuussa -41 joutui lentomestari Juutilainen käymään 2 ilmataistelua samana päivänä, joista ensimmäisessä ampui alas yhden vihollisen lentokoneen ja toisessa 2 viholliskonetta. Jättämässään taistelukertomuksessa lentomestari Juutilainen lausui: ´Jouduin yksin ilmataisteluun kolmen vihollishävittäjän kanssa, joista yhden sain ammutuksi alas tien viereen metsään ja 2 pakeni.´

Syyskuun–tammikuun aikana käydyissä kolmessa pienemmässä ilmataistelussa ampui lentomestari Juutilainen kunakin päivänä henkilökohtaisesti alas yhden vihollishävittäjän.

Helmikuussa -42 kohtasi suomalainen hävittäjäpartio voimakkaita vihollishävittäjämuodostelmia. Lentomestari Juutilainen huomasi erillään lentävät 3 pommikonetta ja siekailematta hyökkäsi näiden kimppuun ampuen 2 konetta palavina alas. Syntyneessä ilmataistelussa hän lisäksi pahoin vaurioitti yhtä vihollishävittäjää.

Kahtena maaliskuun päivänä käydyissä ilmataisteluissa lentomestari Juutilainen saavutti jälleen yhden ilmavoiton kumpanakin päivänä.

27.3.42 Suursaaren luona käydyssä ilmataistelussa lentomestari Juutilainen henkilökohtaisesti jälleen häikäilemätöntä rohkeutta ja hyökkäyshenkeä osoittaen ampui alas 2 vihollishävittäjää."

Windin tavoin myös Eino Juutilainen palkittiin kahdesti. Toisella kerralla perustelu oli lyhyempi.

"Lentomestari Juutilainen on 26.4.42 tapahtuneen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi nimittämisensä jälkeenkin osoittanut jatkuvasti erinomaista ja esimerkillistä taisteluhalua ja -taitoa, mitä osoittaa se, että hänen ilmavoittojensa lukumäärä 8.6.44 mennessä oli kohonnut 53:een. Lentomestari Juutilaisen hyökkäysvalmius ja taistelutaito on käynyt ilmi erikoisesti 9.6. alkaneen vihollisen suurhyökkäyksen yhteydessä käydyissä ilmataisteluissa, joissa hän toistaiseksi on pudottanut 15 konetta.

Näin ollen on lentomestari Juutilaisella tällä hetkellä 73 ilmavoittoa. Tätä tulosta on pidettävä meidän oloissamme loistavana sotilaallisena saavutuksena, ottaen huomioon, että suurin osa taisteluista on käyty vihollisen suurta ylivoimaa vastaan."

Juutilainen pudotti toisen maailmansodan loppuun mennessä kaikkiaan 94 vastustajan lentokonetta (Wind yhteensä 75). Hävittäjälentäjiemme enimmäkseen ajastaan jälkeen jääneellä kalustolla saavutettua saldoa voidaan verrata muiden toisen maailmansodan hävittäjälentäjien saavutuksiin.

Heidän edellään on pitkä lista saksalaisia hävittäjälentäjiä, mutta ei yhtään muihin kansakuntiin kuuluvaa. Saksalaisista eniten ilmataisteluvoittoja saavutti Erich "Bubi" Hartmann, joka pudotti kokonaista 352 vihollisen lentokonetta.

Venäläistä parhaan eli Ivan Kozhedubin saldoksi tuli 66 pudotusta. Amerikkalaisista tehokkain Richard I. Bong onnistui pudottamaan 40 ja brittien ykköslentäjä James Edgar "Johnnie" Johnson 38 vihollisen lentokonetta.

* * *

Vaikka olenkin tähän itsenäisyyspäivän aamun kirjoitukseen koonnut Yleisradion sotaelokuvaperinteen innoittamana muista lähteistä tietoja suomalaisista sotasankareista, on syytä muistaa ettei itsenäisyytemme ja hyvinvointimme tärkein edellytys ole tehokkaat puolustusvoimat.

Niitä tarvitaan ulkoisen uhan torjumiseen aivan samoin kuin poliisia sisäisen turvallisuuden varmistamiseen. Itsenäisyyden edellytyksenä ja tärkeimpänä voimavarana olemme kuitenkin me kaikki tavalliset suomalaiset omassa arkisessa aherruksessamme.

Ilman luottamusta toisiimme ja kaikissa tekemisissämme osoitettua ahkeruutta emme voisi ylläpitää itsenäisyyttämme emmekä hyvinvointiamme. Maan hallituksella on tärkeä tehtävä vaalia juuri näitä seikkoja, sillä mikäli ne unohdetaan on edessämme yhteiskuntajärjestyksen luhistuminen, talouden syöksykierre ja lopulta suomalaisuuden tuho. Mutta plliittisten päättäjien keskittäessä huomionsa olelliseen voi yhteiskuntamme kukoistaa pitkälle tulevaisuuteen - tarjoten meille kaikille maailman parhaan paikan elää suomalaista todellisuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliisi joutui pakenemaan turvapaikanhakijoita Hennalassa - ei rikostutkintaa
Suomen on siirryttävä eurosta markkaan
Terroristien kuva paljastaa seuraavan sukupolven terroristien isät ja äidit

On hienoa olla suomalainen!

Olemme tottuneet siihen, että näinä päivinä erilaiset armeijat ja järjestöt käyvät sotiaan tehden mitä iljettävimpiä raakuuksia. Terroristit teloittavat panttivankejaan, liittoutumat pommittavat kaupunkeja ja apun menneet raiskaavat naisia. Jopa Yhdysvaltojen presidentti pyytelee jälkikäteen anteeksi lennokkihyökkäysten seurauksia.

Tätä taustaa vastaan oli hienoa lukea uutta tietoa suurvallan aggression uhriksi joutuneen Suomen armeijan päiväkäskystä vuodelta 1939. Se kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: "kaupunkeja ei saa pommittaa". 

Mikä mielenkiintoisinta, koko talvisotahan alkoi 16 paikkakunnalla siviileihin kohdistuneilla venäläisten pommitusoperaatioilla. Ja toisen maailmansodan aikana lähes kaikki kynnelle kykenevät harjoittivat siviilikohteiden pommittamista saksalaisista amerikkalaisiin ja venäläisistä britteihin. Suomalaisten näkemys siviileihin kohdistuvan terrorisoinnin välttämisestä kuitenkin piti myös jatkosodassa.

Suomessa ei siis lähdetty kostamaan vääryyksiä edes äärimmäisen hädän edessä. Niinpä meissä täytyy olla jotain, joka nostaa arvomme ja näkemyksemme lähes kaikkien muiden kulttuurien moraalin yläpuolelle. Toivottavasti tämä impivaaralainen piirre säilyisi myös tulevaisuudessa ja vieläpä leviäisi maailman muihin kulttuureihin. Näin tästä yhteisestä pallostamme tulisi edes hiukan parempi paikka elää.

Tällaisella hetkellä on hienoa olla suomalainen!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Pitäisikö joukkoraiskaajiksi epäiltyjen kuvat ja nimet julkaista lehdistössä vai ei?

Kokonaista kansanosaa ei saa leimata yksittäisen rikollisen takia

Tiina Rosenbergin unelma mielenkiintoisesta Pohjolasta etenee