Totuus, jonka kaikki tietävät valheeksi

Eduskunta on Suomen korkein yhteisistä asioista päättävä elin. Siksi voisi kuvitella, että kansanedustajan ammatti olisi hyvinkin arvostettu. 

Näin ei kuitenkaan ole, vaan esimerkiksi vuonna 2017 tehdyn selvityksen mukaan se oli vasta sijalla 351 – siis juuri ennen tanssijaa ja pari pykälää kosmetologin takana. Valitettavasti tähän on selvät syynsä.

* * *

Kansanedustaja Martin Paasi (kok) kirjasi sosiaaliseen mediaan ajatuksia herättävän huomion: "eniten politiikassa v*tuttaa älyllinen epärehellisyys. Eli viljellään sanomisia joita valheelliseksi tiedetään, istuntosalissa, mediassa ja somessa, ja kaikki aika menee tämän arvottoman retoriikan vatvomiseen". 

Eilen hän sitten huomasi, ettei ollut ensimmäinen, jolla oli tämänsuuntaisia ajatuksia. Presidentti Risto Ryti oli nimittäin todennut jo kauan sitten, että "pahimmat viholliset keskuudessamme ovat ne, jotka itsekkäistä syistä ovat valmiita uhraamaan kansakunnan elinedut, ja ne, jotka jatkuvasti ja toistuvasti julistavat totuutena sitä, minkä tietävät valheeksi".

Muistutettakoon tämän blogimerkinnän lopuksi vielä presidentti Alexander Stubbin todenneen pari päivää sitten Eduskunnan avajaisissa pitämässään puheessa, että "tänä päivänä usein se, joka sanoo räväkimmin, saa eniten näkyvyyttä. Provokaatiot palkitaan huomiolla. Ylilyöntejä luullaan rohkeudeksi. Liioittelua totuudenpuhumiseksi."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Tytti Tuppurainen työpaikkakiusaaja?
Miksei Ylen toimittajalta voi vaatia kauhalla?
Mitä sitten, jos Risto Rytin tilalla olisi ollut Sanna Marin tai Petteri Orpo?

Mitä sitten, jos Risto Rytin tilalla olisi ollut Sanna Marin tai Petteri Orpo?

Finanssipolitiikkaa valvova Valtiotalouden tarkastusvirasto (VTV) on Yleisradion mukaan kirjoittanut raportin, jonka mukaan budjettirahaa kulutettiin Suomessa joka koronavuonna keskimäärin 10 miljardia enemmän kuin hallitus oli ennen pandemian puhkeamista suunnitellut. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen ongelma. 

Sellainen nimittäin syntyi vasta siitä, että koronan aiheuttamien poikkeusten varjolla kasvatettiin myös pysyviä kriisiin liittymättömiä menoja tavalla, joka heikentää julkisen talouden tasapainoa vielä tänäkin päivänä. Tämä johtui siitä, ettei tuolloinen pääministeri Sanna Marin (sd) hallitus eikä sen valtiovarainministeri Annika Saarikko (kepu) ymmärtäneet, osanneet tai tahtoneet pitäytyä pelkästään koronan aiheuttamissa tai edes väliaikaisissa kustannuksissa, vaan ryhtyivät tilaisuuden saatuaan ajamaan omia poliittisia agendojaan kustannuksista piittaamatta.

Niinpä he – sen sijaan, että olisivat ohjanneet ministereitä jonkinlaiseen kohtuullisuuteen – näyttivät muillekin ministereille huonoa esimerkkiä sulle-mulle tuhlauksesta. Ja sen seurauksena Marinin hallitus ohjasi vuonna 2020 noin 30 prosenttia ja vuonna 2021 peräti hulppeat 61 prosenttia kaikista menonlisäyksistä koronaan liittymättömiin tarkoituksiin. 

Nämä menolisäykset kohdistuivat erityisesti kuntatalouden tukemiseen ja valtionhallinnon toimintamenoihin jättäen ne pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Ja periytyivät sitten aikanaan Petteri Orpon (kok) hallituksen riesaksi.

* * *

Kuten hyvin tiedämme, ei Orpon hallitus ole onnistunut vieläkään korjaamaan Marinin hallituksen aiheuttamaa valtiontalouden alijäämää. Sen sijaan Suomea uhkaa ensi vuoden aikana joutuminen komission alijäämämenettelyyn eli holhoukseen.  

VTV:n raportin sekä viimeisen kahden vuoden aikana toteutuneen hallituspolitiikan perusteella näyttääkin siltä, että Sanna Marinin hallitus oli kriisitilanteen omiin intresseihinsä valjastanut holtiton, populistinen ja vastuuton kabinetti, jonka toiminta aiheutti pitkäaikaista kärsimystä meille suomalaisille. Petteri Orpon hallitus näyttää puolestaan olevan lammasmainen ja pelokas konklaavi, jolla ei riitä rohkeutta leikata julkisia menoja riittävästi – ilmeisesti oman kansansuosionsa menettämisen pelossa. 

* * *

Mitähän tähän sitten sanoisi. Ehkäpä sen, että jos kumpi tahansa noista hallituksista olisi ollut – Risto Rytin hallituksen sijaan - vallassa talvisodan aikana, olisin minä syntynyt Leningradin oblastin läntisessä osassa. Tai kenties jopa Siperiassa.

Positiiviisena huomiona todettakoon lopuksi kuitenkin se, että Yleisradio julkaisi uutisensa VTV:n raportista salaamatta Marinin hallituksen toimien kelvottomuutta. Toki saattaa olla, että se tapahtui viimeaikaisten BBC-uutisten säikäyttämänä, mutta tapahtui kuitenkin. Kiitos siitä.

Päivän aiempi merkintä:
Tekoäly on huomioitava suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ministeri Riikka Purra linjasi Suomen taloudellisen hyvinvoinnin edellytyksiä
Suomen populistinen tulevaisuus
Talouden tila ja itsenäisyys

Miten apulaisoikeuskansleri suhtautuisi turvapaikkaa hakeviin kasakoihin?

Petteri Orpon (kok) hallitus on pyrkinyt löytämään laillisen keinon Venäjän (hybridi-) sotilaallisen hyökkäyksen pysäyttämiseksi. Valitettavasti suunniteltu manööveri jäi toteuttamatta, koska apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen katsoi, ettei siinä turvattu hyökkäyksessä käytetylle (hybridi-) sotilaallisena materiaalina toimiville kehitysmaalaistaustaisille ihmisille riittävää mahdollisuutta saada maastamme turvapaikkaa. 

Apulaisoikeuskanslerin päätöstä hämmästeltiin tuoreeltaan niin Suomessa kuin maailmallakin. Lain mukaan "jos oikeuskansleri valtioneuvoston tai tasavallan presidentin virkatointen lainmukaisuutta valvoessaan havaitsee, että valtioneuvoston, valtioneuvoston jäsenen tai tasavallan presidentin päätös tai toimenpide antaa aihetta huomautukseen, hänen tulee esittää huomautuksensa perusteluineen. Jos se jätetään ottamatta huomioon, oikeuskanslerin tulee merkityttää kannanottonsa valtioneuvoston pöytäkirjaan ja tarvittaessa ryhtyä muihin toimenpiteisiin. Jos oikeuskansleri katsoo valtioneuvostossa käsiteltävässä asiassa jonkin oikeudellisen seikan antavan siihen aihetta, hän voi merkityttää kantansa valtioneuvoston pöytäkirjaan. Oikeuskanslerin tehtävänä on valvoa, että valtioneuvoston pöytäkirjat laaditaan oikein.

Omalta osaltani haluaisin tiedustella oikeuskanslerin virastolta ja erityisesti Mikko Puumalaiselta sitä, millä perusteella hän katsoo vihamielistä (hybridi-) sotilaallisesta hyökkäystä toteuttamavan miehistön olevan oikeutettu hakemaan turvapaikkaa. Ja kysyä suoraan, että miten he eroavat (ei-hybridi) sodassa maan rajat ylittävästä sotilaallisesta henkilöstöstä. 

Tässä asiassa minua kiinnostaa se, että onko hänen tarkoituksenaan luoda ennakkotapaus venäläisille kasakoiden lähettämiseksi rajallemme hakemaan turvapaikkaa. Eli sopiiko hänelle, että Vladimir Putinin esikunta komentaisi turvapaikanhakuun päivittäin kymmeniä kasakoita ohjeistettuna heti rajan ylitettyään pyytämään kansainvälistä suojelua. Vai katsoisiko hän jossain vaiheessa - vaikkapa tuhannen kasakan saavuttua maahamme - oikeutetuksi lopettaa heidän turvapaikanhakunsa?

Ja jos hän katsoisi näin, niin miksi sen tuhannesensimmäinen turvapaikanhakijan oikeus turvapaikan hakemiseen poikkeaisi nyt käytävästä (hybridi-) sotilaallisen hyökkääjän oikeudesta?

* * *

Muuten olen sitä mieltä, että juuri nyt on Suomen valtiojohdolle tullut aika ottaa esimerkkiä presidentti Risto Rytistä. Tämähän teki jatkosodan lopulla henkilökohtaisen sopimuksen saksalaisten kanssa, minkä seurauksena Suomi sai sotilaallista apua, joka mahdollisti Kannaksen suurhyökkäyksen pysäyttämisen Tali-Ihantalassa vuonna 1944 sekä sen seurauksena Suomen itsenäisyyden säilymisen. Tämän tehdessään Ryti epäilemättä tiesi, että hänen tekonsa seurauksena voisi olla jopa kuolemanrangaistus.  

Tarkoitan tällä sitä, että hallituksen tulee pysäyttää Venäjän hybridihyökkäys mahdollisimman pikaisesti. Ja ellei apulaisoikeuskanslerille kelpaavaa ratkaisua löydy, tulee pääministeri Petteri Orpon (kok) tehdä Rytin tapaan omalla vastuulla sellainen päätös, että (hybridi-) sotilaallisen hyökkäysmateriaalin eteneminen pysäytetään rajalle. Tämän hallitus voi tehdä siitä huolimatta, että apulaisoikeuskansleri saattaa merkityttää kantansa valtioneuvoston pöytäkirjaan. 

Lopuksi totean, että valtioneuvoston on syytä ryhtyä valmistelemaan pikaisesti myös esitystä Suomen luopumiseksi nyt käynnissä olevan Venäjän hybridioperaation mahdollistamasta Geneven pakolaissopimuksesta, koska se on osoittautunut kotimaista vainoa hakevien ihmisten pelastamisvälineen sijasta - tai ohella - vihamielisen hyökkäyksen oikeuttavaksi taisteluvälineeksi. 

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomenvenäläisten protesteista
Pitäisikö Jussi Halla-ahon varoitus ottaa vakavasti?
Professori Jussi P. Laine vaati laaja-alaisempaa turvallisuuskäsitystä

Parhaat presidentit - ja pari huonointa

MTV3 oli teettänyt kyselyn Suomen kaikkien aikojen parhaasta presidentistä. Vastausten mukaa he olivat Sauli Niinistö, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. 

Paras presidentti on tietenkin makuasia, eikä sille ole tarkkaa määritelmää. Siksi listan kritisoiminen on turhaa, mutta sikäli kyselyn tulos nostatti kulmakarvojani, etten olisi itse nostanut ketään edellä mainitusta kolmesta henkilöstä listalle. 

Suomen kiistatta merkittävin presidenttihän on ollut Risto Ryti, joka johti Suomen pois jatkosodasta henkilökohtaisella uhrauksellaan. Tarkoitan sitä, että Ryti allekirjoitti omissa nimissään Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin tarjoaman sopimuksen, joka takasi Saksan sotatarviketoimitukset Suomeen, mutta takasi samalla, ettei maamme tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla. 

Sopimus laukesi, kun Ryti irtisanoutui virastaan. Ja näin Suomi säilyi sodan jälkeen miehittämättömänä toisin kuin muut Neuvostoliiton eurooppalaiset rajavaltiot.

Suomen toiseksi merkittävimpänä presidenttinä pidän Per Evind Svinhufvudia, joka onnistui kukistamaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen kapinan Mäntsälässä. Lisäksi hän tuki voimakkaasti Suomen pankin pääjohtajaa Risto Rytiä, mikä auttoi Suomea nousemaan ripeästi jaloilleen 1930-luvun suuresta lamasta. 

Kolmanneksi merkittävimmän presidentin valinta onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Mikäli Suomi liittyy NATO:on Sauli Niinistön kaudella, olisin taipuvainen nostamaan nykyisen presidentin tälle jalustalle. Toisena vaihtoehtona pidän Juho Kusti Paasikiveä, joka reivasi Suomen ulkopolitiikan toisen maailmansodan jälkeen uusille urille eli Neuvostoliittoa myötäilevälle linjalle, joka hänen jälkeensä degeneroitui suomettumispolitiikaksi. 

* * *

Myös listan häntäpään linjaaminen on mielenkiintoista. Sielläkin on kaksi ylivoimaista presidenttiä. "Merkittävimpänä" heistä Tarja Halonen, joka Ottawan miinankieltosopimuksen allekirjoittamalla altisti Suomen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle ja toisaalta pani alulle maamme sisäisen turvallisuuden rapautumisen ns. ihmisoikeuspolitiikallaan.

Toiseksi huonoimpana presidenttinä on pidettävä Lauri Kristian Relanderia, jonka aikana oikeistoradikalismi sai Suomessa vahvan jalansijan. Kuten  olen jo edellä todennut, tämän kehityssuunnan onnistui pysäyttämään vasta P.E. Svinhufvud. Relanderin olemattomista kyvyistä kertoo myös se, ettei hänen puolueensa eli Maalaisliitto suostunut asettamaan häntä edes ehdokkaaksi toiselle kaudelle.

* * *

Palatakseni alussa mainittuun kyselyyn. Olisin itse taipuvainen pitämään maamme parhaina presidentteinä niitä, jotka ovat merkittävimpiä. Ja siksi oma listani MTV3:n kyselyyn olisi ollut Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi - mutta samalla totean, että mikäli Suomi liittyy NATO:on nykyisen presidentin valtakaudella, vaihdan kolmannelle sijalle Niinistön.

Lopuksi on syytä todeta myös se, että eräillä presidenteillämme on ollut erittäin suuri merkitys kansakunnallemme muussa elämässään. Sellainen on erityisesti Carl Gustaf Mannerheim, joka johti vuoden 1918 kommunistikapinan kukistanutta talonpoikaisarmeijaa sekä Suomen armeijaa sen taistellessa talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Martti Ahtisaari on puolestaan tehnyt Nobelin palkinnon arvoisen työn kansainvälisenä rauhanneuvottelijana. 

En kuitenkaan laskenut näitä seikkoja edelle kirjaamani listan ansioiksi, koska siinä oli kyse maamme presidenteistä. Ja siten heidän tekemisistään nimenomaisesti tässä korkeassa virassa. Toki Mannerheim teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944, mutta pohjatyön sille oli tehnyt Ryti, joten marsalkan ansioita ei tältä osin voi pitää oleellisina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Äärioikeiston kapina

Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys

Ukraina on parhaillaan käynnissä olevassa sodassa ottanut lähes täydellisen yliotteen venäläisistä. Tälle tosiasialle on nähdäkseni kolme selitystä. 

Niistä ensimmäinen ja tärkein on ukrainalaisten isänmaarakkaus ja halu puolustaa omaa maataan. Ilman sitä olisi slaavilaisen kulttuurin kehto miehitetty jo kauan sitten. 

Toinen on lähinnä NATO-maiden ukrainalaisille antama tiedustelutieto Putinin joukkojen liikkeistä. Sen avulla Zelenskiyn armeija on pystynyt sodan alusta lähtien mitoittamaan ja ajoittamaan toimensa oikein. 

Kolmas Kiovan hallinnon menestyksen tekijä on länsimainen aseapu ukrainalaisille. Sen avulla he ovat saaneet ylivoimaiset työkalut venäläisten kukistamiseksi. 

Näiden kolmen tekijän yhteisvaikutuksena Venäjän armeija on noin kahdeksassa kuukaudessa menettänyt mm. yli 60 000 sotilasta, lähes 2 500 panssarivaunua ja yli 250 lentokonetta. Ja tulee ennen sodan päättymistä menettämään myös vuonna 2014 miehittämänsä Ukrainan alueet mukaan lukien Krimin niemimaan. 

* * *

Näitä asioita miettiessäni suuntautui ajatukseni jälleen kerran Suomen talvisotaan. Silloin esi-isämme joutuivat taistelemaan huonosti varustettuina käytännössä yksin Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. 

Siitä huolimatta puna-armeijan tappiot olivat reilussa kolmessa kuukaudessa ainakin 126 000 kaatunutta tai kadonnutta sotilasta ja yli 300 lentokonetta. Panssarivaunuista en löytänyt kokonaismäärää, mutta pelkästään Raatteen tiellä saatiin sotasaaliiksi 43 venäläistä hyökkäysvaunua. 

Edelle kirjoittamieni tosiasioiden valossa näyttääkin siltä, että mikäli Suomi olisi saanut vuosina 1939-40 käydyssä sodassaan länsimailta samanlaista tukea kuin Ukrainalle on nyt annettu, olisi maamme pystynyt pysäyttämään puna-armeijan, eikä jatkosotaa olisi tarvinnut käydä. Eikä Karjalaa, Sallan itäosia tai Petsamoa olisi koskaan menetetty. 

Näin siksi, että talvisodan alettua Neuvostoliiton hyökkäyksen uhriksi käytännössä yksinään jätetyn Suomen johtomiehet - presidentti Risto Ryti ja ministeri Väinö Tanner - tekivät saksalaismarsalkka Hermann Göringin kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti maamme solmi talvisodan lopuksi raskaan rauhan (silloin vielä Saksan kanssa kaveeranneen) Stalinin kanssa saadakseen pian alkavassa suursodassa menetyksensä takaisin korkoineen. 

Ryti ja Tanner kuitenkin veikkasivat väärää hevosta. Neuvostoliitto kesti vuosina 1941-45 Saksan massiivisen hyökkäyksen, eikä Suomi saanut talvisodan menetyksilleen Göringin lupaamaa korkoa. Päinvastoin, maamme joutui maksamaan lisämaksua väärästä hevosestaan. 

* * *

Suomi kuitenkin selvisi tuhoutuneen ja miehitetyn kansallissosialistinen Saksan kohtalolta eli säilyi jatkosodassa täpärästi itsenäisenä. Kiitos siitä kuuluu Talin-Ihantalan taistelussa venäläiset pysäyttäneille suomalaisille sotilaille, jotka kykenivät ihmeeseen eli pysäyttämään puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. 

Tämän ihmeen taustalla oli sotilaidemme taistelutahdon lisäksi ennen kaikkea kenraali Vilho Nenosen nerokkuus, jonka seurauksena tykistömme oli noussut koko maailman tehokkaimmaksi. Lisäksi osa kunniasta kuuluu saksalaisilta viime hetkellä saatuun apuun, jonka ansiosta venäläiset jäivät hyökkäyksensä aikana vaille ilmaylivoimaa. 

Toisin sanoen jatkosodan lopulla saatiin esimerkki modernin aseistuksen merkityksestä kansan päättäväisyyden tukena - samaan tapaan kuin olemme nähneet viimeisten kuukausien aikana Ukrainassa. Onneksi asia on ymmärretty myös maamme johdossa ja armeijamme kalusto on pidetty huippumodernina. 

Sen sijaan itsenäisyytemme ylläpidon ensimmäinen - ja tärkein - tekijä on viime päivien uutisten mukaan aseita heikommassa hapessa yhä useamman miehen ilmoittaessa kieltäytyvänsä puolustamasta kotimaataan asein. Eivätkö he näin tehdessään ymmärrä tarjoavansa kotimaataan kultalautaselta röyhkeille erikoisoperationisteille? Vai ymmärtävätkö sittenkin, mutta eivät välitä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Tämä on neljästoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi selvisi vanhan Sosialidemokraattisen puolueen aloittaman kapinan jälkeisestä äärioikeiston noususta ja pääsi kehittymään jälleen rauhanomaisen demokratian keinoin. 

Kuten arvoisa lukijani hyvin muistaa, tämän kehityksen katkaisi toinen maailmansota. Suomen kannalta sen oleellisin tapahtumaketju nähtiin jo ennen talvisotaa. 

Tarkoitan Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välistä Molotovin-Ribbentropin sopimusta, jossa Suomi oli määritelty osaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. Sen seurauksena Kreml tarjosi maallemme vaihtokauppaa, jossa luovuttaisin Leningradin turvallisuuden kannalta tärkeiksi nähtyjä alueelta Kannakselta ja Hangosta, mutta saataisiin vastineeksi maata Itä-Karjalasta. 

Suomi kieltäytyi vaihtokaupasta lähinnä siksi, että valtion johto katsoi Neuvostoliiton vain bluffaavan. Tässä ei auttanut edes se, että Hitlerin lähin luotettu - marsalkka Hermann Göring - kehotti Suomea hyväksymään tarjouksen vihjaillen, että maamme saisi tulevan suursodan aikana menetyksensä takaisin korkoineen. Baltian maissa Göringin vastaavat puheet uskottiin ja ne suostuivat Moskovan vaatimuksiin, jotka jonkin verran myöhemmin ja muuttuneessa tilanteessa johtivat näiden maiden miehitykseen.

Suomen taipumattomuuden seurauksena Venäjä alkoi lehdistönsä kautta uhkailla maatamme ja siirsi joukkojaan rajalle. Koska nämä keinot eivät saaneet Cajanderin hallitusta taipumaan Stalin lavastutti myös Mainilan laukaukset ja irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. 

Edes nämä toimenpiteet eivät muuttaneet Suomen hallituksen kantaa, sillä se ei voinut uskoa hyökkäykseen, ei ainakaan ilman ultimaatumia eli uhkausta sodan käynnistämisestä. Moskova puolestaan ei voinut sellaista antaa, koska se olisi ollut vastoin sen luomaa propagandakuvaa Neuvostoliitosta rauhanvaltiona.   

Niinpä Neuvostoliiton armeija lopulta ylitti rajan vetoamalla Mainilan laukauksiin. Tämä yllätti sodan mahdottomuuteen uskovan hallituksen - joka kaatui - minkä jälkeen uusi valtioneuvosto yritti vielä myöntyä alueenvaihtosopimuksen solmimiseen Stalinin kanssa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, koska Stalin keskusteli enää pelkästään perustamansa Otto Wille Kuusisen johtaman nukkehallituksen kanssa.

Talvisodan aikana suomalaiset muistivat Göringin tarjouksen, mikä johti Suomen taipumiseen talvisodan rankkoihin rauhanehtoihin huolimatta edelleen voittamattomasta armeijasta sekä Englannin ja Ranskan tarjoamasta sotilaallisesta avusta. Näistä jälkimmäinen kuitenkin sai Stalinin aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa. 

Tässä vaiheessa Suomen johto oli arvioinut Saksan voittavan tulevassa suursodassa ainakin Venäjän, jolloin Suomi saisi menetyksensä takaisin korkojen kera. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Venäjä oli kärsinyt myös ensimmäisen maailmansodan aikana tappion koko sodan myöhemmin hävinneelle Saksalle.

Näin maamme joutui jatkosotaan, jossa tavoitteet asetettiin selvästi vuoden 1939 rajoja edemmäksi. Suomi joutui samalla riippuvaiseksi Saksasta sekä energia- että ruokaomavaraisuuden suhteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että joidenkin juutalaisen luovuttaminen natseille tapahtui siksi, että Saksa edellytti sitä viljatoimitusten ehtona. 

Suomessa ymmärrettiin viimeistään vuonna 1942, ettei Saksa voita sotaa. Tämä johti rauhantunnusteluihin, joissa Stalinille ehdotettiin vetäytymistä talvisotaa edeltäneille rajoille, mikä ei generalissimukselle tietenkään sopinut, vaan hän vaati talvisodan rauhan rajoja. Siihen ei suostuttu, joten Stalin sopi tulevista rajoista muiden liittoutuneiden kanssa Teheranin konferenssissa vuonna 1943 saaden vastineeksi luvan säilyttää aiemmin "vapaaehtoisesti" Neuvostoliittoon liittyneet Baltian maat sodan jälkeen omanaan.

Näin Suomen kohtalo jäi aseiden varaan ja ratkaisuksi osoittautui rintaman murtuminen kesäkuun 9.-10. päivän taisteluissa. Sen jälkeen presidentti Ryti teki kuuluisan henkilökohtaisen sopimuksensa Hitlerin kanssa sotilaallisen tuen saamiseksi ja ylipäällikkö siirsi sotavoimia Aunuksen Karjalasta, jolloin Neuvostoliiton sotakone saatiin vielä kerran pysäytetyksi - ennen kaikkea suomalaisten teknisesti ylivoimaisen tykistötulen ansiosta.

Tämän jälkeen käynnistyi rauhanprosessi Neuvostoliiton tarvitessa sotilaitaan kilpajuoksussa Berliiniin. Ja Suomi sai kutakuinkin talvisodan jälkeiset rajansa vähennettynä Petsamolla ja vaihtamalla Hanko Helsinkiä lähempänä sijaitsevaan Porkkalaan. Lisäksi Suomi sitoutui tyhjentämään Lapin saksalaisista sotajoukoista ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. 

Sodan mukana päättyi ensimmäisen tasavallan kausi, jota on usein kutsuttu valkoiseksi Suomeksi. Sen aikana sisällissodan jälkeinen äärimmäisen jakautunut yhteiskunta oli kasvanut vähitellen ja viimeistään talvisodan aikana yhtenäiseksi valtioksi, jossa vanha aristokratia oli syrjäytetty ja työväenluokka asettunut aloilleen. 

Se oli talonpoikien, liikemiesten, ylemmän virkakunnan ja sivistyneistön maailma, jossa myös työläisperheissä unelmoitiin jälkikasvun sosiaalisesta noususta lähettämällä nämä opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä kautta menestystä yhteiskunnassa. Toisin sanoen silloin luotiin pohja köyhän Suomen kehitykselle yhdeksi maailman parhaista paikoista asua ja elää.

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita
Me ollaan sankareita kaikki