Imperialistiset suurvallat ja turvallisuus

Iso-Britannia oli aikoinaan maailman johtava suurvalta, jonka imperiumi ulottui maapallon kaikille kolkille. Sittemmin se on kuitenkin supistunut kutakuinkin Brittein saarten suurimman osan kokoiseksi. 

Samalla brittien kansallistunne ja sitoutuminen omaan valtioon on rapissut. Tästä kertoi tuore kysely, jonka mukaan puolet 18–27-vuotiaista pitää kotimaataan rasistisena. Ja vain joka kymmenes olisi valmis vaarantamaan henkensä puolustaakseen Britanniaa sodassa - eikä 41 prosenttia haluaisi puolustaa sitä ainakaan aseellisesti missään olosuhteissa.

Näin siitä huolimatta, että 74,4 prosenttia maan asukkaista identifioi itsensä englantilaiseksi, walesilaiseksi, skotlantilaiseksi tai pohjois-irlantilaiseksi. Britit eivät kuitenkaan pidä tilastoa syntyneiden etnisestä taustasta. 

Jotain saarivaltion nuorisosta kertoo kuitenkin se, että vuonna 2019 syntyneiden lasten äideistä 28,7 prosenttia oli syntynyt muualla kuin Britanniassa. Ja näiden päälle tulevat niiden etnisesti ei-brittien äidit, jotka ovat syntyneet saarivaltiossa. Mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että valkoisten brittien mediaani-ikä oli vuonna 2021 noin 45 vuotta, kun se suurista etnisistä ryhmistä esimerkiksi pakistanilaisilla oli vain 28 ja mustilla afrikkalaisillakin 30 vuotta. 

Toisin sanoen 18-27-vuotiaista paljon suurempi - vaikkakin edellä löytämieni tietojen perusteella määrittelemätön - osuus kuin 74,4 prosenttia on etnisesti jotain muuta kuin valkoihoisia brittejä. Lienee myös selvää, että tässä väestönosassa maanpuolustustahto on varsin heikko. Mutta se ei kuitenkaan yksin selitä, miksi niin harva kokee kotimaansa puolustamisen arvoiseksi.

Siksi on etsittävä myös muita asiaan vaikuttaneita tekijöitä. Sellaisia ovat epäilemättä ainakin vasemmistolainen ja pasifistinen maailmankatsomus, joita viime vuosina kaikkialla maailmalla alaa vallanneet woke- ja DEI-ideologiat ovat vahvistaneet. Lopputuloksena meillä on siten entinen suurvalta, jonka sotilaallinen kyvykkyys on vähintäänkin kyseenalainen.

Vertailukohdaksi voidaan ottaa Suomi. Täällä maanpuolustustahto on poikkeuksellisen korkea, sillä peräti 79 prosenttia kansastamme on sitä mieltä, että suomalaisten olisi puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa. Myös siinä tapauksessa, että lopputulos näyttäisi epävarmalta. 

Toivottavasti tämä tilanne säilyy maassamme myös tulevaisuudessa, sillä elämä imperialistisen suurvallan - enkä tarkoita Iso-Britanniaa - naapurina voi olla turvallista vain silloin, kun sen aggressiivisuutta hillitsee tietoisuus koko kansan yhtenäisyydestä ja kyvykkyydestä. Ja mahdollisella hyökkääjällä - tai ainakin sen ylimmällä poliittisella ja sotilaallisella johdolla - on historiallinen tietoisuus yhdestä, toisesta ja vielä kolmannestakin epäonnistuneesta sekä kalliiksi tulleesta yrityksestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Britannia kuohuu!
Ukrainalaisten on syytä säilyttää taisteltutahtonsa
Mahtimiehet pitivät pintansa kansainvaelluksen puristuksessa

Onko Suomi koskaan uhannut Venäjää?

Suomen ulkomministeri Elina Valtonen (kok) on kertonut saksalaisille, ettei Suomi olisi koskaan uhannut Venäjää. Väite on perin kummallinen ja herättää kysymyksen hänen historiantuntemuksestaan. 

Tosiasia nimittäin on, että Suomi uhkasi Venäjää viimeksi vuonna 1941 lähtiessään Hitlerin Saksan mukaan Neuvostoliittoon kohdistuneeseen hyökkäykseen, jossa suomalaisten tavoitteena oli talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisen lisäksi myös Itä-Karjalan valloittaminen osaksi Suur-Suomea. Samalla maamme tuki Saksan tavoitetta lyödä koko Venäjä - tai siihen aikaan oikeammin Neuvostoliitto. 

Historiasta löytyy myös muita ajankohtia, jolloin suomalaiset sotilaat ovat käyneet hyökkäyssotaa Venäjää vastaan. Näin oli erityisesti Ruotsi suurvalta-aikana, jolloin suomalaissotilaat muodostivat osan valtakunnan armeijasta, joka esimerkiksi vuonna 1610 miehitti Jacob de la Gardien suomalaisen sotajoukon johdolla Moskovaa ja valloitti sen jälkeen Novgorodin pakottaen venäläiset luovuttamaan Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan katkaisten Venäjän yhteyden Itämereen.

Heimosotien aikana suomalaiset vapaaehtoisjoukot hyökkäsivät Venäjälle osallistuen muun muassa Viron vapaussotaan ja pyrkien liittämään isoja osia Itä-Karjalasta vasta itsenäistyneeseen Suomeen. Jälkimmäinen tavoite tunnetusti epäonnistui, vaikka taustalla oli myös kansannousun piirteitä.

Edelle kirjoittamieni tosiasioiden perusteella on siis selvää, että suomalaiset sotajoukot ovat aikojen kuluessa hyökänneet useita kertoja Venäjälle. Eikä tämä muutu miksikään sillä, ettei Suomella ole toisen maailmansodan jälkeen ollut hyökkäysaikeita Venäjälle - eikä mihinkään muuallekaan - tai ettei sellainen sotaretki saisi nyky-Suomessa juuri minkäänlaista kannatusta. 

Siksi ulkoministeri Valtosenkin kannattaisi pitäytyä maailmalla kulkiessaan tosiasioissa, eikä maalailla valheellisia kuvia meidän menneisyydestämme. Kyllä suomalaisten ja venäläisten välinen historia tunnetaan myös itärajan tuolla puolen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Suomen historian kurjin aika

Kiina osoittaa Putinin Venäjälle paikan

Kiina on tunnetusti käyttänyt hyväkseen Venäjän eristämistä muusta maailmasta. Sen seurauksena maiden välinen kaupankäynti on kasvanut huomattavasti Ukrainan sodan aikana. 

Jotain maiden välisestä suhteesta kertoo se, että Kiinan osuus Venäjän kaikesta tuonnista oli viime vuoden lopulla jo noin 40 prosenttia, kun vuotta aiemmin se oli noin 25 prosenttia. Tämä kauppatavara pitää sisällään esimerkiksi koneita ja laitteita, autoja ja elektroniikkaa. 

Kiinan tuonti Venäjältä on kasvanut vielä vientiäkin enemmän. Mutta sen pääosa ei ole teollisuustuotteita vaan halpoja raaka-aineita kiinalaisen yhteiskunnan käyttövoimaksi. 

Lieneekö tämä kiinalaisten ylivoima maiden välisissä kauppasuhteissa syynä siihen, että maan luonnonvarojen ministeriö on maaliskuussa julkaissut uusia säännöksiä karttojen sisällöstä. Ne edellyttävät Venäjän 1800-luvulla valloittamien vanhojen kiinalaisten kaupunkien vanhojen nimien käyttämistä.

Siten Vladivostokia kutsutaan jälleen nimellä Haishenwai, kun taas Sahalinin saari nimetään uudelleen Kuyedaoksi. Näin idän nouseva suurvalta on voinut osoittaa paikan Putinin sotilaallisesti heikoksi osoittautuneelle ja taloudellisesti Kiinasta yhä riippuvaisemmalle entiselle supervallalle. 

Nähtäväksi jää, pyrkiikö Kiina jopa vanhojen alueidensa palauttamiseen siinä tapauksessa, että Venäjän epäonninen sotaretki Ukrainaan päättyisi sekasortoon tai jopa Venäjän hajoamiseen useiksi erillisiksi valtioiksi. Mielestäni tämä mahdollisuus näyttää päivä päivältä yhä todennäköisemmältä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Terve itsekkyys ei ole synti
Halusiko Ano Turtiainen juhlistaa Venäjän alennustilaa?
Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän