Venäläiset vähenevät

Verkkouutisissa oli juttu, jonka mukaan Venäjän väkiluku on kääntynyt pysyvästi laskuun. Sen mukaan tämä katastrofi olisi käynnistynyt jo vuonna 1964 eli 62 vuotta sitten, mutta asiaa ei vain tunnustettu silloisessa Neuvostoliitossa, eikä myöhemminkään. 

Jutussa haastatellun venäläistutkija Juri Krupnovin mukaan tästä seuraa se, että Venäjä surkastuu jatkossa eikä lopuksi kykene enää hallitsemaan edes nykyistä maa-aluettaan. Tämä olisi erinomainen uutinen niin nykyisellä Venäjällä asuville ihmisille kuin koko maailmallekin – eikä vähiten meille suomalaisille. 

* * *

Tosiasia kuitenkin on, ettei vielä kannata riemuita, sillä itänaapurimme väestön väheneminen on – ainakin toistaiseksi – ollut varsin vaatimatonta. Siitä saa käsityksen kun katsoo tilastoja, joiden mukaan vuoden 1990 148 979 541 asukkaasta on tultu siihen, että venäläisiä on nyt 143 394 458. Se on 36 vuodessa noin 5,5 miljoonaa ihmistä vähemmän, joten Venäjän väestö vähenee keskimäärin noin 150 000 ihmisen vuosivauhdilla.

Positiivista tässä on toki se, että venäläisten tappiot Ukrainassa etenevät noin tuhannen hengen päivävauhtia. Ja se, että Vladimir Putin – ilmeisesti – suunnittelee osittaista liikekannallepanoa kolmen päivän erityisoperaatioonsa, mikä kiihdyttäisi entisestään hänen valtakuntansa väestökatoa.

Nähtäväksi kuitenkin jää, milloin koittaa se hetki kun kolmas Rooma seuraa edeltäjiensä Rooman ja Bysantin valtakuntien jalanjälkiä historian roskatynnyriin. Ja mitä siitä lopulta seuraa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen on valmistauduttava Kiinan vaikutusvallan kasvuun itärajan takana
Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?
Putinin Venäjän tulevaisuus

Suomen on valmistauduttava Kiinan vaikutusvallan kasvuun itärajan takana

Putinin kolmen päivän erityisoperaatio on johtanut venäläiset ahdinkoon. Esimerkiksi autojen polttoainetta saa vain pitkän jonotuksen kautta, sillä Ukrainan iskut maan öljynjalostamoihin ovat heikentäneet oleellisesti Venäjän öljyntuotantoa. Lisäksi se on vaatinut järkyttävän suuren inhimillisen hinnan kuolleina ja haavoittuneina sotilaina – minkä seurauksena Putinin epäillään suunnittelevan jopa liikekannallepanoa. 

Nämä eivät silti ole ehkä kaikista merkittävimpiä seurauksia erityisoperaatiosta, sillä Uutissuomalaisen julkaiseman artikkelin mukaan Kiina pyrkii tekemään Venäjästä itselleen eräänlaisen vasallivaltion. Se tarkoittaisi tilannetta, jossa maan pohjoinen naapuri olisi riippuvainen Kiinasta, enemmän yhteydessä Kiinaan, pitäisi Kiinaa mallina ja modernin ajattelun lähteenä. 

Artikkelin mukaan kiinalaiset ovat tästä syystä pitäneet yhteyttä sellaisiin venäläisiin, joiden he arvelevat nousevan merkittäviin asemiin Putinin jälkeen. Ja samalla he ovat hidastelleet tämän toivomusten täyttämisen kanssa ja vaatineet esimerkiksi Siperiasta Kiinaan johtavan kaasuputken rakentamiseksi sopimusta, jossa heille myytäisiin kaasua kansainvälisten hintojen sijaan Venäjän paljon halvempaan sisämarkkinahintaan. 

Kun vielä otetaan huomioon venäläisjoukkojen etenemisen pysähtyminen – ja paikoin jopa perääntyminen – on Ukraina osoittautumassa yhä selvemmin Putinin Waterlooksi. Eikä Kiinalla liene minkäänlaisia estoja tilanteen maksimaaliselle hyödyntämiselle. 

* * *

Jos ja kun Venäjä ajautuu sotansa seurauksena Kiinan vasallivaltioksi olisi Suomessa viimeistään nyt kysyttävä, mitä se tarkoittaa sen luoteiselle naapurille eli Suomelle. Lisääkö vai vähentääkö kiinalainen vaikutusvalta Moskovan Suomeen kohdistamaa turvallisuusuhkaa?

Selvää on tietenkin, että rauhan tultua kaupankäynti itärajan yli helpottuu, mutta tuleeko se olemaan luonteeltaan samanlaista kuin ennen erityisoperaatiota? Vai tuleeko siihen jonkinlainen kiinalainen vivahde? Ja jos tulee, niin onko se Suomelle hyvä vai huono asia?

En ole huomannut asiantuntijoiden, virkamiesten tai poliitikkojen pohtivat näitä kysymyksiä. Ja siksi kehotan heitä tekemään näin pikaisesti, jotta voimme mahdollisimman tehokkaasti hyödyntää avautuvat mahdollisuudet ja samalla välttää edessä vaanivat sudenkuopat. 

Eihän politiikka lopultakaan ole muuta kuin mahdollisuuksien taidetta, jossa onnistunut ennakointi on jo puoli voittoa? Tämä koskee ja on aina koskenut erityisesti Suomen idänpolitiikkaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?

Ukraina nolasi Vladimir Putinin
Kiinalainen juttu

Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?

Uutissuomalaisen mukaan Venäjän hallinnon äänitorvi Dmitri Peskov oli eilisiltana kertonut toimittajille Venäjän vallanneen ukrainalaisen Kostjantjnivkan kaupungin kokonaan. Amerikkalainen Insitute for the Study of War puolestaan kiisti tiedon todeten, että venäläiset joukot ovat kyllä saavuttaneet taktisia edistysaskeleita Kostjantjnivkassa, mutta "suurin osa venäläisestä läsnäolosta kaupungissa koostuu pienistä tunkeilijaryhmistä, jotka ovat hajallaan Ukrainan joukkojen asemien seassa".

Syyksi Peskovin liioitteleville puheelle ISW väitti pyrkimyksen vaikuttaa länsimedian sotauutisointiin tänä viikonloppuna, koska Yhdysvalloissa on maan 250-vuotisjuhlat. Nähtäväksi siis jää, onko venäläisten erityisoperaatio edistynyt, vai onko Kostjantjnivkan valtausväitteissä kyse pelkästä Putinin hallinnon propagandasta. 

* * *

Iltalehden pääkirjoituksessa Lauri Nurmi puolestaan spekuloi sillä, että Valdimir Putin saattaa kokea Nicolae Ceaușescun kohtalon. Tällä kommentillaan hän asettui samalle kannalle, kuin tein itse joitakin aikoja sitten todetessani, ettei "Putinilla olisi enää tulevaisuutta, mikäli Venäjä palaisi Ukrainasta tappion kärsineenä".

Toki Ukrainassa käytävän sodan tapahtumia on vaikea seurata – kuten Kostjantjnivkankin tapaus osoittaa – koska liikkeellä on paljon molempien osapuolen tiliin disinformaatiota levittäviä tahoja. Näin erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa sana on vapaa jokaiselle halukkaalle. 

Joka tapauksessa jo pitkään on ollut selvää, ettei Putinin kolmen päivän erityisoperaatio ole onnistunut yhtään paremmin kuin Stalinin puna-armeijalleen määräämä "kahden viikon sotaretki Helsinkiin" vuonna 1939. Tästä syystä on mahdollista – ellei jopa todennäköistä – että Putin joutuu julkistamaan ainakin jonkinasteisen liikekannallepanon maassaan. 

Sen seurauksia voidaan vain arvailla. Selvää kuitenkin on, että mikäli pakkorekrytointi toteutetaan, on lopputuloksena paljon lapsensa ja puolisonsa menettäneitä Venäjän kansalaisia, jotka tuskin kiittävät tapahtuneesta maansa johtajaa. Ja vähintäänkin mielessään hautovat samankaltaisia ajatuksia kuin Nurmi tai allekirjoittanut. 

* * *

Tämä saattaa myös olla syy sille, että Venäjän diktaattori on painostanut valkovenäläistä kollegaansa liittymään sotaan. Näin hän voisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: venäläisiä kuolisi taisteluissa – ehkä – nykyistä vähemmän ja ukrainalaisten asema vaikeutuisi rintaman pituuden kasvaessa pidemmäksi. 

Toisaalta presidentti Aljaksandr Lukashenka epäilemättä ymmärtää, etteivät ukrainalaiset nostaisi käsiään pystyyn, vaan panisivat vastaan parhaan kykynsä mukaan. Eli ryhtyisivät kasvattamaan perheenjäseniään menettäneiden valkovenäläisten määrää. 

Se lisäisi entisestään pelkoa vallankaappauksesta tai ainakin kapinasta, koska maassa on jo vanhastaan tyytymättömyyttä hänen hallintoonsa. Ja siksi hän pyrkinee myötäilemään Putinia kaikilla muilla tavoilla paitsi lähettämällä sotilaitaan eteläiseen naapurimaahansa.

Jos Putin kuitenkin lopulta pakottaa valkovenäläiset mukaan sotaan, on meillä eurooppalaisilla totinen paikka: hyväksymmekö tapahtuneen taivastellen vai teemmekö asialle jotain konkreettista. Siis jotain, joka on enemmän kuin puheenpärinää ja materiaalisen avun toimittamista ukrainalaisille?

* * *

Kun soppaan liitetään vielä Ilta-Sanomien julkaisemat spekulaatiot siitä, että Venäjän armeija saattaisi tehdä Valko-Venäjän tai Kaliningradin kautta – "erehdykseksi verhotun" – sotilaallisen iskun Puolaan, näyttäytyy tilanne entistä vakavampana. Ja siten eurooppalainen turvallisuustilanne lievästi sanottuna arveluttavalta. 

Erityisen vakava tilanne on siksi, ettemme tiedä mikä on ydinasemahti Venäjän vastaus tilanteessa, jossa sillä on jo nyt vaikeuksia konventionaalisin asein käytävissä taisteluissa? Voisiko se turvautua tehokkaimpiin aseisiinsa, mikäli maan tilanne Ukrainassa vaikeutuisi entisestään, eikä Valko-Venäjä lähtisi etelärajansa yli helpottamaan venäläisten tilannetta?

Entä jos puolalaiset teurastaisivat rajan yli "erehdyksessä" tulleen venäläisosaston? Miten venäläiset vastaisivat siihen? Ja miten reagoisivat läntiset johtajat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin Venäjän tulevaisuus
Venäjän ahdinko herätti trollit ja lisäsi ydinsodan vaaraa
Sodankäynnin suuri muutos

Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?

Yksi yleinen Ukrainan ja Venäjän väliseen sotaan liittyvä ihmettelyn aihe on ollut se, ettei Ukraina ole julistanut yleistä liikekannallepanoa, vaikka sillä on rintamalla liian vähän miehiä. Näkökulma on kuitenkin liian suomalainen. 

Näin siksi, ettei liikekannallepanosta ole hyötyä, elleivät kutsuttavat joukot ole saaneet koulutusta sodankäyntiin. Suomessa tämä ei ole ongelma, koska meillä on miehillä yleinen asevelvollisuus ja naisetkin saavat niin tahtoessaan sotilaskoulutuksen. 

Ukrainassa sen sijaan ei ole yleistä asevelvollisuutta, joten yleisestä liikekannallepanosta ei sellaisenaan olisi minkäänlaista hyötyä. Sen sijaan ukrainalaisten kannattaisi - ja olisi kannattanut jo kauan sitten - alkaa kouluttaa miehiä ja naisia sotilaiksi. 

Toiseksi sotilaille pitää olla asianmukainen varustus, jotta heistä olisi hyötyä. Ukrainan osalta näin ei ole ilmeisesti ollut, joten tästäkään syystä liikekannallepano ei ole ollut ajankohtaista - eivätkä ukrainalaiset ole harrastaneet metsästystä samaan tapaan kuin talvisodan suomalaiset, jotka saattoivat ottaa sotaan omia vaatteita ja muita varusteita "malli Cajander" sekä ainakin suojeluskuntalaiset myös omia kivääreitään.

* * *

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä Ylen eilinen uutinen kertoi Ukrainan aikovan kasvattaa armeijaansa 160 000 sotilaalla. Uusien sotilaiden värvääminen olisi tarkoitus toteuttaa seuraavan kolmen kuukauden aikana ja mikäli se onnistuu, annettaisiin rekrytoiduille ilmeisesti jonkinlainen sotilaskoulutus ja tarvittavat varusteet.

160 000 sotilasta on ainakin paperilla merkittävä voima. Vertailuksi käy esimerkiksi Suomen armeijan sodanajan vahvuus 280 000 taistelijaa, joten ukrainalaisten lisärekrytointi vastaisi parhaimmillaan yli puolta Suomen sodanajan joukoista.

 

Nähtäväksi kuitenkin jää se, että onnistuuko värväys. Ja jos onnistuu, niin minkälaiseksi muodostuu uusien ukrainalaisjoukkojen taistelukyky.

Tässä suhteessa erityisen oleellista on joukkojen koostumus - eli onnistuvatko ukrainalaiset värväämään joukkoihinsa motivoituneita, hyväkuntoisia ja terveitä henkilöitä, vai enemmän tai vähemmän ongelmallista väkeä. Toiseksi on muistettava, että annettavan koulutuksen laadulla on aivan oleellinen merkitys joukkojen kykyyn suorittaa niille määrättyjä tehtäviä. 

Kolmanneksi on huomattava, ettei hyvätkään lähtökohdat saanut sotilasosasto ole ennen ensimmäistä taistelua valmis. Se tarvitsee niin sanotusti onnistuneen tulikasteen, jossa sotilaat voittavat luonnollisen pelkonsa sekä säilyttävät toimintakykynsä tilanteessa, jossa kuolemanvaara on vihollisen takia välitön. 

Neljäs oleellinen seikka on värvättyjen sotilaiden varustaminen. Eli pystyykö Ukraina nykyisessä tilanteessa huolehtimaan joukkojen aseistuksesta ja huollosta siten, että se voi toimia täysipainoisesti vihollisen jatkuvan painostuksen alla? Arvoisan lukijani muistissahan lienevät ukrainalaisten taannoiset valitukset asetäydennysten puutteista.

Jos ja kun kaikesta edelle kirjoittamastani selvitään kunnialla, saatetaan ukrainalaisten päätöksen huomata hyvinkin johtavan taistelutilanteen oleelliseen muutokseen. Eli Venäjän armeijan joutumiseen puolustuskannalle ja jopa tappion kierteeseen. 

Tätä sopii tietenkin toivoa, mutta vielä ei ole syytä mennä asioiden edelle, vaan odottaa kuinka Ukraina onnistuu joukkojensa vahvistamisessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Odottamaton pelko
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?