Linna vai Pride - kas siinäpä historiallinen kysymys kaupunginjohtajalle!

Suomen uutiset kertoi, ettei Savonlinnan kaupunginjohtaja näyttäytynyt kaupunkinsa merkittävimän rakennuksen - eli Olavinlinnan - 550-vuotisjuhliin. Päätös ei liene johtunut kyläpäällikön ujoudesta, sillä hän osallistui kyllä kaupungin pride-juhlaan ja piti siellä oikein puheenkin. 

Ottamatta kantaa savolaisten prioriteetteihin, ajattelin linnan 550-vuotisjuhlan kunniaksi kerrata muutamalla sanalla sen historiaa. Sehän on ollut jo alusta alkaen erikoinen, sillä linnaa alettiin rakentaa vuonna 1475 Kalmarin Unioniin kuuluneen Ruotsin itärajan turvaksi - mutta venäläisten mukaan heidän puolelleen rajaa. 

Tästä huolimatta linna valmistui tanskalaissyntyinen ritarin ja Viipurin käskynhaltijan Erik Akselinpoika Tottin johdolla. Nimensä se sai – mielestäni hiukan omituisesti – Norjan muinaisen kuninkaan Pyhän Olavin mukaan. 

Uusi sotalinna ei saanut olla kauaa rauhassa, sillä jo vuonna 1495 puhjenneen vanhana vihana tunnetun sodan jälkeen venäläisjoukot tekivät sitä vastaan kolme epäonnistunutta hyökkäystä. Tämän jälkeen linnassa taisteltiin useita kertoja 1500- ja 1600-luvuilla, mutta vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan yhteydessä Ruotsin raja siirtyi itään päin ja linna alkoi menettää sotilaallista merkitystään. 

Suuren pohjan sodan aikana Olavinlinna ja sen väki joutuivat jälleen tositoimiin, mutta kärsivät tappion kesällä 1714. Tästä huolimatta linna palautettiin takaisin ruotsalaisille – tappiollisesta sodasta johtuneen isovihan päättäneessä – Uudenkaupungin rauhassa. 

Ruotsalaiset kuitenkin menettivät linnan pian uudelleen hyökättyään 1740-luvun alkuvuosina Venäjää vastaan hattujen sodassa, josta kovaa hintaa kantoivat etenkin sotajoukkojen liikkeistä ja venäläisten terrorista rankasti kärsimään joutuneet kaakkoissuomalaiset – toki myös ruotsalaiset sotapäälliköt, Lewenhaupt ja von Buddenbrock, saivat Tukholmassa kaulaansa hirttosilmukan. Samalla Olavinlinna siirtyi venäläisten omistukseen ja heidän varuskunnakseen, kunnes se menetti senkin merkityksen vuonna 1847 ja rakennusta hyödynnettiin enää jonkin aikaa vankilana. 

Nykyisin Olavinlinna on saavuttanut uuden kukoistuksen. Onhan se yksi suomalaisen kulttuurin kansainvälisesti tunnetuimmista näyttämöistä, kiitos Savonlinnan oopperajuhlien. Nähtävästi se – tai sen historia – ei kuitenkaan ole riittävän merkittävä asia, jotta paikallisella kyläpäälliköllä olisi kiinnostusta osallistua sen 550-vuotisjuhliin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Voiton tavoittelu pelasti maan
Suomen historian kurjin aika
Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota

Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannalla. Naiset ja miehet ovat tämän maan rakentaneet yhdessä, kumpikin kantaen oman osuutensa jopa sellaisina aikoina, joita nykyään ei voi edes kuvitella.

Ajattelen tällä esimerkiksi vuosia 1695-1697, jolloin maanviljelijöiden sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Suomalaiset joutuivat turvautumaan epäterveelliseen pettuleipään ja muuhun hätäruokaan. Ja kun mikään muu ei enää auttanut, ihmiset lähtivät liikkeelle kerjäämään, jolloin kulkutaudit levisivät. Ja lopulta jopa kolmannes tai ainakin neljännes suomalaisista kuoli. 

Kärsitty on myös rutosta. Sellainen saapui maahan vuoden 1710 aikoihin ja tappoi seuraavina vuosina kolmanneksen eli noin 2000 henkeä maan suurimman kaupungin eli Turun väestöstä. Helsingissä rutto tappoi kaupungin 1 800 asukkaasta lähes kolmanneksen.

Ruton jälkeen ajat sitten kovenivat - jos mahdollista - vuosina 1713-1721, jolloin venäläiset sotilaat ja kasakat ryöstivät valloitetun valloittamansa maan miehiltä ja naisilta kaiken arvokkaan, mitä ei ehditty piilottaa. Naisia ja lapsia vietiin sotilaiden palvelukseen ja lähetettiin Venäjälle kartanoihin sekä Pietariin myytäväksi rahasta orjiksi. Hailuodossa 29. syyskuuta 1714 kaksisataa kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Helppoa ei ollut myöskään 1860-luvun lopulla, jolloin maassa koettiin laajamittainen nälänhätä. Noina vuosina kuoli peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Se tarkoitti 150 000 menetettyä ihmishenkeä - joukossa yksi esi-isäni ja yksi esiäitini.

Näiden lisäksi ovat tietenkin olleet talvi- ja jatkosodan vuodet, jolloin miehet olivat rintamalla taistelemassa miesmäärältä ylivoimaista vihollista vastaan. Tällöin naisten tehtäväksi jäi maan taloudesta huolehtiminen, jotta miehillä olisi minkä varassa taistella. 

Ja kyllähän he taistelivat: Suomi oli Venäjän lisäksi Manner-Euroopan sotaa käyneistä maista ainoa, jota ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Melkoinen saavutus alle neljän miljoonan ihmisen kansalta!

* * *

Arvoisa lukijani saattaa pohdiskella, miksi ryhdyin juuri tänään kirjoittamaan tätä tekstiä. Selitys on yksinkertainen: eilen oli veteraanien päivä, joka toi mieleeni sodat. Ja ne taas maamme historian kurjimmat ajat. 

Ja sitten katsellessani nettilehtiä törmäsin Ilta-Sanomien juttuun, jossa suomalainen nainen - Eva Biaudet (ruots) - joka ainoana eduskuntaryhmässään vastusti puolueensa osallistumista Petteri Orpon (rkp) koolle kutsumiin hallitusneuvotteluihin. Siis neuvotteluihin, joissa haetaan linjaa, jolla maamme tulevaisuutta yritetään pelastaa siitä sekasorrosta, johon nykyisin toimitusministeriönä toimiva Sanna Marinin (sd) hallitus sen ajoi. 

Syynä Biaudet´n vastahankaan oli se, että yhdellä neuvotteluihin osallistuvista puolueista on jäsenenään - ja todennäköisenä ministeriehdokkaanaan - henkilö, josta RKP:n nainen ei pidä, ja jonka loogista ajatuksenkulkua hän ei ymmärrä. Eikä sen enempää tätä puoluetta johtavaa naista. Ja siksi hän ei halua edes keskustella näiden kanssa siitä, mihin suuntaan maatamme vietäisiin tulevina vuosina.

Juuri tämä Biaudet´n pienisieluisuus nosti mieleeni ne naiset, jotka yhdessä miestensä kanssa veivät kansansa yli sellaisten aikojen, joista emme nykyään osaa nähdä edes painajaisia. Ja joita kiitän syvästi siitä, että olen saanut elää elämäni juuri tässä kauniissa ja vauraassa Suomessa, jota vainolainen ei ole vuosisatojen kuluessa pystynyt murtamaan eikä karu ilmasto nälkävuosineen saanut nääntymään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Suomen historian kurjin aika
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Voiton tavoittelu pelasti maan

Tämä on viides osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka ylhäisimmän aatelin valtaan nousu johti tavallisen kansan olojen kurjistumiseen. 

Tämä kehitys sai loppunsa kehityskulussa, jonka lopputuloksena oli virka-aatelin voitto ylhäisaatelistosta. Ja jossa muutoksen perimmäisenä käyttövoimana oli suurvallan talouden ajautuminen kohti selvitystilaa. 

Sotaväen miehistön rekrytointia rajoittivat ylhäisaateliston omistamat läänitystilat, jotka jarruttivat oman väkensä viemistä sotaväen rulliin. Eikä valtiolla ollut edes palkkarahaa virkamiehilleen, koska maaomaisuudesta kertyvät tulot menivät - niin ikään - lähinnä ylhäisaatelille. Hätkähdyttävänä esimerkkinä mainittakoon valtaneuvos Magnus de la Gardien vuosittaiset tulot, jotka vuonna 1679 vastasivat noin viittä prosenttia koko Ruotsin tulo- ja menoarviosta.

Kehityksen työnsivät liikkeelle 1600-luvun loppupuolen sodat, joissa Ruotsin suurvalta-asema säilyi vain Ranskan avulla. Syylliseksi löydettiin ylhäisaatelin hallitsema valtaneuvosto, joka pakotettiin menettämään valtansa yksinvaltaiseksi noustetulle kuninkaalle - Kaarle XI:lle - joka toteutti säätyvaltiopäivien päätöksen läänitysomaisuuden peruuttamisesta pelastaakseen valtion konkurssilta. Entisille omistajille jäi lopulta "vain" kymmenys aiemmista verovapaista rälssimaista.

Käytännössä valta ankkuroitiin yhdelle miehelle siten, että kuninkaalla oli oikeus esittää kysymyksiä valtioneuvostolle, mutta sillä ei ollut oikeutta neuvoa monarkkia muuten kuin erikseen kysyttäessä. Näin saatiin yhdellä päätöksellä romutetuksi aristokratian vallankäytön tehokkain työväline. Varmuuden vuoksi muutamaa vuotta myöhemmin (1682) säädettiin vielä laki, jonka mukaan lainsäädäntövalta kuului yksin kuninkaalle.

Erityisen mielenkiintoista meille suomalaisille tässä kehityksessä oli se, että täkäläiset valtiopäivämiehet asettuivat lähes yksimielisesti ja aatelia myöden kuninkaan yksinvallan puolelle ja siten ruotsalaista ylhäisaatelistoa vastaan. Ehkäpä tältä ajalta periytyy suomalaisten myöhempi kaipuu vahvaan kuninkaanvaltaan, uskoon tsaarin oikeamielisyyteen ja lopulta itsenäisen maan presidentin vahvaan valtaan?  

Itsevaltiuden toteuttamisen lisäksi 1600-luvun lopulla oikeudenkäyttöä suunnattiin uudelleen ns. luonnonlain mukaisesti. Sen katsottiin noudattavan pitkälti vanhaa ruotsalaista lakia. 

Sitä taas oli ylhäisaateli aiemmin kiertänyt erityisesti roomalaisen oikeuden perusteella, koska se mahdollisti asiassa kuin asiassa sille mieleiset tulkinnat. Armeijan miehistön kokoaminen taas asetettiin aiempaa vakaamman ruotuväkilaitoksen pohjalle ja virkamiesten palkka turvattiin ns. virkatilojen avulla. 

Kun nuori kuningas Kaarle XII hävisi suuren pohjan sodan ja menetti lopulta henkensä, ei valtiota palvelevan virkakunnan asema horjunut. Päinvastoin, se jatkoi valtansa käyttämistä, kun samaan aikaan kuningas menetti suurelta osin omansa. Työkaluksi virka-aatelin vallankäyttöön tulivat säätyvaltiopäivät.

Suuri muutos julkisessa hallinnossa oli myös virkojen täyttämisperusteen muuttuminen syntymässä perityn aseman sijasta muodollisiin opintoihin ja muuhun pätevyyteen perustuvaksi. Eikä merkityksetöntä liene ollut sekään, että yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena aatelitonkin henkilö saattoi naida aatelisneidon ilman, että tämän suku pystyi tekemään tätä perinnöttömäksi. 

Samalla kaatui myös Ruotsin merkantilistinen politiikka. Tässä seurattiin erityisesti Englannin ja Alankomaiden esikapitalistista kehitystä, jonka käyttövoimana oli yhä vahvemmin vienti. Ruotsissa vientikaupan päätuotteina olivat rauta, kupari, puutavara ja terva. 

Näin syntyi päätöksiä ja käytäntöjä, jotka suosivat yksityistä omistusoikeutta, sopimusvapautta, rationaalisuutta oikeudenkäytössä ja lisäsivät kansalaisten itsenäisyyttä. Kehitystä vei eteenpäin erityisesti voiton tavoittelu, jonka taustalla on yksityisen omistusoikeuden kautta syntyvä yksityinen yritteliäisyys.

Suomen ja suomalaisten kannalta tämä kaikki tarkoitti sitä, että täkäläisten (alhaisempien) aatelisten, porvareiden ja talonpoikien asema alkoi hiljalleen kohentua ylhäisaatelin luomasta alhostaan, joka tosin saavutti pohjansa vasta hiukan myöhemmin suurten kuolonvuosien ja isovihan aikana. Valtakunnan itäosien nousu näkyi myös siinä, että suomalaisetkin saattoivat nousta valtakunnan merkkimiehiksi. 

Tästä parhaita esimerkkejä olivat reduktiokomission puheenjohtajaksi noussut elimäkeläinen alempaan aatelistoon kuulunut Fabian Wrede sekä säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn johtoon noussut lohjalainen Heikki Vaanila. He olivat suomalaisia miehiä valtakunnan vallankäytön ytimessä. 

Sarjan  muut kirjoitukset:

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vanhat normit säilyvät ja näkyvät pitkään
Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä

Kun koronavirus nyt hallitsee uutisointia, on täällä blogosfäärissä hyvä kääntää katse muihin asioihin, jotta tapahtuneelle saa jonkinlaisen vertailukohdan. Otetaan puheeksi siis Suomea aiemmin kohdanneita ainakin kahta kertaluokkaa nykyistä suurempia vaikeuksia, joista niistäkin olemme - tai siis esivanhempamme ovat - selvinneet kunnialla.

Siis sellaiset kuin isoviha. Eli ruotsalaisen suurvallan sortumiseen johtaneen Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Maamme väkiluku oli vuonna 1695 noin puoli miljoonaa ihmistä. Ja kaiken mentyä ohi vuonna 1721 vain 391 000. Näin siitä huolimatta, että maahamme syntyi jatkuvasti uusia lapsia.

Samaan aikaan venäläiset - tai ryssät, kuten he itse itseään kutsuvat - ryöstelivät maatamme ja veivät kymmeniä tuhansia ihmisiä orjiksi Venäjälle. Jotain miehitysvallan asenteesta kertoo sekin, että tsaari käski tuhota Pohjois-Pohjanmaata kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten.

Kyrönmaan eli Etelä-Pohjanmaan miehistä peräti 70% kuoli varsinaisissa taisteluissa tai armeijassa liikkuneisiin tauteihin ja loput tapettiin myöhemmin heidän niskuroidessaan ankaran miehitysvallan alla. Ei siis ihme, että suomalainen isänmaallisuus elää edelleen kaikista vahvimmin juuri Pohjanmaan lakeuksilla - siellä ei haluta kokea uudelleen samanlaista kansanmurhaa vieraan vallan kädestä.

Orjiksi viedyistä harvat palasivat kotimaahan, mutta jotkut sen kuitenkin tekivät. Heistä meitä muistuttaa Zachris Topeliuksen kertomus Koivusta ja tähdestä. Tarinan taustalla olivat Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Topeliuksen kokemukset. Hän nimittäin pakeni isonvihan aikaan äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin, mistä kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle.

Venäläiset eivät olleet tuon ajanjakson ainoita suomalaisten tappajia. Venäläisten miehitysaikaa nimittäin edelsivät suuret kuolonvuodet, joiden aikana suomalaisista kuoli noin kolmannes nälkään ja tauteihin. Myös isonvihan aikana maassa riehui rutto.

Nälän saavuttua ensimmäisten joukoissa menivät Heikki Ylikankaan mukaan ne perheet ja suvut, joiden nokkamiehet katsoivat 1600-luvun nousevan suurvallan ankaran verotuksen paineessa parhaaksi luopua talojensa isännyydestä - koska siihen liittyi koko maatilan väestön puolesta verojen maksaminen - ja siirtyä muiden palkollisiksi eli käytännössä renkimiehiksi. Kuolonvuosien aikana sellaisille ei luonnollisesti riittänyt ravintoa, kun ei sitä tahtonut riittää isäntäväellekään.

Tästä pääsemmekin suurvalta-ajan rasituksiin. 1600-luvun Ruotsihan kävi jatkuvaa sotaa naapureitaan vastaan. Vaikka se olikin Pohjan sotaa lukuun ottamatta enimmäkseen voitokasta, vaati vähäväkisen valtakunnan äärimmilleen viritetty sotakoneisto miehiä syötettäväksi taudeille sekä vihollisen luodeille ja miekoille. Eikä niitä vähäväkisessä pohjolassa löytynyt muualta kuin - ilman väenottoakin ankarien olojen eli pienen jääkauden - rasittamista taloista.

Kaiken kaikkiaan 1600-luvulla täysi-ikäiseksi päässeistä suomalaisista miehistä kuoli armeijan palveluksessa noin 30 prosenttia. Kyse oli siis valtavasta tragediasta, joka tuskin on luonut tuolloin pohjolan perukoilla asuville ihmisille kovin auvoisia näköaloja tulevaisuudesta.

Pahimman välttämiseksi toki keksittiin keinoja. Esimerkiksi vauraimpiin taloihin oli tapana ottaa piikojen lehtolapsia, orpoja tai muuten vain kaupan olleita pikkupoikia, jotta nämä voisivat aikanaan astua armeijan rulliin isännän tai hänen poikiensa sijasta.

Toki isännät palkkasivat myös aikuisia miehiä sijaisikseen silloin kun sellaisia oli saatavissa. Koska armeijaan lähtö oli käytännössä kuolemantuomio, olivat luvatut palkkiotkin sen mukaisia.

1600-luvulla tällaisen rekryytin palkka vastasi siten korvaussummaa, joka määrättiin oikeudessa maksettavaksi tapetun miehen omaisille. Joissain tapauksissa myös ihmisen tappaminen kompensoitiin sillä, että syyllinen tai hänen sukulaisensa lähti uhrin talon puolesta sotaan.

Jos talossa ei ollut kasvattipoikia eikä palkkamiehiäkään ollut saatavilla, ei kruunu antanut armoa vaan vei talosta oman pojan tai sellaisen puuttuessa itse isännän. Tämän seurauksena kylmeni maastamme lukematon määrä savuja vain siirtyäkseen toisen perheen asutettavaksi kruunulle maksettavaa veroa - ja sotaväkivelvoitteita - vastaan.

Listaa voisi toki vielä jatkaakin, mutta koska pahimmat tragediat tuli jo mainituksi, niin riittäköön tämä tällä kertaa. Näin siksi, että jo edelle kirjoitettu tehnee selväksi sen, ettei suomalaisten elämässä ole ollut Ruotsin suurvalta-ajan valossa mainittavia vaikeuksia minun elämäni aikana. Eikä edes koronavirus ole sellainen.

Tässä suhteessa on hyvä huomata myös se, ettei nykyisten nuorten elämä ole kaikesta oppineiden valituksesta huolimatta oikeasti näköalatonta. Sen sijaan se on sikäli ongelmallista, ettemme me vanhemmat ole osanneet antaa heille realistisia elämän eväitä - syistä, joita itse kukin voi mielessään pohtia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Afrikka on ihmiskunnan kehto. Sieltä lähten ihmiset ovat asuttaneet muut maanosat ainakin kahteen  ja todennäköisesti useampaankin kertaan: ensin lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten ja viimeiseksi nykyihmisen kehityttyä.

Afrikassa elää vielä tänäkin päivänä geneettisesti monimuotoisempi ihmiskunta kuin missään muualla maailmassa: esimerkiksi khoisan-kansa on eronnut omaksi evolutiiviseksi haarakseen jo kauan ennen kuin nykyihminen lähti Afrikasta. Geneettinen monimuotoisuus ei kuitenkaan ole johtanut Afrikan kukoistukseen, vaan maanosa on jäänyt auttamatta jälkeen tieteellis-teknologisessa kehityksessään.

Afrikan surkeuden taustalla saattaa olla muita ihmisiä alhaisempi älykkyys. Mutta ei se sellaisenaan selitä koko tragediaa. Esimerkiksi Suomea on viime vuosina yleisesti pidetty yhtenä maailman parhaista paikoista elää ja koululaisiamme useimpia muita osaavampina, mutta ei meidän keskimääräinen älykkyysosamäärämme ole erityisen korkea, pikemminkin alhainen.

Yleisimmin Afrikan surkeudesta syytetään länsimaiden imperialismia. Maanosahan oli lähes sadan vuoden ajan länsimaisen riiston kohteena, eikä talous ole lähtenyt nousuun sen jälkeen.

Tarkastellaanpa imperialistisen riiston seurauksia Suomen historiaa vasten. Suomi oli vähintään samanlaisen riiston kohteena kuin Afrikkakin koko Ruotsin suurvaltakauden ajan. Itse asiassa riisto oli todennäköisesti merkittävästi rajumpaa nuorten miesten joutuessa armeijan rulliin kuollakseen lähinnä tauteihin mutta joskus myös taisteluissa.

Samanaikaisesti itse Suomi miehitettiin kerta toisensa jälkeen. Pahimman miehityksen eli isovihan aikana venäläiset ryöstivät ja raiskasivat minkä pystyivät. Naisia ja lapsia myös vietiin maasta myytäväksi kauas Venäjälle. Lisäksi Suomeen levisi rutto, jonka seurauksena noin kolmannes maan silloisesta väestöstä kuoli.

Vasta 1800-luvulla maan tilanne vakiintui, kun meidät liitettiin Suomen sodan seurauksena Venäjän osaksi. Tämäkin kausi päättyi lähes 20 vuotta kestäneeseen sortovuosiin, joiden aikana suomalainen sivistys yritettiin tuhota.

Nuoren maan itsenäistyttyä kehitys jatkui samalla tavoin kuin myöhemmin monien Afrikan maiden itsenäistyttyä. Nuori valtio ajautui pikaisesti osin ulkovalloista ohjattuna veriseen sisällissotaan ja vielä sen jälkeen voittajien hävinneisiin kohdistamaan laajamittaiseen terroriin. Tämä kehityskulku on ollut nähtävissä muutamia vuosia sitten itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Ero meidän ja afrikkalaisten välillä näkyy siinä, että itsenäisyyden alun kauhuista selvittyään suomalaiset ymmärsivät yhdistää rivinsä ja ryhtyä yhdessä kehittämään maata. Toki jännitteitä oli vielä pitkään, mutta kehitys oli niin ripeää, että vain 22 vuotta itsenäisyyden jälkeen pystyttiin talvisodassa torjumaan suurvallan hyökkäys.

Myös jotkut Afrikkalaiset maat ovat onnistuneet säilyttämään jonkinasteisen sisäisen rauhan. Mutta niissäkin on ollut silmiinpistävää hallitsemaan nousseiden ihmisten pyrkimys oman omaisuutensa kasvattamiseen ja oman viiteryhmän etujen ajamiseen. Pahimmillaan on ajauduttu joukkoteurastuksiin ja taloudellisesti menestyneimpien väestöryhmien vainoamiseen, joiden seurauksena vähäinenkin edistys on tuhottu. Etelä-Sudan lienee jälkimmäisen tien alussa.

Edelle kuvaamani jatkuva tai toistuva yhteiskunnallinen rauhattomuus Afrikassa näyttäisi usein syntyvän sikäläisiin kulttuureihin oleellisena osana kuuluvasta vahvasta yhteisöllisyydestä. Sen kääntöpuolenahan on suvaitsemattomuus omaan viiteryhmiin kuulumattomia ihmisiä kohtaan.

Vastakohtana yhteisöllisyydelle meidät suomalaiset tunnetaan siitä, ettei toisten asioihin juuri puututa. Koko kansakuntaa koskevat suuret uhat osataan kuitenkin ratkaista yhteistuumin - esimerkkinä käy tietenkin talvisota, mutta myös 1990-luvun lama, jonka aiheuttamat taloudelliset tragediat eivät johtaneet valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaaviin levottomuuksiin eivätkä mellakoihin.

Esimerkkejä Afrikkalaisesta suvaitsemattomuudesta ei ole vaikea hakea. Ruandassa tutsit ja hutut ajautuivat joukkoteurastukseen. Etelä-Afrikassa valkoiset vihaavat bantuja ja päin vastoin, mutta samalla molemmat halveksuvat maan alkuperäiskansaa eli khoisaneja. Vain Nelson Mandelan kyvykkyys uuden hallinnon johdossa esti maata vaipumasta Zimbabwen kaltaiseen koston ilmapiiriin ja taloudelliseen syöksyyn.

Vielä on huomattava, ettei afrikkalaiseen vihanpitoon tarvita edes suuria geneettisiä eroja vaan usein katkerimpia vihollisia ovat saman kansan eri klaanit ja suvut; ikävimpänä esimerkkinä tästä käy somalian sisällissota. Myös uskonnolliset erimielisyydet käyvät syyksi erimielisten murhaamiseen.

Edelle kirjoittamani tarkastelun perusteella en pidä länsimaista imperialismia afrikkalaisen köyhyyden ensisijaisena syynä. Sen sijaan ongelmien perusta löytyy syvältä afrikkalaisesta yhteisöllisyyteen perustuvasta kulttuurista.

Siten myös ratkaisu Afrikan kurjuuteen löytyy tuon kulttuurin muuttamisesta. Suomen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän kannattaisi sijoittaa vuosittain käyttämämme 1100 miljoonaa kehitysapueuroa tuon kulttuurin muutosta edistäviin toimiin - kuten naisten koulutukseen.

Aiempia ajatuksiasamasta aihepiiristä:
Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys
Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?