Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?

Yksi yleinen Ukrainan ja Venäjän väliseen sotaan liittyvä ihmettelyn aihe on ollut se, ettei Ukraina ole julistanut yleistä liikekannallepanoa, vaikka sillä on rintamalla liian vähän miehiä. Näkökulma on kuitenkin liian suomalainen. 

Näin siksi, ettei liikekannallepanosta ole hyötyä, elleivät kutsuttavat joukot ole saaneet koulutusta sodankäyntiin. Suomessa tämä ei ole ongelma, koska meillä on miehillä yleinen asevelvollisuus ja naisetkin saavat niin tahtoessaan sotilaskoulutuksen. 

Ukrainassa sen sijaan ei ole yleistä asevelvollisuutta, joten yleisestä liikekannallepanosta ei sellaisenaan olisi minkäänlaista hyötyä. Sen sijaan ukrainalaisten kannattaisi - ja olisi kannattanut jo kauan sitten - alkaa kouluttaa miehiä ja naisia sotilaiksi. 

Toiseksi sotilaille pitää olla asianmukainen varustus, jotta heistä olisi hyötyä. Ukrainan osalta näin ei ole ilmeisesti ollut, joten tästäkään syystä liikekannallepano ei ole ollut ajankohtaista - eivätkä ukrainalaiset ole harrastaneet metsästystä samaan tapaan kuin talvisodan suomalaiset, jotka saattoivat ottaa sotaan omia vaatteita ja muita varusteita "malli Cajander" sekä ainakin suojeluskuntalaiset myös omia kivääreitään.

* * *

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä Ylen eilinen uutinen kertoi Ukrainan aikovan kasvattaa armeijaansa 160 000 sotilaalla. Uusien sotilaiden värvääminen olisi tarkoitus toteuttaa seuraavan kolmen kuukauden aikana ja mikäli se onnistuu, annettaisiin rekrytoiduille ilmeisesti jonkinlainen sotilaskoulutus ja tarvittavat varusteet.

160 000 sotilasta on ainakin paperilla merkittävä voima. Vertailuksi käy esimerkiksi Suomen armeijan sodanajan vahvuus 280 000 taistelijaa, joten ukrainalaisten lisärekrytointi vastaisi parhaimmillaan yli puolta Suomen sodanajan joukoista.

 

Nähtäväksi kuitenkin jää se, että onnistuuko värväys. Ja jos onnistuu, niin minkälaiseksi muodostuu uusien ukrainalaisjoukkojen taistelukyky.

Tässä suhteessa erityisen oleellista on joukkojen koostumus - eli onnistuvatko ukrainalaiset värväämään joukkoihinsa motivoituneita, hyväkuntoisia ja terveitä henkilöitä, vai enemmän tai vähemmän ongelmallista väkeä. Toiseksi on muistettava, että annettavan koulutuksen laadulla on aivan oleellinen merkitys joukkojen kykyyn suorittaa niille määrättyjä tehtäviä. 

Kolmanneksi on huomattava, ettei hyvätkään lähtökohdat saanut sotilasosasto ole ennen ensimmäistä taistelua valmis. Se tarvitsee niin sanotusti onnistuneen tulikasteen, jossa sotilaat voittavat luonnollisen pelkonsa sekä säilyttävät toimintakykynsä tilanteessa, jossa kuolemanvaara on vihollisen takia välitön. 

Neljäs oleellinen seikka on värvättyjen sotilaiden varustaminen. Eli pystyykö Ukraina nykyisessä tilanteessa huolehtimaan joukkojen aseistuksesta ja huollosta siten, että se voi toimia täysipainoisesti vihollisen jatkuvan painostuksen alla? Arvoisan lukijani muistissahan lienevät ukrainalaisten taannoiset valitukset asetäydennysten puutteista.

Jos ja kun kaikesta edelle kirjoittamastani selvitään kunnialla, saatetaan ukrainalaisten päätöksen huomata hyvinkin johtavan taistelutilanteen oleelliseen muutokseen. Eli Venäjän armeijan joutumiseen puolustuskannalle ja jopa tappion kierteeseen. 

Tätä sopii tietenkin toivoa, mutta vielä ei ole syytä mennä asioiden edelle, vaan odottaa kuinka Ukraina onnistuu joukkojensa vahvistamisessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Odottamaton pelko
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?

Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Tämä on neljästoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi selvisi vanhan Sosialidemokraattisen puolueen aloittaman kapinan jälkeisestä äärioikeiston noususta ja pääsi kehittymään jälleen rauhanomaisen demokratian keinoin. 

Kuten arvoisa lukijani hyvin muistaa, tämän kehityksen katkaisi toinen maailmansota. Suomen kannalta sen oleellisin tapahtumaketju nähtiin jo ennen talvisotaa. 

Tarkoitan Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välistä Molotovin-Ribbentropin sopimusta, jossa Suomi oli määritelty osaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. Sen seurauksena Kreml tarjosi maallemme vaihtokauppaa, jossa luovuttaisin Leningradin turvallisuuden kannalta tärkeiksi nähtyjä alueelta Kannakselta ja Hangosta, mutta saataisiin vastineeksi maata Itä-Karjalasta. 

Suomi kieltäytyi vaihtokaupasta lähinnä siksi, että valtion johto katsoi Neuvostoliiton vain bluffaavan. Tässä ei auttanut edes se, että Hitlerin lähin luotettu - marsalkka Hermann Göring - kehotti Suomea hyväksymään tarjouksen vihjaillen, että maamme saisi tulevan suursodan aikana menetyksensä takaisin korkoineen. Baltian maissa Göringin vastaavat puheet uskottiin ja ne suostuivat Moskovan vaatimuksiin, jotka jonkin verran myöhemmin ja muuttuneessa tilanteessa johtivat näiden maiden miehitykseen.

Suomen taipumattomuuden seurauksena Venäjä alkoi lehdistönsä kautta uhkailla maatamme ja siirsi joukkojaan rajalle. Koska nämä keinot eivät saaneet Cajanderin hallitusta taipumaan Stalin lavastutti myös Mainilan laukaukset ja irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. 

Edes nämä toimenpiteet eivät muuttaneet Suomen hallituksen kantaa, sillä se ei voinut uskoa hyökkäykseen, ei ainakaan ilman ultimaatumia eli uhkausta sodan käynnistämisestä. Moskova puolestaan ei voinut sellaista antaa, koska se olisi ollut vastoin sen luomaa propagandakuvaa Neuvostoliitosta rauhanvaltiona.   

Niinpä Neuvostoliiton armeija lopulta ylitti rajan vetoamalla Mainilan laukauksiin. Tämä yllätti sodan mahdottomuuteen uskovan hallituksen - joka kaatui - minkä jälkeen uusi valtioneuvosto yritti vielä myöntyä alueenvaihtosopimuksen solmimiseen Stalinin kanssa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, koska Stalin keskusteli enää pelkästään perustamansa Otto Wille Kuusisen johtaman nukkehallituksen kanssa.

Talvisodan aikana suomalaiset muistivat Göringin tarjouksen, mikä johti Suomen taipumiseen talvisodan rankkoihin rauhanehtoihin huolimatta edelleen voittamattomasta armeijasta sekä Englannin ja Ranskan tarjoamasta sotilaallisesta avusta. Näistä jälkimmäinen kuitenkin sai Stalinin aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa. 

Tässä vaiheessa Suomen johto oli arvioinut Saksan voittavan tulevassa suursodassa ainakin Venäjän, jolloin Suomi saisi menetyksensä takaisin korkojen kera. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Venäjä oli kärsinyt myös ensimmäisen maailmansodan aikana tappion koko sodan myöhemmin hävinneelle Saksalle.

Näin maamme joutui jatkosotaan, jossa tavoitteet asetettiin selvästi vuoden 1939 rajoja edemmäksi. Suomi joutui samalla riippuvaiseksi Saksasta sekä energia- että ruokaomavaraisuuden suhteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että joidenkin juutalaisen luovuttaminen natseille tapahtui siksi, että Saksa edellytti sitä viljatoimitusten ehtona. 

Suomessa ymmärrettiin viimeistään vuonna 1942, ettei Saksa voita sotaa. Tämä johti rauhantunnusteluihin, joissa Stalinille ehdotettiin vetäytymistä talvisotaa edeltäneille rajoille, mikä ei generalissimukselle tietenkään sopinut, vaan hän vaati talvisodan rauhan rajoja. Siihen ei suostuttu, joten Stalin sopi tulevista rajoista muiden liittoutuneiden kanssa Teheranin konferenssissa vuonna 1943 saaden vastineeksi luvan säilyttää aiemmin "vapaaehtoisesti" Neuvostoliittoon liittyneet Baltian maat sodan jälkeen omanaan.

Näin Suomen kohtalo jäi aseiden varaan ja ratkaisuksi osoittautui rintaman murtuminen kesäkuun 9.-10. päivän taisteluissa. Sen jälkeen presidentti Ryti teki kuuluisan henkilökohtaisen sopimuksensa Hitlerin kanssa sotilaallisen tuen saamiseksi ja ylipäällikkö siirsi sotavoimia Aunuksen Karjalasta, jolloin Neuvostoliiton sotakone saatiin vielä kerran pysäytetyksi - ennen kaikkea suomalaisten teknisesti ylivoimaisen tykistötulen ansiosta.

Tämän jälkeen käynnistyi rauhanprosessi Neuvostoliiton tarvitessa sotilaitaan kilpajuoksussa Berliiniin. Ja Suomi sai kutakuinkin talvisodan jälkeiset rajansa vähennettynä Petsamolla ja vaihtamalla Hanko Helsinkiä lähempänä sijaitsevaan Porkkalaan. Lisäksi Suomi sitoutui tyhjentämään Lapin saksalaisista sotajoukoista ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. 

Sodan mukana päättyi ensimmäisen tasavallan kausi, jota on usein kutsuttu valkoiseksi Suomeksi. Sen aikana sisällissodan jälkeinen äärimmäisen jakautunut yhteiskunta oli kasvanut vähitellen ja viimeistään talvisodan aikana yhtenäiseksi valtioksi, jossa vanha aristokratia oli syrjäytetty ja työväenluokka asettunut aloilleen. 

Se oli talonpoikien, liikemiesten, ylemmän virkakunnan ja sivistyneistön maailma, jossa myös työläisperheissä unelmoitiin jälkikasvun sosiaalisesta noususta lähettämällä nämä opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä kautta menestystä yhteiskunnassa. Toisin sanoen silloin luotiin pohja köyhän Suomen kehitykselle yhdeksi maailman parhaista paikoista asua ja elää.

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita
Me ollaan sankareita kaikki

Ajatus talvisodan ihmeestä ja Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan

Olemme viime päivät joutuneet seuraamaan Venäjän aggressiivista hyökkäystä Ukrainaan. Ja samalla iloinneet siitä lujuudesta, jolla Ukraina on pannut hanttiin ylivoimaiselle viholliselleen. 

Itselleni Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat nostaneet mieleen sen, kuinka käsittämätön oli talvisodan ihme. Siinä missä Ukrainan vastarinta perustuu vuodesta 2014 alkaneeseen varustautumiseen ja 40 miljoonaiseen väestöön, joutui Suomi vuonna 1939 turvautumaan malliin Cajander eikä väestöäkään ollut kuin 3,6 miljoonaa. 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kestänyt noin viikon ja tänään vahvistettiin sen joukkojen valloittaneen ensimmäisen merkittävän eli 300 000 asukkaan Hersonin kaupungin. Talvisodan sadan päivän aikana Suomi ei puolestaan menettänyt yhtään merkittävää kaupunkiaan, vaikka Viipurin osalta se olikin lähellä. 

Tällä kirjoituksellani en tahdo väheksyä Ukrainan sankarillista puolustautumista, vaan pikemminkin herättää teidät, arvoisat lukijani, huomaamaan oman talvisotamme historiallisen ainutlaatuisuuden. 

Samalla toivon, että ukrainalaiset jaksavat edelleen vastustaa itäisen naapurinsa maahantunkeutumista ja demokraattisen maailman tuki heille kasvaa sellaisiin mittoihin, että he pystyvät pysäyttämään näiden etenemisen ja samalla venäläisten tappiot aiheuttavat Moskovassa ja Pietarissa riittävän suuren paineen Putinin hallinnolle, jotta se taipuu lopettamaan sotatoimensa.

Tässäkin asiassa voisi hakea mallia talvisodasta, jonka päättymiseen vaikuttivat sekä suomalaisten monin verroin odotettua suurempi vastarinta että länsivaltojen uhkaus sotilaallisen avun antamisesta Suomelle. Valitettavasti jälkimmäinen uhkaus ei Ukrainan suhteen tunnu todennäköiseltä, koska Venäjän ydinaseen pelko näyttää olevan liian suuri, minkä tiedon USA:n presidentti toimitti venäläisille jo etukäteen - mikä lienee oleellisesti helpottanut Putinin hyökkäyspäätöksen tekemistä. 

Niinpä lienee varsin todennäköistä, että Venäjä valtaa jo lähipäivinä Ukrainan pääkaupungin Kiovan sekä muut maan itä- ja keskiosan merkittävimmät kaupungit sekä istuttaa ukrainalaisille samankaltaisen nukkehallituksen, joka jo hallitsee Valko-Venäjää. Sen tapahduttua länsimaat voivatkin siirtyä aktiivisesti unohtamaan omat virheensä sekä pohtimaan inhorealistisesti, miten ne voisivat luopua Venäjään kohdistuvista pakotteistaan, jotka häiritsevät maailmanlaajuista bisnestä ikävällä tavalla. 

Suomen kannalta merkittävin lopputulos sodasta tullee olemaan maamme liittyminen turvallisuutemme varmistavaan läntiseen puolustusliittoon. Tähän meitä on kehottanut mm. 2000-luvun alussa Putinin vihan kohteeksi joutunut venäläinen Mihail Hodorkovski, joka elää nykyisin maanpaossa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Säästöjä vai ei?

Kirjoitin eilen Suomen vaihtoehdoista selvitä velka- ja kestävyysvajeongelmistaan. Listaan tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisia "säästötoimia", joista ei ole mitään hyötyä.

Ensimmäinen väärinkäsitys nykyhallituksella on ollut se, että siirtämällä valtion tehtäviä kunnille saataisiin aikaiseksi joitain säästöjä. Jos nämä tehtävät hoidetaan, maksaa se saman, on toiminnon järjestäjä sitten kunta tai valtio.

Samasta syystä säästämistä ei ole myöskään kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Koska samat ihmiset toimivat sekä kuntien että valtion veronmaksajina ovat maksumiehinä samat tahot. Siten on suorastaan järkyttävää, että hallituksen tähän mennessä tekemistä "säästöistä" noin puolet on ollut tällaista rahan siirtämisetä yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle, kuten asiantuntijat ovat huomauttaneet.

Julkisen sektorin säästöjä ei lähtökohtaisesti tuota myöskään eri tehtävien yksityistäminen, mutta julkisen sektorin säilyttäminen maksumiehenä. Tällaisessa tilanteessa veronmaksaja maksaa yrittäjälle sekä palvelun että yrityksen voiton - säästöä syntyy ainoastaan mikäli yritys tuottaa palvelun niin paljon tehokkaammin, että voiton sisältävä laskutettava lopppusumma jää pienemmäksi kuin julkisen sektorin järjestäessä palvelun.

Jos yksityiselle sektorille ulkoistetun toiminnan tehokkuus saavutetaan palvelutasosta tinkien, on toki julkisella palveluntarjoajalla mahdollisuus samaan. Tämä on nähtävä aidoksi säästämiseksi, mutta samalla kansalaisten on hyväksyttävä palvelutason laskeminen.

Edelleenkin on turha kuvitella, että todellisia säästöjä syntyisi tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkimällä. Toki näin toimien rahaa säästyy lyhyellä aikavälillä, mutta ajan myötä yhteiskunnan koko suorituskyky kärsii ja kansantalouden kehitys suuntautuu korkean elintason yhteiskunnasta sijasta kohti kolmannen maailman ratkaisuja. Tätä tuskin kukaan haluaa.

Entä puolustusvoimat? Niihinhän päätettiin juuri suuren yksimielisyyden vaallitessa sijoittaa lisävaroja, vaikka on selvää etteivät panssarivaunut tuota hyvinvointia. Tämä säästökohde olisikin erinomainen, mikäli voisimme olla varmoja siitä, ettei kukaan käyttäisi hyväkseen vähitellen kehittyvää sotilaallista tyhjiötä.

Viimeksi puolustusvoimien kuluihin liittyvää uhkapeliä pelasi 1930-luvun lopulla kasvitieteilijä Cajanderin hallitus ja seuraukset tunnetaan. En usko, että tätä säästökeinoa kannattaa kokeilla uudelleen.

Entä voisiko humanitaaristen maahanmuuttajien kotouttamisesta säästää. Vastaus on kyllä, mutta vasta kun ensin päätämme vähentää maahan päästettävien turvapaikanhakijoiden määrää ja muokkaamme kotouttamistoimet nykyistä tehokkaammiksi.

Säästöä syntyy, mikäli kotoutamme onnistuneesti kaikki ne, jotka olemme tänne halunneet ottaa. Siten on tärkeää, että Suomen kielen, suomalaisten tapojen ja Suomen kulttuurin opetuksesta ei voida tinkiä. Ei myöskään rikollisten pikaisesta poistamisesta Suomen rajojen ulkopuolelle.

Oikeusavusta, maahanmuuttajille suunnatuista erityispalveluista  ja harkinnanvaraisesta tuesta sen sijaan pitäisi luopua välittömästi; mutta niiden sijaan tulisi järjestää pakollisia työllistämistöitä vaatimatonta asuntoa, ruokaa ja pientä korvausta vastaan.

Niihin osallistumisesta voisi vapautua heti, kun henkilö on saavuttanut aseman yleisillä työmarkkinoilla. Perusteluksi edelliselle riittänee se, että työnteon tärkeys kotoutumisen taustalla on viime aikoina havaittu aivan keskeiseksi.

Maahanmuuton kustannuksista ei ole Suomessa esitetty kunnollisia laskelmia, mutta esimerkiksi Norjassa kulujen on laskettu olevan noin 10 miljardia kruunua vuodessa. Mikäli humanitaariset maahanmuuttajat saataisiin siis edellä kuvatuilla keinoilla keskimäärin yhteiskunnan kannalta hyödyllisiksi kansalaisiksi, saavutettaisiin pitkällä aikavälillä erittäin merkittäviä säästöjä myös Suomessa.

Lyhyellä tähtäimellä tämä vaatisi kuitenkin pikemminkin kotouttamiskustannusten kasvattamista kuin supistamista (työllistämistyöllistäminen on kallista, siksi siitä luovuttiin kantasuomalaisten kohdalla jo 1960-luvulla).

Edelle kirjoittamani lista ei varmasti ole läheskään täydellinen, mutta sisältää monia sellaisia toimenpiteitä, joita on joko käytetty tai ehdotettu käytettäväksi. Niiden sijaan kannattaisi keskittyä järkevämpiin säästökohteisiin tai valtion tulojen lisäämiseen.

Itse pyrkisin pääministerinä ratkaisemaan nykyistä kriisiä parantamalla vientiteollisuuden toimintaedellytyksiä, lisämällä yrittäjyyden houkuttelevuutta sekä poistamalla turhia hallinnollisia sääntöjä ja palveluita.

Tehokkaita keinoja olisivat esimerkiksi palkkatason laskeminen tai jäädyttäminen yhteisymmärryksessä ay-liikkeen ja yrityselämän kanssa, nykyisen kilpailulain muuttaminen sellaiseksi, ettei se tappaisi pienyrityksiä sekä nykyisen peruspäivärahan ja harkinnanvaraisen tuen vaihtaminen kansalaispalkaksi pienentämällä samalla minimipalkkaa (ja muitakin palkkoja) maksimissaan kansalaispalkan verran.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kataisen kutsu oppositiolle - keinot on, mutta onko rohkeutta, ymmärrystä ja viisautta?
Kansalaispalkka
Maahanmuuttajat tuovat valtiolle puhdasta rahaa?