Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannalla. Naiset ja miehet ovat tämän maan rakentaneet yhdessä, kumpikin kantaen oman osuutensa jopa sellaisina aikoina, joita nykyään ei voi edes kuvitella.

Ajattelen tällä esimerkiksi vuosia 1695-1697, jolloin maanviljelijöiden sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Suomalaiset joutuivat turvautumaan epäterveelliseen pettuleipään ja muuhun hätäruokaan. Ja kun mikään muu ei enää auttanut, ihmiset lähtivät liikkeelle kerjäämään, jolloin kulkutaudit levisivät. Ja lopulta jopa kolmannes tai ainakin neljännes suomalaisista kuoli. 

Kärsitty on myös rutosta. Sellainen saapui maahan vuoden 1710 aikoihin ja tappoi seuraavina vuosina kolmanneksen eli noin 2000 henkeä maan suurimman kaupungin eli Turun väestöstä. Helsingissä rutto tappoi kaupungin 1 800 asukkaasta lähes kolmanneksen.

Ruton jälkeen ajat sitten kovenivat - jos mahdollista - vuosina 1713-1721, jolloin venäläiset sotilaat ja kasakat ryöstivät valloitetun valloittamansa maan miehiltä ja naisilta kaiken arvokkaan, mitä ei ehditty piilottaa. Naisia ja lapsia vietiin sotilaiden palvelukseen ja lähetettiin Venäjälle kartanoihin sekä Pietariin myytäväksi rahasta orjiksi. Hailuodossa 29. syyskuuta 1714 kaksisataa kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Helppoa ei ollut myöskään 1860-luvun lopulla, jolloin maassa koettiin laajamittainen nälänhätä. Noina vuosina kuoli peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Se tarkoitti 150 000 menetettyä ihmishenkeä - joukossa yksi esi-isäni ja yksi esiäitini.

Näiden lisäksi ovat tietenkin olleet talvi- ja jatkosodan vuodet, jolloin miehet olivat rintamalla taistelemassa miesmäärältä ylivoimaista vihollista vastaan. Tällöin naisten tehtäväksi jäi maan taloudesta huolehtiminen, jotta miehillä olisi minkä varassa taistella. 

Ja kyllähän he taistelivat: Suomi oli Venäjän lisäksi Manner-Euroopan sotaa käyneistä maista ainoa, jota ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Melkoinen saavutus alle neljän miljoonan ihmisen kansalta!

* * *

Arvoisa lukijani saattaa pohdiskella, miksi ryhdyin juuri tänään kirjoittamaan tätä tekstiä. Selitys on yksinkertainen: eilen oli veteraanien päivä, joka toi mieleeni sodat. Ja ne taas maamme historian kurjimmat ajat. 

Ja sitten katsellessani nettilehtiä törmäsin Ilta-Sanomien juttuun, jossa suomalainen nainen - Eva Biaudet (ruots) - joka ainoana eduskuntaryhmässään vastusti puolueensa osallistumista Petteri Orpon (rkp) koolle kutsumiin hallitusneuvotteluihin. Siis neuvotteluihin, joissa haetaan linjaa, jolla maamme tulevaisuutta yritetään pelastaa siitä sekasorrosta, johon nykyisin toimitusministeriönä toimiva Sanna Marinin (sd) hallitus sen ajoi. 

Syynä Biaudet´n vastahankaan oli se, että yhdellä neuvotteluihin osallistuvista puolueista on jäsenenään - ja todennäköisenä ministeriehdokkaanaan - henkilö, josta RKP:n nainen ei pidä, ja jonka loogista ajatuksenkulkua hän ei ymmärrä. Eikä sen enempää tätä puoluetta johtavaa naista. Ja siksi hän ei halua edes keskustella näiden kanssa siitä, mihin suuntaan maatamme vietäisiin tulevina vuosina.

Juuri tämä Biaudet´n pienisieluisuus nosti mieleeni ne naiset, jotka yhdessä miestensä kanssa veivät kansansa yli sellaisten aikojen, joista emme nykyään osaa nähdä edes painajaisia. Ja joita kiitän syvästi siitä, että olen saanut elää elämäni juuri tässä kauniissa ja vauraassa Suomessa, jota vainolainen ei ole vuosisatojen kuluessa pystynyt murtamaan eikä karu ilmasto nälkävuosineen saanut nääntymään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Suomen historian kurjin aika
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu