Tampereen Mannerheim-patsaan töhrijöillä on ilmeisiä puutteita yleissivistyksessä

Tampereelle on vuonna 1956 pystytetty Evert Porilan jo ennen talvisotaa tekemä Mannerheim-patsas paikalle, josta marski seurasi vuonna 1918 punakapinan ratkaisutaisteluiden etenemistä. Patsas ympäristöineen on hieno ja sen sijoituspaikkaan liittyvä historiallinen oivallus mainio. Suosittelen kaikille suomalaisille siellä käymistä. 

Iltalehti kertoi, että tämä patsas oli – ilmeisesti toissayönä – töhritty punaisella maalilla. Patsaan alustaan ja sen sivuun oli kirjoitettu tekstejä, jotka viittaavat vahvasti tekijöiden alykkyyosamäärään, jonka kirjoittamiseen tuskin tarvitaan kahta numeroa enempää. 

* * *

Näille töhrijöille olisi opettavaista katsoa Ylen Areenasta löytyvä, Antti Tuurin romaaniin, perustuva Antti Jussi Annalan ohjaama elokuva Ikitie. Sen jälkeen he ehkä ymmärtäisivät, minkälaiselta kohtalolta Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voitto kapinallisista säästi heidän isovanhempansa sekä näiden äidit ja isät, sillä punainen Suomi olisi mitä todennäköisimmin liitetty Neuvostoliittoon Holodomorin kauhut kokeneen Ukrainan tavoin. 

* * *

Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvää. Punakapina johti nimittäin siihen, että demokraatiaamme  sisältyi erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Toisin oli täällä Pohjantähden alla, missä kommunistit kiellettiin ja äärioikeistolainen Lapuan liike jäi historialliseksi kuriositeetiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hakaristiryijy
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Verinen sisällissota

Helsingin sanomat ja jatkosodan alun tapahtumat

Sallittakoon pieni kommentti yhdestä eilisen ja tämän päivän aiheesta. Tarkoitan sitä kun Helsingin sanomat teki jutun otsikolla, jonka mukaan "Elina Valtonen unohti jatkosodan televisiossa". 

Siinä väitettiin, että Suomi olisi hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941 eli jatkosodan alussa. Tämä herätti monella taholla parranpärinää ja ehkä huulipunan roiskettakin, koska on kiistaton tosiasia, että jatkosodan sotatoimet aloitti Neuvostoliitto.

* * *

Wikipedian kertoo asiasta  – heti väliotsikon "Sota alkaa" alla – näin. "Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla.

Saman lähteen mukaan "tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa."

Sekä edelleen Wikipediaa lainaten: "kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi. Vielä samana päivänä 25.6. pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.... Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen."

* * *

Tänään HS on sitten pyrkinyt korjaamaan virheensä lisäyksellä, jonka mukaan "Suomi julisti sotatilan vasta Neuvostoliiton pommitettua Suomea, mutta Suomi oli tehnyt jo ennen tätä laajoja hyökkäysvalmisteluja liittyäkseen sotaan Saksan rinnalla. Suomen tavoitteena oli miehittää laajoja alueita Neuvostoliitosta myös talvisodassa menetettyjen alueiden ulkopuolella."

Tämä oikaisu on kyllä oikean suuntainen, mutta edelleen harhaanjohtava. Olihan Neuvostoliitto se, joka yksiselitteisesti aloitti jatkosodan. Ja sivumennen sanoen teki ainakin nykyajan mittapuulla vakavan rikoksen ihmisyyttä vastaan, sillä terroripommitukset – edes sotaan väitetysti varustautuvien valtioiden – siviiliväestöä vastaan ovat kiistatta sellaisia. 

Puna-armeijan ilmavoimien pommitukset 25. kesäkuuta olivat kuitenkin kiistatta juuri sellaisia – siis valtiollista terrorismia. Ja yhtä kiistatonta on, että Suomi aloitti omat hyökkäystoimensa vasta niiden jälkeen. 

Sodan kolmen ensimmäisen päivän ajan kaikki suomalaisten sotatoimet olivat olleet puolustuksellisia. Eikä siinä kaikki, sillä – kuten edelle lainaamistani Wikipedia-teksteistäkin näkee – jopa sellaisista oli osin pidättäydytty.

* * *

On toki todettava kiistattomaksi se, että Suomeen oli saapunut saksalaisia sotilaita. Samoin on hyvin tunnettua, että monilla Suomen silloisista poliittisista johtajista oli halu ottaa revanssi talvisodan tappiosta. 

Itse pidän varsin todennäköisenä Heikki Ylikankaan näkemystä, jonka mukaan tähän ajatukseen oli päädytty – Hermann Göringin taivuttelun tuloksena – jo talvisodan lopulla. 

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä totuutta, että Suomi ei ollut jatkosodan hyökkääjä, vaan se oli Stalinin Neuvostoliitto. Tosiasia on myös se, että koska historia ei ole kokeellinen tiede, emme voi kääntää aikaa taaksepäin ja katsoa olisiko Suomi hyökännyt Neuvostoliittoon ilman Stalinin aloittamaa sotaa. 

Edelleen olisi ymmärrettävä jatkosodan luonteesta se, että vaikka Suomen useita päiviä puna-armeijan sotatoimien jälkeen alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli kiistatta valloitussotaa, se ei ollut kommunistivaltiolle eksistentiaalinen uhka. Näin siksi, että armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim kieltäytyi aktiivisesta hyökkäyssodasta Leningradiin eikä myöskään komentanut valloitusretken jatkamista Suomenlahdelta Laatokan ja Äänisen kautta Seesjärvelle ulottuneen kolmen kannaksen taakse. Tähän olisi kuitenkin ollut tuolloin hyvät edellytykset. 

* * *

Kaiken tämä perusteella minun täytyy ihmetellä syvästi sitä, miksi HS ei edes juttuaan korjatessaan antanut kesäkuun 1941 tapahtumista oikeaa kuvaa. Sen sijaan se antoi tukea Putinin Venäjän ja sen trollien viime aikoina pitkin sosiaalista mediaa levittämälle valheelliselle propagandalle (esimerkki), jonka mukaan Suomi olisi ollut natsivaltio, joka hyökkäsi viatonta Neuvostomaata vastaan. Tosiasia on, ettei Suomen eduskunnassa ole koskaan edes ollut natsipuoluetta.

* * *

Samalla on syytä korjata se käsitys – suorastaan urbaani legenda – ettei Neuvostoarmeija olisi valmistautunut Saksan hyökkäystä vastaan. Itse asiassa, sen armeijaa oli talvisodan jälkeen vahvistettu todella voimaperäisesti, joten kesällä 1941 se oli – ainakin paperilla – paljon vahvempi kuin Saksan sotavoimat. Eikä Hitlerin tiedustelu ollut saanut selville tätä tosiasiaa. 

Pidän itse jopa mahdollisena sitä, että juuri tämä seikka – Neuvostoarmeijan oletettu vahvuus – selittäisi puna-armeijan hyökkäyksen Suomeen heti Barbarossan alettua. Onhan sinänsä järjetöntä, että Stalin avasi uuden rintaman – uutta vihollista vastaan – jouduttuaan puolustussotaan saksalaisia vastaan. 

Perustelen tätä sillä, että Stalin saattoi kuvitella ennennäkemättömän vahvan puna-armeijansa kykenevän pysäyttämään ja tuhoamaan hyökkäävän Saksan armeijan toisin kuin ranskalaiset edellisenä vuonna. Ja kuten tiedämme, niinhän se lopulta tekikin – tosin vasta vuosien kuluttua ja massiivisten amerikkalaisen avustuspakettien tukemana. 

Suomen armeija sen sijaan jäi Stalinilta lyömättä ja Helsinki valloittamatta. Ja siksi historiaamme ei sisälly 50 vuoden ajanjaksoa kommunistisen diktatuurin kurjuudessa.

Päivän aiempi merkintä:
Laitavasemmisto ja Keskusta haluaisivat Suomesta koko maailman ilmaisen koulutuskeskuksen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainalainen ja suomalainen rintamakarkuruus
Onko Suomi koskaan uhannut Venäjää?
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Suomen sosiaalidemokraattien näkemys vuodelta 1930

"Noihin aikoihin Suomen sosiaalidemokraatit olivat tosiasiallisesti puolustusnihilistejä. Heidän asenteensa kävi selvästi ilmi siitä mietinnöstä, jonka puolueen hallitus esitti puoluekokoukselle tammikuussa 1930 ja jossa mm. lausuttiin näin:

´Sosiaalidemokratia hylkää sellaiset uskottelut, että työväenluokka aina ja kaikissa olosuhteissa olisi velvollinen puolustamaan sotilaallisesti omaa maataan... Sotalaitosta vastaan puhuu nykyään yhä voimakkaammin se seikka, että sotalaitos merkitsee vaaraa, joka uhkaa niin hyvin kansojen sisäistä vapautta kuin niiden ulkonaista rauhaa. Tämän vuoksi koko työväenluokan ja Sosialistisen Työväen-Internationaalin vaatimukset sotalaitosten supistamisesta käyvät yhä kiinteämmiksi. Yhä vähemmän kiinnitetään enää huomiota siihen ennen niin tärkeänä pidettyyn näkökohtaan, että aseistariisumisen piti tapahtua asteittain ja kaikissa maissa yhtaikaa, jotta mikään maa ei joutuisi vaaralle alttiiksi. Nyt tunnustetaan, että sotalaitosten vähentämiseen on pyrittävä kaikkialla odottamatta turvallisuustakeitakaan, ja hyväksytään myös se, että useiden, varsinkin pienten maiden sosiaalidemokraattinen työväki on omaan maahansa nähden astettunut välittömän ja täydellisen aseistariisumisen kannalle.´
 

Mietinnössä ei jätetty ottamatta huomioon sitä mahdollisuutta, ´että Suomi joutuisi venäläisten imperialismin uhriksi, mutta vaikkakaan tätä mahdollisuutta ei voida pitää kokonaan poissuljettuna... ei kuitenkaan mitään tällaista todennäköisyyttä näyttäisi olevan eikä siis kannata ylläpitää täällä kallista ja kansamme turvallisuutta ehkä vaarantavaa sotalaitosta siltä varalta, että joskus sodanvaara syntyy, joka silloin ei lienekään sotilaallisilla keinoilla torjuttavissa.´ Puolustuslaitos olisi siitä syystä korvattava ´poliisintapaisella rajavartiostolla, jonka nimestä käykin ilmi sen tehtävä; jos kerran rajalta on täytynyt perääntyä ja vihollinen jatkaa etenemistään tarkoituksessa valloittaa maa, niin rajavartioston tehtävä on loppunut´. Puoluekokous hyväksyi mietinnön pääasiallisesti kokonaan." 

* * *

Edelle kirjoittamani teksti on peräisin marsalkka Carl Gustaf Mannerheim vuonna 1951 julkaistuista muistelmista, joita olen parhaillaan lukemassa. Kopioin tekstin tähän blogiin siksi, etten ole oman - jo varsin pitkän elämäni aikana - huomannut aiemmin kuulleeni missään yhteydessä - koulussa, yliopistossa, televisiossa, lehdistössä tai edes internetissä - mitään vuoden 1930 suomalaisten sosiaalidemokraattien suhtautumisesta itsenäisen Suomen puolustamiseen. 

Siis tuolloin maan ylivoimaisesti suurimman puolueen varsin oudosta näkemyksestä maanpuolustukseen vain yhdeksän vuotta ennen kuin puna-armeija ampui Mainilan laukaukset. Ja ylitti valtakunnan rajan tunkeutuakseen Helsinkiin kahdessa viikossa.

Edelle kirjoittamani teksti kuvaa hyvin sitä, miten historiamme monia piirteitä on pidetty piilossa kansalaisilta. Se puolestaan lienee peruja pitkältä suomettumisen ajalta ja toisaalta lehdistön ja journalistien vasemmistolaistumisesta sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. 

Tästä syystä pidin tärkeänä tuoda esille sen, mitä edelle kopioin Marsalkan muistelmista. Ja samalla mahdollisuuden ilmaista suuri tyytyväisyyteni siihen, että Suomessa vallitsee nykyisin varsin suuri yksimielisyys maanpuolustuksen tärkeydestä. 

Tästä linjasta poikkeavat - esimerkiksi rajalakiin liittyvien äänestysten tai Ottawan sopimuksen hylkäämisestä käydyn prosessin perusteella - ainoastaan äärimmäinen vasemmisto, osa vihreistä sekä muutamia sosiaalidemokraatteja. Se olkoon yksin heidän häpeänsä. Ja pohjimmiltaan tannerilainen sosiaalidemokratia tämän päivän valtavirtademareiden kunnia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin valinta vahvisti äärivasemmistolaisen maailmankuvan
Äärioikeiston kapina
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Ukrainan vastahyökkäys näyttää etenevän heikosti - vai eteneekö?

Suomalaislehdistö ja ilmeisesti muutkin länsimaiden mediat ovat julkaisseet näyttävästi juttuja Ukrainan alkaneesta vastahyökkäyksestä. Niiden mukaan venäläiset ovat onnistuneet tuhoamaan myös ihmeidentekijäksi mainostettuja Leopard-panssarivaunuja. Lisäksi suomalaisupseeri arvosteli tiukasti ukrainalaisten sotilaallista osaamista, eikä Ukraina vaikuta muutenkaan menestyvän erityisen hyvin. 

Tämä on tietenkin karvasta kalkkia meille suomalaisille, jotka toivomme lähes yksimielisesti ukrainalaisten voittoa. Ja jotka olemme uskoneet sodan aiempien tapahtumien perusteella sekä länsimaisen aseistuksen että ukrainalaisen sotilaallisen osaamisen paremmuuteen suhteessa venäläisiin. 

Pienen poikkeuksen teki kuitenkin Yleisradio, joka huomautti venäläisbloggareiden olleen varsin vaisuja hyökkäyksen lähdettyä käyntiin. Ja arveli, että tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että ukrainalaiset olisivat sittenkin menestyneet sodassa paremmin kuin on annettu ymmärtää. Samassa jutussa haastateltu asiantuntija totesi myös, ettei Ukraina ole vielä sitonut kaikkia joukkojaan taisteluihin.

Nähtäväksi jää, tarkoittaako tämä sitä, että nyt nähdyt hyökkäykset eivät sittenkään ole sen enempää kuin hämäysoperaatioita, joiden tarkoituksena on pakottaa vihollinen siirtämään rintaman muista osista miehitystä ukrainalaisten nyt ahdistelemille puolustuslinjoille. Siis samaan tapaan kuin viime kesänä ukrainalaiset saivat venäläiset uskomaan hyökkäyksen kohdistuvan rintaman eteläosaan Hersoniin, kun se lopulta käyntiin lähdettyään suuntautuikin itään päin ja johti nopeaan menestykseen - ja sen jälkeen vielä sekasortoisten venäläisten ajamiseen pois myös Hersonista.

Mikäli edelle kirjoittamani spekulaatio osoittautuu oikeaksi, saattaa läntisten medioiden valtavirran harjoittaman negatiivissävytteisen uutisoinnin tarkoituksena olla venäläisten harhaanjohtaminen lankeamaan samankaltaiseen ansaan kuin vuosi sitten. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei minulla ole kristallipalloa. Ja vaikka olisikin, se tuskin kertoisi tulevaisuudesta yhtään mitään. 

Tästä huolimatta on syytä toivoa, että rintamatilanne Ukrainassa on vastahyökkääjille valoisampi kuin nyt käytettävissä olevien lehtijuttujen valossa näyttää. Mutta samalla on muistettava, että huolimatta neuvostoliittolaisten murskatappioista Saksaa vastaan vuonna 1941, pystyivät he loppujen lopuksi voittamaan Hitlerin armeijan vuoteen 1945 mennessä - toki yhdessä muiden liittoutuneiden kanssa - eikä venäläisiä tule siitä syystä aliarvioida myöskään nyt käytävässä sodassa. 

Totesihan sotamarsalkka Mannerheimkin talvisodan aluksi taktisesti kyvyttömistä neuvostojoukoista taisteluiden loppuvaiheissa, että "venäläiset olivat nyt oppineet ´orkestroimaan´ eri aselajien yhteistoiminnan".  Toisin sanoen he ovat kyllä oppimiskykyisiä, eikä Putinin armeijankaan voi odottaa olevan yhtä kädetön Ukrainan tämänvuotisen vastahyökkäyksen edessä kuin vuosi sitten. Ja siksi on toivottava, että myös ukrainalaiset ovat kehittäneet uusia konsteja heidän lyömisekseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Viikon jännitysnäytelmä vaatii paljon poppareita
Aiheuttaako venäläiskapinallisten hyökkäys ongelman Ukrainalle?
Venäjän erikoisoperaation erikoisin vaihe on alkamassa

Parhaat presidentit - ja pari huonointa

MTV3 oli teettänyt kyselyn Suomen kaikkien aikojen parhaasta presidentistä. Vastausten mukaa he olivat Sauli Niinistö, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. 

Paras presidentti on tietenkin makuasia, eikä sille ole tarkkaa määritelmää. Siksi listan kritisoiminen on turhaa, mutta sikäli kyselyn tulos nostatti kulmakarvojani, etten olisi itse nostanut ketään edellä mainitusta kolmesta henkilöstä listalle. 

Suomen kiistatta merkittävin presidenttihän on ollut Risto Ryti, joka johti Suomen pois jatkosodasta henkilökohtaisella uhrauksellaan. Tarkoitan sitä, että Ryti allekirjoitti omissa nimissään Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin tarjoaman sopimuksen, joka takasi Saksan sotatarviketoimitukset Suomeen, mutta takasi samalla, ettei maamme tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla. 

Sopimus laukesi, kun Ryti irtisanoutui virastaan. Ja näin Suomi säilyi sodan jälkeen miehittämättömänä toisin kuin muut Neuvostoliiton eurooppalaiset rajavaltiot.

Suomen toiseksi merkittävimpänä presidenttinä pidän Per Evind Svinhufvudia, joka onnistui kukistamaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen kapinan Mäntsälässä. Lisäksi hän tuki voimakkaasti Suomen pankin pääjohtajaa Risto Rytiä, mikä auttoi Suomea nousemaan ripeästi jaloilleen 1930-luvun suuresta lamasta. 

Kolmanneksi merkittävimmän presidentin valinta onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Mikäli Suomi liittyy NATO:on Sauli Niinistön kaudella, olisin taipuvainen nostamaan nykyisen presidentin tälle jalustalle. Toisena vaihtoehtona pidän Juho Kusti Paasikiveä, joka reivasi Suomen ulkopolitiikan toisen maailmansodan jälkeen uusille urille eli Neuvostoliittoa myötäilevälle linjalle, joka hänen jälkeensä degeneroitui suomettumispolitiikaksi. 

* * *

Myös listan häntäpään linjaaminen on mielenkiintoista. Sielläkin on kaksi ylivoimaista presidenttiä. "Merkittävimpänä" heistä Tarja Halonen, joka Ottawan miinankieltosopimuksen allekirjoittamalla altisti Suomen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle ja toisaalta pani alulle maamme sisäisen turvallisuuden rapautumisen ns. ihmisoikeuspolitiikallaan.

Toiseksi huonoimpana presidenttinä on pidettävä Lauri Kristian Relanderia, jonka aikana oikeistoradikalismi sai Suomessa vahvan jalansijan. Kuten  olen jo edellä todennut, tämän kehityssuunnan onnistui pysäyttämään vasta P.E. Svinhufvud. Relanderin olemattomista kyvyistä kertoo myös se, ettei hänen puolueensa eli Maalaisliitto suostunut asettamaan häntä edes ehdokkaaksi toiselle kaudelle.

* * *

Palatakseni alussa mainittuun kyselyyn. Olisin itse taipuvainen pitämään maamme parhaina presidentteinä niitä, jotka ovat merkittävimpiä. Ja siksi oma listani MTV3:n kyselyyn olisi ollut Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi - mutta samalla totean, että mikäli Suomi liittyy NATO:on nykyisen presidentin valtakaudella, vaihdan kolmannelle sijalle Niinistön.

Lopuksi on syytä todeta myös se, että eräillä presidenteillämme on ollut erittäin suuri merkitys kansakunnallemme muussa elämässään. Sellainen on erityisesti Carl Gustaf Mannerheim, joka johti vuoden 1918 kommunistikapinan kukistanutta talonpoikaisarmeijaa sekä Suomen armeijaa sen taistellessa talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Martti Ahtisaari on puolestaan tehnyt Nobelin palkinnon arvoisen työn kansainvälisenä rauhanneuvottelijana. 

En kuitenkaan laskenut näitä seikkoja edelle kirjaamani listan ansioiksi, koska siinä oli kyse maamme presidenteistä. Ja siten heidän tekemisistään nimenomaisesti tässä korkeassa virassa. Toki Mannerheim teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944, mutta pohjatyön sille oli tehnyt Ryti, joten marsalkan ansioita ei tältä osin voi pitää oleellisina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Äärioikeiston kapina

Sanna Marinin valinta vahvisti äärivasemmistolaisen maailmankuvan

Ilta-Sanomien mukaan Pääministeri Sanna Marin (sd) esiintyi viihdeohjelmassa, jossa hänelle esitettiin kysymys "kumpi on kovempi: Arska vai Mannerheim?" Ja samalla näytettiin kuvaa, jossa olivat vierekkäin itävaltalaissyntyinen kehonrakentaja, toimintaelokuvatähti ja Kalifornian entinen kuvernööri Arnold Schwarzenegger sekä Suomen marsalkka, sotien aikainen puolustusvoimien ylipäällikkö, itsenäisen Suomen toinen valtionhoitaja ja Suomen tasavallan kuudes presidentti Carl Gustaf Mannerheim.

Marin valitsi Schwarzeneggerin - omien sanojensa mukaa - intuitiolla. Tosin hän tuli jo siinä vaiheessa epäilleeksi, että "voin saada tästä niinkun poliittisesti turpaani". 

Marinilla on toki oikeus mielipiteisiinsä ja lupa sanoa viihdeohjelmassa mitä tahtoo. Marinin valinta on kuitenkin sikäli mielenkiintoinen, että Mannerheim on sentään suomalainen sankari, joka johti maamme ainoaksi toiseen maailmansotaan osallistuneeksi manner-Euroopan valtioksi, jota kukaan ei miehittänyt ja jota edes Neuvostoliitto ei uskaltanut sodan jälkeen järjestää presidentti Risto Rytin tavoin tuomituksi "sotarikoksista" näytösoikeudenkäynnissä.

Lisäksi hän oli yksi ainoista Venäjän kenraaleista, joka pystyi ensimmäisen maailmansodan aikana johtamaan joukkojansa voitokkaasti saksalaisia vastaan. Ja johti valkoisen Suomen voittoon vallankumousta yrittäneistä kommunisteista. 

Schwarzenegger puolestaan tuli tunnetuksi kovana lihasten kasvattajana ja pullistelijana sekä näyttelijänä. Sekä Kalifornian kuvernöörinä ja taustaltaan kelpaamattomana USA:n presidenttiyden tavoittelijana. Toisin sanoen näytöt miehen "kovuudesta" ovat kovin heppoisia verrattuna maamme kansallissankariin.

Siksi onkin kysyttävä, miksi pääministerimme valitsi kuten valitsi. Syynä tuskin oli täydellinen tietämättömyys kysymyksessä mainittujen henkilöiden todellisista ansioista, vaikka Marin onkin vasemmistolainen varhaiskeski-ikäinen nainen. 

Sen sijaan epäilen syyksi maamme äärivasemmistolaisten ihmisten sadan vuoden takaa periytyvää vastenmielisyyttä punaiset kukistanutta "valkoista kenraalia" kohtaan. Tämä koskee nimenomaisesti vain vasemmiston aivan äärimmäistä laitaa, koska suurin osa poliittisesta vasemmistostakin unohti kaunansa marsalkkaa kohtaan viimeistään talvisodan ihmeen aikana. 

Ja siksi voimme melkoisella varmuudella päätellä vain yhden viihdeohjelman perusteella, että poliittisesti varsin oikeistolaista maatamme johtaa maailmankatsomukseltaan ja arvoiltaan äärivasemmistolainen pääministeri. Toki tälle näkemykselle on löydettävissä muitakin todisteita - niistä lisää esimerkiksi tässä, tässä, tässä ja tässä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin aatteellinen kuva
Anarkismilla on kannatusta eduskunnassa
Tietämätön populistinen sosialisti

Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Tämä on neljästoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi selvisi vanhan Sosialidemokraattisen puolueen aloittaman kapinan jälkeisestä äärioikeiston noususta ja pääsi kehittymään jälleen rauhanomaisen demokratian keinoin. 

Kuten arvoisa lukijani hyvin muistaa, tämän kehityksen katkaisi toinen maailmansota. Suomen kannalta sen oleellisin tapahtumaketju nähtiin jo ennen talvisotaa. 

Tarkoitan Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välistä Molotovin-Ribbentropin sopimusta, jossa Suomi oli määritelty osaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. Sen seurauksena Kreml tarjosi maallemme vaihtokauppaa, jossa luovuttaisin Leningradin turvallisuuden kannalta tärkeiksi nähtyjä alueelta Kannakselta ja Hangosta, mutta saataisiin vastineeksi maata Itä-Karjalasta. 

Suomi kieltäytyi vaihtokaupasta lähinnä siksi, että valtion johto katsoi Neuvostoliiton vain bluffaavan. Tässä ei auttanut edes se, että Hitlerin lähin luotettu - marsalkka Hermann Göring - kehotti Suomea hyväksymään tarjouksen vihjaillen, että maamme saisi tulevan suursodan aikana menetyksensä takaisin korkoineen. Baltian maissa Göringin vastaavat puheet uskottiin ja ne suostuivat Moskovan vaatimuksiin, jotka jonkin verran myöhemmin ja muuttuneessa tilanteessa johtivat näiden maiden miehitykseen.

Suomen taipumattomuuden seurauksena Venäjä alkoi lehdistönsä kautta uhkailla maatamme ja siirsi joukkojaan rajalle. Koska nämä keinot eivät saaneet Cajanderin hallitusta taipumaan Stalin lavastutti myös Mainilan laukaukset ja irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. 

Edes nämä toimenpiteet eivät muuttaneet Suomen hallituksen kantaa, sillä se ei voinut uskoa hyökkäykseen, ei ainakaan ilman ultimaatumia eli uhkausta sodan käynnistämisestä. Moskova puolestaan ei voinut sellaista antaa, koska se olisi ollut vastoin sen luomaa propagandakuvaa Neuvostoliitosta rauhanvaltiona.   

Niinpä Neuvostoliiton armeija lopulta ylitti rajan vetoamalla Mainilan laukauksiin. Tämä yllätti sodan mahdottomuuteen uskovan hallituksen - joka kaatui - minkä jälkeen uusi valtioneuvosto yritti vielä myöntyä alueenvaihtosopimuksen solmimiseen Stalinin kanssa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, koska Stalin keskusteli enää pelkästään perustamansa Otto Wille Kuusisen johtaman nukkehallituksen kanssa.

Talvisodan aikana suomalaiset muistivat Göringin tarjouksen, mikä johti Suomen taipumiseen talvisodan rankkoihin rauhanehtoihin huolimatta edelleen voittamattomasta armeijasta sekä Englannin ja Ranskan tarjoamasta sotilaallisesta avusta. Näistä jälkimmäinen kuitenkin sai Stalinin aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa. 

Tässä vaiheessa Suomen johto oli arvioinut Saksan voittavan tulevassa suursodassa ainakin Venäjän, jolloin Suomi saisi menetyksensä takaisin korkojen kera. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Venäjä oli kärsinyt myös ensimmäisen maailmansodan aikana tappion koko sodan myöhemmin hävinneelle Saksalle.

Näin maamme joutui jatkosotaan, jossa tavoitteet asetettiin selvästi vuoden 1939 rajoja edemmäksi. Suomi joutui samalla riippuvaiseksi Saksasta sekä energia- että ruokaomavaraisuuden suhteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että joidenkin juutalaisen luovuttaminen natseille tapahtui siksi, että Saksa edellytti sitä viljatoimitusten ehtona. 

Suomessa ymmärrettiin viimeistään vuonna 1942, ettei Saksa voita sotaa. Tämä johti rauhantunnusteluihin, joissa Stalinille ehdotettiin vetäytymistä talvisotaa edeltäneille rajoille, mikä ei generalissimukselle tietenkään sopinut, vaan hän vaati talvisodan rauhan rajoja. Siihen ei suostuttu, joten Stalin sopi tulevista rajoista muiden liittoutuneiden kanssa Teheranin konferenssissa vuonna 1943 saaden vastineeksi luvan säilyttää aiemmin "vapaaehtoisesti" Neuvostoliittoon liittyneet Baltian maat sodan jälkeen omanaan.

Näin Suomen kohtalo jäi aseiden varaan ja ratkaisuksi osoittautui rintaman murtuminen kesäkuun 9.-10. päivän taisteluissa. Sen jälkeen presidentti Ryti teki kuuluisan henkilökohtaisen sopimuksensa Hitlerin kanssa sotilaallisen tuen saamiseksi ja ylipäällikkö siirsi sotavoimia Aunuksen Karjalasta, jolloin Neuvostoliiton sotakone saatiin vielä kerran pysäytetyksi - ennen kaikkea suomalaisten teknisesti ylivoimaisen tykistötulen ansiosta.

Tämän jälkeen käynnistyi rauhanprosessi Neuvostoliiton tarvitessa sotilaitaan kilpajuoksussa Berliiniin. Ja Suomi sai kutakuinkin talvisodan jälkeiset rajansa vähennettynä Petsamolla ja vaihtamalla Hanko Helsinkiä lähempänä sijaitsevaan Porkkalaan. Lisäksi Suomi sitoutui tyhjentämään Lapin saksalaisista sotajoukoista ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. 

Sodan mukana päättyi ensimmäisen tasavallan kausi, jota on usein kutsuttu valkoiseksi Suomeksi. Sen aikana sisällissodan jälkeinen äärimmäisen jakautunut yhteiskunta oli kasvanut vähitellen ja viimeistään talvisodan aikana yhtenäiseksi valtioksi, jossa vanha aristokratia oli syrjäytetty ja työväenluokka asettunut aloilleen. 

Se oli talonpoikien, liikemiesten, ylemmän virkakunnan ja sivistyneistön maailma, jossa myös työläisperheissä unelmoitiin jälkikasvun sosiaalisesta noususta lähettämällä nämä opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä kautta menestystä yhteiskunnassa. Toisin sanoen silloin luotiin pohja köyhän Suomen kehitykselle yhdeksi maailman parhaista paikoista asua ja elää.

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita
Me ollaan sankareita kaikki

Verinen sisällissota

Tämä on kahdestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen yhdennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi - Venäjän maahan kohdistamien sortotoimien johdosta - muuttui kaikille kansalaisille tasa-arvoisen poliittisen vaikuttamisen takaavaksi demokratiaksi. 

Sellaisena Suomi sitten itsenäistyi Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Mutta samalla alkoi vanhan - myös kommunistit sisältävän - Sosialidemokraattisen puolueen johtamana Suomen sisällissota. Sen seurauksena kuoli professori Ylikankaan mukaan peräti 36 640 ihmistä - enemmän kuin saman mittaisessa talvisodassa ja väkilukuun nähden enemmän kuin kolmevuotisessa jatkosodassa. 

Kuten tiedetään, sodan voittivat lopulta Mannerheimin johtamat valkoiset, joilla kuitenkin oli aluksi vaikeuksia rekrytoida jopa Etelä-Pohjanmaalla joukkoja maanmiehiä vastaan käytävään sotaan. Tämä tilanne muuttui, kun Mannerheim onnistui riisumaan pienellä joukolla Pohjanmaalla majailevat 7 500 miehen venäläiset joukot. Sen jälkeen rekrytointia markkinoitiin venäläisten maasta poistamisen tarpeella, mikä ratkaisi aiemmat ongelmat. 

Sodan osapuolet olivat lähtökohtaisesti varsin samanvertaiset osaamiseltaan, mutta lopputuloksen ratkaisivat Saksasta saapuneet jääkärit ja lopulta maahan saapunut saksalainen joukko-osasto. Tosiasiassa jälkimmäinen olisi yksinäänkin riittänyt samaan lopputulokseen, vaikka jääkäreitä ei olisi edes ollut.

Sodan ensimmäisenä lopputuloksena syntyneessä valkoisessa Suomessa vallan ottivat sivistyneistö, virkamiehistö, kartanoiden ja tehtaiden omistajat sekä talonpojat. Sen sijaan hävinneet maa- ja teollisuustyöläiset ja maata omistamattomat haja-asutusalueiden asukkaat syrjäytyivät huolimatta äänioikeudestaan. 

Sodan toinen merkittävä lopputulos oli vahvan äärivasemmistolaisen puolueen (SKP) syntyminen maahamme. Sen menestystä ruokki valkoinen mediavalta, jossa punainen terrori tuotiin kyllä korostetusti esiin, mutta kaikkien muistamista valkoisten sodanjälkeisistä hirmuteoista vaiettiin.  

Suomen ajoi sisällissotaan ennen kaikkea Venäjän keisarin kukistumisen myötä syntynyt valtatyhjiö. Hyvin tunnetut - Väinö Linnan popularisoimat ja vasemmiston tänäkin päivänä hellimät - yhteiskunnalliset epäkohdat sen sijaan olivat pikemminkin sodan käyttövoimaa kuin sen syy. 

Maahan nimittäin syntyi valtatyhjiötä täyttämään kaksi militanttia organisaatiota eli puna- ja valkokaartit, joiden yhteenotto varmistui viimeistään silloin, kun porvarien hallitsema senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen sotaväeksi. Tätähän punakaartin johto ei tietenkään voinut hyväksyä ja lähti omalta kannaltaan onnettomasti päättyneelle sotaretkelleen.  

Sodan jälkeen käytiin monivaiheinen poliittinen taistelu maan poliittisesta järjestelmästä ja sitä ilmaisevasta hallitusmuodosta. Lopputuloksena päädyttiin kansanvaltaiseen rakenteeseen, johon kuului erittäin vahva toimeenpanovalta. Tämä oli täysin poikkeavaa suhteessa muihin maailmansodan jälkeen itsenäistyneisiin Euroopan valtioihin.

Vahvan toimeenpanovaltansa ansiosta Suomi säilyi demokratiana muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden - eduskuntiensa valtaa korostavien - demokratioiden ajautuessa oikeistodiktatuureiksi. Näin siitä huolimatta, että Suomessakin kommunistit painettiin maan alle ja äärioikeisto pyrki valtaan ylittämällä laillisen menon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Martti Häikiö ja punainen vallankumous
Me ollaan sankareita kaikki
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Tasan 80 vuotta sitten yli 180 miljoonan asukkaan valtio, joka oli omaksunut aatepohjakseen ekspansiivisen sosialistisen ideologian, hyökkäsi 3,7 miljoonan asukkaan luoteisen naapurinsa kimppuun sotaa julistamatta ja siviilejä pommittaen. Tiedon naapurin aggressiosta ilmoitti maamme sotalaitoksen päämajaan eversti Antero Svensson pyytämällä puhelimeen sotamarsalkka Mannerheimia tai operatiivisen osaston päällikköä everstiluutnantti Valo Nihtilää.

Korkeita sotilasjohtajia ei kuitenkaan saatu kiinni, joten Svensson antoi tiedon välitettäväksi päivystäjänä toimineelle reservin vänrikille Torsti Juhavaaralle. Siitä alkoi tapahtumaketju, joka sai koko maailman ihailemaan suomalaisia ja joka ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia vielä tänäkin päivänä yhdistää meitä kansakuntana.

Alkusävelet aggressiivista ideologiaa tunnustavan suurvallan hyökkäykselle oli annettu Neuvostoliiton Vjatseslav Molotovin ja Saksan Joachim von Ribbentropin tekemässä sopimuksessa, jossa kommunistivalta sai vapaat kädet Suomen suhteen. Sekä muutamia päiviä aiemmin Mainilassa, jossa kommunistit lavastivat hyökkäyksen itseään vastaan.

Sodan aikana Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä ja yhteiskuntajärjestyksenä. Se vaati ylivoimaista vihollista vastaan tekoja, joiden tekijät nousivat kansallisiksi sankareiksi.

Siis sellaisia kuin esimerkiksi vähäisin joukoin kaksi vihollisen divisioonaa Suomussalmella tuhonnut jääkärikenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo, satoja venäläissotilaita ampunut ja siten maailman kaikkien aikojen menestynein tarkka-ampuja Simo Häyhä, kuusi venäläistä pommikonetta viidessä minuutissa alas ampunut eli edelleen voimassa olevan "hävittäjälentäjien viiden minuutin ennätyksen" tehnyt Jorma Sarvanto sekä suurimpana kaikista epätoivoisista voimasuhteista huolimatta menestyksellisesti sotatoimia johtanut marsalkka Mannerheim.

Sodan panoksena oli - ei enempää eikä vähempää - kuin suomalaisten kansanmurha tai sen välttäminen, kuten historiantutkija Teemu Keskisarja on todennut. Kiitos 80 vuotta sitten rintamalle joutuneiden sankareiden - siis edellä mainittujen lisäksi kaikkien niiden yli 300 000 suomalaisen sotilaan - ja heidän toimintansa mahdollistaneiden kotirintaman naisten ja lasten sekä omien joukkojemme kanssa sotatoimiin osallistuneiden ulkomaalaisten vapaaehtoisten ansiosta meillä säilyi itsenäinen Suomen kansa ja sen elämäntapa.

Ilman tuota sankaruutta ei meillä tänä päivänä olisi punaista professoria, joka määräisi opiskelijoitaan poistaman Mannerheimin kuvan seinältä. Eikä meillä olisi myöskään sellaista elintasoa, joka mahdollistaisi nykyisen hyvinvointivaltion ja houkuttelisi samalla kehitysmaista ihmisiä hakemaan maastamme korkeampaa elintasoa.

Mutta ehkä meillä naapurimaan kommunismin kukistuttua olisi kuitenkin uusi itsenäisyys ja sen myötä terve kansallistunne ja usko tulevaisuuteen, kuten eteläisillä naapureillamme, jotka yli 80 vuotta sitten antautuivat vastarintaa tekemättä kommunistisen suurvallan ylivoiman edessä. Tai ainakin hallitus, jossa eivät olisi mukana 1930-luvun aggressiivisen sosialismin aatteelliset jälkeläiset.

Näillä sanoilla toivotan arvoisille lukijoilleni hyvää talvisodan alkamisen 80-vuotismuistopäivää.

Aiempia ajatuksia samastaa aihepiiristä:
Donald Trumpista ja mediavallasta
Me ollaan sankareita kaikki
On hienoa olla suomalainen!

Kommunistiprofessori rinnasti Mannerheimin ja alastomat naiset

Tunnettu maahanmuuttofanaatikko ja Oulun yliopiston kommunistiprofessori Vesa Puuronen on pyytänyt opiskelijajärjestöä poistamaan selfiekuviin innoittaneen presidentti ja marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin valokuvan seinältään. Näin siitä huolimatta, että sensuroinnin kohde on taannoisen äänestyksen mukaan kaikkien aikojen "suurin suomalainen".

Suurimman suomalaisen tittelin entinen presidenttimme on epäilemättä saanut ansioistaan kommunistisen kapinaliikkeen kukistajana ja samalta ideologialta ponnistaneen suurvallan sotilaallisten aggressioiden torjumisesta. Nämä selittänevät Puurosen päätöstä enemmän kuin hänen julkituomansa seikat.

Hän nimittäin perusteli kuvan poistamista Mannerheimin epäonnistumisella sisällissodan jälkeisten kostotoimien ehkäisemisessä sekä venäläisten erilaisuuden toteamisella aikakaudelle tyypillisellä ilmaisulla. Hänen mukaansa ne tekevät Mannerheimista hyvin ristiriitaisen henkilön, jonka kuvaa ei siksi olisi soveliasta pitää esillä.

Tämä on varsin mielenkiintoista henkilöltä, jonka oma ideologia pohjautuu edelleenkin ihmiskunnan suurimpien murhamiesten, kuten Vladimir Leninin, Josef Stalinin, Mao Zedongin ja Pol Potiin viitoittamaan aatemaailmaan, jota sivumennen sanoen hänen sensuurikäskynsä mainiosti kuvastaa. Avoimeksi jää, olisiko hän pyytänyt poistamaan myös näiden oman aatteensa "suurmiesten" kuvat opiskelijajärjestön seinältä, mikäli joku olisi ollut tarpeeksi arvostelukyvytön sellaisia sinne ripustamaan.

Näin tietekoneen näppäimistön takaa tulkiten luontevalta tuntuvien sensuroitavien  eli omien aateveljiensä kuvien sijaan Puuronen otti Iltalehden jutun perusteella mahdollisten sensuuritoimiensa esimerkiksi alastomien naisten kuvat ja Ylen mukaan hakaristiliput. Nämä vertailukohdat ovat tässä yhteydessä vähän outoja, mutta jälkimmäisen osalta oivaltava toimittaja olisi kuitenkin kysynyt, miten mainio kommunistikollegani suhtautuisi punalippuihin joko sirpillä ja vasaralla varustettuina tai ilman niitä.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka Mannerheim inhosi kommunisteja yhtä syvästi kuin natsejakin - eivätkä jälkimmäisen aatteen aiheuttamat ihmisten kärsimykset jääneet ainakaan jälkeen ensimmäisistä. Puoluevalintojensa perusteella ne eivät kuitenkaan Vesa Puurosen mielestä tee hänen omasta aatteestaan ristiriitaista, vaan nyt tulleen tapauksen perusteella pikemminkin esimerkillisen pohjan yhteiskuntamme rakentamiselle.

Siksi olisikin mainiota, mikäli oululainen opiskelijajärjestö ottaisi ja ripustaisi seinälleen Leninin, Stalinin, Maon - tai vaikkapa Otto Wille Kuusisen - kuvan ja tekisi mediaperformanssin siihen liittyvistä selfieistä. Ja jäisi odottamaan professorin sensurointipyyntöä tai sen puuttumista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistoliiton synkät juuret elävät ja voivat hyvin
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden
Vesa Puuronen puhuu viisaita